Aina sanotaan ettei pikkuvauva-aikana kannata erota..

...mutta mitä jos tilanne on se että olemme mieheni kanssa lähinnä vahingoksi toisillemme?
Olen täysin uupunut tosi vaativan 5 kk ikäisen vauvan hoidosta. Isä osallistui hoitoon ekan kk aikana, sitten kiinnostus hiipui. Mies on aina töissä, minä kotona. Siitä, kun viimeksi sain olla muutaman tunnin yksin, on kuukausia. Olen täysin kiinni lapsessa. Vauva valvottaa ja nukkuu 20-30 min pätkissä päivisin, joten en edes muista koska olen viimeksi saanut nukkua kunnolla. Mies sanoo ykskantaan että lapsenhoidosta minulle maksetaan, joten turha valittaa.
Lapsen hankinta oli miehen idea. Hän lupasi ja vannoi, että vanhemmuus jaetaan, hän vähentää töitä, osallistuu ja hoitaa. Totuus on täysin päinvastainen.
En ole nähnyt miestä nyt 2 vrk. On se käynyt sohvalla nukkumassa, mutta tulee töistä kun olemme lapsen kanssa nukkumassa (viime yönä 03 pintaan) ja lähtee töihin kun nukumme (tänään 07). Mies on yrittäjä ja vetoaa siihen että firma kaatuu jos ei tee töitä.
Emme ole enää miehen kanssa kaksikko joka jakaa kaiken ja tsemppaa toisiaan. Olemme vihollisia, ja tuntuu että miehen tehtävä on väheksyä ja nokittaa aina jokainen asia elämässäni. Joskus saatan purskahtaa itkuun silkasta väsymyksestä. Empatian sijaan mies saattaa sanoa että "miten muka voi olla noin vaikeaa, hän on ollut jatkuvassa univelassa viimeiset 5 vuotta". Niskani on todella kipeä vauvan kanniskelusta, mies saattaa tuhahtaa että kannattaisiko käydä salilla vahvistamassa lihaksia. (Voi luoja miten mielellään kävisi kun,mutta vauvaa ei voi jättää yksin kotiin siksi aikaa. Käyn jumpissa minne saa lapsen mukaan, mutta mitään sellaisia omia harrastuksia ei ole. )Mies kyllä harrastaa ja tekee omia juttujaan, ja surullisintq on että aika harrastuksiin otetaan aina perheeltä pois, ei koskaan työstä.
Mies on niin vieraantunut lapsesta ettei osaa olla hänen kanssaan yhtään.
Yhteistä aikaa ei ole. Ennen vauvan syntymää kuvittelin että meillä olisi jonkinlainen tukiverkko (suht lähellä asuvat vanhempani) mutta isäni on vakavasti sairastunut. Ystäväni jonka tuen varaan laskin paljon, joutui muuttamaan toiseen maahan. Olen siis ihan yksin, en tiedä minne saisin vauvan hoitoon edes pariksi tunniksi jotta saisin NUKKUA. Itkettää kokoajan, vihastuttaa epäoikeudenmukaisuus ja olo tuntuu petetyltä ja huijatulta. Ainoa hyvä asia elämässäni on vauva, ja olen alkanut salaa jopa toivoa että miehellä olisi toinen nainen, jotta pääsisin hänestä eroon. Olen useasti ehdottanut että mies muuttaisi pois jotta saisimme molemmat etäisyyttä tilanteeseen mutta miksi mies minnekään lähtisi täyshoitolasta, jossa vaatteet pestään, aina on puhdas ja siisti koti, ruoka pöydässä. Olen itsestäänselvyys.
Neuvolassa en ole uskaltanut puhua tilanteesta, tämä jotenkin hävettää niin paljon, tämä epäonnistuminen. Seuraavassa neuvolassa aion puhua asiasta, pyytää apua, kertoa uupumuksesta ja arvottomuuden tunteesta, jonka mies aiheuttaa käytöksellään.
Emme ole edes mitään kakaroita vaan lähempänä 40 kuin 30.