Minkö lapsuuden asian olet tajunnut "köyhäilyksi" aikuisena?

Meillä ei varsinaisesti koettu köyhyyttä lapsuudessa, mutta vanhempieni rahankäyttö oli näin jälkeenpäin ajateltuna aivan holtitonta ja sen vuoksi oli välillä tiukkaa. Äiti oli pienipalkkainen ja isä yrittäjä jolla tulot epäsäännölliset. Ajoittain rahaa oli ilmeisesti todella paljon, ja silloin vanhemmat ramppasivat ravintoloissa (lapset 5-11v. jätettiin kotiin keskenään), joivat hienoja viskejä/konjakkeja, ajelivat taksilla, järjestivät juhlia, lapsille ostettiin viimeisintä kodin viihde-elektroniikkaa ja huvipuistoreissuja (pyytämättäkin, hyvityksenä ryyppysekoiluista) yms... ja lähes poikkeuksetta rahat oli lopussa aina ennen seuraavaa palkkapäivää. Tuolloin saatettiin syödä pitkiäkin jaksoja puuroa, nötköttiä ja makaronia, juotiin hopeateetä, äiti leipoi leivät, ja auta armias jos kukaan lapsista kävi pienimmälläkään tavalla isän hermoille. Muistan kun ruokakaupassa äiti saattoi sanoa, ettei voida tehdä jotain tiettyä ruokaa tänään, koska jauheliha on niin kallista.

Lapsena en osannut pitää tällaista mitenkään erikoisena, kavereiden ihmettelyt ohitettiin olan kohautuksella. Vasta tosiaan aikuisena omaa taloutta pyörittäessä on tullut havahduttua siihen, ettei vanhemmilla tainnut olla talouden hoitaminen aivan hanskassa.

Meillä köyhäiltiin oudoissa jutuissa. Toisaalta matkustettiin ulkomailla kaksi kertaa vuodessa, mutta toisaalta niillä reissuilla haluttiin säästää. Meillä oli esim. Rodoksella mukana matkalaukussa ruisleipää ja iso juusto. Ei ostettu hotellista aamupalaa, vaan syötiin sitä ruisleipää ja juustoa paikallisen Jaffan kanssa aamupalaksi. Kerran Turkissa asuttiin hienossa hotellissa, josta oli basaarialueelle useampi kilometri. Käveltiin säästön vuoksi 35 asteen helteessä sinne basaarille, kierreltiin siellä ostoksilla monta tuntia ja käveltiin pois. Syynä ettei tarvinnut maksaa taksista! Iho paloi paahteessa ja kaikki sai jalkoihinsa kamalat rakot.

Vähän naurattaa jos jollekkin ollut köyhäilyä että sai vain juustoa tai makkaraa leivän päälle. Tai omat eväät ulkomailla matkustellessa.

Meillä ei IKINÄ ollut juustoa, eikä kyllä leikkeleitäkään, ihan max joskus se jauhomakkaralenkki josta sai leikata palan leivälle. Margariini aina loppu, vain kuivaa ruisleipää.

Muistan senkin kun olen kotiin tullut koulusta 1-3luokkalaisena, ja jääkaapissa ei ollut monesti muuta kuin siirappipurkki. Sitä sitten muistan hörppineeni. Tämä siis 90 luvun lopussa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän naurattaa jos jollekkin ollut köyhäilyä että sai vain juustoa tai makkaraa leivän päälle. Tai omat eväät ulkomailla matkustellessa.

Meillä ei IKINÄ ollut juustoa, eikä kyllä leikkeleitäkään, ihan max joskus se jauhomakkaralenkki josta sai leikata palan leivälle. Margariini aina loppu, vain kuivaa ruisleipää.

Muistan senkin kun olen kotiin tullut koulusta 1-3luokkalaisena, ja jääkaapissa ei ollut monesti muuta kuin siirappipurkki. Sitä sitten muistan hörppineeni. Tämä siis 90 luvun lopussa.

Tuo ei ole enää normaalia. Jos lapsuudessa joutuu syömään pelkästään kuivaa ruisleipää ja siirappia, niin sitä kutsutaan kaltoinkohteluksi. Vanhemmilla on laissa säädetty velvollisuus huolehtia lastensa elatuksesta. Jos sinua pidettiin nälässä, niin he ovat syyllistyneet rikokseen.

Sen, että minulla ei ollut juuri lainkaan "oikeita", kaupasta ostettuja leluja, vaan äitini teki minulle itse räsynukkeja ja niille vaatteita, isä teki nukelle sängyn ja leikin paljon ulkona kivillä, kepeillä ja kävyillä. Tein kepeistä aitauksia, jossa eläimet eli kivet ja kävyt sitten asuivat jne.

Mitään maksullisia harrastuksia minulla ei ollut vaan tärkein harrastukseni oli lukeminen, joka sekin oli ilmainen harrastus, koska kirjat lainattiin kirjastosta. Sitten jos halusin piirtää, maalata vesiväreillä tai askarrella, niin minun piti säästää rahat tarvikkeisiin viikkorahastani (joka oli muistaakseni 10 markkaa noin 7-14 vuotiaana ja siitä eteenpäin 15 markkaa) tai sain niitä lahjaksi jouluna tai syntymäpäivänä. Muistan, kuinka eräänäkin jouluna paras ja mieluisin lahjani sisälsi värikynät ja halpaa piirustuspaperia. Taisin olla silloin 8v.

Meiltä oli vain 2 lasta, minä ja minua 2 vuotta vanhempi veljeni. Myöhemmin selvisi, että vanhemmat olisivat halunneet ainakin 4 lasta, mutta käsittivät, että heillä ei ollut varaa useampaan lapseen ja että minäkin olin oikeasti vahinko, mutta äiti ei tahtonut tehdä aborttia vaikka heillä ei olisi ollut varaa toiseen lapseen.

Se, että meillä ei ollut kaviaaria aamiaisella tarjolla kuin sunnuntaisin ja sitä ei todellakaan saanut syödä mielin määrin vaan jokainen sai siitä oman ikäänsä ja kokoonsa mitoitetun annoksen. Isä tietysti isoimman koska oli vanhin ja isoin kun taas minä pienimpänä ja nuorimpana sain sitä vain melko pienen nokareen.

Synnyin -74. Akateemiset, mutta köyhät vanhemmat. 

Meillä oli aina sukulaistädin pihalta kerätyistä marjoista itsetehtyä mehua. Kadehdin kavereiden "kaupanmehuja", joita me ei saatu koskaan. Myöskään jugurtteja ei ollut puhumattakaan mistään vanukkaista. Muistan yhden kerhokaverin, jolla oli kerhoeväänä aina pillimehu ja suklaamakupala. Pidin sitä tosi rikkaana.

Sieniä söimme paljon ja opin pitämään niistä jo pienenä. Myöhemmin äiti kertoi, että vanhemmat keräsivät niitä lihan korvikkeeksi, koska raha oli tiukalla. Keräsimme myös marjoja pakkaseen ja niitä söimme paljon lapsena. 

Näin aikuisena ajattelen, että köyhäily tuotti ihan terveitä ruokailutottumuksia, vaikka pienenä hävettikin.

Mulla tuli paha mieli teidän puolesta, jotka olitte säästäneet sinne laskettelulomalle ettekä päässeet kunnon rinteisiin! Tosi kuppaisesti tehty vanhemmilta!

Äiti oli/on peliriippuvainen, alkoholisti duunari, yh.

Sain aina veljieni vanhat vaatteet käyttööni, sopivat tai ei. Ei välittänyt onko lenkkarit kirjaimellisesti kuluneet puhki vai ei, onko talvitakkia vai ei jne..

Jääkaapissa valo ja halvin margariinirasia, joka sekin usein tyhjä. Ei ollut mitään aamu ja iltapaloja tai päivällistä johonkin kellonaikaan. Silloin kun äitiä näki kotona, silloin saattoi tehdä jotain lenkkimakkaraa ja makaronia tai jauhelihaa+makaronia, tai sitten ei tehnyt mitään. Ylernsä tehtiin itse jos oli mistä tehdä. Joskus oli perunoitakin. Ikinä ei ollut kasviksia, ei ikinä.

Tilipäivänä tiedettiin, että kun äiti menee kauppaan sillä kestää useita tunteja. Vaikka kyseessä lähikauppa. Ja kun se tulee takas niin tulee herkkujen kera, valmismuusin, ketsupin, leipien, mertvurstin, halpismargariinin ja sipsien kera. Vauhdikkaana ja ylpeänä. Syöden pikaisesti seisaallaan leipää samalla tehden jotain muuta. Sitten se lähtee taas ja tulee joskus, seuraavana päivänä tai yöllä kännissä. tai parin päivän päästä. Ja se on ärsyyntynyt ja töissä juoksu jatkuu.

Joka kuu sama tarina, hänen toiminta on samaa edelleen. Juuri tänään soittelin hälle, että mitäs kuuluu. On tuhlannut eilen rahansa, juonut ja pelannut koko päivän. Ja luettelee puhelimessa mitä kaikkea on "kuitenkin" ostanut. Käsirasvan, sinkkiä, pakkasessa on ruokaa. Nou hätä. Yks lapsista elättää. En minä.

Köyhäilin itsetyydytyksen kanssa

Meidän koulussa ala-asteella joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen kerättiin keväällä koulukirjat pois. Ne oli tarkoitus antaa seuraavan ikäluokan käyttöön syksyllä. Sitä ennen me saimme aina pitää koulukirjat lukuvuoden jälkeen omanamme. En ymmärtänyt silloin mistä se johtui, mutta sittemmin olen tajunnut, että se oli juuri siksi, kun silloin elettiin 1970-luvun syvimpiä lamavuosia. Kaikessa piti säästää.

Mieheni äiti eli joinakin päivinä kuin rahaa ei olisi euroakaan, toisina tuli kaupungilta leivoslaatikoiden ym. kera. Ruoka lähinnä eineksiä ja kaikkea halpaa puolivalmista. 

Vierailija kirjoitti:

Äitini mielestä koko perhe pystyi käyttämään samoja sukkia. Siis miesten halvimpia mahdollisia olisiko ollut koon 41-43 valkoisia tennissukkia. Miettikää miltä ne tuntui ja näytti jaloissani, kun kengänkoko oli 34. Ja miettikää miten noloa oli ottaa kengät pois kun jaloissa oli ylisuuret jättisukat. Säästin viikkorahoista sitten oikean kokoisiin sukkiin. Meillä oli muutenkin vähän pimeitä nämä säästämisen kohteet, kun kuitenkin vanhemmat oli keskituloisia ja rahasta se ei ollut kiinni että olisi ollut kaikille sopivan kokoiset sukat. Tähän lisänä se että vaatteet ostettiin aina aivan törkeän liian isoina että oli kasvuvaraa. Se vaan että ne yleensä hajosi tai kului loppuun ennen läheskään sitä että niistä tuli sopivan kokoisia.

Äitini ostaa edelleen lapsilleni aivan liian suuria vaatteita, tyttöni joka käyttää kokoa 134, ostaa äiti 158-164 cm vaatteita. KASVUNVARAA .

Sain 90-luvulla suunnilleen kaikki valitsemanii vaatteet, eli oli Fubua, MicMacia ym. kallista MUTTA kun sitten oikeasti toivoin tietynmerkkisiä nappiverkkareita, niitä en koskaan saanut! Jotenkin outoa että kun lapsi kerrankin kokee innostusta jostain vaatteesta, sitten ei osteta? Noita nappiksia toivoin vielä parikin vuotta putkeen, mutta kun ei niin ei.

Köyhiä vain teoissa kirjoitti:

Kasvoimme veljen ja kolmannen tytön kanssa sijaisperheessä, jossa kuri oli lähes sotilaallinen ja meidän lasten osalta säästettiin kaikessa. Tyyliin yhdet kengät ja farkut vuodessa ja pikkuveljelle isonveljen pieneksi käyneet vaatteet jos vielä olivat käyttökunnossa. Paidat ym. hommattiin usein käytettyinä tai aikaisin ompeli ne itse. Ruoka-ajoista jos myöhästyi niin jäi ilman ruokaa kunnes oli seuraava ruoka-aika. Kuukausirahaa saimme 50 markkaa 15 vuotta täytettyämme. Vasta aikuisena sain tietää, että yhteiskunnan korvaus oli monta tuhatta markkaa kuukaudessa jokaisesta meistä lapsilisien lisäksi. Sijaisäidin ei koskaan tarvinnut käydä töissä ja omakotitalossa silti asuttiin melko kalliilla asuinalueella.

Kappas, täällä siis on muitakin sijaislapsia. Aivan vastaava kokemus itselläni 2000-luvun alusta, me lapset olimme lähinnä välttämätön paha ja suoranaisia kotiorjia. Ruoka oli usein halvinta mahdollista, yhtäkään aamua ei aloitettu ilman veteen keitettyä kaurapuuroa (sen kanssa oli pakastemarjoja, muttei mitään muuta) ja sitten kun kuukausirahaa alkoi saamaan, kamala vänkääminen ja kuulustelu siitä, mihin sen aikoi käyttää! Itse olin makean perään, ja viikko toisensa perään sain perustella, miksi on mielestäni ok tuhlata pari euroa viikossa karkkipussiin. 

Saamani vaatteet olivat joko toisten vanhoja tai eivät tippaakaan oman tyylini mukaisia. Minulle suututtiin asioista, joita en voinut mitenkään tietää. Jne. Ja tosiaan tuo, että korvaus minustakin oli tuhansia markkoja per päivä, eikä perheenäidin tarvinnut käydä töissä päivääkään! Maksattivat kusipäät kalliin talonsa kalliilla alueella yhteiskunnalla...kyllä mielestäni sossujen tulisi säännöllisesti vaatia tietoja siitä, mitä lapselle on hankittu ym. sekä lapsen käsitys asioidensa hoidosta!

(Olen aikasemmin asunut laitoksessa, ja se oli paljon oikeudenmukaisempi paikka: kaikille saattoi olla jotain tai sitten ei, mutta ketään ei suosittu tai syrjitty.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukkien parsiminen 1960-luvulla. Tosin lapsuudenkotini ei ollut köyhä, mutta äiti oli säästäväinen.

Minä parsin vieläkin, eilenkin parsin mieheni tavalliset kenkäsukat, villasukista puhumattakaan.

Kaikki naiset eivät parsisi miestensä sukkia. Arvostan sitä, että olet parsinut. Parsin itse sukkani. Olen sinkku. Naisen ei ole pakko parsia sukkia. Hän saa parsia ne jos haluaa. Nainen kyllästyy jos ei vähän pakota. Onhan ne sukat siis pakko parsia: no parsi.

Mun mies parsii meidän perheen sukat. On hyvä kädentaitoja vaativissa töissä, siksi hän hoitaa ne. 

Minä olen tajunnut köyhäilyksi sen että liikuttiin pitkiäkin matkoja polkupyörällä ja kävellen. On valjennut että ei vanhemmat olleet ulkoilmaihmisiä, mutta sillä tavalla säästi. Minä olen tavallaan kiitollinen: tapa on jäänyt aikuisuuteen ja tekee varmaan ihan hyvää

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tajunnut köyhäilyksi sen että liikuttiin pitkiäkin matkoja polkupyörällä ja kävellen. On valjennut että ei vanhemmat olleet ulkoilmaihmisiä, mutta sillä tavalla säästi. Minä olen tavallaan kiitollinen: tapa on jäänyt aikuisuuteen ja tekee varmaan ihan hyvää

Miten sinulle se valkeni? Mielestäni he ovat olleet ulkoilmaihmisiä, koska ovat liikkuneet paljon ulkona hyötyliikuntaa, oli syy mikä tahansa.

Tiesin jo lapsena että yksinhuoltajaäidilläni ei ollut paljon rahaa. Nyt kolmikymppisenä tajuan että tiukoilla kyllä oltiin. Kaapissa oli aina vain leipää ja puurohiutaleita, mutta juusto/leikkele oli harvinaista luksusta. Opin syömään vasta lukioikäisenä leivän päällä jotain muutakin kuin margariinia. Aina juotiin vettä. Jos oli joskus maitopurkki jääkaapissa, piti kysyä lupa saako sitä ottaa. Jos jokin vaate meni rikki, suretti sanoa siitä äidille, kun äiti oli ahdistunut mutta jotenkin osti aina vähistä rahoistaan uuden tilalle..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Emme saanet lapsena juoda maitoa, koska kaikki mahdollinen piti lähettää meijeriin, jossa siitä maksettiin. Koko seitsenhenkiselle perheelle jätettiin puoli litraa maitoa ja se meni ruuanlaittoon ja kahvimaidoksi.

  Ihminen ei tarvitse lehmänmaitoa juotavakseen, ihmisenmaito on eri asia. En toki juo kumpaakaan.

Minä olisin tarvinnut. Minulle tuli osteoporoosi jo nuorena. Nyt en saa luustoani enää kuntoon millään. Juusto oli juhlaruokaa, ei ollenkaan käytössä tavallisesti. Sekin oli Paimenpoika-sulatejuustoa.

Kalsiumia saa muualtakin kuin maitotuotteista. Todennäköisesti syynä on ollut se, että ei ole annettu lapsena d-vitamiinilisää. Enpä itsekään kyseistä vitamiinilisää saanut ja onneksi on vielä luusto kunnossa, kortisonilääkityksestä huolimatta... 

  Tosin Suomessa kalsiumia saa vain rasvattomasta maidosta ja siksi sitä pitäisi jokaisen juoda monta litraa päivässä. Sillähän sitä perustellaan.