Lue keskustelun säännöt.
Häpeä hylätyksi tulemisen takia
Ap
19.01.2019 |
Miten olet käsitellyt tällaisia tunteita? Minulla on paljon hylkäämiskokemuksia ja usein koen olevani jumissa niihin liittyvien tunteiden takia. Tunnen itseni jollain tavalla pohjimmiltaan hyvin arvottomaksi, koska muut ovat kohdelleet minua todella huonosti.
Kommentit (183)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Ja miten sinä auttaisit tällaisista ongelmista kärsivää ihmistä? Asian tiedostaminen ei poista ongelmaa.
Jos henkilö itse kärsii ominaisuudestaan, niin terapiaan. Ongelma ei välttämättä poistu, mutta sen kanssa oppii elämään, oppii hyväksymään tällaisen piirteen itsessään. Että voi hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.
Tuo viimeinen lause edellisten lauseiden loppukaneetiksi.
Siis, onko tässä ketjussa vaatimassa henkisesti murskatulta ihmiseltä " täydellisyyttä", mikä liittyy kirjoittajan kertomaan tapaan kokea asiat ja omat reaktiot. Pitääkö meidän alaspainettujen taas ruveta häpeämään itseään?Minulle huono kohtelu aiheutti jo nuorena sen etten luota enää keneenkään,enkä ikinä pysty luottamaan. En " häpeä" tätä,
Pitäisikö taas " hävetä" ? Ei kai?Niin, täällä on tyhmiä kommentoijia, jotka änkivät ketjuun tietämättä asiasta mitään, siis vailla omakohtaista kokemusta. Ei kiinnosta yhtään heidän mielipiteensä. Kun kyse ei todellakaan ole siitä, että ei hyväksy sitä, ettei ole täydellinen. Voi luoja. Jos kokisi olevansa vikoineen ihan hyvä ja riittävä se ois jo mieletön plussa! Niin joku saatana.n vatipää selittää tuollaista.
Ei se riitä, että itse hyväksyy itsensä, jollei kukaan muu hyväksy sinua. Silloin ihminen on yleensä aika onneton, koska moni kaipaa hyviä ja läheisiä ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaa äitiä kun nyt on yleensä tapana kuunnella ja uskoa. Ei tietenkään aivan kenen tahansa nauvoja olekaan syytä kuunnella, mutta jos se on oma äiti!
Niin mitäs sitten puuttui asioihin, jos ei halua kantaa vastuutaan niistä myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Ja miten sinä auttaisit tällaisista ongelmista kärsivää ihmistä? Asian tiedostaminen ei poista ongelmaa.
Jos henkilö itse kärsii ominaisuudestaan, niin terapiaan. Ongelma ei välttämättä poistu, mutta sen kanssa oppii elämään, oppii hyväksymään tällaisen piirteen itsessään. Että voi hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.
Tuo viimeinen lause edellisten lauseiden loppukaneetiksi.
Siis, onko tässä ketjussa vaatimassa henkisesti murskatulta ihmiseltä " täydellisyyttä", mikä liittyy kirjoittajan kertomaan tapaan kokea asiat ja omat reaktiot. Pitääkö meidän alaspainettujen taas ruveta häpeämään itseään?Minulle huono kohtelu aiheutti jo nuorena sen etten luota enää keneenkään,enkä ikinä pysty luottamaan. En " häpeä" tätä,
Pitäisikö taas " hävetä" ? Ei kai?Niin, täällä on tyhmiä kommentoijia, jotka änkivät ketjuun tietämättä asiasta mitään, siis vailla omakohtaista kokemusta. Ei kiinnosta yhtään heidän mielipiteensä. Kun kyse ei todellakaan ole siitä, että ei hyväksy sitä, ettei ole täydellinen. Voi luoja. Jos kokisi olevansa vikoineen ihan hyvä ja riittävä se ois jo mieletön plussa! Niin joku saatana.n vatipää selittää tuollaista.
Ei se riitä, että itse hyväksyy itsensä, jollei kukaan muu hyväksy sinua. Silloin ihminen on yleensä aika onneton, koska moni kaipaa hyviä ja läheisiä ihmissuhteita.
Ei, olen täysin samaa mieltä. Ja mulla on siitä omakohtaista kokemusta. Eli että ei todellakan ole hyvä olla silloin. Sellaista selittävät eivät oikeasti koe sitä, etteikö heidät hyväksyttäisi. Silloin on helppoa sönköttää, että heille riittää, kun itsensä hyväksyvät. Ihan bullshittiä.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä teksti tähän aiheeseen liittyen. Tässä on käsitelty narsistin kasvattamaa persoonallisuutta ja heikkoa itsetuntoa. https://mielenihmeet.fi/kaikupersoonallisuushairio-hajonnut-itsetunto/.
Myös englanniksi on todella hyvää tekstiä jos hakee hakusanoilla narcissistic victim syndrome esim: https://narcissisticbehavior.net/narcissistic-victim-syndrome-what-the-…
Oli itselle aikoinaan todella silmiä avaava, kun narsistin uhria ymmärtävän terapiani alkuaikoina löysin tämän tekstin. Tunnistin itseni siitä juuri siten, mikä ei näy eikä selity muille, jotka eivät ole kokeneet narsistia lähisuhteessa ja tunnistaneet sen jotenkin myös (etteivät ole vielä aivan tiedostamattomia asiasta)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten häpeän kokemuksen oikein voi poistaa, jos se ei katoa mihinkään vaikka kuinka yrittäisi itseään ja menneisyyttään työstää?
Ainakin tämä: tajuaa että heidän on syytä hävetä koska kohtelivat sinua huonosti.
Sinä et ole se, kenen pitää hävetä. Piste.
Tajuan tuon, mutta häpeän kokemus ei silti ole poistunut. Häpeän jopa sitä, etten pääse irti turhasta häpeästä. Kokemukset ovat tunnetasolla, jolloin pelkkä niiden tiedostaminen ei riitä niiden käsittelemiseen.
Itse löysin narsismia ymmärtävän terapeutin Narsistien uhrien tuki ry:n kautta. Eikä mulla ollut silloin mitään aitoa tietoa siitä, oliko kohtelijani narsisti tai ei, tai edes narsistinen. Problematiikka on silti tuttua. Eli olen kokenut hänet epäinhimillisenä ihmisenä ja hänen läheisyydessään minun oli pakko olla kaksikymmentä vuotta. Lisäksi sinä aikan hän istutti minuun uskon, että minussa on vikaa, kun koen hänet niin vaikeasti. Koitin sitten seuraavat kaksi vuosikymmentä "korjata" itseäni sellaiseksi, että tulisin toimeen hänen(laistensa) kanssa, hänestä kun jokainen on suurinpiirteinen samanlainen, ja ellei sano kaikkea mitä hän, niin kuitenkin ajattelee . Ei vain sano, ettei just mun tarttis hävetä. Siksi mun piti olla jotain muuta kuin olen, ettei muiden tarttis (ja hänen, äitini) ajatella minusta miten hirveän hävettävä ihminen mä oon.
Kun korjaaminenkaan ei auttanut, en edelleenkään ollut onnellinen, aloin miettiä, että tässä hommassa on jotain ihan h*lvetin paljon pielessä.
Lopulta olen tajunnut jättää tämän ihmisen kokonaan pois elämästäni. Hän ei vielä edes tajua sitä. Hän kuvittelee, että hän on jotenkin ystäväni. On siis äitini, ja aikuisikäni koitin tavallaan ystävystyä häneen. Naureskellen odotn, milloin tämä narsisti tajuaa, että en mä aio hänelle mitään hyvää. Mulle on aivan sama, miten hän loppuelämänsä elää.
Mutta ongelmana on, että tämä prosessi on tehnt minusta todella yksinäisen. Seura ei ole sen huonompaa, mutta sitä ei ole. En tosin kaipaa keitään pois elämästäni jättämiäni ihmisiä.
Olo on ehkä hiukan kuin sellaisella uskontojen uhrilla, joka on irtautunut lahkostaan. Mutta siinäkään tämä tilanne ei ole sama. Mulle nämä sairaat säännöt olivat voimassa tässä samassa maailmassa, jossa edelleen elän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten häpeän kokemuksen oikein voi poistaa, jos se ei katoa mihinkään vaikka kuinka yrittäisi itseään ja menneisyyttään työstää?
Ainakin tämä: tajuaa että heidän on syytä hävetä koska kohtelivat sinua huonosti.
Sinä et ole se, kenen pitää hävetä. Piste.
Tajuan tuon, mutta häpeän kokemus ei silti ole poistunut. Häpeän jopa sitä, etten pääse irti turhasta häpeästä. Kokemukset ovat tunnetasolla, jolloin pelkkä niiden tiedostaminen ei riitä niiden käsittelemiseen.
Itse löysin narsismia ymmärtävän terapeutin Narsistien uhrien tuki ry:n kautta. Eikä mulla ollut silloin mitään aitoa tietoa siitä, oliko kohtelijani narsisti tai ei, tai edes narsistinen. Problematiikka on silti tuttua. Eli olen kokenut hänet epäinhimillisenä ihmisenä ja hänen läheisyydessään minun oli pakko olla kaksikymmentä vuotta. Lisäksi sinä aikan hän istutti minuun uskon, että minussa on vikaa, kun koen hänet niin vaikeasti. Koitin sitten seuraavat kaksi vuosikymmentä "korjata" itseäni sellaiseksi, että tulisin toimeen hänen(laistensa) kanssa, hänestä kun jokainen on suurinpiirteinen samanlainen, ja ellei sano kaikkea mitä hän, niin kuitenkin ajattelee . Ei vain sano, ettei just mun tarttis hävetä. Siksi mun piti olla jotain muuta kuin olen, ettei muiden tarttis (ja hänen, äitini) ajatella minusta miten hirveän hävettävä ihminen mä oon.
Kun korjaaminenkaan ei auttanut, en edelleenkään ollut onnellinen, aloin miettiä, että tässä hommassa on jotain ihan h*lvetin paljon pielessä.
Lopulta olen tajunnut jättää tämän ihmisen kokonaan pois elämästäni. Hän ei vielä edes tajua sitä. Hän kuvittelee, että hän on jotenkin ystäväni. On siis äitini, ja aikuisikäni koitin tavallaan ystävystyä häneen. Naureskellen odotn, milloin tämä narsisti tajuaa, että en mä aio hänelle mitään hyvää. Mulle on aivan sama, miten hän loppuelämänsä elää.
Mutta ongelmana on, että tämä prosessi on tehnt minusta todella yksinäisen. Seura ei ole sen huonompaa, mutta sitä ei ole. En tosin kaipaa keitään pois elämästäni jättämiäni ihmisiä.
Olo on ehkä hiukan kuin sellaisella uskontojen uhrilla, joka on irtautunut lahkostaan. Mutta siinäkään tämä tilanne ei ole sama. Mulle nämä sairaat säännöt olivat voimassa tässä samassa maailmassa, jossa edelleen elän.
Jotenkin olen itsekin aina ajatellut, että varmasti saan kaiken toimimaan, kunhan vain yritän tarpeeksi kovasti. Jotenkin vain on tuntunut siltä, että yritän miten paljon tahansa, niin silti kaikki on jotenkin pielessä. Eivätkä asiat ole muuttuneet paremmiksi sittenkään, vaikka olen luopunut ylisuorittamisesta. Pohjaton yksinäisyyden tunne seuraa aina mukana, oli sitten toisten seurassa tai yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.
Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen hävennyt itseäni ihan sieltä yläkoulusta asti. Silloin tapahtui paljon juuri niitä tilanteita jolloin huomasi, että oma seura ei ollut toivottua. Kelpasin kaveriksi vain jos esim se bestis oli sairaana tai jollakin eri tunneilla. Eräänkin kerran tapahtui tilanne jonka olen nyt myöhemmin ratkaissut. Olin erään tytön kanssa ollut samalla tunnilla ja menimme sitten yhdessä syömään ( itse en kovin usein edes käynyt syömässä, koska olin yksin) ja hän johdatti minut sinne kaikkein kaukaisimpaan pöytään. Ihmettelin vähän sitä, koska yleensä söimme ihan eri puolella ruokalaa. Hän selitti jotain, että siinä pöydässä oli jotain "häiriköitä" ja täällä rauhallisempaa. Ei oikein puhunut minulle mitään ja söi nopeasti ja vilkuili usein olkansa yli. Sitten sanoi, että hän lähteekin jo. Myöhemmin ymmärsin, että hän häpesi sitä, että söi minun kanssani ja sen takia olimme "piilossa" siellä kaukana ja hän lähti yksin ruokalasta ilman minun seurassani oloa.
Tätä tapahtui usein eri tilanteissa. Erään kerran menin yhden porukan kanssa yhdessä syömään ja muut odottivat, että kaikki valmiita paitsi minä jolla olisi ollut se pieni määrä ruokaa vielä syömättä. No, he sitten lähtivät ja itse jäin yksin siihen pöytään muiden pöytien nauraessa. Sen jälkeen en enää voinut ruokalaan mennä. Tähän lisättynä kaikki ilman paria jäämiset tunneilla ja se kun ei kelpaa kenenkään viereen istumaan ja myös oman paikan viereinen pulpetti aina tyhjä tai sitten jonkun on pakko istua siihen. Liikunnassa en kelvannut joukkueisiin, vaikka olin ihan urheilullinen. Näitä kokemuksia on vaikka kuinka paljon. Jäin lukiossa ilman tanssiparia. Ystäviä minulla ei ole ollut vaan olen ollut se korvike ja monesti ihan yksin. Olen myös ollut liian kiltti ja monesti tajunnut vähän liian myöhään toisen "pahuuden". Toisaalta ei se vastaan sanominen tuonut kuin lisää pahaa. Minua on myös pilkattu paljon. Yksinäisyys ollut varmaan kuitenkin pahinta. Vaikeaa on luottaa ja vanhemmatkin vähän välinpitämättömiä olleet aikoinaan.
Samat kokemukset! Aina se haukuttu, syrjitty ja vihattu. Ikäänkuin näkymätön jolla ei ole mitään arvoa. Itse kuitenkin pidän itsestäni näistä kokemuksista huolimatta. Vaikeaa se välillä on.
Kouluajat on pitkä ja intensiivinen kokemus, eikä niitä ihmisiä valita. Kuitenkin myöhemmin on mahdollisuus mennä muihin ryhmiin ja arvostaa itseäänkin. Kannattaa sinnitellä. Hyviä ihmisiä olemassa. Monia on kiusattu, mutta sen voi myös jättää taakseen. Joillekin elämän kukoistus tulee vasta vähän myöhemmin. Kääntäkää katse tulevaan. Vanhoja voi surra, mutta eteenpäinkin on päästävä.
Surffaukseen liittyvä aforismi: Valitse aalto, tai aalto valitsee sinut.On mahdollisuus että näin käy, mutta monille elämä tarjoilee jatkossakin vain paljon yksinäisyyttä ja epätyydyttäviä ihmissuhteita. Eivät vaikeudet jalosta ihmistä eikä niitä myöhemmässä elämässä mitenkään kompensoida.
Omat vaikeuteni ovat jalostaneet itseäni ainakin siinä mielessä etten koskaan voisi antaa muiden kokea samaa. En muutenkaan pystyisi olemaan niin ilkeä muille kuin minulle on oltu, joten haluan olla mieluummin se joka auttaa muita ja kohtelee muita hyvin. Siinä mielessä olen samaa mieltä ja en ole tyytyväinen nykyhetkeen ja toisaalta sitä en vaikeaa muuttaa. Ihmisiä kun ei voi pakottaa olemaan toisen seurassa tai ystävystymään väkisin. Ja itsestäni en saa tehtyä mitään todella sosiaalista, vaikka tahtoisin. Ikävät kokemukset ovat ehkä tuoneet kestävyyttä ja sitä etten ylläty mistään ja olen tottunut kestämään. Ja ne kokemukset kuitenkin kulkevat mukanani ja vaikuttavat asioihin, vaikka en tahtoisi sitä. Siinä mielessä kaikkea ei muuteta hetkessä. Joskus toivoisin minäkin, että saisin vähän apuja joltakin ihmiseltä. Joskus olen saanutkin, kun esim joku on kertonut, että häntäkin ollaan kiusattu ja sitten olemme puhuneet asioista ja sekin on auttanut ymmärtämään omiakin kokemuksia. Parasta on varmasti tietynlainen inhimillisyys ja ystävällisyys. Sellaista käytöstä minäkin pyrin lisäämään, vaikka olenkin se hiljainen, ehkä tylsä, ujo ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten häpeän kokemuksen oikein voi poistaa, jos se ei katoa mihinkään vaikka kuinka yrittäisi itseään ja menneisyyttään työstää?
Ainakin tämä: tajuaa että heidän on syytä hävetä koska kohtelivat sinua huonosti.
Sinä et ole se, kenen pitää hävetä. Piste.
Tajuan tuon, mutta häpeän kokemus ei silti ole poistunut. Häpeän jopa sitä, etten pääse irti turhasta häpeästä. Kokemukset ovat tunnetasolla, jolloin pelkkä niiden tiedostaminen ei riitä niiden käsittelemiseen.
Itse löysin narsismia ymmärtävän terapeutin Narsistien uhrien tuki ry:n kautta. Eikä mulla ollut silloin mitään aitoa tietoa siitä, oliko kohtelijani narsisti tai ei, tai edes narsistinen. Problematiikka on silti tuttua. Eli olen kokenut hänet epäinhimillisenä ihmisenä ja hänen läheisyydessään minun oli pakko olla kaksikymmentä vuotta. Lisäksi sinä aikan hän istutti minuun uskon, että minussa on vikaa, kun koen hänet niin vaikeasti. Koitin sitten seuraavat kaksi vuosikymmentä "korjata" itseäni sellaiseksi, että tulisin toimeen hänen(laistensa) kanssa, hänestä kun jokainen on suurinpiirteinen samanlainen, ja ellei sano kaikkea mitä hän, niin kuitenkin ajattelee . Ei vain sano, ettei just mun tarttis hävetä. Siksi mun piti olla jotain muuta kuin olen, ettei muiden tarttis (ja hänen, äitini) ajatella minusta miten hirveän hävettävä ihminen mä oon.
Kun korjaaminenkaan ei auttanut, en edelleenkään ollut onnellinen, aloin miettiä, että tässä hommassa on jotain ihan h*lvetin paljon pielessä.
Lopulta olen tajunnut jättää tämän ihmisen kokonaan pois elämästäni. Hän ei vielä edes tajua sitä. Hän kuvittelee, että hän on jotenkin ystäväni. On siis äitini, ja aikuisikäni koitin tavallaan ystävystyä häneen. Naureskellen odotn, milloin tämä narsisti tajuaa, että en mä aio hänelle mitään hyvää. Mulle on aivan sama, miten hän loppuelämänsä elää.
Mutta ongelmana on, että tämä prosessi on tehnt minusta todella yksinäisen. Seura ei ole sen huonompaa, mutta sitä ei ole. En tosin kaipaa keitään pois elämästäni jättämiäni ihmisiä.
Olo on ehkä hiukan kuin sellaisella uskontojen uhrilla, joka on irtautunut lahkostaan. Mutta siinäkään tämä tilanne ei ole sama. Mulle nämä sairaat säännöt olivat voimassa tässä samassa maailmassa, jossa edelleen elän.Jotenkin olen itsekin aina ajatellut, että varmasti saan kaiken toimimaan, kunhan vain yritän tarpeeksi kovasti. Jotenkin vain on tuntunut siltä, että yritän miten paljon tahansa, niin silti kaikki on jotenkin pielessä. Eivätkä asiat ole muuttuneet paremmiksi sittenkään, vaikka olen luopunut ylisuorittamisesta. Pohjaton yksinäisyyden tunne seuraa aina mukana, oli sitten toisten seurassa tai yksin.
Mulla sama. Oon yrittänyt ainakin lähinnä kehittää itseäni. Minusta on hassua, kun etsii tietoa itsensä hyväksymisestä, niin vastaan tulee vain jotain ongelmia nenistä, hiuksista ja reisistä tms. Osako siis ajattelee olevansa huono ystävä jota kukaan ei hyväksy nenänsä takia? Tai hiustensa? Mulla koko vajeellisuus liittyy siihen, millainen olen ihmisenä. Sitä on moukaroitu niin pahasti. En ole enää varma, että ratkaisu on itsensä kehittämisessä ihmisenä.
Koen, että nykyinen terapiani koittaa auttaa opettaa minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Tai jotenkin se painopiste on siinä, että uskoisin muiden voivan hyväksyä. En niinkään koe, ettenkö itse hyväksyisi, mutta kun siitä on opetettu, että ei sillä saa ystäviä! Ei kukaan halua olla sinun kanssa, koska eivät he hyväksy tuollaista!
Se on ihan kauheaa. Se viesti ei ole tullut edes toisilta, ainakaan kaikilta, ja silti minulle joku (äiti) oikein näki vaivaa saada opetettua asian minulle!?? En tajua. Epäinhimillistä jälleen kerran. Pahuuta. Pahaa. Koska hän ei siis asian hänelle myöhemmin osoitettunakaan ole käsittänyt toimineensa epäinhimillisesti. Silloin en enää tiedä, minä muuna sitä pitäisin, kuin pahuutena. Olkoonkin vaikka toisen polven sotatrauma, en anna anteeksi jos se tarkoittaa välien jatkumista.
Te keille se viesti on tullut (kaikilta) muilta olen pahoillani. En osaa auttaa. Mutta silti koen olevani samassa veneessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.
Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle oli silmiä avaavaa ymmärtää, että äitini ei hyväksynyt ihmisissä inhimillisyyttä. Tämä on aivan noin viikon takainen oivallus.
Minä opin sen siinä samassa. En minä tiennyt, minkälaista on inhimillinen kasvatus, koska mulla ei ole sellaisesta kokemusta.
Isäni oli (on) kyllä inhimillinen ihminen, mutta hän ei kasvattanut minua. Ei siis ainakaan ojentanut, ei joutunut vaatimaan, koska vanhempani olivat eronneet ja asuin äitini kanssa ja näin isääni vain viikoittain. Meillä oli aina kivaa, ei koskaan ikävää arkea, tavallaan.
Onneksi onkin se kokemus, en tiedä, miten muuten asiani olisivat. Eli vielä huonomminkin ne vissiin voisivat olla :)
Eli opin pitämään äitini epäinhimillisyyttä ihan normaalina. Ongelma oli vain siinä, että jos itse toimin jotenkin epäinhimillisesti, siitä ei tietenkään opetettu pois, vaan siitä tehtiin hirveä numero ja minut haukuttiin. Myös siitä haukuttiin, jos toimin inhimillisesti.
Uskonkin, että eräs iso jarru kehitykseni ja haasteideni ja vihaisen luonteeni poissaamisen (minussa on myös iloinen luonne ja ystävällinen luonne) edessä on ollut tämä kaiken inhimillisen kieltäminen ja siitäkin syyttäminen ja tavallaan häpäisy.
Silloin tärkeimmäksi pointiksi itselleni on jäänyt taistella oikeudesta saada olla inhimillisesti viallinen - eikä vikojen korjaaminen.
Jos tiedätte, mitä tarkoitan?
Osa ilkeistä ja nollan pitämistäni palstalaisista on tarttunut tähän minua ikävänä pitäen. V*tun kermaperseet, jotka ovat SAANEET olla inhimillisesti viallisia. He eivät tiedä mun tilnteistani äiti.ni kanssa yhtikäs mitään saatana.n rotat. Onneksi on paljon muunkin laisia älyä omaavia ihmisiä. Ei niin tuomitsemishaluisia.
Kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.
Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?
Esimerkiksi se, että ihminen hankkii lapsia ja tämän
jälkeen tajuaa, ettei olekaan soveltuva vanhemmaksi. Lapsista ei kuitenkaan pääse eroon kauan ja tämän ihmisen on vaikea myöntää itselleen, että sitä hän todella kaikkein eniten tahtoisi (se on iso tabu). Niinpä hän alkaa esittää itselleen olevansa hyvä vanhempi, jonka varsinainen ongelma on se, että hänellä on huonot lapset (monella
tavalla tarvitsevat, välillä väsyneet). Niinpä hän alkaa rankaista lapsia siitä, että he ovat hänestä ikävällä tavalla riippuvaisia moittimalla lapsia liian epäitsenäisiksi, hankaliksi jne. Tällöin hänen ei tarvitse käsitellä omaa sisäistä ristiriitaansa, kun on saanut suunnattua ahdistuksensa ulospäin lastensa harteille. Lapset vain tämän takia kasvavat häpeään ja heidän on vaikea kestää itseään, koska he huomaavat ettei ns. hyvä vanhempi vaikuta jostain syystä pitävän heistä. Lapsi ei käsitä mistä se johtuu ja ajattelee, että vanhempi varmasti pitäisi hänestä, jos hän vain olisi jollain tavalla toisenlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Törmäsin äskettäin ihmiseen, joka viesti, että väärä toimintani ei ole VAIN JA AINOASTAAN tuomittavaa, hän ei siis vain tuominnut sitä (kuten minä mielessäni olin varma hänen tekevän, tiesinhän itsekin, että se on väärin) vaan se on inhimillistä.
Silloin tajusin sen, mitä minulta on tavallaan viety. Se on inhimillisyys. Oikeus siihen.
Hän on siis perhetyöntekijä ja väärä asia oli turhautumiseni purkaminen mieheeni. Eli ystävää ei sieltäkään suunnalta ole mahdollista saada, mutta sain silti erittäin arvokkaan oivalluksen.
Ystävät eivät ole koskaan kohdelleet minua yhtä kivasti. Ehkä olisivat, jos ei äitini olisi varoittanut minua ikinä olemasta se, joka olen, heidän seurassaan. Ehkä joku muukin ois ollut vain inhimillinen, eikä halunnut esittää. En tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.
Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?
Esimerkiksi se, että ihminen hankkii lapsia ja tämän
jälkeen tajuaa, ettei olekaan soveltuva vanhemmaksi. Lapsista ei kuitenkaan pääse eroon kauan ja tämän ihmisen on vaikea myöntää itselleen, että sitä hän todella kaikkein eniten tahtoisi (se on iso tabu). Niinpä hän alkaa esittää itselleen olevansa hyvä vanhempi, jonka varsinainen ongelma on se, että hänellä on huonot lapset (monella
tavalla tarvitsevat, välillä väsyneet). Niinpä hän alkaa rankaista lapsia siitä, että he ovat hänestä ikävällä tavalla riippuvaisia moittimalla lapsia liian epäitsenäisiksi, hankaliksi jne. Tällöin hänen ei tarvitse käsitellä omaa sisäistä ristiriitaansa, kun on saanut suunnattua ahdistuksensa ulospäin lastensa harteille. Lapset vain tämän takia kasvavat häpeään ja heidän on vaikea kestää itseään, koska he huomaavat ettei ns. hyvä vanhempi vaikuta jostain syystä pitävän heistä. Lapsi ei käsitä mistä se johtuu ja ajattelee, että vanhempi varmasti pitäisi hänestä, jos hän vain olisi jollain tavalla toisenlainen.
No, heh, mä oon myöntänyt sen itselleni, että haluaisin lapsistani eroon, mutta koska se ei ole mahdollista, en ole tosiaan halunnut heidän kärsivän siitä ainakaan tuollaisten tabujen muodossa. En mä sitä heille koskaan sanoisi. Enhän mäkään haluaisi tuntea siten. Ei ole valinta :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.
Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?
Esimerkiksi se, että ihminen hankkii lapsia ja tämän
jälkeen tajuaa, ettei olekaan soveltuva vanhemmaksi. Lapsista ei kuitenkaan pääse eroon kauan ja tämän ihmisen on vaikea myöntää itselleen, että sitä hän todella kaikkein eniten tahtoisi (se on iso tabu). Niinpä hän alkaa esittää itselleen olevansa hyvä vanhempi, jonka varsinainen ongelma on se, että hänellä on huonot lapset (monella
tavalla tarvitsevat, välillä väsyneet). Niinpä hän alkaa rankaista lapsia siitä, että he ovat hänestä ikävällä tavalla riippuvaisia moittimalla lapsia liian epäitsenäisiksi, hankaliksi jne. Tällöin hänen ei tarvitse käsitellä omaa sisäistä ristiriitaansa, kun on saanut suunnattua ahdistuksensa ulospäin lastensa harteille. Lapset vain tämän takia kasvavat häpeään ja heidän on vaikea kestää itseään, koska he huomaavat ettei ns. hyvä vanhempi vaikuta jostain syystä pitävän heistä. Lapsi ei käsitä mistä se johtuu ja ajattelee, että vanhempi varmasti pitäisi hänestä, jos hän vain olisi jollain tavalla toisenlainen.No, heh, mä oon myöntänyt sen itselleni, että haluaisin lapsistani eroon, mutta koska se ei ole mahdollista, en ole tosiaan halunnut heidän kärsivän siitä ainakaan tuollaisten tabujen muodossa. En mä sitä heille koskaan sanoisi. Enhän mäkään haluaisi tuntea siten. Ei ole valinta :)
Minun vanhempani on suoraan sanonut minulle jossain tilanteissa, ettei hän oikeasti olisi tahtonut lapsia.
Mun äiti ei ois varmaan kasvattanut minua kans, jos ois tehnyt niin kuin itse haluaa. Hänelle se oli velvollisuus. Minusta on kauheaa, jos lapseen suhtaudutaan niin, että lapsi on velvollisuus. Voihan lapsen oikeasti antaa poiskin tai vaikka isälle. Oma isäni olisi ottanut minut silloin, mutta taistella hän ei kuitenkaan alkanut, koska äiti kerran hoiti. Mutta ei äiti kiva ollut.
Ei ollut inhimillinen, vaan kehtasikin olla epäinhimillinen. Minulle! Vaikka oon hänelle muka tärkeä (sitä esitti). Ja ehkä se hänen mielikuvansa lapsesta on tärkeä, todellisuus ei ollut, vaan vihattavaa suorastaan. Sitten sitä piti sihautella kielen välistä, vihaa ja tosiaan syyllistää minua omista tunteistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.
Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?
Esimerkiksi se, että ihminen hankkii lapsia ja tämän
jälkeen tajuaa, ettei olekaan soveltuva vanhemmaksi. Lapsista ei kuitenkaan pääse eroon kauan ja tämän ihmisen on vaikea myöntää itselleen, että sitä hän todella kaikkein eniten tahtoisi (se on iso tabu). Niinpä hän alkaa esittää itselleen olevansa hyvä vanhempi, jonka varsinainen ongelma on se, että hänellä on huonot lapset (monella
tavalla tarvitsevat, välillä väsyneet). Niinpä hän alkaa rankaista lapsia siitä, että he ovat hänestä ikävällä tavalla riippuvaisia moittimalla lapsia liian epäitsenäisiksi, hankaliksi jne. Tällöin hänen ei tarvitse käsitellä omaa sisäistä ristiriitaansa, kun on saanut suunnattua ahdistuksensa ulospäin lastensa harteille. Lapset vain tämän takia kasvavat häpeään ja heidän on vaikea kestää itseään, koska he huomaavat ettei ns. hyvä vanhempi vaikuta jostain syystä pitävän heistä. Lapsi ei käsitä mistä se johtuu ja ajattelee, että vanhempi varmasti pitäisi hänestä, jos hän vain olisi jollain tavalla toisenlainen.No, heh, mä oon myöntänyt sen itselleni, että haluaisin lapsistani eroon, mutta koska se ei ole mahdollista, en ole tosiaan halunnut heidän kärsivän siitä ainakaan tuollaisten tabujen muodossa. En mä sitä heille koskaan sanoisi. Enhän mäkään haluaisi tuntea siten. Ei ole valinta :)
Minun vanhempani on suoraan sanonut minulle jossain tilanteissa, ettei hän oikeasti olisi tahtonut lapsia.
Höh. Mun äiti kyllä halusi, mutta jostain syystä tilanne jollainen se oli oli ei-ok. Itse erosi, ja syytti erosta isää, liitto ei ollut onnellinen, siksi piti erota, se oli isän syy ja blaa blaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.
Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.
Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.
Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?
Esimerkiksi se, että ihminen hankkii lapsia ja tämän
jälkeen tajuaa, ettei olekaan soveltuva vanhemmaksi. Lapsista ei kuitenkaan pääse eroon kauan ja tämän ihmisen on vaikea myöntää itselleen, että sitä hän todella kaikkein eniten tahtoisi (se on iso tabu). Niinpä hän alkaa esittää itselleen olevansa hyvä vanhempi, jonka varsinainen ongelma on se, että hänellä on huonot lapset (monella
tavalla tarvitsevat, välillä väsyneet). Niinpä hän alkaa rankaista lapsia siitä, että he ovat hänestä ikävällä tavalla riippuvaisia moittimalla lapsia liian epäitsenäisiksi, hankaliksi jne. Tällöin hänen ei tarvitse käsitellä omaa sisäistä ristiriitaansa, kun on saanut suunnattua ahdistuksensa ulospäin lastensa harteille. Lapset vain tämän takia kasvavat häpeään ja heidän on vaikea kestää itseään, koska he huomaavat ettei ns. hyvä vanhempi vaikuta jostain syystä pitävän heistä. Lapsi ei käsitä mistä se johtuu ja ajattelee, että vanhempi varmasti pitäisi hänestä, jos hän vain olisi jollain tavalla toisenlainen.No, heh, mä oon myöntänyt sen itselleni, että haluaisin lapsistani eroon, mutta koska se ei ole mahdollista, en ole tosiaan halunnut heidän kärsivän siitä ainakaan tuollaisten tabujen muodossa. En mä sitä heille koskaan sanoisi. Enhän mäkään haluaisi tuntea siten. Ei ole valinta :)
Minun vanhempani on suoraan sanonut minulle jossain tilanteissa, ettei hän oikeasti olisi tahtonut lapsia.
Höh. Mun äiti kyllä halusi, mutta jostain syystä tilanne jollainen se oli oli ei-ok. Itse erosi, ja syytti erosta isää, liitto ei ollut onnellinen, siksi piti erota, se oli isän syy ja blaa blaa.
Ehkä se meni niin että mä jäin sitten siitä onnettomasta liitosta hänen vaivoikseen (tai siis niin jäinkin) ja jokin sitten siinä oli pielessä. Lisäksi äidin persoonassa on se kylmä, epäinhimillinen kohta, eli ei edes tajua satuttavansa, niin siinä sitten leikki hyvää kasvattajaa ja äitiä. Ja tosiaan jos se ei meinannut mennä niin, niin mussa syy. Vaikka ois pitänyt olla epäinhimillinen ihminen hyväksyessään äitini.
Kukaan inhimillinen ihminen ei voi koskaan hyväksyä sitä, miten hän kohteli lastaan. Ja kun lapsi reagoi siihen, niin äiti ei ikinä tajunnut, että vikaa on hänessä, tai jos ei ole, niin pi-tää ha-kea a-pua, eikä syyttää lasta. En tänä päivänä tiedä, olinko oikeasti jotenkin erikoisen hankala, vai oliko tilanne sellainen, että äidissä on lähtötilanteessa paljon vikaa. Ei minunkaan lapsistani toinen ole niin "helppo" kuin toinen, mutta en mä lapselle häntä siitä syyttele ja syytä. Ollan etsitty apua.
Mullekin on sanottu tuosta, ettei saa katkeroitua! Aivan liian myöhäistä. Missä he olivat silloin, kun anoppisi kiusasi sinua tai minun äiti.ni minua? Ei sitä "älä katkeroidu" siinä vaiheessa enää sanota, kun se on jo tapahtunut!
Ja on typerää luulla, että "ihminen vlitsee katkeruuden". Ei todellakaan valitse. Jos itseä kohdellaan ensin vuosia väärin, koska muiden mielestä (sun äiti ja myös minun äitini ei nähnyt OMASSA käytöksessään mitään vikaa) se on ihan oikein, ja lopulta itse tajuat, että se olikin väärin, niin olisi ihan h*lvetin hauskaa nyt saada neuvo siihen, miten et siinä tilanteessa olisi katkera? Eli minusta se katkeroituminen tapahtuu sen väärinkohtelemisen aikana mutta siinähän ihmiset eivät halua auttaa eivätkä tukea, vaan syyttelevät ja jos ovatkin myöhemmin väärässä ja sä oikeassa, niin kohauttavat vain olkiaan ja sä kannat ja kärsit kaiken p*skan.
Ja kun sen tajuaa, mitä se pahoinkohtelu itselle on tehnyt ja se, että on ihan väärin itsekin koittanut ajatella, että oon väärässä kun musta tuntuu pahalta ja oon vaikea ja kaikkea, niin siitä tulee niin huono olo ainakin itselle, että vähän vikea olla olematta katkera.
Ja nää pahoja hyviksi kehuneet vain häviävät jonnekin, vaikka HE voisivat vähentää katkeruutta jakamalla sen pahan olon, koska se on osittain heidän syytään. Ei ehkä tahallisesti, mutta on kuitenkin.
Mitäs eivät ottaneet selvää paremmin ennen kuin neuvoivat tai miksi sitten sanoivat mitään, jos koittavat luikerrella vastuusta. Mutta eihän se ikinä heidän syynsä ollut.