Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä voi tietää haluaako jälkikasvua vai ei?
Miten olette pystyneet tekemään noin merkittävän päätöksen? Itse näen niin paljon hyviä ja huonoja puolia molemmissa vaihtoehdoissa, että valinta tuntuu mahdottomalta.
Intuitiivisesti kallistun enemmän ehkä lapsettomuuden puolelle, sillä arvelen että minussa on piirteitä jotka eivät sovellu hyvälle vanhemmalle. Olen mm herkkä, pessimistinen, itsekäs ja nautinnonhaluinen, filosofinen ja laiska. Omaan huonon stressinsietokyvyn ja olen huono organisoimaan. Jos olisin vanhempi, saattaisin kuormittua liikaa, masentua ja olla kykenemätön hoitamaan velvollisuuttani, ja tulisi varmasti myös pohdittua miksi saatoin uuden ihmisen elämään kun täällä väistämättä joutuu myös kärsimään.
Mutta jos en koskaan hanki lasta, pelkään tulevani katumaan sitä sitten kun se ei enää ole mahdollistakaan. Tyypillisesti katumiseni alkaisi varmasti vasta siinä vaiheessa, kun lapsen saaminen ei enää ole mahdollista. Mietin menetänkö jotain oleellista elämässä lapsettomana. Toisaalta on varmasti antoisaa seurata lapsen kehitystä, ja moni myös rakastaa omaa lasta valtavasti, mikä on varmaan sekä lahja että taakka.
Miten te päädyitte päätökseenne?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molemmat lapset olivat vahinkoja. Aborttia en pystyisi tekemään, joten näillä mennään. Ei tämä hullumpaa ole kunhan asenne on kohdillaan.
Niin kaunis tarina! Aivan kuin isoäitini suusta, joka selittelee ettei hän koskaan lapsista haaveillut, mutta keskeytetty yhdyntä vain toimi huonosti ehkäisynä.
Äläpä laita minun niskaani omia traumojasi siitä että et ollut mummullesi mieleen. Minun lapseni eivät taatusti tunne olevansa epätoivottuja siitä huolimatta että olivat vahinkoja. Lapset ovat siunaus, sopeutuminen heidän tuloon otti vain aikansa tottakai.
Oletko ollut koulussa biologian tunneilla hereillä? Isoäidit harvemmin synnyttävät lapsenlapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rukoilin, ettei saada lasta ennen kun ollaan siihen oikeasti valmiita.
Neljä vuotta sen jälkeen saatiin maailman ihanin lapsi ja nyt ollaan siihen valmiimpia kuin koskaan. Täydellinen aika kaikkien surkeuksien ja elämän heittämien vaikeuksien jälkeen.
Olin 27v kun lapsi syntyi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molemmat lapset olivat vahinkoja. Aborttia en pystyisi tekemään, joten näillä mennään. Ei tämä hullumpaa ole kunhan asenne on kohdillaan.
Niin kaunis tarina! Aivan kuin isoäitini suusta, joka selittelee ettei hän koskaan lapsista haaveillut, mutta keskeytetty yhdyntä vain toimi huonosti ehkäisynä.
Äläpä laita minun niskaani omia traumojasi siitä että et ollut mummullesi mieleen. Minun lapseni eivät taatusti tunne olevansa epätoivottuja siitä huolimatta että olivat vahinkoja. Lapset ovat siunaus, sopeutuminen heidän tuloon otti vain aikansa tottakai.
Oletko ollut koulussa biologian tunneilla hereillä? Isoäidit harvemmin synnyttävät lapsenlapsiaan.
Ilman mummua ei ole lastenlastakaan ja kyseinen henkilö on voinut harmistua oman vanhempansa puolesta mummun kommentista.
Vatvoin asiaa yhtä kiivaasti kuin AP, enkä tullut yhtään viisaammaksi siitä, joten totesin että enköhän tietäisi/tuntisi sentään jollain tasolla jos niitä haluaisin. Jos ei mitään tunnetta ilmaannu asian suhteen niin tekemättä sitten jäävät. Nyt on hyvä fiilis kun ei tarvii sitäkään asiaa enää tuloksettomasti pohtia ja märehtiä
Samanlaiset ajatukset minulla ap. Olen jo 40 vuotias, joten enää ei pitäisi pähkäillä.
Ei tällainen miettiminen tee huonoa vanhempaa mielestäni. Se on osoitus mielestäni siitä, että ajattelee sen pienen ihmisenkin kannalta asioita.
Minusta yksi tärkeä ajatus tässä asiassa on, että uskotko pystyväsi rakastamaan tuota pientä ihmistä niin myötä kuin vastamäessäkin hermostumatta liikoja. Itse uskon näin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen pähkäillut että mistä sen oikein tietää että haluaako lapsia vai ei...nyt ikää on jo 37 vuotta ja sitä ns vauvakuumetta en ole koskaan kokenut. Jos lasta päätettäisiin vielä yrittää niin se olisi puhtaasti järkipäätös, ei mihinkään vauvaunelmiin tai vanhemmuuteen perustuva tunne.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen pähkäillut että mistä sen oikein tietää että haluaako lapsia vai ei...nyt ikää on jo 37 vuotta ja sitä ns vauvakuumetta en ole koskaan kokenut. Jos lasta päätettäisiin vielä yrittää niin se olisi puhtaasti järkipäätös, ei mihinkään vauvaunelmiin tai vanhemmuuteen perustuva tunne.
Minusta lasten tekemistä ei voi mitenkään perustella järjellä. Kyseessä on aina tunne: pelko yksinäisestä vanhuudesta, inhottava epäilys josko jää jostain paitsi, biologinen halun tunne.. Eihän lasten tekemisessä ole mitään järkeä, päin vastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen pähkäillut että mistä sen oikein tietää että haluaako lapsia vai ei...nyt ikää on jo 37 vuotta ja sitä ns vauvakuumetta en ole koskaan kokenut. Jos lasta päätettäisiin vielä yrittää niin se olisi puhtaasti järkipäätös, ei mihinkään vauvaunelmiin tai vanhemmuuteen perustuva tunne.
Minusta lasten tekemistä ei voi mitenkään perustella järjellä. Kyseessä on aina tunne: pelko yksinäisestä vanhuudesta, inhottava epäilys josko jää jostain paitsi, biologinen halun tunne.. Eihän lasten tekemisessä ole mitään järkeä, päin vastoin.
Minulla oli sellainen tunne, että elämästä jää puuttumaan jotain olennaista, ellemme saa puolison kanssa lapsia. Kai siihenkin olisi aikaa myöten sopeutunut, mutta ennakkoon ajateltuna se tuntui ajatuksena pahalta. Lasten synnyttyä olenkin ollut heistä hyvin onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen pähkäillut että mistä sen oikein tietää että haluaako lapsia vai ei...nyt ikää on jo 37 vuotta ja sitä ns vauvakuumetta en ole koskaan kokenut. Jos lasta päätettäisiin vielä yrittää niin se olisi puhtaasti järkipäätös, ei mihinkään vauvaunelmiin tai vanhemmuuteen perustuva tunne.
Minusta lasten tekemistä ei voi mitenkään perustella järjellä. Kyseessä on aina tunne: pelko yksinäisestä vanhuudesta, inhottava epäilys josko jää jostain paitsi, biologinen halun tunne.. Eihän lasten tekemisessä ole mitään järkeä, päin vastoin.
Minulla oli sellainen tunne, että elämästä jää puuttumaan jotain olennaista, ellemme saa puolison kanssa lapsia. Kai siihenkin olisi aikaa myöten sopeutunut, mutta ennakkoon ajateltuna se tuntui ajatuksena pahalta. Lasten synnyttyä olenkin ollut heistä hyvin onnellinen.
Juuri tätä olen miettinyt että se jokin tunne kenties pitäisi tulla jotta lasta kannattaisi edes yrittää laittaa alulle :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset eivät nykyään lisäänny sen takia, että asiaa ajatellaan niin paljon. Lasten hankkiminen ei ole mikään järkipäätös: lapsia ei tarvita turvaamaan vanhuutta eikä niitä ole enää pakko tehdä, niin miksi ihmeessä hankkia pallo jalkaan? Lapsi on tunnepäätös, merkittävä osa ihmisistä kokee, että lapsi on parasta elämässä ja se tuo paljon, vaikka ottaa myös. Omassa lähipiirissä nekin, jotka eivät ole koskaan varsinaisesti halunneet lapsia mutta ovat sellaisen saaneet, ovat olleet ihan liikuttuneita että miten hieno juttu oma lapsi voi olla. Biologia pitää huolen siitä, että suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan ja tekee kaikkensa sen eteen.
Eli ei sitä osaa ratkaista kukaan puolestasi. Ehkä huomaat jossain sopivassa elämäntilanteessa, että alat kaipaamaan perhettä?
Se tunne voi tulla ihan arvaamatta. Olen 31-v aiempi vela, joka yhtäkkiä sen maagisen kolmenkympin ylitettyään heräsi eräänä aamuna ja tajusi, että elämä tulee jäämään tyhjäksi ilman perhettä. Onneksi ikää on vasta sen verran, että perheen ehtii vielä saamaan, jos nykyisen kumppanin kanssa kaikki sujuu hyvin. En edes pidä erityisesti lapsista, mutta haaveilen nimenomaan siitä perheestä ja perheenä puuhastelusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kyllä on tunteita puolesta ja vastaan. Joskus todella nuorena olin varma että haluan lapsia, mutta sitten kun olin enemmän lasten kanssa, aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan asiaa tarkemmin. Nyt en tiedä, sillä ajatukset, tunteet ja haaveet asian suhteen ovat ristiriitaisia. Ovatko ne ristiriitaisia vielä sellaisellakin, joka on tullut lopputulokseen ja päättää hankkia lapsia tai olla hankkimatta? Vai oletteko te muut olleet varmoja päätöksestä?
Ap
Mä tiesin noin 15 vuoden ajan varmaksi, että en halua lapsia. Nyt olen tiennyt 1.5 vuotta yhtä varmaksi, että haluan lapsia ja toivon kovasti, että niitä saan. Molemmat olivat yhtä vahvoja tunteita, ei niissä järkeä ollut mukana, vaikka olisikin ollut mukava väittää, että olin lapseton vaikkapa maapallon vuoksi. Ei se ollut totta, minusta vain tuntui siltä, että en halua lapsia, ja nyt tuntuu siltä, että haluan. Jos sinulla ei ole tunnetta puoleen tai toiseen, niin jää tunnustelemaan. Ei sinun tarvi tässä hetkessä päättää mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina halunnut lapsia. Eli ei ole tarvinnut tehdä päätöstä haluamisen suhteen.
Minä synnyin lapsettomaksi. Tiesin sen jo 6-vuotiaana. Lasten saaminen on yhtä utopistinen ajatus kuin se, että heräisin huomenna kokien olevani väärän sukupuolen kehossa, tai että pamahtaisin vartin päästä täyslesboksi ilman pienintäkään mielenkiintoa miehiä kohtaan.
Luulen, että tässä kohtaa sinulla on se klassinen kolmenkympin itsetutkiskelun paikka. Moni Kolmenkympin Kriisiksikin sitä nimittää.
Olen itse tehnyt elämässä parhaani mukaan niin, että jos jokin asia mietityttää, iso tai pieni, en tee päätöstä. Teen päätöksen vasta, kun tunnen, että tie A tai tie B on se parempi tässä, vaikka eroa A ja B tien välillä ei olisikaan kuin vaikka 10%.
Käytän itse menetelmää "Kummasta minulle tulee rauhallisen tyytyväinen olotila, kun ajattelen vaihtoehtoa A ja B?" Silloin tiedän kumpi niistä perustuu minun toiveisiini ja kumpi on pelkoon perustuva valinta. Pelkoon perustuvat valinnat harvemmin kantavat...
Ihan nuorena en voinut kuvitellakaan lapsia, oman ongelmallisen äitisuhteeni takia. Kun löysin mieheni, alkoi tuntua luonnolliselta hankkia jälkikasvua. Nyt lähes 30 vuoden ja 3 tyttären jälkeen voin todeta, että kyllä omat lapset on mahtava asia. Eikä se, että itsellä on ollut paske äiti, tarkoita että itsestä tulisi samanlainen. Lisäksi on pakko sanoa että mieheni on aivan valtavan hyvä puoliso ja iskä.
Olen 36-vuotias nainen enkä vielä ole koskaan halunnut lapsia. En edes sekunnin ajan ole tuntenut tunnetta "voi olisipa minulla oma biologinen jälkeläinen". Siispä oletan etten tule niitä saamaan, koska olen ajatellut sen niin, että lapsen kannalta on parempi jos nimenomaan haluan hänen olemassaoloaan. Jos asia on aivan yhdentekevä minulle, on parempi jättää lisääntymättä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla kyllä on tunteita puolesta ja vastaan. Joskus todella nuorena olin varma että haluan lapsia, mutta sitten kun olin enemmän lasten kanssa, aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan asiaa tarkemmin. Nyt en tiedä, sillä ajatukset, tunteet ja haaveet asian suhteen ovat ristiriitaisia. Ovatko ne ristiriitaisia vielä sellaisellakin, joka on tullut lopputulokseen ja päättää hankkia lapsia tai olla hankkimatta? Vai oletteko te muut olleet varmoja päätöksestä?
Ap
Onhan normaalilla ihmisellä raskausaikanakin kaikenlaisia epävarmuuksia, koska ikinä ei voi tietää etukäteen mitä oikein on edessä.
Oven voi onneksi jättää auki pakastamalla munasoluja joka ei tietenkään takaa myöhempää raskautta, mutta helpottaa kummasti. Eihän tätäkään ole mikään pakko tehdä vaan, ajattelin kertoa mitä tuli itse tehtyä tuossa tilanteessa jossa olin kahden vaiheilla. Voin halutessani hävittää valmiit alkiot tai antaa ne jonkun toisen käyttöön :)
Lapsen olisi hyvä aina syntyä toivottuna ja mielellään vakaaseen talouteen. Älä toki mieti liian pitkään, koska sitten saatat joutua turvautumaan kalliisiin hoitoihin.
Äläpä laita minun niskaani omia traumojasi siitä että et ollut mummullesi mieleen. Minun lapseni eivät taatusti tunne olevansa epätoivottuja siitä huolimatta että olivat vahinkoja. Lapset ovat siunaus, sopeutuminen heidän tuloon otti vain aikansa tottakai.