Miksi aikuisena ystävyyden pitää olla erilaista?

Mulla on kolme ystävää, joiden kanssa koen, että voin uskoutua ihan mistä tahansa ja että he ovat aina mun puolella. Koen heihin suurta henkistä läheisyyttä, yhteyttä ja rakkautta. Tekisin paljon heidän puolestaan ja he minun. Mutta emme näe hirveän usein. Yhdellä heistä - vanhimmalla ystävälläni - on paha unihäiriö, vaativa työ ja lapsia. Hänen on pakko pitää arkensa hyvin säännöllisenä, että hän saa nukuttua edes vähän. Toinen taas on käytännössä yksinhuoltaja. Minulla taas on 3 lasta. Asumme 30-45 min ajomatkan päässä toisistamme, julkiset menee huonosti. Näiden takia käytännössä meillä ei ole tuollaista fyysisesti läheistä ystävyyttä, kuin monilla on nuorina, ja meilläkin kolmella oli nuorina. Myöskin lomilla käytännön syistä emme pysty tällä hetkellä matkustelemaan yhdessä, toivomme että se onnistuu kuitenkin tulevaisuudessa kun lapset kasvavat.

Kuitenkin koen, että meillä on erittäin läheinen, läheisempikin ystävyys kuin lapsina ja nuorina, vaikka näemme vähemmän. koska nyt olemme kypsempiä ja tunnemme itsemme ja toisemme paremmin. Ja tietty yhteistä historiaa on paljon.

Kolmannen ystäväni olen tavannut aikuisena ja häntä näen usein, mutta en koe että meillä olisi sen syvempi suhde kuin minulla on noihin kahteen muuhun.

Jos mä dumppaisin nuo kaksi lapsuudenystävääni, koska eivät pysty tapaamaan niin usein, ja etsisin uusia ystäviä joiden kanssa voisin lähes asua yhdessä niin en varmasti löytäisi ihmisiä, joiden kanssa voisin kokea yhtä voimakasta yhteisyyttä ja läheisyyttä.

Huh, en tosiaan haluaisi tuollaista ystävää kuin ap. Kyllä se niin on, että suurimmalla osalla mies ja perhe menee ystävien edelle. Ystäviä on tärkeä olla olemassa perheen lisäksi, mutta ei kai tuollaista ripustautujaa kuten ap, kukaan jaksa katsoa kauaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisilla on usein velvollisuuksia, joita lapsilla ja nuorilla ei vielä ole. Aikuisella on useimmiten työelämänsä, perhevelvoitteet, sukuvelvoitteet ja jos on onnekas, myös aikaa jollekin harrastukselle ja hyville ystäville, jotka ymmärtävät sen, ettei aikuisiällä ole kertakaikkiaan aikaan ripustautua bestiksiin. 

Minulla on yksi lapsi ja sukulaissuhteisiin ei kulu paljon aikaa. Ystäville olisi aikaa mielellään enemmänkin. Tuota viimeistä kohtaa nimenomaan en ymmärrä - miksi täytyy pidellä yhteyksiä, jos kumminkaan ei ole oikeasti antaa aikaa ja olla yhdessä?

Monille riittää paljon vähempi yhteydenpito kuin sinä tunnut tarvitsevan. Ei kai siinä ole mitään vikaa, jos niin on? Tarkoitan, että kunhan se sopii kummallekin osapuolelle. Ei sinun tietenkään tarvitse olla ystävä sellaisen kanssa, jonka kanssa eivät ajatukset ystävyydestä käy yksiin, mutta toisaalta älä ihmettele, jollei paljonkaan löydy sellaisia ystäviä joilla on aikaa paljon vietettäväksi vain ystävän kanssa, kun elämässä on kiireistä ja paljon velvollisuuksia. 

On muitakin vaihtoehtoja kuin ei tavata koskaan tai viettää paljon aikaa ystävän kanssa.

No totta kai, en kai väittänytkään, ettei olisi vaihtoehtoja. Ap sen sijaan kuulostaa viesti viestiltä vaativammalta ja hankalammalta ystävänä. 

Tuntuu, että aloittaja haluaisi olla toisen ainoa ystävä ja siten toisella aina, kun on pienikin hetki aikaa ystäville, se aika olisi juuri aloittajalle. Kommenttiensa perusteella aloittaja haluaa, että toinen sitoutuu häneen, mutta hän ei halua sitoutua toiseen vaan haluaa, että hänellä olisi useampia häneen sitoutuneita ystäviä. Jonkinlainen omistushalu kuultaa kirjoituksista läpi. Jos ihmisellä on useampia ystäviä, useampia kavereita, perhettä ja kenties vielä läheisiä sukulaisiakin, ihmissuhteisiin käytettävästä ajasta vain pieni osa kohdistuisi aloittajaan ja tämähän ei hänelle riitä vaan hän haluaa enemmän. Haluaa enemmän kuin mitä muut ovat valmiita antamaan.

Tuo kuulostaa jo äiti-lapsi suhteelta. Äiti on aina paikalla tarvittaessa ja lapsi silloin kun muulta elämältään ehtii.

Vierailija kirjoitti:

Näistä monista kommenteista kyllä huomaa miten sulkeutuneita ihmiset ovat niihin omiin perheisiinsä, yhteisöllisyys puuttuu jotenkin kokonaan. Tottakai aika ja voimavarat ovat rajalliset, mutta jotenkin surullista silti miten poteroitunutta elämä voi olla.

Miksi se on surullista, että muut eivät halua kaltaistesi seuraa? Siis niille muille. Sitoutumiset kuuluvat parisuhteeseen, ei ystävyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Ei omat ystävyyssuhteeni ole muuttuneet mitenkään vähemmän syvällisiksi aikuisena. Harvemmin nähdään, mutta yhtä tärkeitä he ovat edelleen minulle ja toisinkin päin.

Mulla taas on muuttuneet. Teininä ystävän kanssa oli lähes joka päivä (ja jos ei jostain syystä oltu, ainakin soiteltiin) ja jaettiin ystävän kanssa lähes kaikki ajatukset ja fiilikset. Ystävä oli keskeisessä roolissa jokapäiväisessä elämässä. Nyt aikuisena ystävien kanssa on vähemmän tekemisissä ja jokapäiväinen elämäkin eli arki rullaa muiden kuin ystävien kanssa. Jokin asia, mistä teininä olisi välittömästi halunnut kertoa ystävälle, ehtii aikuisena unohtua jo ennenkuin on seuraavan kerran yhteydessä ystävään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei omat ystävyyssuhteeni ole muuttuneet mitenkään vähemmän syvällisiksi aikuisena. Harvemmin nähdään, mutta yhtä tärkeitä he ovat edelleen minulle ja toisinkin päin.

Mulla taas on muuttuneet. Teininä ystävän kanssa oli lähes joka päivä (ja jos ei jostain syystä oltu, ainakin soiteltiin) ja jaettiin ystävän kanssa lähes kaikki ajatukset ja fiilikset. Ystävä oli keskeisessä roolissa jokapäiväisessä elämässä. Nyt aikuisena ystävien kanssa on vähemmän tekemisissä ja jokapäiväinen elämäkin eli arki rullaa muiden kuin ystävien kanssa. Jokin asia, mistä teininä olisi välittömästi halunnut kertoa ystävälle, ehtii aikuisena unohtua jo ennenkuin on seuraavan kerran yhteydessä ystävään. 

Ja tämä on aivan normaalia. Ystävyyssuhde ei ole parisuhde. Tämäkin asia on jo muutamaan kertaan mainittu tääsä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei omat ystävyyssuhteeni ole muuttuneet mitenkään vähemmän syvällisiksi aikuisena. Harvemmin nähdään, mutta yhtä tärkeitä he ovat edelleen minulle ja toisinkin päin.

Mulla taas on muuttuneet. Teininä ystävän kanssa oli lähes joka päivä (ja jos ei jostain syystä oltu, ainakin soiteltiin) ja jaettiin ystävän kanssa lähes kaikki ajatukset ja fiilikset. Ystävä oli keskeisessä roolissa jokapäiväisessä elämässä. Nyt aikuisena ystävien kanssa on vähemmän tekemisissä ja jokapäiväinen elämäkin eli arki rullaa muiden kuin ystävien kanssa. Jokin asia, mistä teininä olisi välittömästi halunnut kertoa ystävälle, ehtii aikuisena unohtua jo ennenkuin on seuraavan kerran yhteydessä ystävään. 

Ja tämä on aivan normaalia. Ystävyyssuhde ei ole parisuhde. Tämäkin asia on jo muutamaan kertaan mainittu tääsä ketjussa.

Nimenomaan on normaalia. Aikuisena harvoin pystyy elämään ystävänsä kanssa samanlaisessa symbioosissa kuin mitä eli ystävänsä kanssa teininä. 

Mitä tarkoitat käytännössä ap, kuinka tiiviisti toivoisit yhteydenpitoa?

Vierailija kirjoitti:

Näistä monista kommenteista kyllä huomaa miten sulkeutuneita ihmiset ovat niihin omiin perheisiinsä, yhteisöllisyys puuttuu jotenkin kokonaan. Tottakai aika ja voimavarat ovat rajalliset, mutta jotenkin surullista silti miten poteroitunutta elämä voi olla.

Ihmisten tarve olla vapaa-ajallaan yksin tai vain perheensä kanssa on kasvanut, koska koulu-, opiskelu- ja työelämässä ei enää mitään saa tehdä yksin ja kaikessa rauhassa vaan kaikki on tehtävä tiimityönä. Lisäksi monissa työpaikoissa, joissa periaatteessa teet omaa työtäsi itsenäisesti, olet kuitenkin samassa avokonttorissa kymmenien muiden kanssa. On ihan tutkittukin, että avokonttorit heikentävät työtehoa ja kun vaatimukset työelämässä kuitenkin koko ajan vain kasvavat, ihmiset saavat toisistaan tarpeekseen jo työpäivän aikana ja vapaa-ajalla halutaan olla rauhassa. Ei yksinkertaisesti jakseta olla yhteisöllisiä vielä vapaa-ajallakin vaan vapaa-aika on käytettävä koulu-/opiskelu-/työpäivästä toipumiseen ja voimien keräämiseen seuraavaa tiimihärdelliavokonttoripäivää varten.

Olen kyllä samaa mieltä näiden viimeisimpien kommenttien kanssa, ja kommentoin jo aikaisemminkin, että ap:lla tuntuu olevan aika musta-valkoinen käsitys ystävyyksistä. Heti tuttavuuden aluksi, jos toinen ei ole valmis laittamaan kaikkia paukkuja ap:n, niin tällainen henkilö saa jäädä. Ennemminkin kuulostaa, että se ongelma on ap sinun korkeissa vaatimuksissa kuin muissa ihmisissä. 

Harva tuntematon ihminen oikeasti haluaa tai pystyy heti tuttavuuden alusta saakka "sitoutumaan" tiiviiseen ystävyyteen. Se on jo ihan itsesuoujeluvaistoakin, että kannattaa tutustua hiljalleen. 

Ap, sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Olet vain persoonallisuudeltasi sellainen, ettei suurin osa kommentoijista kykene samaistumaan sinuun.

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Olet vain persoonallisuudeltasi sellainen, ettei suurin osa kommentoijista kykene samaistumaan sinuun.

Teinit varmaan kykenee, aikuiset sitten jo vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Olet vain persoonallisuudeltasi sellainen, ettei suurin osa kommentoijista kykene samaistumaan sinuun.

Mä luulen, että jos kerran ap on yhden teini-ikäisen lapsen yksinhuoltaja, hän ei niinkään kaipaa ystäviä vaan perhettä ja sukua, johon voisi tuntea turvallisesti kuuluvansa. On hyvin mahdollista, että lapsen muutaman vuoden päästä muuttaminen omilleen ja ap:n jääminen täysin yksin, pelottaa ja ahdistaa. Jos hän ei itsekään ole ollut erityisen tiiviisti yhteydessä omaan sukuunsa, on hyvin mahdollista, että ei lapsikaan aikuistuttuaan ole kovin tiiviisti yhteydessä äitiinsä. Sen vuoksi hän kaipaa nyt elämäänsä ihmisiä, jotka pysyisivät hänen kanssaan koko hänen lopun elämäänsä. 

Ap on kuvaillut kaipaamaansa ystävyyssuhdettaan sellaiseksi, mikä mulla on oman siskoni kanssa. Siskoni on tavallaan osa minua ja minä osa häntä. Kuulumme toistemme elämään vielä senkin jälkeen, kun toisesta aika jättää. Lapset viilettävät jo maailmalla, mutta minä ja siskoni ollaan ja pysytään aina siskoksina. Tällainen ihmissuhde tuo turvaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Olet vain persoonallisuudeltasi sellainen, ettei suurin osa kommentoijista kykene samaistumaan sinuun.

Mä luulen, että jos kerran ap on yhden teini-ikäisen lapsen yksinhuoltaja, hän ei niinkään kaipaa ystäviä vaan perhettä ja sukua, johon voisi tuntea turvallisesti kuuluvansa. On hyvin mahdollista, että lapsen muutaman vuoden päästä muuttaminen omilleen ja ap:n jääminen täysin yksin, pelottaa ja ahdistaa. Jos hän ei itsekään ole ollut erityisen tiiviisti yhteydessä omaan sukuunsa, on hyvin mahdollista, että ei lapsikaan aikuistuttuaan ole kovin tiiviisti yhteydessä äitiinsä. Sen vuoksi hän kaipaa nyt elämäänsä ihmisiä, jotka pysyisivät hänen kanssaan koko hänen lopun elämäänsä. 

Ap on kuvaillut kaipaamaansa ystävyyssuhdettaan sellaiseksi, mikä mulla on oman siskoni kanssa. Siskoni on tavallaan osa minua ja minä osa häntä. Kuulumme toistemme elämään vielä senkin jälkeen, kun toisesta aika jättää. Lapset viilettävät jo maailmalla, mutta minä ja siskoni ollaan ja pysytään aina siskoksina. Tällainen ihmissuhde tuo turvaa. 

Monilla ihmisillä on niin kamala suku, ettei siihen tee mieli kuulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Olet vain persoonallisuudeltasi sellainen, ettei suurin osa kommentoijista kykene samaistumaan sinuun.

Mä luulen, että jos kerran ap on yhden teini-ikäisen lapsen yksinhuoltaja, hän ei niinkään kaipaa ystäviä vaan perhettä ja sukua, johon voisi tuntea turvallisesti kuuluvansa. On hyvin mahdollista, että lapsen muutaman vuoden päästä muuttaminen omilleen ja ap:n jääminen täysin yksin, pelottaa ja ahdistaa. Jos hän ei itsekään ole ollut erityisen tiiviisti yhteydessä omaan sukuunsa, on hyvin mahdollista, että ei lapsikaan aikuistuttuaan ole kovin tiiviisti yhteydessä äitiinsä. Sen vuoksi hän kaipaa nyt elämäänsä ihmisiä, jotka pysyisivät hänen kanssaan koko hänen lopun elämäänsä. 

Ap on kuvaillut kaipaamaansa ystävyyssuhdettaan sellaiseksi, mikä mulla on oman siskoni kanssa. Siskoni on tavallaan osa minua ja minä osa häntä. Kuulumme toistemme elämään vielä senkin jälkeen, kun toisesta aika jättää. Lapset viilettävät jo maailmalla, mutta minä ja siskoni ollaan ja pysytään aina siskoksina. Tällainen ihmissuhde tuo turvaa. 

Monilla ihmisillä on niin kamala suku, ettei siihen tee mieli kuulua.

Tiedän, mutta musta tuntuu, että ap kaipaisi sellaista perhettä ja sukua, johon hän haluaisi kuulua. Hän kaipaa ihmissuhteita, jotka olisivat kuin läheisiä ja lämpimiä sukulaisuussuhteita. Sisaruutta. Sellaista hänellä mitä ilmeisimmin ei ole, joten hän toivoisi löytävänsä ystäviä, jotka olisivat hänelle ja hän heille kuin rakastavia ja välittäviä siskoja.

Kehityspsykologian mukaan teineille kaverit on juuri niitä tärkeimpiä koska ne auttavat itsenäistymään omista vanhemmista. Tässä vaiheessa ystävyyssuhteet ovat symbioottisia. Myöhemmin kun itsenäistyminen on tapahtunut on ystävillä toinen rooli. Symbioosisuhteet luodaan puolisoon ja mahdollisiin omiin lapsiin, ystävät rikastuttavat elämää.

Voisiko olla jokin jäänyt kesken Ap:n itsenäistymisessä? Löydät kyllä varmaan jonkun toisenkin jonka kanssa voitte edetä tässä prosessissa, kunhan etsiskelet samanlaisen tarpeen omaavia. Heitä löytää paikoista joissa ikään kuin ajelehditaan elämässä ja etsitään itseä, ei niiinkään perheellisten piireistä.

Itse en enää halua näin kohta nelikymppisenä, teinin äitinä syviä ystävyyksiä, sillä olen huomannut edellisen yli 20v jatkuneen ystävyyden jälkeen, että ne eivät kestä. Jos miehestäni tulee ero, tai hän menehtyy ennen minua, etsin luultavasti vain uuden sopivan miehen itselleni, ja vietän arkeni hänen kanssaan tehden kivoja juttuja.Kavereita voi olla tietysti, mutta osaan jo käsitellä omat asiani itse sisälläni, enkä tarvitse siihen enää teiniaikojen kaverisuhteita, vaan pärjään itsekseni, ja voin kysyä aina mieheltäni apua. Minun ystäväni eivät koskaan ole olleet turvaverkkoni, sillä ei heistä kukaan rientäisi avuksi mikäli minulle sattuisi jotain. LApseni auttaisi, ja mieheni, ja omat sekä mieheni vanhemmat. Kavereista tuskin kuuluisi mitään, ennen kuin olisin taas terve, ja ei tarvitsisi nähdä sitä sairastamista, vaan voisi vain jutella kivoja kaffikupin ääressä.

Olisihan se hienoa jos voisi luottaa siihen että ystävä auttaa hädässä, mutta tosiasiassa niin harvemmin tapahtuu. Ei nykypäivänä ihmiset enää jaksa sitoutua ihmissuhteisiin ja jos ei asiat mene oman mielen mukaan, niin ei muuta kuin kaveri vaihtoon.

Vierailija kirjoitti:

Olisihan se hienoa jos voisi luottaa siihen että ystävä auttaa hädässä, mutta tosiasiassa niin harvemmin tapahtuu. Ei nykypäivänä ihmiset enää jaksa sitoutua ihmissuhteisiin ja jos ei asiat mene oman mielen mukaan, niin ei muuta kuin kaveri vaihtoon.

Milloin on ollut se "entispäivä", jolloin ystävät ovat tulleet satojenkin kilometrien päästä auttamaan hädässä olevaa ystäväänsä? Eiköhän tilanne ole aiemmin ollut se, että suurin osa ihmisistä asui koko elämänsä samalla paikkakunnalla tai ainakin hyvin lähellä. Apua sai siis ensisijaisesti sukulaisiltaan (vanhemmat, siskot, veljet, sedät, tädit, serkut) ja naapureiltaan, joista osan kanssa oltiin oltu jo lapsuudenystäviä tai ainakin käyty samaa koulua. Vielä 1960-luvulla läheskään kaikissa kotitalouksissa ei ollut edes henkilöautoa, joten kyllä se Turkuun muuttanut entinen multialainen jäi ilman Multialla asuvat ystävänsä apua ihan jo maantieteellisen etäisyydenkin vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisihan se hienoa jos voisi luottaa siihen että ystävä auttaa hädässä, mutta tosiasiassa niin harvemmin tapahtuu. Ei nykypäivänä ihmiset enää jaksa sitoutua ihmissuhteisiin ja jos ei asiat mene oman mielen mukaan, niin ei muuta kuin kaveri vaihtoon.

Milloin on ollut se "entispäivä", jolloin ystävät ovat tulleet satojenkin kilometrien päästä auttamaan hädässä olevaa ystäväänsä? Eiköhän tilanne ole aiemmin ollut se, että suurin osa ihmisistä asui koko elämänsä samalla paikkakunnalla tai ainakin hyvin lähellä. Apua sai siis ensisijaisesti sukulaisiltaan (vanhemmat, siskot, veljet, sedät, tädit, serkut) ja naapureiltaan, joista osan kanssa oltiin oltu jo lapsuudenystäviä tai ainakin käyty samaa koulua. Vielä 1960-luvulla läheskään kaikissa kotitalouksissa ei ollut edes henkilöautoa, joten kyllä se Turkuun muuttanut entinen multialainen jäi ilman Multialla asuvat ystävänsä apua ihan jo maantieteellisen etäisyydenkin vuoksi. 

Tässä on totuutta vielä nykyäänkin. Mullekin arjen sosiaalisuus (livenä) tulee naapureilta ja lasten kaverien vanhemmilta, sekä yhdeltä ystävältä, joka sattuu asumaan lähellä. Muihin ystäviin on kyllä tiivis virtuaaliyhteys.