Lue keskustelun säännöt.
Miten paljon isovanhemmat auttavat teitä lasten kanssa?
Miten paljon saatte apua isovanhemmilta ja millaista?
Silloin kun itse olin lapsi niin:
- Isovanhemmat molemmilta puolilta maksoivat äitini ja minun sairaalamaksut raskaus-ja vauva-ajalta.
- Maksoivat kalusteet vanhempieni kotiin ja osan vauva-tarvikkeista
- Toivat ruokakasseja käydessään
- Toinen mummo siivosi perusteellisesti ja pesi ikkunoita käydessään ja toinen maksoi kotisiivoojan muutamia kertoja.
- Toinen mummo hoiti minua ehkä 4-15 yötä vuodessa n. 3-11-vuotiaana
- Toinen taas ehkä 1-2 viikonloppua kuukaudessa ja useita viikkoja putkeen kesäisin 3-11-vuotiaana.
- Mummot maksoivat harrastuksen ja puhelinlaskun vanhempana
- Antoivat tarvittaessa rahaa vanhemmilleni
- Antoivat paljon rahaa vaatteisiin
- Hoisivat lemmikit ja kukat kotonamme, jos olimme lomalla
- Tarjosivat apua, jos vanhemmat olivat sairaana.
- Maksoivat lääkärikäyntini ja oikomishoidon
Molemmat mummot olivat vielä työelämässä ja toisella oli omia sairauksia. Kumpikin oli myös hoidattanut omia lapsiaan paljon omilla vanhemmillaan.
Minulla on nyt leikki-ikäinen lapsi, jonka isovanhemmilta toivoisin enemmän apua. En niinkään rahallista kuin muuta. Omat vanhempani ovat kuolleet. Isovanhemmat ovat varakkaita ja suht terveitä +60-kymppisiä eläkeläisiä, jotka asuvat kävelymatkan päässä meiltä. He eivät käy kuin syntymäpäivillä. Sanovat kaipaavansa lasta, mutta eivät itse soita tai kyläile ja näkevät ehkä kerran kuukaudessa. Jos menen kylään, eivät puhu kuin lapselle, eivätkä tarjoa mitään, jos en erikseen pyydä. Arvostelu ja mitätöinti heidän puoleltaan on jatkuvaa ja outoa. Jos esim. Kehotan lasta pesemään kädet ennen ruokaa se on turhaa ja lapsi yritetään ohjata pöytään. En siksi mielelläni vietä aikaa heidän kanssaan.
Vapaa-aika menee heillä kotona tv:tä katsoen ja matonhapsuja suoristellen. Lapsi on ollut koko elämänsä aikana ehkä 8 yötä heillä hoidossa. Puheista muille voisi tosin luulla heidän osallistuvan lapsen elämään lähes päivittäin. Mitään käytännön apua esim. siivouksessa on turha pyytää, vaikka olisin miten sairaana.
Omat lapsensa he hoidattivat omilla vanhemmillaan näiden pikkulapsi-ajan. Olen jotenkin pyöristynyt ja mietin mistä tällainen ero johtuu. He eivät erityisemmin pidä minusta, mutta puheiden perusteella lapset ja lastenlapset ovat heille kaikki kaikessa, joten en voi ymmärtää. Tuntuu, että se on pelkkää puhetta, ja että lapsesta ollaan kiinnostuneita vain kun on yleisöä jolle näyttää miten omistautuneita isovanhempia ollaan.
Millaista teillä muilla on ja onko kellään samanlaisia isovanhempia ja miten olette saaneet heitä osallistumaan enemmän lastenne elämään?
Kommentit (670)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on hoitanut toista lasta vähän, lähinnä silloin kun toisen paljon sairastelevan lapsen kanssa oltu sairaalassa. Aina siis joku hätätilanne, huvin vuoksi ei olla viety.
Mummo hoisi minut ja veljeni kouluikään asti, päiväkodissa emme olleet. Silti äitini hokee, että on omat lapsensa hoitanut.
Muut isovanhemmat ei ole auttaneet senkään vertaa.Oliko niin, että teillä ei ollut päiväkotipaikkaa ja siksi mummo hoiti. Kai se sinun äitisi kävi töissä, jos mummo hoiti teidät? Oletko tuosta hoitamisasiasta eri mieltä, äitisi ei hoitanut teitä vaan mummo?
Pikkusen kuultaa katkeruus kommentistasi, miksi noin?
Tuota päiväkotiasiaa olen äidiltäni kysynyt, mutta hän ei halua keskustella asiasta. Ilmeisesti taloudellisesti näin oli järkevämpi. Mutta jos on noin paljon itse apua saanut, niin olen kyllä vähän katkera ettei itse ole halukas auttamaa juuri yhtään.
Tuo päivähoitolain uudistus tuli voimaan 1985 (?) ja miten nopeasti se tapahtui sitten käytännössä kuntien tasolla. Esim itse en saanut lapsia kunnalliseen hoitoon, sillä hoitoon oli tulorajat ja ne menivät yli, jos molemmat olivat töissä.
10 vuotta aikaisemmin 1975
Näin varmaan, mutta käytännössä niitä päiväkotipaikkoja ei ollut olemassa joten paikat menivät yksinhuoltajille ja opiskelijoiden lapsille. -80 luvulla vasta lakia uudistettiin niin, että kuntien oli pakko järjestää päiväkotipaikkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät auta. Oon eronnut lasten isästä, eikä hänen suustaan pidä yhteyttä kuin sisko, joka tykkäilee mun instakuvista. Isä laittaa tekstarin muutaman kerran vuodessa. Omat vanhempani asuvat vain muutaman kilsan päässä, ovat molemmat eläkkeellä. Äidin kanssa olen puhunut viimeksi uutena vuotena, hän ei koskaan soittele ja kysele kuulumisia, itsekin lopetin sitten soittelun. Lapset ovat jo koulussa molemmat ja yökyläilyjä on ollut 10 vuoden aikana ehkä se 10 yötä yhteensä. Monesti olen myös mennyt vanhemmilleni itse yöksi, esim. ravintolaillan jälkeen, ja siis hoitanut lapset seuraavana päivänä. Vanhemmat ovat viimeksi kyläilleet meillä vuosi sitten. Mun äiti paikkaa huonoa omatuntoaan laittamalla rahaa aina välillä mun tilille, mutta se tuntuu enemmän loukkaukselta. Hän kuitenkin tietää mitä oikeasti kaipaisimme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eniten ihmetyttää, että niin monella isovanhemmat asuvat lähellä. Meidän ystäväpiirissä kaikkien vanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä. Omat vanhempani jopa Etelä-Amerikassa ja miehen 500 kmn päässä.
Onko meidän kymmenien ystävien porukka jotenkin outo, kun kaikki olemme tulleet Helsinkiin opiskelemaan ja vanhemmat ovat siellä Joensuussa, Kuopiossa, Oulussa, Rovaniemellä, Lieksassa jne. Ja kaikkien vanhemmat ovat vielä töissä, joten heitä nähdään ehkä pari kertaa vuodessa.
Ette ole outoja. Enemmän mietiskelen, millaiset ihmiset ovat jääneet asumaan samalle paikkakunnalle kuin jomman kumman vanhemmat. Yleensä lähdetään opiskelemaan kauemmas yliopistokaupunkeihin ja jäädään sinne.
Vaikka meillä ei ole isovanhemmat lähellä, voimme milloin vain lähteä ulos syömään tai leffaan, koska voimme valita useasta lapsenvahdista, joille tietenkin maksamme palkkaa. Laitoimme joka rappuun ilmoituksen lapsenvahdista ja monta opiskelijaa otti yhteyttä. Ja ystävien kesken on myös hoitorinki. Tänäänkin meillä on kaksi lasta iltakylässä, kun vanhemmat ovat ravintolaillallisella. Hakevat lapset kohta. Asuvat samassa korttelissa.
Me ollaan ainaki ihan tavallisia ihmisiä. Molemmat isovanhemmat asuvat muutaman minuutin metromatkojen päässä. Mihinkäs täältä kotiseuduilta tarvitsisi lähteä, täällä on kaikki tarvittava. Ei meidän vanhemmatkaan täältä muuttaneet mihinkään vaan jäivät lähelle omia vanhempiaan ja sukujaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on hoitanut toista lasta vähän, lähinnä silloin kun toisen paljon sairastelevan lapsen kanssa oltu sairaalassa. Aina siis joku hätätilanne, huvin vuoksi ei olla viety.
Mummo hoisi minut ja veljeni kouluikään asti, päiväkodissa emme olleet. Silti äitini hokee, että on omat lapsensa hoitanut.
Muut isovanhemmat ei ole auttaneet senkään vertaa.Oliko niin, että teillä ei ollut päiväkotipaikkaa ja siksi mummo hoiti. Kai se sinun äitisi kävi töissä, jos mummo hoiti teidät? Oletko tuosta hoitamisasiasta eri mieltä, äitisi ei hoitanut teitä vaan mummo?
Pikkusen kuultaa katkeruus kommentistasi, miksi noin?
Tuota päiväkotiasiaa olen äidiltäni kysynyt, mutta hän ei halua keskustella asiasta. Ilmeisesti taloudellisesti näin oli järkevämpi. Mutta jos on noin paljon itse apua saanut, niin olen kyllä vähän katkera ettei itse ole halukas auttamaa juuri yhtään.
Tuo päivähoitolain uudistus tuli voimaan 1985 (?) ja miten nopeasti se tapahtui sitten käytännössä kuntien tasolla. Esim itse en saanut lapsia kunnalliseen hoitoon, sillä hoitoon oli tulorajat ja ne menivät yli, jos molemmat olivat töissä.
10 vuotta aikaisemmin 1975
Kunnallinen päivähoito-oikeus tuli asteittain voimaan alk. v.1985 ja lopulliseen päätökseen se saatiin 1990-luvulla. Suurin ongelma oli päiväkotien puute ja niitä rakennettiin kuin sieniä sateella 1990-2000-luvulla ja päiväkotien 80% rakennekanta on juuri tuolta ajalta. Monet kaupungit/kunnat maksoivat korotettuna kotihoidontukea perheille, jotta lapset hoidettaisiin kotona, kun päiväkoteja ei ollut. Ja kunnallinen päivähoito-oikeus alle 3v lapselle tuli voimaan 1995.
Ja 70-luvulla päiväkotiin pääsi vain vähävaraisten, yh jne. lapset ja sosiaallisin perustein tai perheessä oli o gelmia ja suurin osa lapsista hoidettiin kotona tai yksityisesti perhepäivähoitajalla tai kotiin palkattiin kotiapulainen.
Jotenkin ihmetyttää, mikä tekee tämän päivän lapsista niin erityisiä ja hoitoa vaativia, vaikka perheessä on 1-2 lasta. Ja on pitkät äitiys- ja perhevapaat, oikeus kunnalliseen päivähoitoon, jopa vuorokauden ympäri, työelämässä lyhyet työpäivät ja pitkät lomat, mahdollisuus palkalliseen sairaanlapsenhoitoon, lyhennettyyn työaikaan jos lapsi alle 10v. Ja tämä kaikki on tullut vasta 80-90-luvulla.
Lisäksi kaupan hyllyt notkuvat valmisruuista, vaipoista, vauvojen soseruuista, valmis vaatteista jne.
Olen synt. 70-luvulla ja päiväkotiin pääsin joskus 80-luvulla n. 5v ja sitä ennen muistan kun minua pyöreteltiin milloin missäkin ja ennen päiväkotia olin kesän yksin kotona ja äiti soitti työpäivänsä aikana muutaman kerran. Ja äidin ompelimassa vaatteissa kuljettiin.
Ja muistan kun äiti keitti liedellä pikkuveljen vaippoharsoja ja teki hänelle sosetta ämpärissä pakastimeen, kun Piltti-ruokia ei ollut. Ja asuttiin pienessä kaksiossa 4henk, vaikka isä oli opettaja ja äiti pankissa töissä.
Isovanhempien luona käytiin kaksi kertaa vuodessa, jouluna ja kesällä, eikä meitä koskaan isovanhemmat hoitaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole lapsia joten omakohtaisesti en osaa nykyisyyttä kommentoida, mutta sisarusten puolesta näen että hoitavat lastenlapsia mielellään. Lapsuudenperheessäni asuttiin kaukana molemmista isovanhemmista, joten eivät tukeneet millään tavalla lastenhoidossa tai kasvatuksessa. Jouluna ja kesällä käytiin vierailuilla, sekin oli isovanhempien pyynnöstä ja saattoi olla kaikkine valmisteluineen meidän päädyssä enemän rasite kuin helpotus.
Lapsettomana helppo sanoa, mutta jokainen on vastuussa omista lapsistaan, ei voi olettaa että sukulaiset haluaisi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Miten paljon saatte apua isovanhemmilta ja millaista?
Silloin kun itse olin lapsi niin:
- Isovanhemmat molemmilta puolilta maksoivat äitini ja minun sairaalamaksut raskaus-ja vauva-ajalta.
- Maksoivat kalusteet vanhempieni kotiin ja osan vauva-tarvikkeista
- Toivat ruokakasseja käydessään
- Toinen mummo siivosi perusteellisesti ja pesi ikkunoita käydessään ja toinen maksoi kotisiivoojan muutamia kertoja.
- Toinen mummo hoiti minua ehkä 4-15 yötä vuodessa n. 3-11-vuotiaana
- Toinen taas ehkä 1-2 viikonloppua kuukaudessa ja useita viikkoja putkeen kesäisin 3-11-vuotiaana.
- Mummot maksoivat harrastuksen ja puhelinlaskun vanhempana
- Antoivat tarvittaessa rahaa vanhemmilleni
- Antoivat paljon rahaa vaatteisiin
- Hoisivat lemmikit ja kukat kotonamme, jos olimme lomalla
- Tarjosivat apua, jos vanhemmat olivat sairaana.
- Maksoivat lääkärikäyntini ja oikomishoidonMolemmat mummot olivat vielä työelämässä ja toisella oli omia sairauksia. Kumpikin oli myös hoidattanut omia lapsiaan paljon omilla vanhemmillaan.
Minulla on nyt leikki-ikäinen lapsi, jonka isovanhemmilta toivoisin enemmän apua. En niinkään rahallista kuin muuta. Omat vanhempani ovat kuolleet. Isovanhemmat ovat varakkaita ja suht terveitä +60-kymppisiä eläkeläisiä, jotka asuvat kävelymatkan päässä meiltä. He eivät käy kuin syntymäpäivillä. Sanovat kaipaavansa lasta, mutta eivät itse soita tai kyläile ja näkevät ehkä kerran kuukaudessa. Jos menen kylään, eivät puhu kuin lapselle, eivätkä tarjoa mitään, jos en erikseen pyydä. Arvostelu ja mitätöinti heidän puoleltaan on jatkuvaa ja outoa. Jos esim. Kehotan lasta pesemään kädet ennen ruokaa se on turhaa ja lapsi yritetään ohjata pöytään. En siksi mielelläni vietä aikaa heidän kanssaan.
Vapaa-aika menee heillä kotona tv:tä katsoen ja matonhapsuja suoristellen. Lapsi on ollut koko elämänsä aikana ehkä 8 yötä heillä hoidossa. Puheista muille voisi tosin luulla heidän osallistuvan lapsen elämään lähes päivittäin. Mitään käytännön apua esim. siivouksessa on turha pyytää, vaikka olisin miten sairaana.
Omat lapsensa he hoidattivat omilla vanhemmillaan näiden pikkulapsi-ajan. Olen jotenkin pyöristynyt ja mietin mistä tällainen ero johtuu. He eivät erityisemmin pidä minusta, mutta puheiden perusteella lapset ja lastenlapset ovat heille kaikki kaikessa, joten en voi ymmärtää. Tuntuu, että se on pelkkää puhetta, ja että lapsesta ollaan kiinnostuneita vain kun on yleisöä jolle näyttää miten omistautuneita isovanhempia ollaan.
Millaista teillä muilla on ja onko kellään samanlaisia isovanhempia ja miten olette saaneet heitä osallistumaan enemmän lastenne elämään?
Tai sitten teidän välillä on kommunikaatio-ongelma. Ehkä ne oikeasti haluaisi hoitaa lasta, mutta eivät kehtaa pyytää. Luulevat, että sinä et halua heidän hoitavan, kun kerran tekevät asiat väärin eivätkä vaikkapa edellytä tuota käsienpesua ennenruokailua.
Vain asianomaisten kanssa keskustelemalla selviää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni äiti kyllä seurustelee Lasten kanssa ja haluaa, että ne käy kerran päivässä raportoimassa hänelle, mitä meillä tapahtuu. Ei ihan priimus hoitajana, kaksi kertaa hänen hoidossa poika oli lähellä kuolemaa, hukkuminen ja putoaminen, lapsen aika ei ollut vielä selvisi... enkeleitä mukana.
Minun äiti ei ollut meistä omista lapsistakaan kiinnostunut silloin kuin olisi pitänyt hoivata ja ohjata, ei siis juoppo, mutta hyvin miehiin menevä. Hänelle en antaisi lapsiani edes viideksi minuutiksi hoitoon. On osoittanut huonon hoivavietin ja vastuuntunnon lapsista.
Itse olen lapseni tehnyt ja ne hoidan. En ole koskaan tunkenut lapsiani isovanhemmille väkisin kylään tai pakottanut lapsia hoitamaan. Toiset lasten isovanhemmat ovat 300km päässä ja toiset 20km päässä. Toisilla isovanhemmilla on sairauksia ja toiset ovat kaukana. En ole kokenut tarvetta arkiseen lapsenhoitoon kun pärjään asioissa itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä näen isovanhempien osallistumattomuuden heidän omana menetyksenä. Ihmettelen kovasti, eikö isovanhemmat halua luoda läheistä suhdetta lapsenlapsiinsa? Ei lämpimät väli ilman panostusta tule, pitäähän sitä muidenkin ihmissuhteiden kohdalla nähdä vaivaa. Kun lapset ovat pieniä, se pohja hyvälle suhteelle luodaan. Teinin kanssa on hankalampi alkaa rakentamaan suhdetta, jos ensimmäisten vuosien aikana ei ole paljoa kiinnostanut.
Ei se suhteen luominen tosiaan vaadi lastenhoitamista. Kyllä ne lapset voi vierailla vanhempiensa kanssa, ja siinä samassa luodaan suhteita. Ei kannata tehdä lapsia sillä oletuksella että joku muu haluaa ottaa ne hoitoon sillä aikaa kun itse käy vaikka leffoissa, pitää varautua siihen että 'jotakuta muuta' ei löydy ja kaikki täytyy itse hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on hoitanut toista lasta vähän, lähinnä silloin kun toisen paljon sairastelevan lapsen kanssa oltu sairaalassa. Aina siis joku hätätilanne, huvin vuoksi ei olla viety.
Mummo hoisi minut ja veljeni kouluikään asti, päiväkodissa emme olleet. Silti äitini hokee, että on omat lapsensa hoitanut.
Muut isovanhemmat ei ole auttaneet senkään vertaa.Oliko niin, että teillä ei ollut päiväkotipaikkaa ja siksi mummo hoiti. Kai se sinun äitisi kävi töissä, jos mummo hoiti teidät? Oletko tuosta hoitamisasiasta eri mieltä, äitisi ei hoitanut teitä vaan mummo?
Pikkusen kuultaa katkeruus kommentistasi, miksi noin?
Tuota päiväkotiasiaa olen äidiltäni kysynyt, mutta hän ei halua keskustella asiasta. Ilmeisesti taloudellisesti näin oli järkevämpi. Mutta jos on noin paljon itse apua saanut, niin olen kyllä vähän katkera ettei itse ole halukas auttamaa juuri yhtään.
Tuo päivähoitolain uudistus tuli voimaan 1985 (?) ja miten nopeasti se tapahtui sitten käytännössä kuntien tasolla. Esim itse en saanut lapsia kunnalliseen hoitoon, sillä hoitoon oli tulorajat ja ne menivät yli, jos molemmat olivat töissä.
10 vuotta aikaisemmin 1975
Päiväkotipaikkoja oli kyllä todella niukasti -70 luvulla. Minä ja mieheni olimme keskituloisia ja mitään mahdollisuutta meillä ei ollut saada lasta kunnalliseen päiväkotiin. Niinpä jäin kotiin ja otin pari lasta yksityiseen perhepäivähoitoon, samassa tilanteessa olevia lapsia, jotka jäivät päiväkodin ovien ulkopuolelle. Sukulaiset myöskin olivat kaukana, sillä olimme muuttaneet n 300-500km päähän sukulaisita opiskelujen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten paljon saatte apua isovanhemmilta ja millaista?
Silloin kun itse olin lapsi niin:
- Isovanhemmat molemmilta puolilta maksoivat äitini ja minun sairaalamaksut raskaus-ja vauva-ajalta.
- Maksoivat kalusteet vanhempieni kotiin ja osan vauva-tarvikkeista
- Toivat ruokakasseja käydessään
- Toinen mummo siivosi perusteellisesti ja pesi ikkunoita käydessään ja toinen maksoi kotisiivoojan muutamia kertoja.
- Toinen mummo hoiti minua ehkä 4-15 yötä vuodessa n. 3-11-vuotiaana
- Toinen taas ehkä 1-2 viikonloppua kuukaudessa ja useita viikkoja putkeen kesäisin 3-11-vuotiaana.
- Mummot maksoivat harrastuksen ja puhelinlaskun vanhempana
- Antoivat tarvittaessa rahaa vanhemmilleni
- Antoivat paljon rahaa vaatteisiin
- Hoisivat lemmikit ja kukat kotonamme, jos olimme lomalla
- Tarjosivat apua, jos vanhemmat olivat sairaana.
- Maksoivat lääkärikäyntini ja oikomishoidonMolemmat mummot olivat vielä työelämässä ja toisella oli omia sairauksia. Kumpikin oli myös hoidattanut omia lapsiaan paljon omilla vanhemmillaan.
Minulla on nyt leikki-ikäinen lapsi, jonka isovanhemmilta toivoisin enemmän apua. En niinkään rahallista kuin muuta. Omat vanhempani ovat kuolleet. Isovanhemmat ovat varakkaita ja suht terveitä +60-kymppisiä eläkeläisiä, jotka asuvat kävelymatkan päässä meiltä. He eivät käy kuin syntymäpäivillä. Sanovat kaipaavansa lasta, mutta eivät itse soita tai kyläile ja näkevät ehkä kerran kuukaudessa. Jos menen kylään, eivät puhu kuin lapselle, eivätkä tarjoa mitään, jos en erikseen pyydä. Arvostelu ja mitätöinti heidän puoleltaan on jatkuvaa ja outoa. Jos esim. Kehotan lasta pesemään kädet ennen ruokaa se on turhaa ja lapsi yritetään ohjata pöytään. En siksi mielelläni vietä aikaa heidän kanssaan.
Vapaa-aika menee heillä kotona tv:tä katsoen ja matonhapsuja suoristellen. Lapsi on ollut koko elämänsä aikana ehkä 8 yötä heillä hoidossa. Puheista muille voisi tosin luulla heidän osallistuvan lapsen elämään lähes päivittäin. Mitään käytännön apua esim. siivouksessa on turha pyytää, vaikka olisin miten sairaana.
Omat lapsensa he hoidattivat omilla vanhemmillaan näiden pikkulapsi-ajan. Olen jotenkin pyöristynyt ja mietin mistä tällainen ero johtuu. He eivät erityisemmin pidä minusta, mutta puheiden perusteella lapset ja lastenlapset ovat heille kaikki kaikessa, joten en voi ymmärtää. Tuntuu, että se on pelkkää puhetta, ja että lapsesta ollaan kiinnostuneita vain kun on yleisöä jolle näyttää miten omistautuneita isovanhempia ollaan.
Millaista teillä muilla on ja onko kellään samanlaisia isovanhempia ja miten olette saaneet heitä osallistumaan enemmän lastenne elämään?
Tai sitten teidän välillä on kommunikaatio-ongelma. Ehkä ne oikeasti haluaisi hoitaa lasta, mutta eivät kehtaa pyytää. Luulevat, että sinä et halua heidän hoitavan, kun kerran tekevät asiat väärin eivätkä vaikkapa edellytä tuota käsienpesua ennenruokailua.
Vain asianomaisten kanssa keskustelemalla selviää.
Tuo arvostelu varmaan kyllä vie haluja lastenhoidosta. Tuo käsienpesu, tottakai se on tärkeää, mutta ehkä se on isovanhempien mielestä pikkuasia. Ei mikään kaadu siihen, että kädet jää pesemättä.
Trudiduu kirjoitti:
Isovanhemmilla on oikeus itse päättää miten paljon haluavat lastenlasten hoitoon osallistua, mutta toisaalta sitten myös täytyy ymmärtää olla valittamatta jos välit jäävät hyvänpäiväntuttu tasolle jos yhteistä aikaa ei ole vietetty juuri ollenkaan.
Olen ihan tyytyväinen isovanhempiemme ja isoisovanhempien osallistumiseen. Omat vanhempani asuvat kaukana, mutta hoitavat mielellään kun siellä käydään. Äitini on myös tullut käymään esimerkiksi pariksi päiväksi kun muutimme että sain paremmin pakattua kun hän hoiti välillä vauvaa. Miehen vanhemmat ovat aika huonokuntoisia ja he viettävätkin vauvan kanssa aikaa vain kun olemme läsnä, mutta onneksi asumme hyvin lähellä niin voimme piipahtaa heillä käymässä n. kerran viikossa. Omalta äidiltäni olen kehdannut pyytää apua, muilta otan apua vastaan jos sitä itse tarjoavat. Ja äidillenikin muistutan aina että sanoo vain rohkeasti ei jos siltä tuntuu. Mielestäni homma toimii näin loistavasti. En odota saavani apua automaattisesti, mutta jos satun sitä saamaan on se aina iloinen yllätys.
Toisaalta joku voisi pyytää sitä töykeänä että olemme pyytäneet isovanhemmilta että jos haluavat lapselle ostaa lahjoja niin mieluummin antavat rahana ja kirjoittavat korttiin mihin hyödylliseen esineeseen haluavat meidän rahan laittavan. Esimerkiksi 1v syntymäpäivälahjaksi olivat laittaneet hieman rahaa turvaistuimeen. Eli tässä mielessä auttavat rahallisesti, mutta syy on enemmän siinä ettemme halua turhaa lelukrääsää jota tulee väkisinkin ystäviltä, kummeilta jne.
Me käytiin kaukana asuvien isovanhempien luona vain muutamaan kertaan vuodessa, mutta jotenkin niistä kaikista silti tuli rakkaita ja tärkeitä. Kumma homma, tai ehkä kyseessä on vain vierailun aikainen asenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä mietit miten kummallista asua samalla paikkakunnalla. Jos asuu monta sukupolvea pääkaupunkiseudulla jo valmiiksi, niin ei täältä yleensä muuteta Rovaniemelle taikka Joensuuhun. Meidän perheessä kyllä kaikki puhaltavat yhteen hiileen, mutta onhan siinä soviteltavaa kun me isovanhemmat olemme jo niin vanhoja, ja omat lapsetkin yli 50-kymppisä. Aika järkyttävä tuo yksikin miniä. Hän nimitteli sairaita appivanhempiaan: " vieraita horiskoja " onhan se selvä, etteivät he ole iloisia tuollaisesta miniästä. Saattaapi olla se sama miniä joka kuunteli kaiuttimista kaikki miehensä puhelut anopin kanssa ja kielsi käymästä lapsuudenkodissa ( juttu oli Ilta-Sanomissa ) ja nyt ona sitten yh-äiti. Säälin sitä lasta kuitenkin.
Minä ymmärrän toisaalta ihmetyksen erittäin hyvin.
Joskus 70-luvulla vanhempani muuttivat molemmat Tampereen lähistöltä Helsinkiin opiskelemaan, tapasivat ja rakastuivat, asuivat siellä tovin ja muuttivat töiden perässä muualle Suomeen - kauas kummankaan kotiseuduilta. Serkkujeni vanhemmista suuri osa asuu vielä Tampereen lähistöllä, mutta serkuistani (10+) vain 1. Muut ovat levittäytyneet ympäri Suomen ja maailman. Kukaan serkuistani tai sisaruksistani ei asu alle 200 km läheisyydellä toista. Kaikki ovat tosi mukavia ja ihania, siitä ei ole kyse, vaan nykyisellään eläminen itsessään vaatii usein siirtymistä eri lokaatioihin. Kaikista perheistä vähintään yksi asuu ulkomailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemmillakin on elämää. Ei se sitä tarkoita että on valmis tulemaan milloin tarvitaan. Ajoissa kun sopii että voisko saada apua silloin ja silloin kun heillä on meno jonnekin. Ei niin että yhtä äkkiä soitto että nyt tarvitaan ja mummo menossa teatteriin.
Etkö osaalukea? Mun vanhemmat ei oo pitäny yhtyttä VIITEEN VUOTEEN. Ei tässävittu kukaan vaadi että olis koko ajan käytettävissä. Toivomus onettä ees kerta vuoteen soittasivat jos muuta eivät jaksa. Tajuutko että monilla täysin piittaamattomat isovanhemmat? Miten saat tyhmässä päässäsi siitä ajtuksen että niiltä vaaditaan koko ajan hoitoapua??? Tyhmä oot.
Kuinka ollakaan, kommunikaatio on kaksisuuntainen juttu. Jos haluat olla yhteydessä isovanhempiisi soita niille.
Omat vanhempani ovat jo kuolleet(molemmat lähtivät nuorina)mutta esikoisen ollessa vauva/taapero, mummi oli vielä kunnossa ja auttoi aina kun pyysin. Vaikka vain kyläillessä otti vauvan syliin ja hytkytteli. Äitini olisi hoitanut esikoisen ettei olisi tarvinnut viedä päiväkotiin, mutta syöpä vei sitten.
Isäni ei pienten lasten kanssa osannut oikein olla, mutta olisi 100% varmasti auttanut jos olisi tarve tullut.
Minulla on aivan ihana anoppi joka hoitaa meidän kahta lasta 2h x 2krt viikossa että pääsen lenkille/hiihtämään/kauppaan jne. Poikansa tekee yrittäjänä jäätävän pitkiä työpäiviä eli ilman anoppia en pääsisi ilman lapsia juuri ikinä mihinkään. Muutenkin rientää apuun jos pyytää ja mummo on lapsenlapsille todella tärkeä. Yökyläilyt ovat olleet harvassa, ehkä 1-3 yötä vuodessa(meidän omasta tahdosta). Arvostan anoppiani suuresti, hän on edelleen työelämässä ja tekee rankkaa aamuvuoroa. Silti jaksaa pari kertaa viikossa tulla.
Appiukkokin laskee mäkeä ja harvoin leikkii lasten kanssa. Enemmän kiinnostaa omat päiväunet ja urheilun katsominen kuin lapsenlapset. Ei ole muuten omienkaan lapsiensa kanssa tehnyt ikinä mitään... eikä tunnu kiinnostavan aikuiset lapsensakaan.
Meillä oli ihan tietoinen päätös muuttaa lähelle mummoloita (toinen oli 10km päässä, anoppila 5km päässä). Halutaan olla lähellä perhettä, tänne muuttaessa oli vielä miehen isovanhemmat elossa ja asuivat 2km päässä.
Vierailija kirjoitti:
Trudiduu kirjoitti:
Isovanhemmilla on oikeus itse päättää miten paljon haluavat lastenlasten hoitoon osallistua, mutta toisaalta sitten myös täytyy ymmärtää olla valittamatta jos välit jäävät hyvänpäiväntuttu tasolle jos yhteistä aikaa ei ole vietetty juuri ollenkaan.
Olen ihan tyytyväinen isovanhempiemme ja isoisovanhempien osallistumiseen. Omat vanhempani asuvat kaukana, mutta hoitavat mielellään kun siellä käydään. Äitini on myös tullut käymään esimerkiksi pariksi päiväksi kun muutimme että sain paremmin pakattua kun hän hoiti välillä vauvaa. Miehen vanhemmat ovat aika huonokuntoisia ja he viettävätkin vauvan kanssa aikaa vain kun olemme läsnä, mutta onneksi asumme hyvin lähellä niin voimme piipahtaa heillä käymässä n. kerran viikossa. Omalta äidiltäni olen kehdannut pyytää apua, muilta otan apua vastaan jos sitä itse tarjoavat. Ja äidillenikin muistutan aina että sanoo vain rohkeasti ei jos siltä tuntuu. Mielestäni homma toimii näin loistavasti. En odota saavani apua automaattisesti, mutta jos satun sitä saamaan on se aina iloinen yllätys.
Toisaalta joku voisi pyytää sitä töykeänä että olemme pyytäneet isovanhemmilta että jos haluavat lapselle ostaa lahjoja niin mieluummin antavat rahana ja kirjoittavat korttiin mihin hyödylliseen esineeseen haluavat meidän rahan laittavan. Esimerkiksi 1v syntymäpäivälahjaksi olivat laittaneet hieman rahaa turvaistuimeen. Eli tässä mielessä auttavat rahallisesti, mutta syy on enemmän siinä ettemme halua turhaa lelukrääsää jota tulee väkisinkin ystäviltä, kummeilta jne.
Me käytiin kaukana asuvien isovanhempien luona vain muutamaan kertaan vuodessa, mutta jotenkin niistä kaikista silti tuli rakkaita ja tärkeitä. Kumma homma, tai ehkä kyseessä on vain vierailun aikainen asenne.
Onhan se myös tärkeää, millä asenteella isovanhemmista puhutaan kotona. Omat lapseni ovat aina esim halunneet piirtää isovanhemmille kortteja ja piirustuksia ja niitä on lähetetty postissa. Sitten niistä teoksista soitetaan ja kerrotaan, mitä ne esittävät. Jo se myönteinen puhe auttaa lasta ymmärtämään, että nämä ihmiset kuuluvat perheeseen. Tottakai tiedän, että on perheitä, joissa suhteet ovat katkenneet. Mutta pieni lapsen tekemä kortti saattaa jopa murtaa hiljaisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isovanhemmillakin on elämää. Ei se sitä tarkoita että on valmis tulemaan milloin tarvitaan. Ajoissa kun sopii että voisko saada apua silloin ja silloin kun heillä on meno jonnekin. Ei niin että yhtä äkkiä soitto että nyt tarvitaan ja mummo menossa teatteriin.
Etkö osaalukea? Mun vanhemmat ei oo pitäny yhtyttä VIITEEN VUOTEEN. Ei tässävittu kukaan vaadi että olis koko ajan käytettävissä. Toivomus onettä ees kerta vuoteen soittasivat jos muuta eivät jaksa. Tajuutko että monilla täysin piittaamattomat isovanhemmat? Miten saat tyhmässä päässäsi siitä ajtuksen että niiltä vaaditaan koko ajan hoitoapua??? Tyhmä oot.
Kuinka ollakaan, kommunikaatio on kaksisuuntainen juttu. Jos haluat olla yhteydessä isovanhempiisi soita niille.
Oletko vajaaälyinen? Aiemmassa viestissä oli että ne ei vastaa! Eivät soita, eivöt vastaa, eivät tule kylään jos kutsun, eivät tulleet ristiäisiin, eivät ole lapsia nähneet? Sinä sit luulet että homma ratkee kun soitan niille? Daa!? Nobelin palkinto sulle älystäsi.
Hirveitä isovanhempia monella, no sitä saa mitä tilaa, hauskaa vanhuutta Esperin palvelutalossa.
Vaikka lapset on saatu 25v ja 28v ja jos työssäolevat vanhemmat asuvat kaukana, ei heistä ole apua. Pitää itse järjestää, jos haluaa olla kahden.
Vaikka lapsenvahtien johdosta pääsemme helposti vaikka ravintolaan syömään, niin ei meillä ole kahdenkeskisesta ajasta puutetta. Kun lapset menevät nukkumaan, on vielä monta tuntia valveillaoloa. Ei ole koskaan tuntunut, että tarvittaisiin enemmän parisuhdeaikaa. Perheenä on kiva tehdä asioita yhdessä. Kohta lähdetään koko poppoo Ekbergille brunssille.
Miten paljon olisit tarvinnut lapsivapaata aikaa, jottei eroa olisi tullut? Vai onko se vain tekosyy?