Vertaista

Huh. Olen 30 vuotias, pian 31 vuotias nainen.
Jo kolmatta vuotta kipuilen ilmeisesti ikäkriisiä, tai ainakin luulen sen olevan sitä.

Erosin kolmevuotta sitten ei niin toimivasta, ennemminkin jo vuosia tasapaksusta parisuhteesta. Tätä parisuhdetta oli jo veivattu ja leivottu eri muotoihin usein. Molemmat eli tunne maailmassa eri vuoden aikoja - Toinen meni keväässä ja toinen synkisti syksyä. Parisuhde ei edennyt yhteen muuttoa pidemmälle, muuntautui tavaksi ja turvaksi. Suhteeseen mahtui keskenmenoa ja ajatusta sekä asennoitumista lapsettomuuteen..
Tein itse liikun ja osallistuin itsetuntemus kurssille, jossa laitettiin käsittelemään omia läheisiä ihmissuhteita, siitä voimaantuneena älytessäni että tämä ei ole oikein ja varmasti turvallisempi ja täyteläisempi parisuhde on olemassa. Lähdin. Olin 27 pian 28..
Olen aina ollut työssä, ja ajoittain hieman lisäkouluttautunut- luulen että olen hyvä työssäni, välillä niin hyvä etten oikein tiedä osaanko mitään muuta edes.. Minulla on ajatus tasapainoista elämästä, pienin arjen iloin.
Olen tätä ajatusta kohden yrittänyt selviytyä ja selvittää asioita että se oli mahdollista. Nuoruuden hölmöilyssä ja pöljästä tavasta auttaa muita varsinkin rahallisesti vaikka omat rahat ja rahkeet ei riitä olen ollut taloudellisti koko ajan ns. Kusessa.
Töistä huolimatta taloudellista lottovoittoa ei ole tullut, tässä tilanteessa olen ollut jo 10 vuotta.. Tämä antanut ajatuksen omasta kodista metsän reunalla on haudattu ja ymmärretty että vuokra-asuminen on vain vaihtoehto.
Jokunen vuosi sitten syttyi tunne että haluan olla rakastettu ja rakastaa kahdella tavalla.
Haluan rakastaa rakkainta ja rakkaimpiani, ja haluan olla rakastettu ja rakkain.
Kumppanin ja niiiiin isosti tahtoisin pienen. Luulen että minulla olisi paljon annettavaa lapselle elämään, ei mammonaa tai omaisuutta mutta ihmisenä, äitinä.
Pelottaa ja tuntuu epäreilulta että jäisin äiteydestä paitsi. Jäisin paitsi raskaus ajasta ja pienen ihmisen elämänkaaren kokemisesta ja näkemisestä - biologinen kello?

No. Parin vuoden "sinkkuilun" jälkeen tai ehkä toipumisen ja elämisen opettelun jälkeen tapasin ihmisen. Ihmisen jonka näen 10 vuoden päästä, ihmisen joka saa minut hymyilemään kun mietin miten nasta isä hän olisi varmasti. Hauska ukki ja passeli sukujuhliin sekä yhteisiin jouluihin. Hitto hän on passelin pituinen ja samoista asioista pitävä, tuntuu hyvältä olla kainalossa ja eikä ärsytä aamuisin olemuksellaan. Tyyppi joka opetti että töihin lähtiessä voi halata ja antaa suukon. Arjessa voi höpötellä vaikka työmatkalla nähdystä jäniksestä. Voi heittäytyä lumihankeen vaan pötkölleen ja olla juuri niin lapsellinen kun sillä hetkellä lapsettaa.
Ja sitten yhtenä sunnuntaina, kuulen että minulla ei ole hänelle mitään annettavaa ja olen vaikea ihminen. Ja tämä "juttu" oli tässä.
Menen häkeltyneenä sunnuntaina yksin kotiin ja istun sohvalle hölmistyneenä.
Olen tilanteessa, pian 31 vuotias, lapseton nainen, töissä, harrastuksin, taloudellisesti kusessa- yksin. Aivan hukassa, itku ei tule, valtava paine rintakehällä, en osaa ajatella tuntuu että olen helvetin lukossa. En tiedä olenko vihainen, pettynyt, surullinen, epätoivoinen.. Hitto mä en tiedä. Mihin mä menen, miten mun kuuluu toimia tai tuntea.