Lue keskustelun säännöt.
Kamalin vaatemuisto lapsuudesta
Pakottiko vanhempasi pukemaan jotain, jota et olisi halunnut päälle laittaa? Oletko aikuisena esim. valokuvista huomannut, että päällesi oli lapsena laitettu jotain järkyttävää? Oma 1-vuotisvalokuvani köllöttelee vanhempieni seinällä. Ylläni kuvassa on järkyttävä röyhelöprinsessahirvitys, jossa on rusettia, paljettia, puhvia ja ties mitä härpäkettä.
Kommentit (494)
Hävetti todella kun kiireessä aamulla pikkuveljen takista oli nappi irronnut ja äiti laittoi hakaneulan tilalle ja piti lähteä sen kanssa kouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselle tuli mieleen kuinka äidilleni ei ollut merkitystä millaisia vaatteita minulla oli. Olin toki aina puettu sään mukaan, eli kyseessä ei mitään laiminlyöntiä. Olisin sisimmässäni halunnut olla tyttömäinen, mutta vaatteinani saattoi olla tyyliin kulahtanut t-paita, vihreät polvipussiset verkkarit ja likaiset lenkkarit. Eli sellaista vähän poikamaista ja kauhtunutta. Sain toki mekkojakin, mutta näytin niissä pojalta, koska hiukseni kynittiin aina lyhyeksi.
Minua luultiinkin joskus pojaksi ja se oli todella nöyryyttävää. Pieni prinsessasydämeni itki harmitusta. :(
Murrosiässä, kun sain päätäntävaltaa, kasvatin pitkät hiukset ja aloin valita tyttömäisempiä vaatteita. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Sukkahousut jotka kutittivat! Minulla on herkkä, atooppinen iho jonka tyttäreni peri enkä ole pakottanut häntä edes juhliin laittamaan sukkiksia koska tiedän mitä se kutina on.
Olen ilmeisesti vielä herkkänahkaisempi ja pahemmin atoopikko/allergikko, koska mulla ne sukkikset ihan pisteli ihoa jatkuvasti. Tytöillä "piti olla" sukkikset ja talvella ne olivat täyttä villaa! Välillä tuli kyyneleet silmiin siitä jatkuvasta raapimisesta. Olin vain hankala, vaativa ja kranttu kakara. Voi sitä onnen päivää, kun joskus alle 10-vuotiaana sain äitini puhutuksi ympäri ostamaan minullekin sellaiset poikien raappahousut, joita pikkuveljeni käytti. Ne olivat pehmeää puuvillaa sisäpinnaltaan eikä kutinoista tietoakaan! Aikansa taivuttelu otti, sillä nehän olivat poikien vermeitä...
Tuo tapahtui joskus 70-luvun ihan alussa. En vieläkään voi pitää villaa ihoa vasten ilman syyhyjä, mutta villasukkia kudon ja käytän ahkerasti. Talvisin käytän edelleen pitkiä puuvillakalsareita, jotka nykyisin eivät ole sellaisia paksuja lökäpöksyjä kuten nuo raappahousut. Sukkahousuja käytän todella harvoin eli hameen/mekon kanssa. Ne ovat myös puuvillaisia.
Onneksi veljen lasten kutinat on ymmärretty ottaa tosissaan. Olen edesauttanut siinä kertomalla omat kokemukseni.
N58
Köyhyyden takia ihan liian pienet paidat 13-vuotiaana, 1992 jolloin oversize oli muotia.
Vierailija kirjoitti:
Äiti ompeli lähes kaikki vaatteeni, se oli noloa, mutta vielä pahemmaksi asian teki se että valitsi aina kaikkein halvimmat eli rumimmat kankaat. Silloin oli muotia pastellivärit, minun college paita oli myrkynvihreä ruskeilla resoreilla. Lisäksi piti aina olla reilusti kasvunvaraa! Löysin taannoin kengät mitkä minulle ostettiin muistaakseni 6 luokalla, kengän numeroni oli silloin 38 ja nykyisin yli nelikymppisenä 39, ne kengät olivat kokoa 40.... Ehkäpä jalkani vielä kasvaa?!
Kyllä jalka voi kasvaa. Itse käytin parikymppisenä 43-numeron kenkiä, mutta nyt viisikymppisenä 44:sia. Onpa yhdet talvikengät numeroa 45.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä ei pakotettu pitämään päällä vaan päinvastoin, äitini esti sen valituksestani huolimatta. Olin noin neljän vanha, kun äitini ompeli minulle ulkohaalarin. Tykkäsin tosi paljon haalarin materiaalista, sen vaaleanoranssista sävystä ja etenkin kankaassa olleista kuvista, pieniä vähän tikku-ukon tms. näköisiä hahmoja eri asennoissa. Äitini on tosi taitava käsistään mutta haalarin kanssa ilmeisesti jokin meni vinoon, koska kun puin sen päälleni, hän totesi etten voi sitä käyttää, koska haalarista tuli kuulemma hirveä. 😅 Haluaisin niin nähdä sen nyt aikuisena, että olisinko äitini kanssa samaa mieltä. Silloin hämmentyneenä haalaria riisuessa kyllä vitutti ihan huolella 😁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuravaatteiden päällelaitto tarhassa. Olin kai joku 4-5v. Ei omistettu omia kuravaatteita joten tarhassa tuli niihin ekaa kertaa sullouduttua. Millään en olisi halunnut mutta tarhatädit pakotti tai ulos ei ollut asiaa. Ne tuntui päällä epämukavilta.
En muista, että olisi pakotetu mitään, mutta kun on tyylittömät vanhemmat, rahaa ei ollut paljon ja ainakaan vaatteisiin sitä ei tuhlattu, niin lopputulos oli kamala, vieläkin ällöttää ne vaatteet ja yhdistelmät.
80-luvulla ja 90-luvun alussa ei vaatevalikoima ollut mikään mahtava ja meilläpäin lähes kaikilla oli tavallisia vaatteitta (rikkailla urheilumerkkien paitoja tyyliin Adidas ja Kappa), mutta en topdellakaan erottunut edukseni.
Puistattaa kun ajattelen esimerkiksi verkkari-talvisaappaat yhdistelmää, halpafarkkuja ja niitä paita-neuletakkiyhdistelmiä, jotka äitini mielestä olivat siistit. Ja kaiken huippu tietenkin kaikenmaailman mainospaidat tai neljä numeroa liian iso isän mainostakki, koska en saanut uutta muodissa olevaa, mutta käytännöllistä takkia (kuka nyt kahdella syys-talvitakilla mitään tekee).
Minulla on vieläkin huonosti pukeutujan identiteetti, josta on vaikea päästä eroon (riippumatta siitä, miten kivoja vaatteita kaapissa on) ja lapselleni ostan hyvännäköisiä vaatteita ja valikoidusti otan vastaan kierrätettyjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäpuolen perintökalleus, eli järkyttävä tiukka nahkatakki/turkki, siis semmosta karvatonta nahkaa isot pinnat, sit hihansuut, kaulus ja sisus jotai karvasta elukkaa...siis se oli karmee, kovilla pakkasilla siihen piti pukeutuu ja semmoset punaset varrelliset tarratoppakengät sen kans. Olin 11-12v, kasarilla.
Ja nuo ei olleet ainoat karmeudet, niitä riitti. Kenkiä ei ollut koskaan ku jotkut yhdet ja samat lonttoset, vielä yläasteellakin. Niitä pidettiin kunnes ne oli roskiskamaa.
Mulla on niin pahat traumat lapsuuden vaatteistani et puen omat lapseni tosi tarkkaan ja niin, miten he haluaa. Ja kenkiä niillä on ihan hitokseen paljon!
1986 yläasteella turkoosi hiihtoasu, siis takki ja housut semmoista neonturkoosia väriä. Päässä valtavalla tupsulla varustettu neonkelta-valko-musta-turkoosi pipo. Tämä siis normaalina kouluvarustuksena, enkä muistaakseni tajunnut edes hävetä. Oli varmaan ihan normikamaa silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paidat ja neuleet jotka olivat liian pieniä hihoista ja alareunasta, joita sai koko ajan kiskoa alaspäin, mutta se auttanut lainkaan. Pesu myös lyhensi ja kutisti niitä. 80-luvulla osa saattoi olla keinokuitua, liian ohuita suomen säätilaan ja olivat kylmiä viileällä säällä sisällä koulussa tai takin alla ulkona. Vaikka aluspaita olisi ollut villaa tai muuta materiaalia. Nykyään kaupan neuleet tuntuvat olevan pesun jälkeen MYÖS liian pieniä hihoista ja alaruna pyrkii reippaasti ylös. Pesu ohjeen mukaan, sekään ei auta. Olen 165cm, leveät hartiat. Kaupassa neule on yleensä sopivaa kokoa tai vähän isompi, mutta pesun jälkeen taistelu on jatkuvaa neuleen alareunan kanssa, ellei luovuta.
Vierailija kirjoitti:
Ylioppilasasuni. Äitini toteutti oman keski-ikäisen ihmisen unelmansa. Äiti on vielä aina ollut hyvin tyylitön. Hän vain käytännössä pakotti hyväksymään sen mekon, jonka hän valitsi. Olin tosi vanhanaikaisesti puettu. Sinänsä mekko oli kallis, mutta tyyli oli niin "out of date".
Ehkä hieman ohi aiheen, mutta kuinka moni ylioppilas pitää itseään lapsena? Ketjussa kuitenkin haettiin niitä lapsuusmuistoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liian pienet vaatteet! Olin alle kouluikäisenä pullea kuin pallo, ja jostain syystä vanhemmat eivät saaneet ikinä aikaiseksi ostaa tai ommella oikean kokoisia vaatteita minulle, vaan minut tungettiin aina liian pieniin vaateisiin. Tönköt, joustamattomat housut olivat ihan kamalia, kun en pystynyt kunnolla edes liikkumaan niissä, ja sukkahousut olivat itkun paikka, kun paksut saumat jäivät puolireiden kohdalle, ja hinkkasivat reidet verille. Sitten vielä aina syyllistettiin siitä, miten olin niin kamalan lihava, että vaatteet eivät mahdu päälle. Ihan kuin alle kouluikäinen olisi itse päättänyt mitä syö.
Kouluikäisenä olin sitten enää vähän pullea, mutta silloinkin suurin osa saamistani vaatteista oli jo valmiiksi liian pieniä. Jos valitin, niin äiti kommentoi vain, että jospa löytäisin motivaation laihduttaa. Omia vaatteita en saanut valita itse vielä teininäkään, vaan vaatteita sain vain syntymäpäivä- ja joululahjaksi. Jos joskus tarvitsin vaikka uuden talvitakin, äiti kävi yksin kaupoilla ostamassa takin, josta piti itse, ja se sitten annettiin minulle "yllätyksenä". Yleensä ne eivät ollenkaan vastanneet makuani (olivat kamalia mummovaatteita), ja olivat usein liian pieniä, koska auta armias, että olisi vaikka voinut kokeilla vaatteita ennen kuin ostaa ne, eihän se nyt käy päinsä. Jos vaate on väärän kokoinen, vika ei ole vaatteessa vaan ihmisessä.
Irtonaiset pitsikaulukset, jotka äiti oli ommellut itse. Ne olivat lyhyesti muodissa josku 80-90-luvun vaihteen paikkeilla, ja niitä pakotettiin pitämään kaikissa juhlissa monta vuotta vielä sen jälkeen, kun niitä ei kukaan muu enää käyttänyt. Ja olkatoppaukset! Äidillä oli irtotoppauksia tallessa, ja koska minulla oli hänen mielestään liian luisut hartiat, hän painosti ja pakotti minua käyttämään olkatoppauksia vähän kaikkien vaatteiden kanssa vielä 90-luvun puolivälissäkin, niin että näyttäisin "ryhdikkäältä" (ja minä siis kuljin tarkoituksella selkä lysyssä, kun äiti ei suostunut ostamaan muita liivejä kuin sellaisia ohuita ja tukemattomia halpisrimpuloita, vaikka olisin tarvinnut kunnon tukea E-kupeilleni). Tosi kivaa teinille, joka haluaisi pukeutua vähän grungesti, ja äiti pakottaa mintunvihreisiin pitsineuleisiin ja olkatoppauksiin. Nolotti kamalasti, ja kävin aina ottamassa ne salaa pois.
Mummon antamat kutiavat villahousut, muistan vieläkin miten ne nipisteli jaloissa.
Ne ikivanhat vaatteet joiden kuminauhat ratisivat venyttäessä.
Preeriamekko. Olin siihen aikaan vähän pyöreä ja varsin tietoinen asiasta ja se hirvitys sai mut mielestäni näyttämään lihavammalta. En olisi millään halunnut sitä päälleni laittaa, mutta pakko oli, kun oli "hieno" mekko varta vasten ostettu.
Sukulaistädin ompelema tikkikankaasta tehty ”toppapuku”.
70-luvun puolivälin jälkeen moni koulutoverini sai kivan kaupasta ostetun toppapuvun, jossa oli erillinen takki ja housut. Ne olivat juuri sopivan paksuista toppakangasta. Housujen lahkeetkaan eivät olleet niissä enää vanhanaikaisen leveät vaan lahje oli suora.
Ehdottelin äidilleni, että minullekin ostetaan sellainen puku. Olin noin 10-11-vuotias.
Äiti sanoi, että tulee halvemmaksi teettää se. Niinpä menimme kanagaskauppaan, mutta siellä oli vain ruudullista tikkikangasta, joka oli himppusen liian ohuttakin. Eipä auttanut muu kuin suostua sen ostoon.
Mukava, mutta muodista täysin välittämätön sukulaistäti sitten ompeli sen puvun. Takista tuli liian lyhyt, se jäi ikäänkuin lepattamaan liian leveänä sen sijaan, että olisi laskeutunut riittävän alas. Ja ne housut, ne olivat juuri sellaiset pois muodista menneet leveälahkeiset, joita inhosin. Täti kyllä sitten kavensi niitä hieman, mutta liian leveiksi ne jäi silti.
Tuosta asusta käytin lähinnä takkia, kunnes seuraavana talvena pituuskasvuuni vedoten, sain kinuttua uuden ja kivan toppatakin.
Oma vaatemakuni ei ollut oikein kehittynyt vuonna 1986: vaaleanpunaiset hiihtohousut vakosametista (se lenkki jalan alla) ja pinkki-turkoosi-keltainen kuvioneule, aivan kammottavaa. Olin jo 14 v. Enimmäkseen mulle 1980-luku on see kauheiden vaatteiden vuosikymmen. Kaupasta sai lähinnä kammottavia vaatteita.