Lue keskustelun säännöt.
Poteeko koko Suomen kansa nyt mediaa myöten syyllisyyttä siitä kun nauroivat Matille viimeiset 20 vuotta?
04.02.2019 |
Siitä syystä nyt kyynel silmässä toivotellen kevyitä multia ja joka tuutista tulee Mattiohjelmia.
Hävetkää.
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
En pode millään muotoa huonoa omatuntoa, koska en tue roskalehdistöä. Nykäsjuttuja on tehty, koska ihmiset ovat halunneet maksaa niiden lukemisesta.
Sama juttu. Matti Nykäs toilailu -lööppi on ollut aina vielä erityisen hyvä syy pysyä kaukana roskalehdistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ainakaan itse tunne syyllisyyttä, harmia ennemminkin.
Matti valitsi itse oman polkunsa. Ei osannut elää julkisuudessa muttei ilmankaan.
Matti olisi voinut valita päihtettömän valmentajan/kommenttaattorin/myyjän yms. uran mutta viina kutsui miestä liikaa. Teki huonoja valintoja ja surullinen kohtalo ei tainnut tulla hirveänä yllätyksenä kenellekään.
Kunnioitan Mattia urheilijana todella paljon, mutta harmittaa että hyppäämisen jälkeen teki niin paljon huonoja valintoja.Sinulta puuttuu elämänviisautta ja sen vuoksi peilaat asioita ikäänkuin olisit itse toisen roolissa omalla luonteellasi varustettuna. Kaikki eivät noin vain "valitse" uraansa edes kapasiteettinsa rajoissa. Joillakin meistä on levoton, taiteellinen ja tunteellinen sielu, impulsiivinen luonne ja monta muuta tekijää, jotka vaikuttavat paljon elämässämme. Jos Matti olisikin päätynyt "valmentajan/kommenttaattorin/myyjän yms." uralle olisiko hän ollut onnellinen. Moni asia, mikä riittää tavikselle, tekee toisista eläviä kuolleita.
On totta, että tavallisessa elämässä usein on vähemän draamaa, "virheitä", mutta monet se jaa myös loppuun, burnoutiin. Toiset sen vuoksi, että ura on liian vaativa heille, toiset sen vuoksi että he kuolevat tylsyyteen kahdeksasta neljään elämässä, päivien kuluessa tylsiltä tuntuvien ihmisten seurassa. Yritin sitä itsekin. Opiskelin korkeakoulututkinnon, etenin uralla ja vietin päiväni bisneksen parissa, istuen tylsissä kokouksissa tylsien, itseään esille tuovien pätemishaluisten typerysten kanssa ja kuuntelin värittömien työkavereiden spekuloidessa median heille kullekin päivälle antamia "puheenaiheita". Säästin mahdollisimman paljon ja sijoitin, hyppäsin nelikymppisenä oravanpyörästä ja nyt ajan veneellä tai prätkällä horisonttiin, kiipeän vuorelle, maalaan taulua, kirjoitan kirjaa, kunnostan vanhoja hirsitaloja, hoidan sijoituksia, lähden impulsiivisesti toiselle puolelle maapalloa tapaamaan kaukaista ystävää... Jos en olisi luiskahtanut tälle tielle, voisin olla rikollinen, juoppo tai jo kuollut. Todennäköisesti kuitenkin onnellisempi kuin sitä tavallista uraa luodessa. Se vain ei sovi meille kaikille ja jos ei löydy jotain ehjempää tapaa elää levottoman sielun kanssa, horjahtaa helposti kivisemmälle tielle. En silti ikinä vaihtaisi sieluani vähemmän tuntevaan, helpompaan ja rationaalisempaan olemukseen. Haluan nähdä värit, tuntea tuoksut, elämän sävelet niin että ne kouraisevat sielua syvältä. Muutoinhan olisin vain kone.
Hmmm. Ainakin sinulla on haastetta siinä, millaisena näet muut ihmiset ympärilläsi. Se ei ole ongelma vain siksi, että tulet leimanneeksi ihmiset tietämättä ja tuntematta, kuten kuvauksella "tylsien, itseään esille tuovien pätemishaluisten typerysten kanssa ja kuuntelin värittömien työkavereiden". Se on ongelma ennenkaikkea itselelsi, sillä kun et kykene ottamaan ihmisä sellaisena kuin he ovat se kertoo, että et kykene hyväksymään itseäsikään. Siksi tulit valinneeksi uran, josta et nauti, etkä hakeutunut ja kehittänyt itseäsi työhön, josta oikeasti tykkäät, jossa elmäsi ei ole "sitten kun", vaan juuri nyt, kokoajan.
Ja sitten valitettavasti heräsit työpaikkasi varastosta ja päätit ennen työpisteelle palaamista avautua vähän av:lle.