Lue keskustelun säännöt.
Resilienssi - oletko resilientti ja miten se ilmenee?
Toivutko vaikeista kokemuksista?
Ylen aamu-tv:ssä haastateltavana psykologi Soili Poijula, aiheena myös viime aikojen sek s rikokset.
Kommentit (298)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Ensin täytyy tiedostaa millä tavalla menneisyys tähän hetkeen vaikuttaa ennen kuin siitä pystyy päästämään irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muotitermi?
Ei, kyllä tää on aina ollut olemassa, mutta sille on ollut eri sanoja eri aikoina. Kun mietit että miten köyhässä maassa oleva raskasta työtä tekevä pikkulapsi näyttää silti leikkivän ja hymyilevän, niin kyse on tästä.
Niin, lähtökohtaisesti suurin osa ihmisistä selviää jollain tavalla vaikeuksista eteenpäin, kun loppujen lopuksi muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Kaikki toki jättää jälkensä, mutta elämää on jatkettava.
Lapsi ei ymmärrä, ei tiedä muusta. Itse olin ihan tyytyväinen köyhään lapsuuteen. En kärsinyt, vaikka kyllä toppatakki ja lämpöiset toppakengat sekä muhkea pipo sekä kauniit neulekintaat olisi mullekin kelvannut paremmin kuin hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näin käsitteen ensimmäistä kertaa vuosia sitten, tajusin sen kuvaavan minua hyvin. Olen kasvanut turvattomassa moniongelmaisessa perheessä ja minulla on lastensuojelutausta vanhempieni vuoksi, mutta minusta on tullut aivan normaali yhteiskunnan jäsen, enkä koe traumatisoituneeni juurikaan. Sisarukseni sen sijaan eivät oikein ole päässeet elämässä eteenpäin, ja tuntuu, että he tarvitsisivat ammattiapua lapsuuden tapahtumista yli pääsemiseksi.
Huomaan resilienssin myös siinä, että myöhemmin elämässä kohtaamani vastoinkäymiset eivät juuri ole vaikuttaneet minuun. Minulla on ollut vaikeita parisuhdekokemuksia ja kuormittava eroprosessi niin kuin monella muullakin, mutta kun vertaan toipumistani ystävieni ja kollegoideni vastaaviin prosesseihin, näkisin selvinneeni keskimääräistä paremmin. Jotkut puhuvat katkerana eksistään vielä kymmenen vuotta eron jälkeen, minulla toipuminen kesti puolisen vuotta, enkä ole sen jälkeen oikein edes ajatellut asiaa.
Luotan täysin kykyyni selvitä vastoinkäymisistä. Koen harvoin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta tai tarvetta syytellä kokemuksiani vastoinkäymisistäni. Menneet kokemukset nousevat mieleeni harvoin. Jos minulta kysytään tai jokin kokemus tulee luontevasti puheeksi, puhun kyllä avoimesti, mutta en omasta puolestani tunne tarvetta prosessoida menneitä tapahtumia sen jälkeen, kun ne on saatu päätökseen.
Minkä asioide koet vahvistaneen sinua elämäsi aikana? Mikä kaikki on ollut hyvin? Mistä olet saanut voimavaroja?
Näkisin, että kyse on omista sisäisistä voimavaroistani ja myös persoonasta. Olen luonteeltani sitkeä ja optimistinen. Ponnistelemalla olen myös saavuttanut asioita, joita olen tavoitellut. Olen saanut kaikki koulutuspaikat (lukio ja yliopisto) ja lähes kaikki työt, joihin olen hakenut. Opiskelu- ja työelämässä olen pärjännyt hyvin ja saanut paljon tunnustusta ja onnistumisen kokemuksia. Koen, että voin tehdä uraani koskevia valintoja itsenäisesti ja että minulle on paljon mahdollisuuksia avoinna. Työni on merkittävä osa identiteettiäni.
Minulla on hyviä ihmissuhteita. Välit sisaruksiini ovat läheiset, vaikka kannankin huolta heidän pärjäämisestään, ja on myös muita sukulaisia, joiden koen tukeneen minua. Vanhempien kanssa en ole väleissä. Minulla on pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita, hyvä parisuhde ja miellyttävä työilmapiiri. Osasta kollegoitakin on tullut vuosien varrella läheisiä.
Koska vanhemmiltani ei ole tullut painostusta mihinkään suuntaan, olen voinut tehdä elämässäni sellaisia valintoja kuin itse haluan. Olen muuttanut jo vuosia sitten kaupunkiin, jossa haluan asua välimatkasta sukulaisiin huolimatta. Minulla ei myöskään ole lapsia, enkä sellaisia haluakaan. Tähän voi vaikuttaa se, ettei minulla ole omakohtaisia kokemuksia onnellisesta lapsiperhe-elämästä. Elämäni on kuitenkin hyvin merkityksellistä ja tunnen itseni onnelliseksi.
Nuo ovat hyviä ominaisuuksia. Olitko lapsena joissain asioissa poikkeuksellisen lahjakas? Saitko esimerkiksi koulusta hyvää palautetta ja kannustusta? Oliko sinulla jotain turvallisia aikuisia lähelläsi?
Kyllä, olin lapsena koulussa hyvin lahjakas. Huomasin tämän heti, kun koulu alkoi, ja opettajat tukivat ja kannustivat minua. En ole ollut päiväkodissa enkä esikoulussa, eikä meillä kotona ollut oikein mitään leluja tai edes kyniä ja piirustuspaperia eivätkä vanhemmat tehneet meidän lasten kanssa mitään. Oli ihanaa päästä kouluun, jossa sai lukea, kirjoittaa, laskea ja piirtää - oppia koko ajan uutta. Lapsethan ovat luonnostaan tiedonhaluisia, mutta tähän tarpeeseen ei kotona vastattu mitenkään. Tajusin jo ensimmäisenä kouluvuotenani, että koulutus on keinoni päästä pois perheeni vaikutuspiiristä. Muistan, että oikeasti ajattelin näin jo kuusi-seitsemänvuotiaana.
Olin tajunnut olevani jotenkin "erilainen" perheessäni viisivuotiaana. Muistan hetken elävästi. Isä oli kotona meidän lasten kanssa äidin ollessa muualla, ja jostain hänen kommentistaan tajusin yhtäkkiä, että isäni on keskimääräistä aikuista tyhmempi ja kapeakatseisempi, että minulla, viisivuotiaalla lapsella on paremmin perusteltu näkemys aiheesta, josta isäni esitti kommenttinsa. Näitä tilanteita tuli sittemmin tietysti koko ajan lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Ensin täytyy tiedostaa millä tavalla menneisyys tähän hetkeen vaikuttaa ennen kuin siitä pystyy päästämään irti.
Ei siitä irti tarvi päästää. Typerä hokema kaiken kaikkiaan!
Se pitää vain hyväksyä. Eihän siinä muukaan auta. Ei sitä lapsuutta voi uudeksi elää.
Yrittää löytää pieniä hippusia, jolloin oli tyytyväinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muotitermi?
Ei, kyllä tää on aina ollut olemassa, mutta sille on ollut eri sanoja eri aikoina. Kun mietit että miten köyhässä maassa oleva raskasta työtä tekevä pikkulapsi näyttää silti leikkivän ja hymyilevän, niin kyse on tästä.
Niin, lähtökohtaisesti suurin osa ihmisistä selviää jollain tavalla vaikeuksista eteenpäin, kun loppujen lopuksi muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Kaikki toki jättää jälkensä, mutta elämää on jatkettava.
Lapsi ei ymmärrä, ei tiedä muusta. Itse olin ihan tyytyväinen köyhään lapsuuteen. En kärsinyt, vaikka kyllä toppatakki ja lämpöiset toppakengat sekä muhkea pipo sekä kauniit neulekintaat olisi mullekin kelvannut paremmin kuin hyvin.
Itse olin tyytymätön väkivaltaiseen äitini. Tajusin, että kaikki ei ole kunnossa, mutten pystynyt vaikuttamaan asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin lapsi, äitini sairastui vakavasti. Olin 8 vuotias. Katsoin kun hän makasi sängyssä kalpeana. Ja ajatteli miten minun käy, jos äiti kuolee. Hän oli kaikki kaikessa. Hän toipui kuukausien jälkeen.
Ja rahaa ei ollut mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Ensin täytyy tiedostaa millä tavalla menneisyys tähän hetkeen vaikuttaa ennen kuin siitä pystyy päästämään irti.
Ei siitä irti tarvi päästää. Typerä hokema kaiken kaikkiaan!
Se pitää vain hyväksyä. Eihän siinä muukaan auta. Ei sitä lapsuutta voi uudeksi elää.
Yrittää löytää pieniä hippusia, jolloin oli tyytyväinen.
Mutta jos menneisyyden traumat esimerkiksi hankaloittavat merkittävästi ihmissuhteissa toimimista, niin niihin vääristyneisiin perususkomuksiin on ensin päästävä käsiksi, jotta omaa toimintaa pystyy muuttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Ensin täytyy tiedostaa millä tavalla menneisyys tähän hetkeen vaikuttaa ennen kuin siitä pystyy päästämään irti.
Ei siitä irti tarvi päästää. Typerä hokema kaiken kaikkiaan!
Se pitää vain hyväksyä. Eihän siinä muukaan auta. Ei sitä lapsuutta voi uudeksi elää.
Yrittää löytää pieniä hippusia, jolloin oli tyytyväinen.
Itse koen, että ihminen koko elämänsä ajan luo uutta suhdetta menneisyyteensä sen hetkisen tietonsa valossa. Menneisyys ei joka hetki tunnu samalta, koska minä muutun. Silloin myös suhteeni maailmaan ja menneisyyteen muuttuu. Tapahtumat eivät muutu, mutta tulkinnat niistä muuttuvat elämän varrella moneen kertaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Ensin täytyy tiedostaa millä tavalla menneisyys tähän hetkeen vaikuttaa ennen kuin siitä pystyy päästämään irti.
Viittaan kahteen edelliseen kommenttiin, myös tuohon että "vanhemmat ovat tehneet parhaansa". Minulla on ystävä, jolla selkeästi on traumaoireita. Ilmenee säpsähtelynä jne.
Hän sanoo jokaisesta pienestä eripurasta, epäoikeudenmukaisuudesta jne. : "Ei se mitään pahaa tarkoittanut". Ja säikähtää kun paahtoleipä pomppaa esiin hänen omassa keittiössään aamulla.
On tullut mieleen, kannattaisiko tunnustaa että kaikki eivät tee parastaan, jotkut ovat ilkeitä tai valitsevat pahan? Saahan sen surra ja jopa antaa anteeksi sitten. On niitäkin, jotka tietoisesti menevät pahan rajan tuolle puolen. Myös vanhemmat suhteessa lapseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en sitten tykkää tuosta sannonnasta :olen pahoillani.
Kuuntele ja ole pahoillani, kuten täällä joku kirjoitti.
Miten voit olla pahoillasi esim toisen menetyksen johdosta.
Älytöntä, vain jos olet itse aiheuttanut ko. menetyksen tai traumat voit olla pahoillasi. I am sorry. Suomen kieleen suoraan väännetty.
Jos toisella on menetys on oikein sanoa: osanotto suruun.
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 51: Tunteet eivät välttämättä ole traumatisoituneella kovin miellyttäviä eivätkä selkeitä. Eikö kuulosta vähän koomiselta kertoa haluavansa ottaa osaa, jos kerron olevani niin vihainen, että haluaisin valella bensalla raiskaajani talon ja polttaa sen maan tasalle? Tällaisia ajatuksia kun ahdistuneella ja tuskaisella ihmisellä voi toisinaan tulla. "Olen pahoillani" riittäisi minulle reaktioksi oikein hyvin. Olisin tyytyväinen siihen, jos joku ilmiselvästi tuskaisuudestani huolimatta tällaisella hetkellä jäisi rinnalleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole resilienssiä. Mutta kärsinkin ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta masennuksesta. Syy? Lapsuus.
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.
Ensin täytyy tiedostaa millä tavalla menneisyys tähän hetkeen vaikuttaa ennen kuin siitä pystyy päästämään irti.
Viittaan kahteen edelliseen kommenttiin, myös tuohon että "vanhemmat ovat tehneet parhaansa". Minulla on ystävä, jolla selkeästi on traumaoireita. Ilmenee säpsähtelynä jne.
Hän sanoo jokaisesta pienestä eripurasta, epäoikeudenmukaisuudesta jne. : "Ei se mitään pahaa tarkoittanut". Ja säikähtää kun paahtoleipä pomppaa esiin hänen omassa keittiössään aamulla.
On tullut mieleen, kannattaisiko tunnustaa että kaikki eivät tee parastaan, jotkut ovat ilkeitä tai valitsevat pahan? Saahan sen surra ja jopa antaa anteeksi sitten. On niitäkin, jotka tietoisesti menevät pahan rajan tuolle puolen. Myös vanhemmat suhteessa lapseen.
Totta. Tuota on silti raskasta ajatella, joten moni siksi puolustelee eri tavoin huonosti käyttäytynyttä ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Avainsana: läheinen ystävä, jolle puhua. Hyvät ihmissuhteet ovat iso ilo ja kantavat elämässä pitkälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Avainsana: läheinen ystävä, jolle puhua. Hyvät ihmissuhteet ovat iso ilo ja kantavat elämässä pitkälle.
Olen muuten eri mieltä. Minusta avainsana: miettiä ideoita, miten tilanteesta selvitään.
Eli ei siis voivotella, vaan katse suunnataan ratkaisuun, ei ongelmaan.
Voiko olla resilientti olosuhteisiin nähden? Mielestäni olen selvinnyt vaikeista kokemuksista hyvin, vaikka minulla jonkin verran psyykkistä oireilua onkin. Olen kyennyt hyväksymään sen, etten luultavasti koskaan tule olemaan kokemani takia psyykkisesti niin ehjä kuin haluaisin.
Vierailija kirjoitti:
Voiko olla resilientti olosuhteisiin nähden? Mielestäni olen selvinnyt vaikeista kokemuksista hyvin, vaikka minulla jonkin verran psyykkistä oireilua onkin. Olen kyennyt hyväksymään sen, etten luultavasti koskaan tule olemaan kokemani takia psyykkisesti niin ehjä kuin haluaisin.
Ei tarvitse olla ehjä ollakseen resilientti. Riittää, ettei jumita mennessä, vaan näkee vaihtoehtoja ja valoa, ja pystyy toimimaan uudella tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen resilientti. Putoan helposti tosi syvälle, mutta nousen sieltä pian ylös. En ole koskaan jäänyt yhtäkään asiaa yksin murehtimaan, vaan puhun aina saman tien murheista jonkun läheisen ystävän kanssa. Vaikka jokin tuntuisi maailmanlopulta, parissa päivässä alan hahmotella ideoita, miten tilanteesta selvittäisiin.
Kyllä vuosikausien koulukiusaamista saatan miettiä vielä joskus nyt 20 vuotta myöhemminkin, eli jonkinlaiset arvet se on jättänyt. Mutta arkeeni se ei vaikuta.
Avainsana: läheinen ystävä, jolle puhua. Hyvät ihmissuhteet ovat iso ilo ja kantavat elämässä pitkälle.
Olen muuten eri mieltä. Minusta avainsana: miettiä ideoita, miten tilanteesta selvitään.
Eli ei siis voivotella, vaan katse suunnataan ratkaisuun, ei ongelmaan.
Itse olen eri mieltä. Toisilta saatava tuki on olennaisen tärkeää, jotta ajatuksia saa työstettyä uuteen järjestykseen. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja muihinkin voi tarvittaessa tukeutua. Tällainen perusturvallisuuden tunne vapauttaa voimavaroja toimintaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko olla resilientti olosuhteisiin nähden? Mielestäni olen selvinnyt vaikeista kokemuksista hyvin, vaikka minulla jonkin verran psyykkistä oireilua onkin. Olen kyennyt hyväksymään sen, etten luultavasti koskaan tule olemaan kokemani takia psyykkisesti niin ehjä kuin haluaisin.
Ei tarvitse olla ehjä ollakseen resilientti. Riittää, ettei jumita mennessä, vaan näkee vaihtoehtoja ja valoa, ja pystyy toimimaan uudella tavalla.
Jumitan menneessä, mutta silti kykenen toimimaan ja olen usein optimistinen. Mikä minä olen?
Lakkaa murehtimasta lapsuuttasi. Et ole voinut siihen vaikuttaa. Muut ovat päättäneet puolestasi. Vanhempasi ovat tehneet parhaansa, kykyjensä mukaan.