Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi aikuisena ystävyyden pitää olla erilaista?
21.01.2019 |
Mä ainakin haluan ja olen aina halunnut ihmissuhteita, jotka ovat syvällisiä ja sitoutuneita. En halua aikuisenakaan olla jonkun kanssa, jolla ei ole riittävästi sijaa mulle elämässään.
Kommentit (120)
Vierailija kirjoitti:
Siis onko sulla mies ja lapsia? Jospa hankkisit ne ja sitten kommentoisit jääkö paljon luppoaikaa.
Minulla ei ole miestä ja on yksi lapsi, joka alkaa olla kohta teini. Kriisiä ilmeisesti, kun en tiedä kuinka haluaisi järjestää elämänsä loppuaikuisuudeksi. En ehkä haluaisi puolisoa, vaan muutamia läheisiä ystävyyssuhteita ja joitain erillisiä seksisuhteita. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikitzi kirjoitti:
Minusta saa leikkoseuraa.
En harrasta kukkien sidontaa. Ap
Ikitzi kirjoitti:
Minusta saa leikkoseuraa.
Ruusuja vai liljoja?
Vierailija kirjoitti:
Ihan liikaa vaatimuksia ja ripustautumista.
Missä oli vaatimuksia? En pakota ketään viettämään aikaa kanssani niinkuin toivon, että kukaan ei painosta minua myöskään ystävyyksiin, joissa on etäisyyden vaatimus. Ap
Minulla on kyllä nykyään paljon enemmän aikaa kavereille juuri töiden takia, 25v olen. Aamuvuorossa, kun ollaan sen klo 7-15 ja sen jälkeen olen vapaa tekemään mitä vain nukkumaanmenoaikaan asti. Yläasteella ja lukioiässä olin koulussa melkein yhtä pitkiä päiviä, kuin nyt töissä ja sen jälkeen oli vielä läksyt ja kotiintuloaika ja hyvällä tuurilla ehdin arki-iltoina käydä nopeasti morjestamassa lähellä asuvaa kaveriani.
Koulukavereiden kanssa tosin oltiin läheisempiä ystäviä, kuin työtovereiden, joiden kanssa ollaan lähinnä ammattimaisissa väleissä.
Ehkä perheen perustamisen jälkeen tilanne muuttuu taas, eikä silloin luonnollisesti ole niin paljon aikaa kavereille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan liikaa vaatimuksia ja ripustautumista.
Missä oli vaatimuksia? En pakota ketään viettämään aikaa kanssani niinkuin toivon, että kukaan ei painosta minua myöskään ystävyyksiin, joissa on etäisyyden vaatimus. Ap
Miten se edes tapahtuisi, että painostaisi etäiseen ystävyyteen?
" Nyt ei kyllä tavata ainakaan puoleen vuoteen!"
okei....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä itsekin, että nautin melkein parisuhdemaisista ystävyyksistä. Parhaat ystävyydet nuorena ovat olleet sellaisia, että ollaan jaettu paljon, oltu tiiviisti yhdessä, jopa asuttu yhdessä.
En kumminkaan koe olevani polyamoristi, koska en halua harrastaa seksiä kaikkien ystävieni kanssa enkä halua kovin monimutkaisia kuvioita elämääni. Mutta en ole kyllä aseksuaalikaan. Pitäisikö mun harkita elämääni ystävyyksien luomista, jotka vastaa hyvin emotionaalisiin tarpeisiin ja ja seksielämän pitämistä pinnallisena? Tämä asia vaatii ehkä vähän tutkimista, jos mulla on niin eri käsitys ystävyyksistä/ihmissuhteista kuin muilla aikuisilla. ApMä ymmärrän mitä tarkoitat. Mä kaipaisin myös syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta en ole ainakaan aikuisiällä onnistunut solmimaan yhtäkään. Mulla on nyt aikuisena enää vain yksi ystävä, jonka kanssa jaan syvemmän yhteyden ja jonka kanssa voin jakaa kaiken. Tämä ystävyys on solmittu jo varhaisteini-iässä.
Minusta tuntuu, että ihmiset eivät kai sitten enää aikuisena niin halua tuollaista. Heidän elämän täyttää lapset, puoliso, työ ja siihen päälle riittää harvakseltaan tapahtuvat sukuloinnit ja hyvän päivän tutut. Mullakin on joitain noita ihan mukavia tuttavia, mutta jotenkin itsekin pidän noita suhteita sitten loppupelissä vähän turhina, koska ne eivät lopulta ole kuin sellaista "mukavaa sanahelinää". Kukaan ei oikeasti sitoudu mihinkään, eikä kehenkään voi todellisuudessa luottaa ja ei ainakaan paljastaa sisintään, ettei vaan kenestäkään tuntuisi kiusalliselta. Kukaan ei halua toisesta itselleen liikaa vaivaa ja vain lyhyet tapaamiset käyvät pienen järjestelyn jälkeen. Kukaan ei kaipaa pitkään viipyvää vierasta, joka vielä pahimmassa tapauksessa alkaisi vuodattamaan jotain omaa henkilökohtaista huttuaan.
Eli käytännössä on hyvin vaikeaa löytää oikeaa ystävää. Ja mäkin olen siis kahden lapsen äiti ja olen naimisissa, töissäkin käyn, mutta silti voisin kaivata lisää todellista emotionaalista yhteyttä muun ihmisen kanssa, johon ei siis liity mitään seksuaalista.
Monille tuon tarpeen täyttää nimenomaan oma puoliso.
Puoliso toki on eräällä tavalla myös paras ystäväni, mutta elämänkumppanina ja seksipartnerina hän myös muuttaa olennaisesti joitain asioita, jonka vuoksi on ainakin omasta mielestä hyvä, että on muitakin syvällisiä ystävyyssuhteita kuin vain oma mies tai vaikka nainen. Ainakin mun ystävyyssuhteet ovat luonteeltaan aika erilaisia, kun mietitään ystävyyttä mieheeni ja sitten siihen ystävään, jonka kanssa olen ollut hyvä kaveri jo kouluiästä asti.
Niin ja mun mielestä ei ole hyvä olla pelkästään puolison varassa, koska jos tulee kriisi, pettäminen tai ero, niin kumppani voi poistua elämästä lopullisesti ja sitten ei ole ketään, jää todella tyhjän päälle. Ei ole järkevää, että kaikki emotionaalinen yhteys säästetään yhdelle aikuiselle. Ap
Myös ystävä voi sairastua, kuolla, muuttaa maapallon toiselle puolelle tms. Tai joskus olla jopa se, jonka kanssa puoliso pettää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse olla, mutta usein on. Lapsena ja nuorena ei ollut koulun/opiskelin lisäksi mitään velvoitteita vaan kaiken vapaa-aikansa sai käyttää chillaillen ystäviensä ja kavereidensa kanssa. Aikuisena tulee työ, puoliso, lapset, koti, harrastukset, sukulaiset jne. Ystäville ja kavereille jää vähemmän aikaa. On vaikeaa olla teinivuosien kaltainen bestis kovin monelle ihmiselle, koska aika ja resurssit eivät nyt yksinkertaisesti vain riitä. Hyvin moni aikuinen kaipaa myös välillä omaa aikaa, jolloin saa olla ihan vain itsekseen eikä koko ajan vain täyttää jonkun toisen tarpeita.
Mutta siis aikuisissahan on paljon veloja, yksilapsisia ym. En ymmärrä, miten aikuisen elämä välttämättä niin täyttä on, joillain toki on, jos on sen elämäntyylin valinnut, että tekee monta lasta, lapset harrastavat paljon ja ollaan suvun kanssa tiiviisti.
Ja siis onhan teineilläkin paljon hommaa koulussa, harrastuksissa ja kesätöissä, ei ero ole välttämättä niin radikaali. Toki moni teini laiminlyö koulua kavereiden kustannuksella, vaikka periaatteessa ei pitäisi. Ap
Kyllä siinä on aivan valtava ero olla se teini tai sen teinin äiti tai isä. Siinä missä teini tulee illalla kotiin, monen tunnin kavereiden tapaamisen jälkeen hänen koulun loputtua klo. 15 hänen äitinsä ollut töissä, käynyt ruokakaupassa, tehnyt ruokaa, siivonnut, pessyt pyykkiä, hakenut ehkä sisaruksen tarhasta, maksanut laskut, vaihtanut lakanat, käyttänyt lastaan neuvolassa, jutellut oman äitinsä kanssa, haravointi lehdet pihalta, käynyt etsimässä uusia vaatteita lapsille kaupoissa, käynyt vanhempain illassa, käynyt tankkaamassa auton jne jne.
Neljän tunnin kavereeraamisen jälkeen teini saapuu puhtaaseen kotiin, jossa on lämmin ruoka odottamassa ja ainut mitä hänen tarvitsee tehdä on syödä, pestä itsensä ja tehdä muutamat läksyt. Lopun ajan hän voi taas pelata tai chattailla kavereidensa kanssa.
Sinkun koti pysyy puhtaana helpommin, vaaterumba vie vähemmän aikaa, lääkäreille menet vain itseäsi varten ja ruokailunkin voit hoitaa vaikka pelkästään työpaikalla ja jollain pikkupurtavalla.
Monella äidillä ei olisi aikaa edes sille puolisolle, ellei hän asuisi siinä samassa taloudessa.
Ja sitten kun sitä aikaa olisi yli, niin moni ylirasitettu tai kiireinen äiti haluaa olla vaan ihan yksin, ei ystävien kanssa. Koska moni näistä ystävistä ja varsinkin sinkkuystävistä tai lapsettomista ovat aina haukkumassa, syyllistämässä tai arvostelemassa. Vihaan ylikaiken näitä, ”olisit ajatellut ennen”, ”itse valitsit”, ”valintoja, valintoja”, ”Miten muka sulla voi olla kiire”? ”Onko sun pakko ottaa se lapsi mukaan, eikö se voi jäädä isälleen”?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä itsekin, että nautin melkein parisuhdemaisista ystävyyksistä. Parhaat ystävyydet nuorena ovat olleet sellaisia, että ollaan jaettu paljon, oltu tiiviisti yhdessä, jopa asuttu yhdessä.
En kumminkaan koe olevani polyamoristi, koska en halua harrastaa seksiä kaikkien ystävieni kanssa enkä halua kovin monimutkaisia kuvioita elämääni. Mutta en ole kyllä aseksuaalikaan. Pitäisikö mun harkita elämääni ystävyyksien luomista, jotka vastaa hyvin emotionaalisiin tarpeisiin ja ja seksielämän pitämistä pinnallisena? Tämä asia vaatii ehkä vähän tutkimista, jos mulla on niin eri käsitys ystävyyksistä/ihmissuhteista kuin muilla aikuisilla. ApMä ymmärrän mitä tarkoitat. Mä kaipaisin myös syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta en ole ainakaan aikuisiällä onnistunut solmimaan yhtäkään. Mulla on nyt aikuisena enää vain yksi ystävä, jonka kanssa jaan syvemmän yhteyden ja jonka kanssa voin jakaa kaiken. Tämä ystävyys on solmittu jo varhaisteini-iässä.
Minusta tuntuu, että ihmiset eivät kai sitten enää aikuisena niin halua tuollaista. Heidän elämän täyttää lapset, puoliso, työ ja siihen päälle riittää harvakseltaan tapahtuvat sukuloinnit ja hyvän päivän tutut. Mullakin on joitain noita ihan mukavia tuttavia, mutta jotenkin itsekin pidän noita suhteita sitten loppupelissä vähän turhina, koska ne eivät lopulta ole kuin sellaista "mukavaa sanahelinää". Kukaan ei oikeasti sitoudu mihinkään, eikä kehenkään voi todellisuudessa luottaa ja ei ainakaan paljastaa sisintään, ettei vaan kenestäkään tuntuisi kiusalliselta. Kukaan ei halua toisesta itselleen liikaa vaivaa ja vain lyhyet tapaamiset käyvät pienen järjestelyn jälkeen. Kukaan ei kaipaa pitkään viipyvää vierasta, joka vielä pahimmassa tapauksessa alkaisi vuodattamaan jotain omaa henkilökohtaista huttuaan.
Eli käytännössä on hyvin vaikeaa löytää oikeaa ystävää. Ja mäkin olen siis kahden lapsen äiti ja olen naimisissa, töissäkin käyn, mutta silti voisin kaivata lisää todellista emotionaalista yhteyttä muun ihmisen kanssa, johon ei siis liity mitään seksuaalista.
Monille tuon tarpeen täyttää nimenomaan oma puoliso.
Puoliso toki on eräällä tavalla myös paras ystäväni, mutta elämänkumppanina ja seksipartnerina hän myös muuttaa olennaisesti joitain asioita, jonka vuoksi on ainakin omasta mielestä hyvä, että on muitakin syvällisiä ystävyyssuhteita kuin vain oma mies tai vaikka nainen. Ainakin mun ystävyyssuhteet ovat luonteeltaan aika erilaisia, kun mietitään ystävyyttä mieheeni ja sitten siihen ystävään, jonka kanssa olen ollut hyvä kaveri jo kouluiästä asti.
Niin ja mun mielestä ei ole hyvä olla pelkästään puolison varassa, koska jos tulee kriisi, pettäminen tai ero, niin kumppani voi poistua elämästä lopullisesti ja sitten ei ole ketään, jää todella tyhjän päälle. Ei ole järkevää, että kaikki emotionaalinen yhteys säästetään yhdelle aikuiselle. Ap
No, minusta taas ystävien varaan rakentaminen on suoraan sanottua typerää. Parempi pitää hyvät välit sukulaisiin, jos ei halua jäädä tyhjän päälle kriisien kohdalla. Näithän itsekin kuinka todennäköistä jo pelkästään noiden teiniystävyyksien kanssa on, ettei ne kestä aikaa ja muuttuneita tilanteita. Ja niitä sinäkin pidät ihailtavina ja aitoina.
Hei Ap, en tiedä käynkö "aikuisesta" kun olen 26v ja opiskelen vielä, mutta hyvin samankaltaisia ajatuksia on ollut.
Itse asiassa tällä hetkellä minulla on myös muutama ystävä, joiden kanssa olen melkein jonkinlaisessa (platonisessa) pseudoparisuhteessa. Koen myös raskaaksi ylläpitää sellaista ihmissuhdetta, jossa toinen vetää hyvin tarkat rajat siihen, miten läheisiä he haluavat olla.
Toisaalta rakastan kyllä myös niitä ystäviänikin, jotka haluavat pitää etäisyyttä, ja yritän kunnioittaa heidän (yleensä sanattomaksi) toiveitaan, vaikka välillä se on kyllä raastavaa.
Mielestäni tässä yhteiskunnassa parisuhde ja sukulaiset arvostetaan keinotekoisesti arvokkaammiksi kuin ystävyys, onko verisukulaisuus tai seksi oikeasti kaikista tärkein asia? Lapset ovat tietysti omassa luokassaan, koska vanhemmilla on vastuu niiden hyvinvoinnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse olla, mutta usein on. Lapsena ja nuorena ei ollut koulun/opiskelin lisäksi mitään velvoitteita vaan kaiken vapaa-aikansa sai käyttää chillaillen ystäviensä ja kavereidensa kanssa. Aikuisena tulee työ, puoliso, lapset, koti, harrastukset, sukulaiset jne. Ystäville ja kavereille jää vähemmän aikaa. On vaikeaa olla teinivuosien kaltainen bestis kovin monelle ihmiselle, koska aika ja resurssit eivät nyt yksinkertaisesti vain riitä. Hyvin moni aikuinen kaipaa myös välillä omaa aikaa, jolloin saa olla ihan vain itsekseen eikä koko ajan vain täyttää jonkun toisen tarpeita.
Mutta siis aikuisissahan on paljon veloja, yksilapsisia ym. En ymmärrä, miten aikuisen elämä välttämättä niin täyttä on, joillain toki on, jos on sen elämäntyylin valinnut, että tekee monta lasta, lapset harrastavat paljon ja ollaan suvun kanssa tiiviisti.
Ja siis onhan teineilläkin paljon hommaa koulussa, harrastuksissa ja kesätöissä, ei ero ole välttämättä niin radikaali. Toki moni teini laiminlyö koulua kavereiden kustannuksella, vaikka periaatteessa ei pitäisi. ApKyllä siinä on aivan valtava ero olla se teini tai sen teinin äiti tai isä. Siinä missä teini tulee illalla kotiin, monen tunnin kavereiden tapaamisen jälkeen hänen koulun loputtua klo. 15 hänen äitinsä ollut töissä, käynyt ruokakaupassa, tehnyt ruokaa, siivonnut, pessyt pyykkiä, hakenut ehkä sisaruksen tarhasta, maksanut laskut, vaihtanut lakanat, käyttänyt lastaan neuvolassa, jutellut oman äitinsä kanssa, haravointi lehdet pihalta, käynyt etsimässä uusia vaatteita lapsille kaupoissa, käynyt vanhempain illassa, käynyt tankkaamassa auton jne jne.
Neljän tunnin kavereeraamisen jälkeen teini saapuu puhtaaseen kotiin, jossa on lämmin ruoka odottamassa ja ainut mitä hänen tarvitsee tehdä on syödä, pestä itsensä ja tehdä muutamat läksyt. Lopun ajan hän voi taas pelata tai chattailla kavereidensa kanssa.Sinkun koti pysyy puhtaana helpommin, vaaterumba vie vähemmän aikaa, lääkäreille menet vain itseäsi varten ja ruokailunkin voit hoitaa vaikka pelkästään työpaikalla ja jollain pikkupurtavalla.
Monella äidillä ei olisi aikaa edes sille puolisolle, ellei hän asuisi siinä samassa taloudessa.
Ja sitten kun sitä aikaa olisi yli, niin moni ylirasitettu tai kiireinen äiti haluaa olla vaan ihan yksin, ei ystävien kanssa. Koska moni näistä ystävistä ja varsinkin sinkkuystävistä tai lapsettomista ovat aina haukkumassa, syyllistämässä tai arvostelemassa. Vihaan ylikaiken näitä, ”olisit ajatellut ennen”, ”itse valitsit”, ”valintoja, valintoja”, ”Miten muka sulla voi olla kiire”? ”Onko sun pakko ottaa se lapsi mukaan, eikö se voi jäädä isälleen”?
Ei mun arki ole noin suorituksellista, vaikka olen esiteinin äiti. Lapsikin tekee kotitöitä, ja ei noita hammaslääkäreitä ja vanhempainiltoja ym. erityisjuttuja ihan joka päivälle ja viikolle riitä. Tottakai mä ymmärrän, että jos jollain on vaikka kolme lasta, niin hänellä voi kulua lähes kaikki vapaa-aika lapsista huolehtimiseen. Mutta... Silloin hän on tehnyt valinnan, että omistautuu perhe-elämälle, ja se voi tarkoittaa sitä että aikaa ystävyydelle sillä tavalla kuin minä toivon ei ole, joten ystävyys aika pitkälti loppuu.
Aloituksen pointti oli vähän tämäkin: kolmeen pinnalliseen, kiireiseen ystävyyssuhteeseen käytettävä aika ja energia voi olla suht sama kuin yhteen syvälliseen ja antoisaan. Joku ehtivä aikuinen voisi ylläpitää jopa kuutta vanhaa ystävyyttä, joten minä aikuisena voisin ehtiä ylläpitää vaikka kahta, kolmea syvää ystävyyttä sen sijaan, jos lakkaan panostamasta kaikkiin pinnallisiin ystävyyksiin. Tässäkin asiassa voi vapaasti tehdä valinnan, eikä kai kaikkien ole pakko hyväksyä, että aikuisena ystävyys on erilaista? Joutuu vaan ehkä etsimään tarkemmin aikuisia, omistautuvia ystäviä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en edes haluaisi kaveria jonka kanssa pitäisi olla jatkuvasti yhteyksissä ja koko ajan näkemässä, vaikka aikaa mulla kyllä olisi. Viihdyn yksinäni ja musta olisi ahdistavaa olla jatkuvasti tekemisissä.
Ai, no en tätäkään oikeastaan tarkoita, että koko ajan pitäisi olla yhdessä. Tarkoitan vähän niinkuin sitä, että tietää, että toisen elämässä on paikka avoinna itselle. Että voi periaatteessa soittaa koska vaan mistä vaan (vaikka yleensä ei välttämättä tule niin tehtyä) tai sitä, että kun nähdään, niin toinen keskittyy yhdessäoloon vaikka monta tuntia kerralla ilman kiirettä. Tai sitä, että jos toinen voittaa matkaliput ulkomaan reissuun, niin tietäisi olevansa toivottua seuraa sellaiselle matkalle (eli ei sellaista ääneenlausumatonta "rahaa", että tämän kanssa teen vain parin tunnin juttuja). Ei sellaista meininkiä minulle, että hoidetaan nämä kuulumiset nyt äkkiä, ja sitten ei tarvitsekaan puoleen vuoteen raivata tilaa näkemiselle. Kaipaan siis kaiketi läpi elämäni sellaisia suhteita, sydänystävyyksiä kuin minulla oli nuorena. Se ei ole varsinaisesti edes elämäntilannesidonnaista, koska jos rakastan jotain ihmistä, niin haluan rakastaa hänen lapsiaan myös, ja siinä mielessä voidaan olla yhdessä myös perheinä ilman että se ärsyttää ketään. Ap
Varmaan aika monet haaveilet tämän tyyppisestä ystävyydestä, ihan aikuisenakin. Ehkä realismia kuitenkin on, että vaikka itsellä olisi aikaa tämän tyyliselle ystävyydelle, niin välttämättä sillä ystävällä ei ole. Monesti aikuisena siitä kumppanista tulee vähän niin kuin se "paras ystävä", jonka kanssa jakaa asioita symbioosimaisesti, vaikkei se tietysti sama asia olekaan.
Ihmiset, joilla aikuisena on tällaisia ystävyyksiä, saavat olla onnellisia. Itselläni on vain tämän tyyppienn "symbioosimainen" ystävyys aikuisena kuihtunut pois. Ainakin omalla kohdalla siinä kävi niin, että kun on pitkään oltu läheisiä ystäviä, niin sitä esiintyy enemmän kilpailua ja kaikenlaista kitkaa. Tosin syynä oli vääränlainen ystävä mutta eivät nämä silti varmasti täysin harvinaisia tuntemuksia ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä itsekin, että nautin melkein parisuhdemaisista ystävyyksistä. Parhaat ystävyydet nuorena ovat olleet sellaisia, että ollaan jaettu paljon, oltu tiiviisti yhdessä, jopa asuttu yhdessä.
En kumminkaan koe olevani polyamoristi, koska en halua harrastaa seksiä kaikkien ystävieni kanssa enkä halua kovin monimutkaisia kuvioita elämääni. Mutta en ole kyllä aseksuaalikaan. Pitäisikö mun harkita elämääni ystävyyksien luomista, jotka vastaa hyvin emotionaalisiin tarpeisiin ja ja seksielämän pitämistä pinnallisena? Tämä asia vaatii ehkä vähän tutkimista, jos mulla on niin eri käsitys ystävyyksistä/ihmissuhteista kuin muilla aikuisilla. ApMä ymmärrän mitä tarkoitat. Mä kaipaisin myös syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta en ole ainakaan aikuisiällä onnistunut solmimaan yhtäkään. Mulla on nyt aikuisena enää vain yksi ystävä, jonka kanssa jaan syvemmän yhteyden ja jonka kanssa voin jakaa kaiken. Tämä ystävyys on solmittu jo varhaisteini-iässä.
Minusta tuntuu, että ihmiset eivät kai sitten enää aikuisena niin halua tuollaista. Heidän elämän täyttää lapset, puoliso, työ ja siihen päälle riittää harvakseltaan tapahtuvat sukuloinnit ja hyvän päivän tutut. Mullakin on joitain noita ihan mukavia tuttavia, mutta jotenkin itsekin pidän noita suhteita sitten loppupelissä vähän turhina, koska ne eivät lopulta ole kuin sellaista "mukavaa sanahelinää". Kukaan ei oikeasti sitoudu mihinkään, eikä kehenkään voi todellisuudessa luottaa ja ei ainakaan paljastaa sisintään, ettei vaan kenestäkään tuntuisi kiusalliselta. Kukaan ei halua toisesta itselleen liikaa vaivaa ja vain lyhyet tapaamiset käyvät pienen järjestelyn jälkeen. Kukaan ei kaipaa pitkään viipyvää vierasta, joka vielä pahimmassa tapauksessa alkaisi vuodattamaan jotain omaa henkilökohtaista huttuaan.
Eli käytännössä on hyvin vaikeaa löytää oikeaa ystävää. Ja mäkin olen siis kahden lapsen äiti ja olen naimisissa, töissäkin käyn, mutta silti voisin kaivata lisää todellista emotionaalista yhteyttä muun ihmisen kanssa, johon ei siis liity mitään seksuaalista.
Monille tuon tarpeen täyttää nimenomaan oma puoliso.
Puoliso toki on eräällä tavalla myös paras ystäväni, mutta elämänkumppanina ja seksipartnerina hän myös muuttaa olennaisesti joitain asioita, jonka vuoksi on ainakin omasta mielestä hyvä, että on muitakin syvällisiä ystävyyssuhteita kuin vain oma mies tai vaikka nainen. Ainakin mun ystävyyssuhteet ovat luonteeltaan aika erilaisia, kun mietitään ystävyyttä mieheeni ja sitten siihen ystävään, jonka kanssa olen ollut hyvä kaveri jo kouluiästä asti.
Niin ja mun mielestä ei ole hyvä olla pelkästään puolison varassa, koska jos tulee kriisi, pettäminen tai ero, niin kumppani voi poistua elämästä lopullisesti ja sitten ei ole ketään, jää todella tyhjän päälle. Ei ole järkevää, että kaikki emotionaalinen yhteys säästetään yhdelle aikuiselle. Ap
Myös ystävä voi sairastua, kuolla, muuttaa maapallon toiselle puolelle tms. Tai joskus olla jopa se, jonka kanssa puoliso pettää.
Pointti taisi olla se että turvaverkko on laajempi jos kykenee hankkimaan tai omaamaan enemmän kuin yhden merkityksellisen ihmissuhteen. On myös helpottavaa sille puolisolle että ei ole vastuussa melkein kaikesta kumppaninsa emotionaalisesta hyvinvoinnista. t.eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä itsekin, että nautin melkein parisuhdemaisista ystävyyksistä. Parhaat ystävyydet nuorena ovat olleet sellaisia, että ollaan jaettu paljon, oltu tiiviisti yhdessä, jopa asuttu yhdessä.
En kumminkaan koe olevani polyamoristi, koska en halua harrastaa seksiä kaikkien ystävieni kanssa enkä halua kovin monimutkaisia kuvioita elämääni. Mutta en ole kyllä aseksuaalikaan. Pitäisikö mun harkita elämääni ystävyyksien luomista, jotka vastaa hyvin emotionaalisiin tarpeisiin ja ja seksielämän pitämistä pinnallisena? Tämä asia vaatii ehkä vähän tutkimista, jos mulla on niin eri käsitys ystävyyksistä/ihmissuhteista kuin muilla aikuisilla. ApMä ymmärrän mitä tarkoitat. Mä kaipaisin myös syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta en ole ainakaan aikuisiällä onnistunut solmimaan yhtäkään. Mulla on nyt aikuisena enää vain yksi ystävä, jonka kanssa jaan syvemmän yhteyden ja jonka kanssa voin jakaa kaiken. Tämä ystävyys on solmittu jo varhaisteini-iässä.
Minusta tuntuu, että ihmiset eivät kai sitten enää aikuisena niin halua tuollaista. Heidän elämän täyttää lapset, puoliso, työ ja siihen päälle riittää harvakseltaan tapahtuvat sukuloinnit ja hyvän päivän tutut. Mullakin on joitain noita ihan mukavia tuttavia, mutta jotenkin itsekin pidän noita suhteita sitten loppupelissä vähän turhina, koska ne eivät lopulta ole kuin sellaista "mukavaa sanahelinää". Kukaan ei oikeasti sitoudu mihinkään, eikä kehenkään voi todellisuudessa luottaa ja ei ainakaan paljastaa sisintään, ettei vaan kenestäkään tuntuisi kiusalliselta. Kukaan ei halua toisesta itselleen liikaa vaivaa ja vain lyhyet tapaamiset käyvät pienen järjestelyn jälkeen. Kukaan ei kaipaa pitkään viipyvää vierasta, joka vielä pahimmassa tapauksessa alkaisi vuodattamaan jotain omaa henkilökohtaista huttuaan.
Eli käytännössä on hyvin vaikeaa löytää oikeaa ystävää. Ja mäkin olen siis kahden lapsen äiti ja olen naimisissa, töissäkin käyn, mutta silti voisin kaivata lisää todellista emotionaalista yhteyttä muun ihmisen kanssa, johon ei siis liity mitään seksuaalista.
Monille tuon tarpeen täyttää nimenomaan oma puoliso.
Puoliso toki on eräällä tavalla myös paras ystäväni, mutta elämänkumppanina ja seksipartnerina hän myös muuttaa olennaisesti joitain asioita, jonka vuoksi on ainakin omasta mielestä hyvä, että on muitakin syvällisiä ystävyyssuhteita kuin vain oma mies tai vaikka nainen. Ainakin mun ystävyyssuhteet ovat luonteeltaan aika erilaisia, kun mietitään ystävyyttä mieheeni ja sitten siihen ystävään, jonka kanssa olen ollut hyvä kaveri jo kouluiästä asti.
Niin ja mun mielestä ei ole hyvä olla pelkästään puolison varassa, koska jos tulee kriisi, pettäminen tai ero, niin kumppani voi poistua elämästä lopullisesti ja sitten ei ole ketään, jää todella tyhjän päälle. Ei ole järkevää, että kaikki emotionaalinen yhteys säästetään yhdelle aikuiselle. Ap
No, minusta taas ystävien varaan rakentaminen on suoraan sanottua typerää. Parempi pitää hyvät välit sukulaisiin, jos ei halua jäädä tyhjän päälle kriisien kohdalla. Näithän itsekin kuinka todennäköistä jo pelkästään noiden teiniystävyyksien kanssa on, ettei ne kestä aikaa ja muuttuneita tilanteita. Ja niitä sinäkin pidät ihailtavina ja aitoina.
Itse asiassa sairastuin taannoin pahasti, ja silloin sukulaisista ei yllättäen ollut lähes mitään apua tai tukea, vaikka melko usein olin suvun kokoontumisissa käynyt. Sairastelun jatkuessa oikeastaan pelkästään äitini jaksoi olla rinnallani. Tämän jälkeen olenkin panostanut sukulaisuuksiin yhä vähemmän, koska huomasin niidenkin olleen hyvin ehdollisia ihmissuhteita (kelpaa joukkoon vain pärjäävänä ja hyväkuntoisena). Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä itsekin, että nautin melkein parisuhdemaisista ystävyyksistä. Parhaat ystävyydet nuorena ovat olleet sellaisia, että ollaan jaettu paljon, oltu tiiviisti yhdessä, jopa asuttu yhdessä.
En kumminkaan koe olevani polyamoristi, koska en halua harrastaa seksiä kaikkien ystävieni kanssa enkä halua kovin monimutkaisia kuvioita elämääni. Mutta en ole kyllä aseksuaalikaan. Pitäisikö mun harkita elämääni ystävyyksien luomista, jotka vastaa hyvin emotionaalisiin tarpeisiin ja ja seksielämän pitämistä pinnallisena? Tämä asia vaatii ehkä vähän tutkimista, jos mulla on niin eri käsitys ystävyyksistä/ihmissuhteista kuin muilla aikuisilla. ApMä ymmärrän mitä tarkoitat. Mä kaipaisin myös syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta en ole ainakaan aikuisiällä onnistunut solmimaan yhtäkään. Mulla on nyt aikuisena enää vain yksi ystävä, jonka kanssa jaan syvemmän yhteyden ja jonka kanssa voin jakaa kaiken. Tämä ystävyys on solmittu jo varhaisteini-iässä.
Minusta tuntuu, että ihmiset eivät kai sitten enää aikuisena niin halua tuollaista. Heidän elämän täyttää lapset, puoliso, työ ja siihen päälle riittää harvakseltaan tapahtuvat sukuloinnit ja hyvän päivän tutut. Mullakin on joitain noita ihan mukavia tuttavia, mutta jotenkin itsekin pidän noita suhteita sitten loppupelissä vähän turhina, koska ne eivät lopulta ole kuin sellaista "mukavaa sanahelinää". Kukaan ei oikeasti sitoudu mihinkään, eikä kehenkään voi todellisuudessa luottaa ja ei ainakaan paljastaa sisintään, ettei vaan kenestäkään tuntuisi kiusalliselta. Kukaan ei halua toisesta itselleen liikaa vaivaa ja vain lyhyet tapaamiset käyvät pienen järjestelyn jälkeen. Kukaan ei kaipaa pitkään viipyvää vierasta, joka vielä pahimmassa tapauksessa alkaisi vuodattamaan jotain omaa henkilökohtaista huttuaan.
Eli käytännössä on hyvin vaikeaa löytää oikeaa ystävää. Ja mäkin olen siis kahden lapsen äiti ja olen naimisissa, töissäkin käyn, mutta silti voisin kaivata lisää todellista emotionaalista yhteyttä muun ihmisen kanssa, johon ei siis liity mitään seksuaalista.
Monille tuon tarpeen täyttää nimenomaan oma puoliso.
Puoliso toki on eräällä tavalla myös paras ystäväni, mutta elämänkumppanina ja seksipartnerina hän myös muuttaa olennaisesti joitain asioita, jonka vuoksi on ainakin omasta mielestä hyvä, että on muitakin syvällisiä ystävyyssuhteita kuin vain oma mies tai vaikka nainen. Ainakin mun ystävyyssuhteet ovat luonteeltaan aika erilaisia, kun mietitään ystävyyttä mieheeni ja sitten siihen ystävään, jonka kanssa olen ollut hyvä kaveri jo kouluiästä asti.
Niin ja mun mielestä ei ole hyvä olla pelkästään puolison varassa, koska jos tulee kriisi, pettäminen tai ero, niin kumppani voi poistua elämästä lopullisesti ja sitten ei ole ketään, jää todella tyhjän päälle. Ei ole järkevää, että kaikki emotionaalinen yhteys säästetään yhdelle aikuiselle. Ap
No, minusta taas ystävien varaan rakentaminen on suoraan sanottua typerää. Parempi pitää hyvät välit sukulaisiin, jos ei halua jäädä tyhjän päälle kriisien kohdalla. Näithän itsekin kuinka todennäköistä jo pelkästään noiden teiniystävyyksien kanssa on, ettei ne kestä aikaa ja muuttuneita tilanteita. Ja niitä sinäkin pidät ihailtavina ja aitoina.
Ystävät sentään on itse valittuja ja todennäköisesti jakavat samat arvot. Sukulaiset voivat olla k*sipäitä jotka voivat panna sinut tekemään kärrynpyöriä ja sirkustemppuja omaksi viihteekseen eivätkä välttämättä silloinkaan oikeasti auta kriisitilanteissa vaikka miten olet palvonut. Verisukulaisuus ei kaikille tarkoita samaa asiaa vaikka sitä toivoisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä itsekin, että nautin melkein parisuhdemaisista ystävyyksistä. Parhaat ystävyydet nuorena ovat olleet sellaisia, että ollaan jaettu paljon, oltu tiiviisti yhdessä, jopa asuttu yhdessä.
En kumminkaan koe olevani polyamoristi, koska en halua harrastaa seksiä kaikkien ystävieni kanssa enkä halua kovin monimutkaisia kuvioita elämääni. Mutta en ole kyllä aseksuaalikaan. Pitäisikö mun harkita elämääni ystävyyksien luomista, jotka vastaa hyvin emotionaalisiin tarpeisiin ja ja seksielämän pitämistä pinnallisena? Tämä asia vaatii ehkä vähän tutkimista, jos mulla on niin eri käsitys ystävyyksistä/ihmissuhteista kuin muilla aikuisilla. ApMä ymmärrän mitä tarkoitat. Mä kaipaisin myös syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta en ole ainakaan aikuisiällä onnistunut solmimaan yhtäkään. Mulla on nyt aikuisena enää vain yksi ystävä, jonka kanssa jaan syvemmän yhteyden ja jonka kanssa voin jakaa kaiken. Tämä ystävyys on solmittu jo varhaisteini-iässä.
Minusta tuntuu, että ihmiset eivät kai sitten enää aikuisena niin halua tuollaista. Heidän elämän täyttää lapset, puoliso, työ ja siihen päälle riittää harvakseltaan tapahtuvat sukuloinnit ja hyvän päivän tutut. Mullakin on joitain noita ihan mukavia tuttavia, mutta jotenkin itsekin pidän noita suhteita sitten loppupelissä vähän turhina, koska ne eivät lopulta ole kuin sellaista "mukavaa sanahelinää". Kukaan ei oikeasti sitoudu mihinkään, eikä kehenkään voi todellisuudessa luottaa ja ei ainakaan paljastaa sisintään, ettei vaan kenestäkään tuntuisi kiusalliselta. Kukaan ei halua toisesta itselleen liikaa vaivaa ja vain lyhyet tapaamiset käyvät pienen järjestelyn jälkeen. Kukaan ei kaipaa pitkään viipyvää vierasta, joka vielä pahimmassa tapauksessa alkaisi vuodattamaan jotain omaa henkilökohtaista huttuaan.
Eli käytännössä on hyvin vaikeaa löytää oikeaa ystävää. Ja mäkin olen siis kahden lapsen äiti ja olen naimisissa, töissäkin käyn, mutta silti voisin kaivata lisää todellista emotionaalista yhteyttä muun ihmisen kanssa, johon ei siis liity mitään seksuaalista.
Monille tuon tarpeen täyttää nimenomaan oma puoliso.
Puoliso toki on eräällä tavalla myös paras ystäväni, mutta elämänkumppanina ja seksipartnerina hän myös muuttaa olennaisesti joitain asioita, jonka vuoksi on ainakin omasta mielestä hyvä, että on muitakin syvällisiä ystävyyssuhteita kuin vain oma mies tai vaikka nainen. Ainakin mun ystävyyssuhteet ovat luonteeltaan aika erilaisia, kun mietitään ystävyyttä mieheeni ja sitten siihen ystävään, jonka kanssa olen ollut hyvä kaveri jo kouluiästä asti.
Niin ja mun mielestä ei ole hyvä olla pelkästään puolison varassa, koska jos tulee kriisi, pettäminen tai ero, niin kumppani voi poistua elämästä lopullisesti ja sitten ei ole ketään, jää todella tyhjän päälle. Ei ole järkevää, että kaikki emotionaalinen yhteys säästetään yhdelle aikuiselle. Ap
No, minusta taas ystävien varaan rakentaminen on suoraan sanottua typerää. Parempi pitää hyvät välit sukulaisiin, jos ei halua jäädä tyhjän päälle kriisien kohdalla. Näithän itsekin kuinka todennäköistä jo pelkästään noiden teiniystävyyksien kanssa on, ettei ne kestä aikaa ja muuttuneita tilanteita. Ja niitä sinäkin pidät ihailtavina ja aitoina.
En ole AP mutta eräs syy miksi minä en pidä yhteyttä omiin sukulaisiini, on se että halusin vain yksinkertaisesti päästä energiastöpöistä, negatiibisista ihmisistä, ainaisita valittajista ja myrkyllisistä ohmissuhteista. Oli lopulta suuri helpotus päästää irti ja katkaista välit, tuntuu kuin suuri painolasti olisi pudonnut harteilta kun ei tarvitse enää olla suvun lokaämpäri ja jatkuvasti toisten pilkattavana ja piikiteltävänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse olla, mutta usein on. Lapsena ja nuorena ei ollut koulun/opiskelin lisäksi mitään velvoitteita vaan kaiken vapaa-aikansa sai käyttää chillaillen ystäviensä ja kavereidensa kanssa. Aikuisena tulee työ, puoliso, lapset, koti, harrastukset, sukulaiset jne. Ystäville ja kavereille jää vähemmän aikaa. On vaikeaa olla teinivuosien kaltainen bestis kovin monelle ihmiselle, koska aika ja resurssit eivät nyt yksinkertaisesti vain riitä. Hyvin moni aikuinen kaipaa myös välillä omaa aikaa, jolloin saa olla ihan vain itsekseen eikä koko ajan vain täyttää jonkun toisen tarpeita.
Mutta siis aikuisissahan on paljon veloja, yksilapsisia ym. En ymmärrä, miten aikuisen elämä välttämättä niin täyttä on, joillain toki on, jos on sen elämäntyylin valinnut, että tekee monta lasta, lapset harrastavat paljon ja ollaan suvun kanssa tiiviisti.
Ja siis onhan teineilläkin paljon hommaa koulussa, harrastuksissa ja kesätöissä, ei ero ole välttämättä niin radikaali. Toki moni teini laiminlyö koulua kavereiden kustannuksella, vaikka periaatteessa ei pitäisi. ApNo tässäpä se. Mä en ole kaikkea edes itse valinnut vaan saanut osan ihan syntymälahjaksi. Ymmärrän, mitä tarkoitit kommentissasi 11. Mulla on tuollainen suhde siskooni. Voisin hyvin kuvitella, että jos voittaisin kahden hengen ulkomaanmatkan, jätettäisiin siskoni kanssa lapset miesten hoiviin ja lähdettäisiin kahdestaan reissuun. Ensisijaisesti lähtisin kuitenkin mieheni kanssa ja vain, jos hän ei haluaisi lähteä, lähtisin siskoni kanssa. Olemme aina viettäneet siskoni kanssa paljon aikaa yhdessä. Lapsista on ollut hauskaa leikkiä serkkujen kanssa. Olemme olleet siskoni kesämökillä joskus kahdestaan, joskus lapsetkin mukana ja aika usein on myös puolisot mukana. Juhlapyhät vietetään lähes aina yhdessä ja niin, että myös meidän vanhempamme ovat mukana. Olemme siis suvun kanssa tiiviisti.
Lapsia meilläon molemmilla kaksi, mutta kun yhtälöön lisää työt, lasten koulunkäynnit, omat ja perheenjäsenten harrastukset jne, ystäviin ei nyt vaan pysty pitämään yllä mitään bestis-suhdetta.
Tämä se on, se karu totuus! Olen sinkku vela ja nuoruuden ystävät ovat perheellistyneet. Ei ne minua enää viitsi tavata ja ystäväsuhteet ovat kuihtuneet siihen että nähdään pari kertaa vuodessa. Mutta olen itse hankkinut oman velasinkku kaveriporukan jonka kanssa vietän aikaa. He eivät ole kovin läheisiä minulle mutta parempi kuin ei mitään. Näin se vaan menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en edes haluaisi kaveria jonka kanssa pitäisi olla jatkuvasti yhteyksissä ja koko ajan näkemässä, vaikka aikaa mulla kyllä olisi. Viihdyn yksinäni ja musta olisi ahdistavaa olla jatkuvasti tekemisissä.
Ai, no en tätäkään oikeastaan tarkoita, että koko ajan pitäisi olla yhdessä. Tarkoitan vähän niinkuin sitä, että tietää, että toisen elämässä on paikka avoinna itselle. Että voi periaatteessa soittaa koska vaan mistä vaan (vaikka yleensä ei välttämättä tule niin tehtyä) tai sitä, että kun nähdään, niin toinen keskittyy yhdessäoloon vaikka monta tuntia kerralla ilman kiirettä. Tai sitä, että jos toinen voittaa matkaliput ulkomaan reissuun, niin tietäisi olevansa toivottua seuraa sellaiselle matkalle (eli ei sellaista ääneenlausumatonta "rahaa", että tämän kanssa teen vain parin tunnin juttuja). Ei sellaista meininkiä minulle, että hoidetaan nämä kuulumiset nyt äkkiä, ja sitten ei tarvitsekaan puoleen vuoteen raivata tilaa näkemiselle. Kaipaan siis kaiketi läpi elämäni sellaisia suhteita, sydänystävyyksiä kuin minulla oli nuorena. Se ei ole varsinaisesti edes elämäntilannesidonnaista, koska jos rakastan jotain ihmistä, niin haluan rakastaa hänen lapsiaan myös, ja siinä mielessä voidaan olla yhdessä myös perheinä ilman että se ärsyttää ketään. Ap
Varmaan aika monet haaveilet tämän tyyppisestä ystävyydestä, ihan aikuisenakin. Ehkä realismia kuitenkin on, että vaikka itsellä olisi aikaa tämän tyyliselle ystävyydelle, niin välttämättä sillä ystävällä ei ole. Monesti aikuisena siitä kumppanista tulee vähän niin kuin se "paras ystävä", jonka kanssa jakaa asioita symbioosimaisesti, vaikkei se tietysti sama asia olekaan.
Ihmiset, joilla aikuisena on tällaisia ystävyyksiä, saavat olla onnellisia. Itselläni on vain tämän tyyppienn "symbioosimainen" ystävyys aikuisena kuihtunut pois. Ainakin omalla kohdalla siinä kävi niin, että kun on pitkään oltu läheisiä ystäviä, niin sitä esiintyy enemmän kilpailua ja kaikenlaista kitkaa. Tosin syynä oli vääränlainen ystävä mutta eivät nämä silti varmasti täysin harvinaisia tuntemuksia ole.
Ymmärrän tämän. Mutta jos ei ole kumppania, eikä ehkä myöskään halua loppuelämäksi kumppania, niin mikä sellaiselle ihmiselle on paras ratkaisu? Mielestäni itseni kaltaiselle olisi hyvä olla nimenomaan läheisiä ystäviä. Ap
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrän. Mä taas en jaksaisi kahta parisuhteen kaltaista tiivistä ihmissuhdetta. Ei ole olemassa asioita, joista en voisi puhua miehelleni, mutta haluaisin puhua ystävälle.