Minkö lapsuuden asian olet tajunnut "köyhäilyksi" aikuisena?

Lapsuudesta 80-luvulla muistan naurettavan juoman, jota äiti sanoi "hopeateeksi". Nimi sai meidät lapset pitämään sitä hienona juomana, vaikka tosiasiassa se oli vain kuumaa vettä, johon on lisätty teelusikallinen sokeria ja tilkka maitoa värin vuoksi.

suihkussa sai käydä liian harvoin, vaatteet ja tavarat olivat kierrätettyjä, vain jauhelihaa oli tarjolla (ei muita lihavaihtoehtoja)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain lapsena moitteita siitä, että lotradin suihkussa liian paljon lämmintä vettä. Kuulemma vettä piti säästää.

Omakotitaloa lämmitettiin yösähköllä, kun se kuulemma oli edullisempaa kuin päiväsähkö.

Vesilaskun lisäksi ongelma lotraamisessa on lämpimän veden riittäminen. Kerrostaloasujat ei aina tajua, että lämmin vesi voi yhtäkkiä loppua kesken ja sitten loppu perhe peseytyy jäävedellä.

Sähkölämmitteisessä omakotitalossa halvempi yösähkö lämmitti veden ja siitä kaytettiin päivä. Astianpesukone laitettiin päälle vasta illalla klo. 22-koska halvempi yösähkö meni silloin päälle.

Ja kyllä nuorisoa huomautettiin, että turha lootraaminen on pahasta, jotta vanhuksillekin jää lämmintä vettä. Minusta tuo meni niin kuin sen pitikin mennä, eli ensin käytettiin halvempi. Saihan kattilan päälle jos yösähköllä lämmitetty vesi loppui. Mutta sitä tapahtui erittäin harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sain lapsena moitteita siitä, että lotradin suihkussa liian paljon lämmintä vettä. Kuulemma vettä piti säästää.

Omakotitaloa lämmitettiin yösähköllä, kun se kuulemma oli edullisempaa kuin päiväsähkö.

Vesilaskun lisäksi ongelma lotraamisessa on lämpimän veden riittäminen. Kerrostaloasujat ei aina tajua, että lämmin vesi voi yhtäkkiä loppua kesken ja sitten loppu perhe peseytyy jäävedellä.

Sähkölämmitteisessä omakotitalossa halvempi yösähkö lämmitti veden ja siitä kaytettiin päivä. Astianpesukone laitettiin päälle vasta illalla klo. 22-koska halvempi yösähkö meni silloin päälle.

Ja kyllä nuorisoa huomautettiin, että turha lootraaminen on pahasta, jotta vanhuksillekin jää lämmintä vettä. Minusta tuo meni niin kuin sen pitikin mennä, eli ensin käytettiin halvempi. Saihan kattilan päälle jos yösähköllä lämmitetty vesi loppui. Mutta sitä tapahtui erittäin harvoin.

Tämähän oli kaikin puolin järkevää, siis käyttää yösähköä. Me tehdään rivitalossa vieläkin näin, meillä on yösähkö, ja tosiaan yösähköllä nimenomaan lämmitetään vesi.

Ja aikaisemmin pestin aina astiat ja usein pyykitkin yösähköllä. 

Hintaero yö- ja päiväsähkössä ei nimittäin nykyään enää ole niin suuri, mutta aikaisemmin ero oli merkittävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukkien parsiminen 1960-luvulla. Tosin lapsuudenkotini ei ollut köyhä, mutta äiti oli säästäväinen.

  Parsin edelleenkin sukkiani, nyt 2010-luvulla. Olen jopa työelämässä, mutta palkkani on vaatimaton. En ole lähtenyt tähän nykymuotiin mukaan eli aina vain ostetaan uutta rikkoutuneen tilalle, eikä sitä edes yritetä korjata. Ja osa noista parsimistani villasukista on mummojeni tekemiä, joten niissä on minulle myös tunnearvoa.

Parsitko siis ihan tavallisia puuvillaisia nilkkasukkia?

  Sellaisista olen kuronut niitä reikiä umpeen, en varsinaisesti parsinut. Pitäisi kokeilla jollain hieman villalankaa ohuemmalla langalla tuollaisten sukkien parsimista.

On olemassa ns. parsinlankaa, tosin sitä on nykyään hankala löytää, pari vuotta sitten haeskelin. Jos on kyseessä yksittäinen reikä sukassa tai vaikka t-paidassa, joihin niihinkin joskus tulee pieni yksittäinen reikä, on parsiminen järkevää. Jos sen sijaan koko sukka tai vaate on hiutunut/kulunut, ei parsimisessa ole mitään järkeä, koska kohta on taas uusi reikä vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudesta 80-luvulla muistan naurettavan juoman, jota äiti sanoi "hopeateeksi". Nimi sai meidät lapset pitämään sitä hienona juomana, vaikka tosiasiassa se oli vain kuumaa vettä, johon on lisätty teelusikallinen sokeria ja tilkka maitoa värin vuoksi.

Oletkohan lapsuudenkaverini? Muistan maistaneeni kaverin luona juuri "hopeateetä" ja ai että se oli hyvää ainakin siinä mielikuvassa kun sen muistan :D Kotona sitten marmatin äidille että miksei meillä ole koskaan hopeateetä ja äiti sanoi ettei sellaista ole olemassakaan. No olihan!

Äitini mielestä koko perhe pystyi käyttämään samoja sukkia. Siis miesten halvimpia mahdollisia olisiko ollut koon 41-43 valkoisia tennissukkia. Miettikää miltä ne tuntui ja näytti jaloissani, kun kengänkoko oli 34. Ja miettikää miten noloa oli ottaa kengät pois kun jaloissa oli ylisuuret jättisukat. Säästin viikkorahoista sitten oikean kokoisiin sukkiin. Meillä oli muutenkin vähän pimeitä nämä säästämisen kohteet, kun kuitenkin vanhemmat oli keskituloisia ja rahasta se ei ollut kiinni että olisi ollut kaikille sopivan kokoiset sukat. Tähän lisänä se että vaatteet ostettiin aina aivan törkeän liian isoina että oli kasvuvaraa. Se vaan että ne yleensä hajosi tai kului loppuun ennen läheskään sitä että niistä tuli sopivan kokoisia.

Äitini ostaa edelleen lapsilleni aivan liian suuria vaatteita, tyttöni joka käyttää kokoa 134, ostaa äiti 158-164 cm vaatteita. KASVUNVARAA .

Me rakensimme oman talon, ja vanhemmat maksoivat sen lainat 6 vuodessa pois, eli tosi vähillä rahoilla mentiin lapsuuteni ikävuodet 10-16. Lisäksi siihen tuli pikkuveljen hoitomaksut, jotka olivat korkeat, koska häntä ei saatu kunnalliseen päiväkotiin vaan yksityiselle laitettiin.

Toki tuo oli oma valinta, eli varsinaisesti ei köyhiä oltu, koska lainaan meni melkein kaikki rahat. Mutta rahaa ei siis ollut käytettäväksi juuri mihinkään. Mutta silti en koe että olisin jäänyt paitsi mistään, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Paljon juureksia käytettiin, äiti osasi tehdä erittäin maukkaita ruokia edullisista ruoka-aineista. Meillä syötiin esim. vorschmackia ja perunaa. Vaatteet ostettiin halpahalleista, mutta ei se minua haitannut, kunhan sain jotkut vaatteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudesta 80-luvulla muistan naurettavan juoman, jota äiti sanoi "hopeateeksi". Nimi sai meidät lapset pitämään sitä hienona juomana, vaikka tosiasiassa se oli vain kuumaa vettä, johon on lisätty teelusikallinen sokeria ja tilkka maitoa värin vuoksi.

Oletkohan lapsuudenkaverini? Muistan maistaneeni kaverin luona juuri "hopeateetä" ja ai että se oli hyvää ainakin siinä mielikuvassa kun sen muistan :D Kotona sitten marmatin äidille että miksei meillä ole koskaan hopeateetä ja äiti sanoi ettei sellaista ole olemassakaan. No olihan!

Kyllä meilläkin nimenomaan lapsille tarjottiin hopeateetä. Pidettiin sopivampana juomana kuin kahvia tai "tavallista teetä", kuitenkin lämmitti.

Lähdimme joskus 90-luvun puolivälissä kauan odotetulle laskettelulomalle Rukalle/ tms joku muu vastaava tunturi. Oltiin odotettu veljen kanssa tätä reissua kuin kuuta nousevaa, säästetty rahaa, ostettu itsetienaamilla rahoilla laskettelutarvikkeita jne. Asuttiin pääkaupunkiseudulla joten täällä käytiin laskettelemassa Messilässä jne silloin kun rahaa oli. Se että päästiin OIKEISIIN RINTEISIIN laskemaan oli parasta mitä sillä hetkellä saattoi keksiä.

Mutta mutta. Vanhempani tajusivat että lähempänä mökkiämme (josta oli siis sinne isoon laskettelukeskuseen joku 15 km) on pienempi täysin tuntematon "laskettelukeskus"jossa oli siis ehkä kaksi rinnettä, yksi hissi ja jonka kaksi kuppasta rinnettä oli laskettu 20 sekunnissa. Ei sitä voinut edes laskettelukeskukseksi sanoa, en tiedä mikä ihmeen mesta se oli. Ja luonnollisesti hissilippujen hinta tuossa pienessä kahden rinteen keskuksessa oli jotain aivan muuta kuin Rukalla (tms.) Olimme siis säästäneet veljeni kanssa puolet hissilippujen hinnasta kaiken lisäksi, jakaneet mainoksia hikihatussa että saatiin rahat tuohon. Vanhempani päättivät että tuo kahden rinteen p*skakeskus oli aivan riittävä meille viikoksi ja ilmoittivat että bensansäästösyistä (Rukalle 15 km, p*skakeskukseen ehkä 10km) emme pääsekään Rukalle vaan tuohon pienempään "laskettelukeskukseen". Bensansäästösyy oli ihan skitso koska olimme kuitenkin ajaneet sinne pohjoiseen asti autolla ja ei se surkea laskettelukeskus niin paljon lähempänä ollut. Se pettymys oli jotain aivan jäätävää. Kaikki rinnekarttasuunnittelut ja säästämiset jne mitä oltiin kuukausikaupalla tehty, tuhkana tuuleen koska "kyllä nämä kaksi rinnettä asiansa ajaa".

En muista p*skempaa lomaa kuin toi. Ja miten petetty olo oli. Käytiin kai sitten yhtenä päivänä veivaamassa pari tuntia niitä kahta k*sista rinnettä, sanottiin että ei tarvitse enää viedä sinne, ollaan sitten mökissä loppuloma.

Oltiin kiittämättömiä kakaroita joille "mikään ei riitä".

Vierailija kirjoitti:

Isä laimensi sampoon vedellä 80-lvuvun alkupuolella 😀

Itse teen niin aina. Enkä säästösyistä. Pitkät hiukset ja vaahtoaa paremmin. Monestihan shampoon laimentamista on suositeltukin, varsinkin jos pesee hiuksia usein.

Minun lapsuudessa 80-luvulla perheeni ei varmaankaan ollut erityisen köyhä. Jotain erikoisia tapoja vanhemmillani oli. Syötiin esim näin nykyaikana ajatellen outoja ruokia; riisivelliä, kuivia kyljyksiä, lihaperunalaatikkoa, jotain riisirahkaa (!) ja täytekakut saatettiin koristella riisimuroilla ja kiivihedelmillä. Jep. Uuden ison limupullon sai vain, jos oli pantiksi viedä vanha pullo. Lauantaisin leivottiin. Tosin jotkut naapurit leipoivat pahanhajuista ruisleipää ja muuta leipää niillä ei syöty.

Vaatteita sain sitä mukaa mitä tarvitsin. Kammottavat leirintäaluematkat vaihtuivat kanarian lomiin 90-luvun alussa.

Yksi missä vanhempani tarkoituksella säästivät, oli kodin lämmitys puilla. Vaikutti työläältä. Itse en siihen alkaisi, veljeni tekee sitä nykyään oman perheensä kanssa...

Me oltiin köyhiä mutta meillä ei ikinä ollu mistään varsinaisesti puutetta. Syötiin aina hyvin tai no, meillä sekä äiti että isä osasi/osaa kokata, eli ruoka oli halpaa mutta hyvää ja ravitsevaa. Ikinä ei menty mihinkään pikaruokapaikkoihin (vasta peruskouluvuosina pääsin ekan kerran hampurilaisravintolaan kun mentiin kavereiden kanssa), ei saatu ikinä viikkorahaa ja oli aina eväät kun mentiin kesälomareissuille esim. huvipuistoon eli ei syöty missään ravintoloissa. Mä en totta puhuen tajua miten mun vanhemmilla oli varaa viedä meidät huvipuistoon koko perhe. No kerran vuodessa mutta kuitenkin. Meillä ei koskaan ollut uutta autoa, eikä me saatu koskaan uusia pyöriä vaan vanhoja kunnostettuja. Ei käyty etelänmatkoilla, ruotsinlaivalla eikä laskettelemassa (se oli tosi hip 90-luvulla) ja koulukaverilla ja sen veljellä oli ihan uudet lasketteluvarusteet ja ne varmaan maksoi ihan sairaasti. Me ei ikinä saatu sellaisia. Mutta ei kyllä pyydettykään. Mä jotenkin tiesin jo varhain että meillä ei ole niin paljon kuin monilla muilla, mutta onnellinen lapsuus oli silti eikä mikään oo jääny harmittamaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudesta 80-luvulla muistan naurettavan juoman, jota äiti sanoi "hopeateeksi". Nimi sai meidät lapset pitämään sitä hienona juomana, vaikka tosiasiassa se oli vain kuumaa vettä, johon on lisätty teelusikallinen sokeria ja tilkka maitoa värin vuoksi.

Meillä tai siis mummolassa hopeatee oli teetä, jossa oli seassa vähän maitoa. Kotona ei ollut erityisen köyhää, mutta ruokapuoli ei ollut kaksista, varsinkaan kun äitini osannut laittaa ruokaa sitten ollenkaan. Mummolla taas oli hyvä eläke ja Kalliossa mummon luona ollessa mummo aina hemmotteli minua. Joskus 1985 kun olin 12 osti mummo Hämeenheikiltä minulle 700 markan korvalappustereot ja kylässä käydessään tyrkkäsi aina satasen kouraan kun vanhempien silmä vältti.

Meillä oli lapsena Lada, joka oli minulle vain auto, enkä yhtään ymmärtänhyt että pitäisi olla nolona kun kaverin isällä oli Volvo. Myöhemmin kaverin isä joutui vankkilaan lapseensa sekaantumisesta.

Makaronimössöä, eli juuri tuota makaronia ja jauhelihaa ilman mitään lisukkeita, oli useamman kerran viikossa. Jauheliha aina halvinta, rasvaisinta sorttia. Ainoat vihannekset joita oli olivat kurkku ja sellainen salaatti jota myydään muovipussissa. Mitään merkkivaatteita ei ole koskaan ollut ja muistan kuinka ala-asteella ihan perus vaatekauppaketjujenkin (H&M yms) vaatteet olivat poissa kysymyksestä koska liian kalliita. Tämä kaikki tapahtui siis 2000-luvulla.

Myöhemmin olen tajunnut, että kun vanhempani olivat vielä yhdessä, eivät he olleet niin köyhiä kuin opin ymmärtämään. Isälläni oli ihan ok tulot, mutta hän ei suostunut käyttämään niitä mihinkään perheen yhteiseen, vaan laittoi mieluiten säästöön tai osti itselleen jotakin. Siksi elimme pelkillä tuttavien vaatelahjoituksilla ja olimme siskon kanssa ihan innoissamme, kun makaronin kanssa joku kerta tarjottiin kastiketta. Vanhempieni erottua oli elämä äidin kanssa aika köyhää, mutta ainakin meistä pidettiin huolta. Isän luona mulla oli n. 140-senttinen sänky jatkopalalla vielä 13-vuotiaana -- 20 cm jatkopalalle ei tosin löytynyt mitään patjan jatketta, joten sänky oli ehkä epämukavin ikinä. Mitään ruokaakaan ei ollut tarjolla, paitsi silloin kun isällä oli nälkä. Jotain näkkäriä taisi olla, mutta se voi joka jääkaapista löytyi oli aina ihan vanhetunutta ja sellaista omituisen keltaista, jääkaapin makuista.

Summa summarum en siis tiedä oliko kyseessä pelkästään isäni kehno asenne perhe-elämään vai oikea köyhyys.

Tajusin vasta aikuisena miksi meillä ei kotona koskaan ollut makkaraa. Sen takia nakit on nykyään suurta herkkua, kun niitä ei lapsena saanut muuten kuin kyläpaikassa. Missä sitten söin niitä hävettävän paljon... Siis TODELLA hävettävän paljon...

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudesta 80-luvulla muistan naurettavan juoman, jota äiti sanoi "hopeateeksi". Nimi sai meidät lapset pitämään sitä hienona juomana, vaikka tosiasiassa se oli vain kuumaa vettä, johon on lisätty teelusikallinen sokeria ja tilkka maitoa värin vuoksi.

Minä tutustuin tähän juomaan kaverin luona. Ryhdyin itsekin juomaan sitä, ihan vain sen takia koska se kuitenkin maistui paremmalta kuin viidettä kertaa pussista liotettu "tee".

Äitisi oli älykäs ja ekologinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukkien parsiminen 1960-luvulla. Tosin lapsuudenkotini ei ollut köyhä, mutta äiti oli säästäväinen.

  Parsin edelleenkin sukkiani, nyt 2010-luvulla. Olen jopa työelämässä, mutta palkkani on vaatimaton. En ole lähtenyt tähän nykymuotiin mukaan eli aina vain ostetaan uutta rikkoutuneen tilalle, eikä sitä edes yritetä korjata. Ja osa noista parsimistani villasukista on mummojeni tekemiä, joten niissä on minulle myös tunnearvoa.

Parsitko siis ihan tavallisia puuvillaisia nilkkasukkia?

  Sellaisista olen kuronut niitä reikiä umpeen, en varsinaisesti parsinut. Pitäisi kokeilla jollain hieman villalankaa ohuemmalla langalla tuollaisten sukkien parsimista.

Kai voisi parsiakin, joskus otin varret sukista ja yhdistin lyhytvartisiin.

Bambusukat ovat kestäneet monta vuotta reikiintymättä.