Kun äitiys kaduttaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli kukaan ei empaattisista mammoista samaistua mieheen, joka tulee tahtomattaan isäski ja maksaa elareitakin vielä. Tämä ei kuulosta tasa-arvoiselta.

No miehellä joka on hylännyt lapsensa niin että ei halua tätä tavata saati osallistua hoitoon puoleksi, ja joka siihen päälle vielä kitisee elareista on aika suuri ero näihin äiteihin, jotka hiljaa ja salaa mielessään katuvat mutta kantavat vastuunsa, rakastavat ja huolehtivat lapsestaan.

Jos hän ei ole edes saanut päättää lapsen syntymästä, kuinka hän voi edes hylätä, tuon päätöksen tekee kyllä äiti.

Oletamme tietysti, että mies käytti kondomia, koska miehellä on vastuu jakaako siittiöitään ympäriinsä.

samlla järjellä myöskään naisen ei tule valittaa kun kouluttautui matalapalkkaiselle alalle. Vai ajellaanko tässä kaksilla rattailla taas!?

Oletko kädetön? Etkö osaa käyttää kondomia? Voisit siinä tapauksessa jättää seksin kokonaan välistä.

Käyn vain maksullisissa ja käytän kumia. Miksi naiset kouluttautuvat matalapalkkaisille aloille? Eikö vastuu omista päätöksistä maistu?

Kuulun siihen ylimpään kymmenykseen palkkatulojeni perusteella, joten esitä kysymyksesi jollekin toiselle.

Ymmärrän täysin mitä aloittaja tarkoittaa. Minua auttaa lähinnä se ajatus että lapsi kasvaa koko ajan ja tarvitsee minua vuosi vuodelta vähemmän. Että sitten lopuksi minulla on "palkaksi" tästä kaikesta fiksu ja mukava nuori aikuinen jonka olen varustanut hyvillä eväillä elämään ja jonka kanssa jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Eihän se tietysti välttämättä niinkään ruusuisesti mene, mutta ajatus auttaa jaksamaan.

Jaksamaan siis sitä että vastuullani on pieni ihminen joka esimerkiksi tänään halusi kysellä koko 40 minuutin bussimatkan ajan "mistä kivet tulee? Miksi tuon sedän laukussa on? Milloin mennään mummolaan? Miksi bussi pysähtyy? Kuka tuo on? Jäädäänkö jo?" Jne...

Vaikka lapsen uteliaisuus onkin ihan hellyyttävää niin sitä tuntuu ettei hetkeäkään saa aikaa omille ajatuksille. Ajattelin että selviäisin lapsesta kun pidän lapsista ja koirankin olen osannut pitää tyytyväisenä ja hengissä. Tämä henkinen kuormitus vaan on jotain mitä en osannut kuvitella. Alunperin halusin useampia lapsia, mutta ainoaksi tämä jää. Odotan innolla että lapsi on sen ikäinen että hänen kanssaan voi käydä oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja vaikka politiikasta tai musiikista.

Lapsen kanssa ei todellakaan pysty tekemään samoja asioita kuin lapseton.

Ei voi nukkua vapaalla pitkään, koska lapsi herää aikaisin ja sitä on pakko valvoa.

Ei voi nukkua yöllä jos lapsi itkee ja huutaa jostain syystä.

Ei voi istua hiljaisuudessa tai kuunnella rauhassa musiikkia kun lapsi päästää ääniä, eikä lapselta voi kieltää puhumista ja itsensä ilmaisemista.

Ei voi lähteä rennosti ostoksille ilman että on valmis kasvattamaan ja ohjeistamaan rääkyvää lasta siihen, että kaikkea ei voi kaupasta saada.

Ei voi lähteä rennosti ja nautiskellen ravintolaan syömään kun pitää syöttää lastakin samalla ja kasvattaa sitä siihen kuinka ravintolassa käyttäydytään.

Ei voi mennä kesällä rauhassa rannalle uimaan kun pitää vahtia lasta jotta lapsi ei huku.

Ei voi lukea niin paljon kirjoja kuin haluaisi koska on kaikesta huolehtimisesta, kasvattamisesta, univelasta ja rajojen asettamisesta niin väsynyt, että energia ei riitä lukemiseen.

Ei voi helposti vain ottaa ja lähteä matkalle, vaan lapselle pitää raahata puoli omaisuutta mukana ja vielä kantaa tai työntää se lapsi ja muistaa sille tuhat ja yksi asiaa.

Teinilapsen kanssa ei voi koskaan ottaa rennosti, sillä teinit ovat tyhmiä ja arvaamattomia, ellei sinulle ole sattunut se yksi teini sadasta joka viihtyy mieluummin kotona kutomassa villasukkia kuin salaisissa kotibileissä.

Ei voi olla huolettomasti kun pitää kantaa huolta mitä teini saa päähänsä.

Ei voi syödä vapaasti herkkuja niin usein kuin haluaa ilman lapsen itkua, että hänkin haluaa. Joudut syömään herkkuja piilossa, ellet sitten halua antaa lapselle huonoa esimerkkiä ja vaikuttaa lapsesi terveyteen negatiivisesti.

Et voi kuunnella lempimusiikkiasi rauhassa ja täysillä ilman että alkaa lastenmusiikin pyytäminen, ja tähänhän on suostuttava koska se on tasapuolista ja oikein.

Ja tuhat muuta asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli kukaan ei empaattisista mammoista samaistua mieheen, joka tulee tahtomattaan isäski ja maksaa elareitakin vielä. Tämä ei kuulosta tasa-arvoiselta.

No miehellä joka on hylännyt lapsensa niin että ei halua tätä tavata saati osallistua hoitoon puoleksi, ja joka siihen päälle vielä kitisee elareista on aika suuri ero näihin äiteihin, jotka hiljaa ja salaa mielessään katuvat mutta kantavat vastuunsa, rakastavat ja huolehtivat lapsestaan.

Jos hän ei ole edes saanut päättää lapsen syntymästä, kuinka hän voi edes hylätä, tuon päätöksen tekee kyllä äiti.

Oletamme tietysti, että mies käytti kondomia, koska miehellä on vastuu jakaako siittiöitään ympäriinsä.

samlla järjellä myöskään naisen ei tule valittaa kun kouluttautui matalapalkkaiselle alalle. Vai ajellaanko tässä kaksilla rattailla taas!?

Oletko kädetön? Etkö osaa käyttää kondomia? Voisit siinä tapauksessa jättää seksin kokonaan välistä.

Käyn vain maksullisissa ja käytän kumia. Miksi naiset kouluttautuvat matalapalkkaisille aloille? Eikö vastuu omista päätöksistä maistu?

Kuulun siihen ylimpään kymmenykseen palkkatulojeni perusteella, joten esitä kysymyksesi jollekin toiselle.

Mä taas olen matalapalkka-alalla, mutta sijoittanut 20 vuotta, joten ei ole tarvetta narista omista valinnoista.  Ehkä jollekin kolmannelle?

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan ymmärrä koko aihetta. Kadut tehneesi lapsia ja menettänyt "henkisen vapautesi". WTF!

Ihmisen elämään kuuluu myös vastuu ja velvollisuudet, lapsista, läheisistä, ystävistä, vanhemmistakin. Vain vastuu kasvattaa aikuisen, pelkkä hedonistinen elämä pitää ihmisen ikuisena uhmaikäisenä lapsena.  Jos et välitä muista, älä sitten vaadi että kukaan välittäisi sinustakaan. Mitähän mieltä tällaisen "katuvan" omat vanhemmat ovat, olisiko pitänyt jättää synnyttämättä??

Kyllä, tietyt velvollisuudet kuuluvat elämään. Se taas on käsittämätöntä, että monet hankkivat velvollisuuksia lisää täysin vapaaehtoisesti - siis lapsia.

Lapsenomaista on se, kuinka pidät omia arvojasi jonain ainoana oikeana vaihtoehtona. Kohtuullinen hedonismi on arvo siinä missä sinun perhekeskeisyytesikin.

Henkilökohtainen mielipiteeni lasten hankkimisesta: äärettömän itsekästä, ajattelematonta ja järjetöntä. Elämä on myös kivempaa näin lapsettomana. Olen antinatalisti.

Minusta osasyy tähän on nähdäkseni se, että vanhemmuudelta odotetaan kiiltokuvamaista vanhemmuutta. Ei saa olla oma itsensä, jos se minuus ei ole kiiltokuvamaista vanhemmuutta tukevaa minuutta. Ei saa olla se omaa aikaa ottava introvertti. Ei saa suuttua tai ärsyyntyä, kun lapsi vaatii jatkuvasti huomiota "Äiti/isä kato aseta-asia-tähän!", vaan pitää onnellisena hymyillä helmenhohtoisine hampaineen ja tuoksua pullalle. Jos et ole tällainen vanhempi nyky-yhteiskunnassa, sinut nähdään huonona automaattisesti. Minusta olisi kamalan uuvuttavaa, jos pitäisi olla jatkuvasti läsnä jollekin. Saisin luultavasti hermoromahduksen isänä. Eikö riitä, että antaa hyvän elämän mahdollisuuden? Omana itsenä olemisen mahdollisuus antaa myös tilaa rakkaudelle muodostua. Jos hukkaa itsensä vanhemmaksi tullessaan, miten voi rakastaa lastaan?

M23 ja vela

Vierailija kirjoitti:

Minusta osasyy tähän on nähdäkseni se, että vanhemmuudelta odotetaan kiiltokuvamaista vanhemmuutta. Ei saa olla oma itsensä, jos se minuus ei ole kiiltokuvamaista vanhemmuutta tukevaa minuutta. Ei saa olla se omaa aikaa ottava introvertti. Ei saa suuttua tai ärsyyntyä, kun lapsi vaatii jatkuvasti huomiota "Äiti/isä kato aseta-asia-tähän!", vaan pitää onnellisena hymyillä helmenhohtoisine hampaineen ja tuoksua pullalle. Jos et ole tällainen vanhempi nyky-yhteiskunnassa, sinut nähdään huonona automaattisesti. Minusta olisi kamalan uuvuttavaa, jos pitäisi olla jatkuvasti läsnä jollekin. Saisin luultavasti hermoromahduksen isänä. Eikö riitä, että antaa hyvän elämän mahdollisuuden? Omana itsenä olemisen mahdollisuus antaa myös tilaa rakkaudelle muodostua. Jos hukkaa itsensä vanhemmaksi tullessaan, miten voi rakastaa lastaan?

M23 ja vela

Ei nähdä huonona. Järkevät ihmiset osaavat perustella kantansa, eivätkä välitä mitä muut heiltä odottavat.

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Tämä on tosi vahva nounou. Melkein kuulee kaskaiden sirityksen....vahvempia tabuja ovat oikeastaan enää ne, kuinka iltatähdet ovat koko perheen lemmikkejä ja kehitysvammaiset koko perheen aurinkoja, piste, ei poikkeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa ei todellakaan pysty tekemään samoja asioita kuin lapseton.

Ei voi nukkua vapaalla pitkään, koska lapsi herää aikaisin ja sitä on pakko valvoa.

Ei voi nukkua yöllä jos lapsi itkee ja huutaa jostain syystä.

Ei voi istua hiljaisuudessa tai kuunnella rauhassa musiikkia kun lapsi päästää ääniä, eikä lapselta voi kieltää puhumista ja itsensä ilmaisemista.

Ei voi lähteä rennosti ostoksille ilman että on valmis kasvattamaan ja ohjeistamaan rääkyvää lasta siihen, että kaikkea ei voi kaupasta saada.

Ei voi lähteä rennosti ja nautiskellen ravintolaan syömään kun pitää syöttää lastakin samalla ja kasvattaa sitä siihen kuinka ravintolassa käyttäydytään.

Ei voi mennä kesällä rauhassa rannalle uimaan kun pitää vahtia lasta jotta lapsi ei huku.

Ei voi lukea niin paljon kirjoja kuin haluaisi koska on kaikesta huolehtimisesta, kasvattamisesta, univelasta ja rajojen asettamisesta niin väsynyt, että energia ei riitä lukemiseen.

Ei voi helposti vain ottaa ja lähteä matkalle, vaan lapselle pitää raahata puoli omaisuutta mukana ja vielä kantaa tai työntää se lapsi ja muistaa sille tuhat ja yksi asiaa.

Teinilapsen kanssa ei voi koskaan ottaa rennosti, sillä teinit ovat tyhmiä ja arvaamattomia, ellei sinulle ole sattunut se yksi teini sadasta joka viihtyy mieluummin kotona kutomassa villasukkia kuin salaisissa kotibileissä.

Ei voi olla huolettomasti kun pitää kantaa huolta mitä teini saa päähänsä.

Ei voi syödä vapaasti herkkuja niin usein kuin haluaa ilman lapsen itkua, että hänkin haluaa. Joudut syömään herkkuja piilossa, ellet sitten halua antaa lapselle huonoa esimerkkiä ja vaikuttaa lapsesi terveyteen negatiivisesti.

Et voi kuunnella lempimusiikkiasi rauhassa ja täysillä ilman että alkaa lastenmusiikin pyytäminen, ja tähänhän on suostuttava koska se on tasapuolista ja oikein.

Ja tuhat muuta asiaa.

Kyllä voi, kun tekee asiat hyvin alun alkaen tai on muuten vain onnekas.

Voi olla rennosti, voi keskustella, jos on opettanut lapsensa keskustelemaan.

Kyllä se teinikin keskustelee, jos häntä patistaa.

Turhaa muuta väittää.

Vierailija kirjoitti:

Minusta osasyy tähän on nähdäkseni se, että vanhemmuudelta odotetaan kiiltokuvamaista vanhemmuutta. Ei saa olla oma itsensä, jos se minuus ei ole kiiltokuvamaista vanhemmuutta tukevaa minuutta. Ei saa olla se omaa aikaa ottava introvertti. Ei saa suuttua tai ärsyyntyä, kun lapsi vaatii jatkuvasti huomiota "Äiti/isä kato aseta-asia-tähän!", vaan pitää onnellisena hymyillä helmenhohtoisine hampaineen ja tuoksua pullalle. Jos et ole tällainen vanhempi nyky-yhteiskunnassa, sinut nähdään huonona automaattisesti. Minusta olisi kamalan uuvuttavaa, jos pitäisi olla jatkuvasti läsnä jollekin. Saisin luultavasti hermoromahduksen isänä. Eikö riitä, että antaa hyvän elämän mahdollisuuden? Omana itsenä olemisen mahdollisuus antaa myös tilaa rakkaudelle muodostua. Jos hukkaa itsensä vanhemmaksi tullessaan, miten voi rakastaa lastaan?

M23 ja vela

Kuulostat minun isältäni. Ei, tuollainen vanhempi ei anna hyvän elämän mahdollisuutta, vaan lapsensa itsetunnon kehittymiselle todella huonon pohjan.

T: näkymätön Ninni

Vierailija kirjoitti:

Minusta osasyy tähän on nähdäkseni se, että vanhemmuudelta odotetaan kiiltokuvamaista vanhemmuutta. Ei saa olla oma itsensä, jos se minuus ei ole kiiltokuvamaista vanhemmuutta tukevaa minuutta. Ei saa olla se omaa aikaa ottava introvertti. Ei saa suuttua tai ärsyyntyä, kun lapsi vaatii jatkuvasti huomiota "Äiti/isä kato aseta-asia-tähän!", vaan pitää onnellisena hymyillä helmenhohtoisine hampaineen ja tuoksua pullalle. Jos et ole tällainen vanhempi nyky-yhteiskunnassa, sinut nähdään huonona automaattisesti. Minusta olisi kamalan uuvuttavaa, jos pitäisi olla jatkuvasti läsnä jollekin. Saisin luultavasti hermoromahduksen isänä. Eikö riitä, että antaa hyvän elämän mahdollisuuden? Omana itsenä olemisen mahdollisuus antaa myös tilaa rakkaudelle muodostua. Jos hukkaa itsensä vanhemmaksi tullessaan, miten voi rakastaa lastaan?

M23 ja vela

Minusta on vain hyvä, että lapsen kehityksestä ja tarpeista ymmärretään nykyään enemmän ja sen hyvinvoinnin eteen tehdään kaikkensa. Tämän pitäisi vain koskea molempia vanhempia tasapuolisesti ja yksinhuoltajien saada enemmän apua.

Ei ole mitään järkeä ihannoida entisaikaista vanhemmuutta, jolloin isät olivat henkisesti poissaolevia, lapset leikkivät pihalla oman onnensa nojassa ja lasten pahoinpitely ja kurittaminen oli sallittua, kun ipana ei osannut olla hiljaa. Siitä ei seurannut hyvinvointia.

Vierailija kirjoitti:

Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms.  Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.

Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa,  vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.

Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu.  Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.

Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.

Mutta juuri tuollainen kasvattaminen vaatii paljon. Tiedän sen, koska kasvatan samalla tavalla. Pitää olla läsnä, pitää keskustella, pitää olla kiinnostunut, pitää olla valpas ongelmatilanteiden ratkaisija, pitää olla kärsivällisyyttä ja voimaa pitää rajat, pitää tietää mitä lapsi tekee somessa, pitää vaatia kotitöiden tekemistä ja seurata, että ne tehdään, pitää vaatia kohtuullisia ruutuaikoja ja opettaa lapsille kiinnostus lukemista kohtaan. Pitää olla ennen kaikkea läsnä. 

Itsekin harrastan, mutta oikeastaan vasta nyt, kun lapset ovat koululaisia. Sitä ennen, koska olin paljon yksin lasten kanssa, en oikeastaan voinut harrastaa. Nyt otan oman aikani, mutta tunnen siitä syyllisyyttä. Sitä äitiys vaatii paljon, tunnetta kestää syyllisyyttä. Toki siihen oppii ja kasvaa, että kaikesta ei voi itseä syyttää, mutta kyllä se takaraivossa jyskyttää, miten paljon helpommalla tämäkin elämä olisi sujunut ilman jatkuvaa miettimistä, mitä pitää lasten kanssa tehdä, että kasvavat hyviksi ihmisiksi. 

Olen myös sitä mieltä, että oikeastaan kukaan äiti ei ole validi itse arvioimaan omaa äitiyttään. Et edes sinä, vaikka sinulla on siitä suuret kuvitelmat. Vasta sitten kun aikuinen lapsi sanoo: "äiti, sinä olit niin hyvä ja paras juuri meille", voi olla tyytyväinen omaan äitiyteensä. Se siinä onkin niin raskasta, että lapset ovat kovin erilaisia ja täytyy olla herkkä ja valpas niin monille erilaisille tarpeille. 

Itse en ole katunut syömishäiriötäni, koska se oli sairaus, enkä voinut sille mitään. Paranin siitä osittain, mutta siellä se on sisälläni edelleen. Lasten kasvatus taas on enemmän omissa käsissäni ja jatkuvan reflektoinnin tulosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Erittäin hyvä, suorastaan hieno kommentti.

Kiitos, ettei tarvinnut kirjoittaa sitä, mitä ajattelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Entä jos vanhemmuuttaan usein katuvat ne, jolla eväät siihen ovat mielenterveyden puolesta heikot? Kuten isäni, joka pohti minulle ääneen ollessani alaikäinen olisiko hirt-täy-ty-mi-nen hyvä ratkaisu silloin, kun hänellä on nyt elämässä vastatuulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa ei todellakaan pysty tekemään samoja asioita kuin lapseton.

Ei voi nukkua vapaalla pitkään, koska lapsi herää aikaisin ja sitä on pakko valvoa.

Ei voi nukkua yöllä jos lapsi itkee ja huutaa jostain syystä.

Ei voi istua hiljaisuudessa tai kuunnella rauhassa musiikkia kun lapsi päästää ääniä, eikä lapselta voi kieltää puhumista ja itsensä ilmaisemista.

Ei voi lähteä rennosti ostoksille ilman että on valmis kasvattamaan ja ohjeistamaan rääkyvää lasta siihen, että kaikkea ei voi kaupasta saada.

Ei voi lähteä rennosti ja nautiskellen ravintolaan syömään kun pitää syöttää lastakin samalla ja kasvattaa sitä siihen kuinka ravintolassa käyttäydytään.

Ei voi mennä kesällä rauhassa rannalle uimaan kun pitää vahtia lasta jotta lapsi ei huku.

Ei voi lukea niin paljon kirjoja kuin haluaisi koska on kaikesta huolehtimisesta, kasvattamisesta, univelasta ja rajojen asettamisesta niin väsynyt, että energia ei riitä lukemiseen.

Ei voi helposti vain ottaa ja lähteä matkalle, vaan lapselle pitää raahata puoli omaisuutta mukana ja vielä kantaa tai työntää se lapsi ja muistaa sille tuhat ja yksi asiaa.

Teinilapsen kanssa ei voi koskaan ottaa rennosti, sillä teinit ovat tyhmiä ja arvaamattomia, ellei sinulle ole sattunut se yksi teini sadasta joka viihtyy mieluummin kotona kutomassa villasukkia kuin salaisissa kotibileissä.

Ei voi olla huolettomasti kun pitää kantaa huolta mitä teini saa päähänsä.

Ei voi syödä vapaasti herkkuja niin usein kuin haluaa ilman lapsen itkua, että hänkin haluaa. Joudut syömään herkkuja piilossa, ellet sitten halua antaa lapselle huonoa esimerkkiä ja vaikuttaa lapsesi terveyteen negatiivisesti.

Et voi kuunnella lempimusiikkiasi rauhassa ja täysillä ilman että alkaa lastenmusiikin pyytäminen, ja tähänhän on suostuttava koska se on tasapuolista ja oikein.

Ja tuhat muuta asiaa.

Kyllä voi, kun tekee asiat hyvin alun alkaen tai on muuten vain onnekas.

Voi olla rennosti, voi keskustella, jos on opettanut lapsensa keskustelemaan.

Kyllä se teinikin keskustelee, jos häntä patistaa.

Turhaa muuta väittää.

Ai, sä jätät pienet lapsesi uimarannalla valvomatta? Ole fiksu ja tee itsestäsi lastensuojeluilmoitus, itsesi ja lastesi parhaaksi!

Äitiys ei ole syyllisyyden synonymi.

Yritähän se totuus, ihmisraiska, ymmärtää.

Sinänsä pidän outona minkään asian katumista, sen paremmin lasten hankkimisen kuin hankkimattomuudenkaan, tai muiden elämänvalintojen. Kun ei ole mitään takeita, että ilman sitä elämä olisi ollut sen parempaa. Älykkäiden naisten kannattaisi kuitenkin jotenkin yhdistää oma elämä ja pyrinnöt ja lapset: tuntuu älyttömältä että kaikki paukut laitetaan lapsen menestykseen, ja sitten kuitenkin tyttölasten pitäisi sillä logiiikalla jatkaa samaa linjaa eli äidin kaikki kyvykkyys valjastetaan lasten käyttöön. SIllä tavalla ei ainakaan sukupuolten tasa-arvo edisty, ja joskus niistä kyvyistä saisi mieluusti valua jotain yhteiskunnankin hyödyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä näen tän kysymyksen niin, että kasvamiseen kuuluu hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Se mitä elämä olis nyt ilman lapsia on mielikuvitusta. Ei todellakaan voi tietää mikä olis todellisuus. Todellisuuden lisäksi kannattaa hyväksyä ne tunteet et välillä kaduttaa. Kyseessä on vaan tunne. Lapsellista jäädä haikailemaan jotain mitä joskus oli. Elämä muuttuu joka tapauksessa koko ajan.

Minä myös olen kokenut tunteiden hyväksymisen parhaaksi keinoksi, ja elämäni on ihan mukavaa, vaikka katumus onkin.

Miksi tästä aiheesta ei kuitenkaan saisi puhua? Todellakin tabu. Onko teille itselle ilmaistu että teitä ei haluta, vai pelkäättekö omia katumuksen tunteita, joita taatusti ilmenee jokaisen vanhemman elämässä ainakin hetkellisesti?

On aika säälittävää yrittää tyrehdyttää hyvä, vertaistuellinen, tabuja rikkova ja mahdollisesti monelle vielä lapsettomalle, joiden kannattaa sellaisina pysyäkin, silmiä avaava ketju yrittämällä väittää, että katumus voi johtua vain siitä, että vanhempi on persoonallisuushäiriöinen, mielenterveysongelmainen, sairas, älyllisesti jälkeenjäänyt, epätaitava tai jollain tapaa huonompi kuin keskiverto. Kliseisiä tapoja ylläpitää tabuja ja saada toisin ajatteleva hiljenemään.

Entä jos vanhemmuuttaan usein katuvat ne, jolla eväät siihen ovat mielenterveyden puolesta heikot? Kuten isäni, joka pohti minulle ääneen ollessani alaikäinen olisiko hirt-täy-ty-mi-nen hyvä ratkaisu silloin, kun hänellä on nyt elämässä vastatuulta.

Entä jos vanhemmuutta ovat katumatta vain ne, jotka eivät ymmärrä millainen vastuu heillä todella on harteillaan? Heillä ei ole rankkaa, koska heillä ei ole ongelmia jättää pientä lasta vahtimatta esim uimassa, he eivät tiedä ja ymmärrä lapsen kehitystä ja sitä millaisen vastuun lapsuusajan kokemusten vaikuttaminen lapsen psyykeeseen kasaa heidän harteilleen, ja heistä on ihan ok jättää lapsi toissijaiseksi, koska hehän taatusti pystyvät tekemään kaiken niin kuin ennen lapsiakin ja ovat harhoissaan vielä parhaita äitejä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa ei todellakaan pysty tekemään samoja asioita kuin lapseton.

Ei voi nukkua vapaalla pitkään, koska lapsi herää aikaisin ja sitä on pakko valvoa.

Ei voi nukkua yöllä jos lapsi itkee ja huutaa jostain syystä.

Ei voi istua hiljaisuudessa tai kuunnella rauhassa musiikkia kun lapsi päästää ääniä, eikä lapselta voi kieltää puhumista ja itsensä ilmaisemista.

Ei voi lähteä rennosti ostoksille ilman että on valmis kasvattamaan ja ohjeistamaan rääkyvää lasta siihen, että kaikkea ei voi kaupasta saada.

Ei voi lähteä rennosti ja nautiskellen ravintolaan syömään kun pitää syöttää lastakin samalla ja kasvattaa sitä siihen kuinka ravintolassa käyttäydytään.

Ei voi mennä kesällä rauhassa rannalle uimaan kun pitää vahtia lasta jotta lapsi ei huku.

Ei voi lukea niin paljon kirjoja kuin haluaisi koska on kaikesta huolehtimisesta, kasvattamisesta, univelasta ja rajojen asettamisesta niin väsynyt, että energia ei riitä lukemiseen.

Ei voi helposti vain ottaa ja lähteä matkalle, vaan lapselle pitää raahata puoli omaisuutta mukana ja vielä kantaa tai työntää se lapsi ja muistaa sille tuhat ja yksi asiaa.

Teinilapsen kanssa ei voi koskaan ottaa rennosti, sillä teinit ovat tyhmiä ja arvaamattomia, ellei sinulle ole sattunut se yksi teini sadasta joka viihtyy mieluummin kotona kutomassa villasukkia kuin salaisissa kotibileissä.

Ei voi olla huolettomasti kun pitää kantaa huolta mitä teini saa päähänsä.

Ei voi syödä vapaasti herkkuja niin usein kuin haluaa ilman lapsen itkua, että hänkin haluaa. Joudut syömään herkkuja piilossa, ellet sitten halua antaa lapselle huonoa esimerkkiä ja vaikuttaa lapsesi terveyteen negatiivisesti.

Et voi kuunnella lempimusiikkiasi rauhassa ja täysillä ilman että alkaa lastenmusiikin pyytäminen, ja tähänhän on suostuttava koska se on tasapuolista ja oikein.

Ja tuhat muuta asiaa.

Kyllä voi, kun tekee asiat hyvin alun alkaen tai on muuten vain onnekas.

Voi olla rennosti, voi keskustella, jos on opettanut lapsensa keskustelemaan.

Kyllä se teinikin keskustelee, jos häntä patistaa.

Turhaa muuta väittää.

Ai, sä jätät pienet lapsesi uimarannalla valvomatta? Ole fiksu ja tee itsestäsi lastensuojeluilmoitus, itsesi ja lastesi parhaaksi!

TÄH??? Kuka niin väitti?

Missäköhän uimarannalla ja milloin?

Tekisi mieli kirjoittaa 276757 tosi tökeröä solvausta, mutta jätän sen muiden huoleksi.