Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, joilla pää ei kestä pienintäkään stressiä? Koko ajan kehitän uusia stressin ja murheen aiheita..
17.02.2019 |
Olen aina ollut kunnon stressipallo. Isot asiat (esim. muutto) aiheuttavat mulla ihan järkyttävän pitkäkestoisen stressin ja jos ei ole isoa stressattavaa niin murehdin arjen pikkuasioita. Meillä oli uuden vuoden tienoilla muutto ja tiesimme tämän muuton n. puoli vuotta etukäteen. Koko syksyn murehdin ja stressasin, mietin koko ajan kaikkia maksuja ja tavaroiden siirtämistä ja loppusiivousta ja uutta ympäristöä ja ja ja.. Kävin päässäni läpi kaikki mahdolliset skenaariot. Nyt kun muutto on ohi niin keksin taas uutta murehdittavaa, kuten vaikkapa pitäisikö tuparit järjestää.
Arjessa mietin koko ajan kaikkia pikkujuttuja, esim. saatan stressata koko päivän jos olen menossa töiden jälkeen autolla lääkäriin, koska pelkään kauheasti myöhästymistä. Yllättävät tilanteet saavat minulle ison stressipiikin aikaan, esimerkiksi jos olen menossa jonnekin matkalle ja saankin flunssan vähän ennen matkaa niin alan heti panikoida pääsenkö lähtemään ja pää käy kaikki mahdolliset skenaariot läpi.
Alan olla siinä pisteessä, että kroppa tuntuu pettävän alta. Päänsärky on ihan jatkuvaa johtuen varmasti kehon lihaksiston jännitystiloista. Olen koittanut joogata lähes päivittäin, mutta silti en saa tätä ajatusketjua pysähtymään ja joogatessakin ajatus saattaa eksyä töihin. Olen joutunut olemaan migreenin/pääkivun takia pois jonkin verran töistä ja uskon, että tämä migreenin jatkuvuus johtuu juuri siitä kun käyn ihan järkyttävästi ylikierroksilla. En todellakaan haluaisi, että tämä stressailu vaikuttaisi mun työkykyyn. Nyt mulla meni viime viikolla selkä ja jouduin (alustavasti) neljäksi päiväksi sairaslomalle. Pelkään ja stressaan täältä sängyn pohjalta parhaillaan, että mitähän esimies tuumii kun vien saikkutodistuksen, olenkohan ollut liikaa saikulla, hävettää, nolottaa, mitä jos kohta tulee taas pää tosi kipeäksi ja tulee taas saikkupäivä pian tämän jakson jälkeen, saanko potkut yms.. Siis aivan mieletön ajatuskehä koko ajan päässä ja nythän mulla olis oiva tilaisuus tässä oikeen rentoutua ja parannella tätä selkää, mutta rentoutumisesta ei tietoakaan..
Meditointia olen koittanut, että antaisin olla kehon ihan rento ja kuunnella vaan niitä ohjeita.. Silti tuntuu jotenkin hankalalle ja sama filmi alkaa pyöriä päässä viimeistään harjoituksen jälkeen. Voi kunpa olisin niitä ihmisiä, jotka eivät murehdi mitään tai stressaa mistään! Hakeuduin joku aika sitten ihan psykoterapiaan tämän vuoksi, koska on pakko tehdä tälle jotain ja alkaa jo työkykykin kärsiä fyysisten oireiden vuoksi. En ole vielä saanut terapiasta apua, tai no ehkä sen verran että kai tämän jatkuvan stressin taustalla on joku pelko kontrollin menetyksestä..
Onko muita murhetijoita ja stressaajia? Mikä teillä on auttanut? On todella ikävää kun keksin murhetia ihan kaikkea etukäteen. Esim. mulla ei ole lapsia ja olen jo etukäteen käynyt kaikki kauhuskenaariot päässä läpi, että entäpä jos saisin lapsen ja sit sillä ois vaikka syöpä. Kaverillani kolme lasta ja hänellä ei kuulemma ole mielessä kertaakaan käynyt äitiytensä aikana, että lapselle voisi vaikka syöpä tulla. Tuntuu, että ei muut edes mieti asioita etukäteen ja miksipä pitäisikään..
Kommentit (73)
Kuulostaa tutulta! Olen 40-vuotias nainen, joka pelkää ja stressaa koko ajan. Olen yrittänyt selittää itselleni, että me kaikki ihmiset olemme samassa tilanteessa. Kaikki voisivat pelätä niitä samoja asioita mitä minä pelkään, mutta suurin osa ei pelkää. Miksi, koska pelko on turhaa. Silti aivoni virittyvät tuon tuostakin kauheaan pelkopaniikkitilaan ja miten aivan liikaa kaikkea. Niin mielellåni antaisin kaiken pelon pois. Kadehdin sellaisia ihmisiä joille ei tule edes mieleen kaikenlaiset katastrofiskenaariot. Omat pelkoni liittyvät lähinnä sairauksiin ja tapaturmin. Tarkkailen myös omaa vointiani liikaa ja tulkitsen pienimmänkin poikkeaman joksikin tosi vakavaksi. Käyn töissä lunkissa toimistotyössä ja tuskin kukaan työkaveri osaisi yhdistäå minua tähän tekstiin. Päässä käy kauhea myllerrys, joka ei näy ulospäin. Haluaisin ohjelmoida aivoni uudelleen, pois tästä jatkuvasta pelosta. Jotain ajatusmalleja olen saamut toimimaan, mutta en kuitenkaan kokonaan hallitse tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta! Olen 40-vuotias nainen, joka pelkää ja stressaa koko ajan. Olen yrittänyt selittää itselleni, että me kaikki ihmiset olemme samassa tilanteessa. Kaikki voisivat pelätä niitä samoja asioita mitä minä pelkään, mutta suurin osa ei pelkää. Miksi, koska pelko on turhaa. Silti aivoni virittyvät tuon tuostakin kauheaan pelkopaniikkitilaan ja miten aivan liikaa kaikkea. Niin mielellåni antaisin kaiken pelon pois. Kadehdin sellaisia ihmisiä joille ei tule edes mieleen kaikenlaiset katastrofiskenaariot. Omat pelkoni liittyvät lähinnä sairauksiin ja tapaturmin. Tarkkailen myös omaa vointiani liikaa ja tulkitsen pienimmänkin poikkeaman joksikin tosi vakavaksi. Käyn töissä lunkissa toimistotyössä ja tuskin kukaan työkaveri osaisi yhdistäå minua tähän tekstiin. Päässä käy kauhea myllerrys, joka ei näy ulospäin. Haluaisin ohjelmoida aivoni uudelleen, pois tästä jatkuvasta pelosta. Jotain ajatusmalleja olen saamut toimimaan, mutta en kuitenkaan kokonaan hallitse tätä.
Sama juttu mulla. Ymmärrän sua tosi hyvin. Kirjotin tähän jo aikasemmin stressistä ja ahdistuksesta. Mutta multa löytyy myös tuo itseni liika tarkkailu ja sairauksien pelko. Ei tarvita kun kipuja polveen 2pv niin olen kuolemansairas ja mieleni pysyy tässä "loopissa" lakkaamatta. Olen kyllä itse huomannut, että mitä enemmän stressiä, sen enempi jännitystä, joka johtaa kipuihin ja sitä kautta taas pelkoon ja ahdistukseen. Siksi yritän välttää tai annostella stressiä sopivaksi. Rentoutusharjoitukset, terapia ja mindfulness ovat auttaneet. Mulla on myös vähän niinkuin uudet omat mantrat, että "olen tässä ja nyt" ja "ei haittaa". Samoin asioiden tai kipujen hyväksyminen auttaa, eikä niitä vastaan taistelu. Ajattelen, että kivut kertovat minulle, että taas mennään liian lujaa. Yllättäen hyväksymällä kivut vähenevät. Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä ja kummatkin kuuluu elämään.
Mitäköhän AP:lle kuuluu nykyisin...
Ihanan lohduttava ketju ettei ole yksin ainoana tällainen. Googlailin, koska stressin sietokykyni on alentunut huomattavasti koettuani uupumuksen, ja tämä keskustelu löytyi.
Voidaanko jatkaa?
Onko täällä viel ahdistuneita stressaajia?
Mä. Stressaan ja ahdistun herkösti. Ellei ole oiieaa asiaa, niin keksin mitättömiö pikkuasioita. En ole oppinut käsittelemäön tätä vieläkään, vaikka olen keski-ikäinen. Puutarhanhoito tekee aika onnellisen rauhalliseksi kuitenkin. Liikuntaa suoritan, vaikka se lienee silti hyväksi. Olen myös tunnesyöppö. Näen uhkia kaikkialla ja olen kaikesta huolissani. Tottakai on myös uniongelmia.
Olen koko elämäni haaveillut todella rauhallisesta ja yksinkertaisesta elämästä, mutta kuitenkon toiminut niin, että olen elänyt tooodella kilpailullista ja henkisesti myrkyttävää ja eteenpäin pyrkivää työelämää. En ymmärrä, miksi. Jotenkin sekin varmaan liittyy tähän ongelmaan. Ehkä syy on huonossa itsetunnossa? En koskaan koe kelpaavani ja olevani tarpeeksi. Ehkä ratkaisu olisikin jossain itsensä ja elämän hyväksymisessä?
Kiinnostaisi muuten tietää minkälaisia lapsuus-taustoja teillä on?
Jos ne vaikka jotenkin liittyis tähän jatkuvaan huolimiseen ja panikointiin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi päivittäin ahdistunut!
Omat vanhemmat syntyneet 50-luvulla ja minä synnyin ainoana lapsena 80-luvun lopulla. Lapsuudessa ei kyllä mitään tukea tai turvaa saanut. Vanhemmat olivat ja ovat hyvin tasapainoisia ihmisiä, mutta eivät osanneet tukea, lohduttaa tai opettaa tunteidenhallintaa. Riitelyn mallia jne. ei myöskään ole tullut kotoa päin.
Lapsuudessa olin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Ala-asteella koulukiusattu, yläasteella löytyi oma pieni kaveriporukka, joka on vieläkin elämässä mukana. Muita elämään jääneitä kavereita en ole yläasteen jälkeen löytänyt.
Minulle ensimmäinen reaktio kaikkeen riitelyyn tms. on vetäytyminen, sen jälkeen itku. Olen todella säikky ja reagoin säikähtämiseen itkulla. Tämä on tehnyt parisuhteiden ylläpidosta hankalaa. Nykyinen kumppani ymmärtää, koska on itsekin samanlaisista taustoista.
Stressaan koulua, työelämää, vanhempien sairauksia, paikoista myöhästymistä, paikkoihin kulkemista, mitä ihmiset minusta ajattelevat... Paniikkihäiriö ei auta asiaa. Välillä olen niin ahdistunut, etten pysty syömään tai nukkumaan. Mitään kodin ulkopuolisia ryhmäharrastuksia minulla ei ole, koska ahdistun niin pahasti siitä, että saatan myöhästyä.
Muutimme koulun lähelle, jotta pääsen 10 minuutissa kävellen kouluun. Yleensä olen siellä kuitenkin varttia ennen tuntien alkua. Töitä teen kotoa käsin, muuten leviäisi pää.
Lapsia meillä ei ole eikä varmaan tulekaan. Olen tunteiltani niin epävakaa, etten halua lasteni joutuvan kärsimään jatkuvasta stressipaniikistani.
Hoitokontakti oli, mutta päättyi. Uutta on ollut vaikea saada varsinkin kun tarvitsen tietynlaisen ihmisen terapeutikseni, jotta pystyn asioista puhumaan. :/ Lääkitys on paniikkihäiriötä varten, mutta en niitä kohtauslääkkeitäkään haluaisi napsia joka päivä.
Vierailija kirjoitti:
Ihan kuin itse olisin kirjoittanut tuon. Jotenkin pitäisi ohjelmoida itsensä uudelleen, mutta helpompi sanoa, kuin tehdä:(
Sama juttu. Minulle löytyi apu terapiasta,.Omalla kustannuksella ja oli todellakin kaiken rahan arvoista.
Opin tunnistamaan ajatteluani ja sitä kautta sain eväät muuttamaan sitä. Opin siellä myös ihan uusia rentoutumiskeinoja. En olisi kyennyt itsekseni. Nyt on paljon parempi olo, kaikin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mene terapiaan. Et ole korvaamaton eikä maailma pyöri sinun napasi ja stressisi takia
Juuri näin. Ketään ei kiinnosta myöhästytkö. Kaikkia kiinnostaa vain omat ongelmat.
Kaikki naiset ovat olleet tämänkaltaisia. En ymmärrä miksi vedän puoleeni stressaajia ja miten sen voi välttää, kun se ei heti väkttämättä edes ilmene. Ei kai kaikki naiset kuitenkaan ole sellaisia. Tuosta körsii nyös kumppanin elämänlaatu sen verran, että ennemmin sitä on yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki naiset ovat olleet tämänkaltaisia. En ymmärrä miksi vedän puoleeni stressaajia ja miten sen voi välttää, kun se ei heti väkttämättä edes ilmene. Ei kai kaikki naiset kuitenkaan ole sellaisia. Tuosta körsii nyös kumppanin elämänlaatu sen verran, että ennemmin sitä on yksin.
Tuskin kaikki naiset tällaisia on, mutta kyllä esim. lapsen saaminen minulla jotenkin aktivoi tämän paniikkipuolen.
Olin ennen ihan "normaali".
Mulla on samoja ongelmia. Terapia on auttanut, edelleen lisäksi käytössä ssri- lääke. Liikunta on ehdoton. Tiedän nykyään, kaipaako kevyttä vai reipasta liikuntaa. Kahvi ja alkoholi minimiin. Ajoissa vuoteeseen, ei älylaitteita, ne saa aivot ylikierroksille.