Kauan olette olleet saikulla vanhempanne kuoleman jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu siitäkin, millainen kuolemantapaus on kyseessä ja millainen työ jälkeenjäävällä. 

Ja jälkeenjäävän omasta elämäntilanteesta työn lisäksi ja jopa perhetilanteesta. Ja millainen suhde kuolleella ja surevalla oli ja kuinka usein olivat tekemisissä ja kuinka ison aukon elämään poismeno jätti.  Ja oliko kuollut vanhus vai nuorempi. 

Olen samaa mieltä kaikesta muusta, mutta en iästä. Jokainen läheinen on rakas ja tärkeä. Surin pitkään, kun 99-vuotias, minulle hyvin läheinen mummini kuoli. Hän oli täysjärkinen ja elämässä mukana loppuun saakka. Sama tilanne on monilla vanhemman kanssa, vaikka vanhempi olisi kuinka iäkäs.

Viikon olin poissa koulusta tai no, siis 4 päivää kun kuoli maanantai iltana. Sillä viikolla hoidin käytännön asiat kunnolla liikkeelle: yhteys lakimieheen, järkkäsin hautajaiset, tilasin tarvittavat paperit perukirjaa varten. Se oli riittävä aika. Kuolemasta kohta vuosi ja alan hiljakseen pääsemään yli asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun kokonaisuudesta tulee vaikutelma, että jos esimies on empaattinen, niin poissaolo on lyhyempi kuin jos ei. 

Eli hyvä esimies antaa mahdollisuuden poissaoloon ihan ilman muuta ilman mitään sairauslomatodistuksia. 

Silloin ei samalla tavalla tunne tarvettakaan olla poissa. Toisessa vaihtoehdossa esimiehen käytös lisää vain tuskaa ja onkin sen takia poissa määräämättömän ajan. 

Tässä on varmasti totuutta, ja jos vielä työkavereiden asenne on hyvä, töihin voi olla helpompi palata töihin kuin itkeä yksin kotona. Kun tietää, ettei muut tuomitse, vaikka se itku tulisi, ja saa vaikka halauksen, töissä voi olla ihan hyvä olla.

Oma isäni kuoli heinäkuussa ja olin muutenkin kotona. Mutta yksi päivä meni ihan täydessä shokissa, itkussa ja kivussa. En olisi pystynyt työhön. Siitä eteenpäin pikkuhiljaa toivuin, ja ihmisten osanotosta ja muusta ajattelemisen aiheesta oli myöhemmin apua.

Nykyinen 25-45 v ikäisten sukupolvi on todella outoa. Ennen hautajaisiin kutsutiin kirjeellä tai lehdessä oli kuolinilmoitus, jossa ystävällisenä kutsuna toivottiin kaikkien vainajaa muistavien tulevan hautajaisiin. Siunausta seurasi todellinen muistotilaisuus, ei pelkkä vainajan lasten kyräilytapahtuma, kuten nyt.

Nykyisin ei edes kerrota julkisesti, että äiti tai isä on kuollut, jotta ei vain joku äidin lapsuudenystävä tulisi paikalle. Kun tämä on minun suruni ja minä suren tätä palkallisella sairauslomalla, tätä surua ei tunne kukaan muu! Jälkikäteen laitetaan pieni ja halpa ilmoitus lehteen, että siunattu hiljaisuudessa /perheen läsnäollessa.

Ja sitten itkeä tihrustetaan viikkotokulla lääkärintodistuksen antamalla luvalla ymmärtämättä sitä, että se vainaja oli paljon muutakin kuin sitä, mitä itse näki.

Ennen suru surtiin hoitamalla vanhusta kotona tai viimeistään pukemalla arkkuun. Nyt ei haluta edes nähdä kuollutta ja onpa papilta joskus kysytty, että onko se arkku pakko tuoda siunaustilaisuuteen, kun tuntuu niin pahalta. Kuolemasta on tehty asia, jota ei ole olemassa ja sitten kun on, niin kuvitellaan, että suru on sairaus.

Ei ole! Se on tunne ja kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään. Harva hakee sairauslomaa, koska on niin iloinen, että se tuntuu pirskahtelevan ympärille.

Kun läheinen ystäväni kuoli, olin viikon pois koulusta. Olin niin shokissa ja sekaisin, että ei mitään toivoa että olisin pystynyt opiskelemaan tai tekemään ylipäätään mitään järkevää. Jos olisin ollut työelämässä silloin, niin olisin kyllä saikkua hakenut ja varmasti saanutkin, olin siis niin sekaisin shokista että ihan normaalit arkiset asiat oli tosi hankalia. Jossain työpaikalla olisin ollut vain haitaksi. 

Käsittämättömiä kommentteja täällä. Ihan pimeää vähätellä toisten surua ja sitä että töihin pitää pystyä vaikka mikä olisi. 

Oma äitini sairastui vakavasti ja kuoli n. 1kk myöhemmin. Olin opiskelija, mutta koululta ilmoitettiin, että läsnäolopakko ei koske minua lukukautena, kunhan osallistun kokeisiin ja palautan esseet, pääsen läpi. Olin kokonaan pois koulusta n. 3 viikkoa + pääsiäisloman.

Suru ei ole sairaus, mutta kuoleman aiheuttama stressireaktio oikeuttaa palkalliseen sairaslomaan. Itse olin äitini sairastuttua lähestulkoon psykoosissa ensimmäiset 48 tuntia enkä todellakaan ollut opiskelu- tai työkykyinen. 

En päivääkään. Miksi olisin?

Jos ihminen järkyttyy eikä pysty työskentelemään järkytyksen takia, saa sairaslomaa. Siis jos yrittää työskennellä, mutta siitä ei vaan tule mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se riippuu siitäkin, millainen kuolemantapaus on kyseessä ja millainen työ jälkeenjäävällä. 

Ja jälkeenjäävän omasta elämäntilanteesta työn lisäksi ja jopa perhetilanteesta. Ja millainen suhde kuolleella ja surevalla oli ja kuinka usein olivat tekemisissä ja kuinka ison aukon elämään poismeno jätti.  Ja oliko kuollut vanhus vai nuorempi. 

Olen samaa mieltä kaikesta muusta, mutta en iästä. Jokainen läheinen on rakas ja tärkeä. Surin pitkään, kun 99-vuotias, minulle hyvin läheinen mummini kuoli. Hän oli täysjärkinen ja elämässä mukana loppuun saakka. Sama tilanne on monilla vanhemman kanssa, vaikka vanhempi olisi kuinka iäkäs.

Yksi pappi sanoi samaa. Yhtä rakas ja surtava voi olla iäkäs.

2 viikkoa. Olisi pitänyt olla enemmän, varsinkin sinä työpäivänä kun hain jäämistöä sairaalasta!

Läheisen kuolemasta taitaa saada viikon vai kaksi sairaslomaa, sen jälkeen on keksittävä joku muu syy sairaslomaan, jos sitä tarvitsee enemmän.

Isäni kuoli henkirikoksen uhrina torstaina illalla. Saimme tiedon sinä iltana ja lähdimme heti ajamaan 300 km päähän. Soitin illalla esimiehelleni, koska olisin ollut lähdössä seuraavana aamuna työmatkalle. Esimies järkyttyi ja sanoi että olet poissa niin kauan kuin tarvitsee, katsotaan joskus ensi viikolla mikä on tilanne.

Olin poissa ensin perjantain, koska olin todellakin siis kaukana kotikaupungistani. Olin poissa vielä maanantain ja tiistain, koska äitimme oli tietenkin aivan järkyttynyt ja poissa tolaltaan ja oli pakko alkaa järjestelemään asioita. Isä oli täysin sivullinen, tulossa töistä,  kun psykoosissa harhoissa ollut tappoi. Se oli itsessään jo todella järkyttävä tapahtuma ja siihen liittyi poliisin kanssa asioimista, oikeudenkäyntiä jne. sitten myöhemmin.

Palasin töihin seuraavana keskiviikkona. Työkaverit olivat aivan ihania ja tein alkuun vähän lyhyempiä päiviä ja jouduin hoitamaan myös käytännön asioita. Olisi ehkä ollut fiksua olla kokonaan pois se seuraava viikko, koska olin sekaisin, järkyttynyt ja itkuinen. Ehkä tuo kuolintapakin vaikutti. Esimiehen kehotuksesta kävin työterveydessä ja lääkäri ehdotti sairaslomaa diagnoosilla "traumasta johtuva stressi" tai jotain sinne päin. Jos ei olisi ollut niin ihana työyhteisö ja esimies, olisi varmasti toipuminen kestänyt kauemmin. Nyt sain töissä empatiaa ja tukea ja koin, että siellä oli hyvä olla ja työ vei ajatuksia pois.

Jotenkin ihan järkyttäviä kommentteja täällä. Olen saanut isovanhempien kuolemasta soiton töihin ja joka kerta esimies on kysynyt haluanko lähteä kotiin. Ihan jo kun isoisäni kuoli ollessani kesätöissä.

0 päivää. Ei se ole syy sairauslomaan.