Kauan olette olleet saikulla vanhempanne kuoleman jälkeen?

Suru ei ole sairaus. En ollut päivääkään.

En yhtään. Äiti kuoli illalla noin 22.30 ja menin seuraavan aamuna töihin klo 8.00. Kuolema tosin oli odotettu ja tavallaan helpotus, mutta päivällä ei vielä tiennyt, onko jäljellä muutama tunti vai muutama päivä.

Kai se riippuu siitäkin, millainen kuolemantapaus on kyseessä ja millainen työ jälkeenjäävällä. 

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu siitäkin, millainen kuolemantapaus on kyseessä ja millainen työ jälkeenjäävällä. 

Ja jälkeenjäävän omasta elämäntilanteesta työn lisäksi ja jopa perhetilanteesta. Ja millainen suhde kuolleella ja surevalla oli ja kuinka usein olivat tekemisissä ja kuinka ison aukon elämään poismeno jätti.  Ja oliko kuollut vanhus vai nuorempi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ymmärrä, miksi pitäisi pystyä töihin välittömästi vanhempansa kuoleman jälkeen. Missä inhimillisyys?

Meillä kun isovanhempani kuolivat sairaalassa, niin sen sairaalan osaston lääkäri kirjoitti vanhemmilleni sairaslomaa. Työterveydestä olisi voinut hakea jatkoa.

Olisiko miehesi pystynyt menemään töihin samana päivänä,jona lapsenne syntyi vai oliko hän niin toistaitoinen, ettei kyennyt autoa ajamaan tai bussiin nousemaan päästäkseen töihin?

Kuolema on osa elämää. Maailma ei pysähdy eikä muiden elämä lopu, joten töihinmeno on monelle terapiaa. Vaikka isä kuoli, tämä kaikki muu on vielä jäljellä.

Jos omalla työpaikallani joku on palkallisella lomalla vanhempansa tai isovanhempansa tai lapsenlapsensa kuoleman takia, niin kukaan ei ajattele, että onpa hyvä, että hän saa surra rauhassa. Päinvastoin ajatellaan, että siinä taas viedään osa muiden palkasta omahyväisesti sen sijaan, että otettaisiin vuosilomasta hautajaisjärjestelyihin aikaa.

Pitää paikkaansa että yksi mulk*visti voi pilata kokoniasen työpaikan hengen.

Surun käsittely on yksilökohtainen juttu. Ne jotka ottaa saikkua viikon, pari, saattavat käsitellä asian silloin, ja palaavat töihin tehokkaina.

Ne työn sankarit, jotka palaavat heti töihin saattavat huomaamattaan olla monta kuukautta hajamielisiä ja puolitehoisia.

Mutta on monta tapaa käsitellä surua, ja on monta tasoa surua. Toiset ovat murtuneita, toiset pärjäävät paremmin.

Ja osalla asia iskee tajuntaan vasta paljon myöhemmin.

Kaikilla on oma tapansa, eikä yksikään ole sellainen jota kannattaisi moittia. Ei me olla samanlaisia.

Ei ole syy hakea saikkua.

Aika monen vanhempi tuntuu kuolleen yksin. Minä saattelin molemmat vanhemmat ja olin paikalla myös lähdön hetkellä. Kyllä hoitohenkilökunta aika hyvin osaa ennustaa paljonko on elinaikaa jäljellä.

Mikään työ ei ole tärkeämpi, kuin läheisimmät ihmissuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Suru ei ole sairaus. En ollut päivääkään.

Mulle tuli suru vasta myöhemmin. Ensin olin ihan shokissa, koska kuolema tuli täysin yllättäen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi viikkoa saikulla ja toiset kaksi lomalla asioiden hoitamiseksi.

Mika diagnoosi oli sairaslomatodistuksessasi?

Mina otin palkatonta lomaa viisi pv kun aitini kuoli, niin jarkkasin hautajaiset yms asiat.

En ollut sairas, joten saikkua en tarvinnut.

Läheisen kuoleman takia saa saikkua, ei tarvi olla itse kipeä.

Vierailija kirjoitti:

Aika monen vanhempi tuntuu kuolleen yksin. Minä saattelin molemmat vanhemmat ja olin paikalla myös lähdön hetkellä. Kyllä hoitohenkilökunta aika hyvin osaa ennustaa paljonko on elinaikaa jäljellä.

Mikään työ ei ole tärkeämpi, kuin läheisimmät ihmissuhteet.

Minä en ollut paikalla kummankaan vanhemman kuollessa, vaikka kuolivat sairaalassa. Syynä se, ettei henkilökunta osannut antaa oikeaa arviota sairauden etenemisestä.

Toisessa kaupungissa asuvana en voinut ottaa lomaa "mahdollisen" kuoleman takia, koska ennuste oli viikkoja, ja olikin todellisuudessa tunteja tai päiviä.

Kaikkea ei voi ennustaa, eikä voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole aina tarvittaessa paikalla.

Itseäni kylmää lukea näitä kommentteja. Tuntuu inhimillisyys olevan kateissa. Mielestäni sairaslomalla voi olla niin kauan, kun itsestä tuntuu. Suru todellakin vaikuttaa toiminta-ja suorituskykyyn. Olisin kauhuissani, jos joku tulisi jo samana/seuraavana päivänä läheisen kuolemasta töihin. T. Sairaanhoitaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi viikkoa saikulla ja toiset kaksi lomalla asioiden hoitamiseksi.

Mika diagnoosi oli sairaslomatodistuksessasi?

Mina otin palkatonta lomaa viisi pv kun aitini kuoli, niin jarkkasin hautajaiset yms asiat.

En ollut sairas, joten saikkua en tarvinnut.

Minä sain 4 päivää, F43.8 Muu reaktio vaikeaan stressiin + Z63.4 Perheenjäsenen katoaminen tai kuolema.

Palkka maksettiin, mutta ihan sama vaikka olisi ollut palkaton poissaolo. En olisi kyennyt tekemään töitä, niin kauhea tapahtuma se oli.

Olin raskaana ja valmiiksi sairaslomalla. Lopetin osa-aikaisen työn. Ilmoitin esimiehelle, etten vuorokautta äidin kuoleman jälkeen ole työkykyinen. Halusi, että olisin tullut 3 päivän jälkeen. Olin nuori kuten äitikin ja jouduin yllättävästi yksin hoitamaan äitiä kun tämä teki kuolemaa ja itki ja kitui useamman tunnin sinä päivänä.

Tilanne olisi varmasti ollut helpompi ja minä työkykyisempi, jos olisi vain saanut tiedon kuolemasta tai käynyt sairaalassa lyhyesti hyvästelemässä. Itse ainakin ymmärrän, että vanhemman kuoleman jälkeen töihin palaaminen voi olla vaikeaa, enkä paheksu sairaslomalaisia.

Minulle sattui "hyvä tuuri", kun isäni kuoli tasan viikko ranteeni murtumisen jälkeen, joten olin valmiiksi jo 6 viikon sairaslomalla.

Hyvä tuuri, koska työnantajani ei missään nimessä hyväksy henkisistä syistä johtuvia sairaslomia; eihän hän niillekään mitään voi, mutta v-lu on aivan kauheaa.

Hyvän työkaverini mies kuoli melko yllättäen pari vuotta sitten ja leskeksi jäänyt tietysti haki ja sai neljän viikon sairasloman.

Pomo vaan totesi, että "Mitäs niitä vanhoja, menneitä muistelemaan!?? Täytyy vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja elää elämää eteen pän!"

Täysin empatiakyvytön, sydämetön ihminen!

Mitenköhän lähes 40 vuotta kestäneen yhdessäolon voisi sormia napsauttamalla unohtaa???

Molemmat vanhempani kuolivat aamulla. Paria tuntia myöhemmin olin töissä. Äidin kohdalla työnantajani melkein suuttui, kun ajatteli, etten tule koko päivänä. Menin. Ei tullut mieleen pyytää lomaa. Onneksi en ollut asiakaspalvelutyössä. En tosin tiedä, olisiko sairausloma mitään auttanut. Ei sitä kipua päässyt pakoon, ja melkein pahempaa oli, kun olin yksin. Vielä 10 vuoden jälkeenkin on hirveä ikävä.

Ulkomailla ollessani sain heti kolme päivää palkallista erikoislomaa, sitten viikko saikkua ja loput lomaa. 

Eipä tullut mieleenkään hakea saikkua kun ei ollut sairaskaan. Mikä palkalliseen saikkuun oikeuttava diagnoosi tuossa muka tulisi?

Toki joitain asioita täytyi hoitaa, mutta ei siinä päiväkausia mennyt. Enkä edelleenkään ollut sairas.

Itselläni ei kokemusta, mutta olen miettinyt asiaa sairaan vanhemman myötä.

Tavallaan hyvä jatkaa mahd normaalisti elämää. Mutta käsi sydämelle: kuka vaativaa asiantuntijatyötä tekevä pystyy heti työhön niin, että siitä on työnantajallakaan hyötyä? Eikö olisi parempi levätä pari päivää? Toki voihan sitä mennä töihin tuijottamaan vain läppärin ruutua, mutta mitä hyötyä siitä kenellekään on? Jos työpanos perustuu ideointiin, luovuuteen ja ongelmanratkaisukykyyn, niin kenellä sitä tuossa tilanteessa on.

Omassa työssäni pitää myös edustaa firmaa. Menepä itkettyneenä ja poissaolevana esim myymään firmaa asiakkaille ja sijoittajille.

Sama esim hoitotyössä. Johan virheet tulevat kalliiksi, jos on väsynyt ja hajamielinen. Olen lojaali työnantajalle, mutta jotain rajaa! Ei työnantajakaan sinua laita tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Eipä tullut mieleenkään hakea saikkua kun ei ollut sairaskaan. Mikä palkalliseen saikkuun oikeuttava diagnoosi tuossa muka tulisi?

Toki joitain asioita täytyi hoitaa, mutta ei siinä päiväkausia mennyt. Enkä edelleenkään ollut sairas.

Joo, suru ei ole sairaus, mutta surun seurauksena voi tulla akuutti stressireaktio F43.0, joka voi vaikuttaa suuresti työkykyyn ja oikeuttaa sairaslomaan. Tunnetaan myös traumaperäisenä stressireaktiona.

Googlatkaa enemmän jos luulette olevanne lääkäreitä viisaampia.