Häpeä hylätyksi tulemisen takia

Up

Up

Tässä ketjussa yksi raivotar raivoo, ja rähjää kaikille. Syyllinen on tietenkin äiti? Äitiä voisi syyttää siitä, ettei pakottanut isää käyttämään kortsua! Keskuudessamme on ihmisiä, jotka kokevat häpeää ja pahoittavat mielensä milloin mistäkin. Syy on äidissä, isässä, puolisossa, terapeutissa, lääkärissä, ihan kaikkialla, mutta ei omassa käyttöjärjestelmässä.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa yksi raivotar raivoo, ja rähjää kaikille. Syyllinen on tietenkin äiti? Äitiä voisi syyttää siitä, ettei pakottanut isää käyttämään kortsua! Keskuudessamme on ihmisiä, jotka kokevat häpeää ja pahoittavat mielensä milloin mistäkin. Syy on äidissä, isässä, puolisossa, terapeutissa, lääkärissä, ihan kaikkialla, mutta ei omassa käyttöjärjestelmässä.

Itse ajattelen, että olisi ollut parempi, jos vanhempani eivät olisi koskaan päätyneet yhteen enkä täten olisi syntynyt. Perhekuvio oli aivan täysin sairas. Ajatteletko sinä myös usein, että olisi ollut parempi, jollet olisi edes syntynyt koskaan? Sitä on syvällä mielessä oleva häpeä. Täydellistä arvottomuuden tunnetta. Ei osaa tuntea iloa edes elämästään.

Numero 47 vielä jatkaa. Kerroin noista kokemuksista, kun olen jäänyt yksin ruokalaan syömään yms. Jotenkin tuntuu, että en ole alakoulun jälkeen saanut enää normaalisti olla muiden kanssa.Tämä sen takia, että aina on jotain kiusaa tehty kuten sotkettu tavaroita, "näytelty" että ollaan kavereita ja sitten onkin puhuttu pahaa, jätetty yksin, naureskeltu kun olen ollut heidän mielestään hassu ja vitsailtu kustannuksellani niin ettei se ole enää ollut minusta hauskaa. Itsekään en ihan pienestä välitä ja aluksi nauroin vaan itsekin mukana, mutta kyllä se sitten jossakin vaiheessa jo meni yli. Olen kuitenkin melko tavallinen nuori nainen. Aika kiltti ja vähän sellainen hiljaisempi. Muuten en poikkea muista. Sen lisäksi olen nuorempana joutunut moniin tilanteisiin, että olen vaihtanut koulua ja siellä en oikein päässyt porukkaan kun muut ovat jo tunteneet. Yhdessä koulussa yritin olla sellaisen "kovisporukan" kanssa etten olisi jäänyt yksin, mutta en oikein sopinut siihen porukkaan ja muut välillä kiusasivat minua. Tämä yksinäisyys on ollut mukana pitkään. Jäin sitten monesti koulussa viimein yksin, kun ensin olin yrittänyt päästä mukaan, mutta muut eivät välittäneet seurastani tai  pilkkasivat. Se oli varmaan kaikkien ikävintä olla se jolla ei ketään seuraa ja sitä ei voinut mitenkään peittää. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta, että minulle on kertonut niin paljon ikäviä kokemuksia, koska olen ollut muille mukava, enkä missään nimessä olisi ansainnut tätä kohtelua. Myönnän sen, että olen ehkä vähän hyväuskoinen ja kiltti, mutta eihän sekään oikeita muita kohtelemaan huonosti. Välillä ajattelen, että olisi ollut jo unelma käydä normaalisti koulua ja olisi ollut ne pari ystävää. Olen kuitenkin melko positiivinen ihminen ja elämä olisi ollut juhlaa pienin muutoksin. Kouluista on tullut vaan niin ikäviä kokemuksia ja se on ollut aina kamalaa syksyllä huomata jos yrittää saada kavereita ja huomaa, että homma ei oikein onnistu ja pelkää taas jäävänsä yksin. Se on niin hirveän epäreilua, kun muut kiusaavat ja itse olet yksin tai sitten sinulla on se yksi kaveri jota myöskin kiusataan. Ja voin sanoa sen, että itse en pienestä välitä. Jos olisin välittänyt niin en olisi enää moneen kouluun mennyt.

Vanhempani eivät puuttuneet kiusaamiseen tai siihen kun tiesivät minun olevan yksinäinen. Asia vaan unohdettiin. Opettajat joskus kyselivät olinko yksinäinen, mutta eivät jotenkin ymmärtäneet sitä että muut eivät ottaneet porukaan tai pilkkasivat joten ei ollut ihme että olin yksin. Olen myöhemmin  ollut yhdellä kurssilla missä oli eri-ikäisiä ihmisiä.Se oli oikeastaan ainoa paikka pitkään aikaan, kun olen nauttinut koulusta. Siellä ihmiset muistivat nimeni, moni olisi halunnut istua vieressäni, moni teki parityöt kanssani, pyysi anteeksi jos esim tönäisi vahingossa, ja mikä parasta tervehti minua aamuisin ja hymyili. Silloin oli mukava tehdä niitä ryhmätöitäkin. Jos koulun käyntini olisi ollut aina tällaista en voisi edes kuvitella. Nyt monet vuodet ovat menneet kuin sumussa, kun on ollut niin ikävää aikaa. Jatkuu vielä

Jatkuu

Itse en myöskään oikein usko, että kukaan pitää minusta, vaikka tuo myönteinen kokemus kurssilta vähän auttoi. Silti en usko, että kelpaan tai olen kiinnostava tai sellainen ihminen joka saisi pitää sen ystävän. Ajattelen, että kyllä hän minut sitten hylkää kun löytää parempaa seuraa. En myöskään pysty luottamaan ja senkin takia seurani on varmaan alkuun niin tylsää. Takertuja en silti ole vaan mieluummin olen pohtinut sitä miten enää totun "liialliseen" seuraan, kun olen joutunut olemaan niin itsenäinen. Voisi olla aluksi vaikeaa, vaikka tästä ei nyt ole pelkoa kun sama yksinäisyys seuraa mukana. Itse en myöskään pysty uskomaan sitä, että saisin joskus parisuhteen. En voi ajatella sitä, että joskus joku valitsisi minut. Ulkonäköni on tavallinen ja olen ihan normipainoinen, mutta silti uskon, että joku minussa on sellaista etten ansaitse edes seuraa ja olisi jopa naurettavaa jos joku ottaisi minut. Sen lisäksi olen monesti miettinyt sitä, että tottuisinko siihen, että toinen olisi niin lähellä ja pystyisinkö olemaan oma itseni. Sen takia on ehkä jopa parempi olla yksin, kun en koskaan halua pahoittaa toisen mieltä tai käyttäytyä itse huonosti toista kohtaan. En halua sitä, että joku on minulle hyvä ja itse en pystykään olemaan "normaali" ja pilaan koko jutun. Sen tiedän, että olen ollut ja olen vieläkin täysin omillani

. Vanhempani eivät ole ymmärtäneet minua ja tajunneet sitä kuinka ikävää aikaa nuoruus oli. Sokeitahan he tietysti jo ovat, koska eivät ole muka nähneet mitään. Itse en voisi vanhempana enää peiliin itseäni katsoa. He olisivat kuitenkin voineet tukea ja mieluummin kehua kuin unohtaa minut ja antaa itse selvitä. Kun kuitenkin ovat ihan normaaleita ihmisiä ( ehkä), eikä mistään  ns "huonosta" perheestä kuitenkaan kyse. Sori tämä romaani. Itselle on vaan helpottavaa kirjoittaa näistä kokemuksista.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu

Itse en myöskään oikein usko, että kukaan pitää minusta, vaikka tuo myönteinen kokemus kurssilta vähän auttoi. Silti en usko, että kelpaan tai olen kiinnostava tai sellainen ihminen joka saisi pitää sen ystävän. Ajattelen, että kyllä hän minut sitten hylkää kun löytää parempaa seuraa. En myöskään pysty luottamaan ja senkin takia seurani on varmaan alkuun niin tylsää. Takertuja en silti ole vaan mieluummin olen pohtinut sitä miten enää totun "liialliseen" seuraan, kun olen joutunut olemaan niin itsenäinen. Voisi olla aluksi vaikeaa, vaikka tästä ei nyt ole pelkoa kun sama yksinäisyys seuraa mukana. Itse en myöskään pysty uskomaan sitä, että saisin joskus parisuhteen. En voi ajatella sitä, että joskus joku valitsisi minut. Ulkonäköni on tavallinen ja olen ihan normipainoinen, mutta silti uskon, että joku minussa on sellaista etten ansaitse edes seuraa ja olisi jopa naurettavaa jos joku ottaisi minut. Sen lisäksi olen monesti miettinyt sitä, että tottuisinko siihen, että toinen olisi niin lähellä ja pystyisinkö olemaan oma itseni. Sen takia on ehkä jopa parempi olla yksin, kun en koskaan halua pahoittaa toisen mieltä tai käyttäytyä itse huonosti toista kohtaan. En halua sitä, että joku on minulle hyvä ja itse en pystykään olemaan "normaali" ja pilaan koko jutun. Sen tiedän, että olen ollut ja olen vieläkin täysin omillani

. Vanhempani eivät ole ymmärtäneet minua ja tajunneet sitä kuinka ikävää aikaa nuoruus oli. Sokeitahan he tietysti jo ovat, koska eivät ole muka nähneet mitään. Itse en voisi vanhempana enää peiliin itseäni katsoa. He olisivat kuitenkin voineet tukea ja mieluummin kehua kuin unohtaa minut ja antaa itse selvitä. Kun kuitenkin ovat ihan normaaleita ihmisiä ( ehkä), eikä mistään  ns "huonosta" perheestä kuitenkaan kyse. Sori tämä romaani. Itselle on vaan helpottavaa kirjoittaa näistä kokemuksista.

Olen pahoillani puolestasi. Haluaisin sanoa jotakin fiksua ja rohkaisevaa, mutten tiedä mitä se olisi. Toivottavasti jossain vaiheessa elämäsi menisi mukavammin. Ansaitset elämääsi hyviä asioita ja ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä kirjoitti:

Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.

Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.

Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.

Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.

En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.

Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.

Hei. Mikä ihmeen tarve sinulla on " kritisoida" muita?

Kerro, niin me muutkin lopulta ymmärrämmen mihin kaltaisesi henkilöt pyrkivät. Jos kukaan ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ongelma on silloin yksin sinussa. Normaali ihminen ei " kritisoi" muita. Hän voi paheksua toisen KäYTÖSTÄ. Niin pitääkin, jos toinen on loukannut. En huolisi sinua ystäväkseni. Et kunnioita yhtään toisen ihmisen persoonaa, etkä tajua, että meillä ihmisillä on rajat. Narsisti ei kunnioita toisen rajoja.

Narsisti keksii aina tekosyitä miten saisi kohdeltua toista huonosti. Ja jårjestää asian aina niin kätevästi, että muut tuntevat häpeää ja syyllisyyttä. Tuo psykologinen mekanismi on käsittämätön ja äärimmäisen kieroutunut. Miten hän osaakin tehdä sen niin kierosti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa pitää kokea häpeää jos hylkää itsensä eli sen mitä itse on. Ei kyllä muuten tai muiden toiminnan vuoksi.

Ja mitähän ihmeen v*ttua nyt taas? Kun et tiedä mitään, niin voisitko poistua tällaisista ketjuista, typerys? Tyhmä olet, kun et edes tajua, ettet tajua mitä.n, ja silti tulet sönköttämään tyhmiä juttujasi tänne.

Koska etpä tiennyt, että se itsensä hylkääminen voi alkaa jo kolme-nelivuotiaana (ehkä aiemminkinkin) ja on vanhemman syy, tai ulkopuolisten olosuhteiden. Mutta sulla on kylläniin pienet pallit, että voit syytellä lapsia aikuisten vastuulla olevist asioista, jep jep. Sunkaltaises nollat on niin nähty.

En jaksa vastailla tällaisille huutelijoille edes täysin asiallisesti, koska he tulevat vain kerjäämään vain verta nenästään, koska heillä ei ole mitään hyvää sanottavaa. Koittavat vain, millä sanoilla keskustelijoiden jalka tai itsetunto jälleen katkeais ja sillä pysyisi hänen omaansa alempana.

Yritätkö saada toista tuntemaan häpeää oman mielipiteen esittämisestä. Selkeästi. Et onnistu.

Mutta ois kyllä syytä tuntea! Opettele ymmärtämään vähän paremmin aihetta, josta muut puhuvat, ennen kuin tulet siihen kiusaamaan eli "antamaan mielipiteesi". Häpeäisit tietämättömyyttäsi!

Jokaisella on oikeus mielipiteeseen ilman toisten häpeän langettelua. Se kuuluu vapaaseen maailmaan.

On oikeus, kysymys onkin asenteestasi, häpeä tyhmyyttäsi, sinä voit tulla tällaiseen ketjuun OPPILAAKSI, et opettajaksi. Se, ettet sitä tajua tekee sinusta hävettävän nuijan. Typeryksen. Saat olla mitä mieltä tahansa haluat, mutta et vaan oikein käsitä missä ja milloin aukaista tyhmä sanainen arkkusi.

Ymmärrätkö mikä kaksinaismoralisti olet? Häpeä keskustelussa täysin häpeämättömästi olet valmiina häpäisemään kaikki jotka eivät ajattele kuin sinä. Minuun häpäisy-yrityksesi eivät pure.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa pitää kokea häpeää jos hylkää itsensä eli sen mitä itse on. Ei kyllä muuten tai muiden toiminnan vuoksi.

Ja mitähän ihmeen v*ttua nyt taas? Kun et tiedä mitään, niin voisitko poistua tällaisista ketjuista, typerys? Tyhmä olet, kun et edes tajua, ettet tajua mitä.n, ja silti tulet sönköttämään tyhmiä juttujasi tänne.

Koska etpä tiennyt, että se itsensä hylkääminen voi alkaa jo kolme-nelivuotiaana (ehkä aiemminkinkin) ja on vanhemman syy, tai ulkopuolisten olosuhteiden. Mutta sulla on kylläniin pienet pallit, että voit syytellä lapsia aikuisten vastuulla olevist asioista, jep jep. Sunkaltaises nollat on niin nähty.

En jaksa vastailla tällaisille huutelijoille edes täysin asiallisesti, koska he tulevat vain kerjäämään vain verta nenästään, koska heillä ei ole mitään hyvää sanottavaa. Koittavat vain, millä sanoilla keskustelijoiden jalka tai itsetunto jälleen katkeais ja sillä pysyisi hänen omaansa alempana.

Yritätkö saada toista tuntemaan häpeää oman mielipiteen esittämisestä. Selkeästi. Et onnistu.

Mutta ois kyllä syytä tuntea! Opettele ymmärtämään vähän paremmin aihetta, josta muut puhuvat, ennen kuin tulet siihen kiusaamaan eli "antamaan mielipiteesi". Häpeäisit tietämättömyyttäsi!

Jokaisella on oikeus mielipiteeseen ilman toisten häpeän langettelua. Se kuuluu vapaaseen maailmaan.

On oikeus, kysymys onkin asenteestasi, häpeä tyhmyyttäsi, sinä voit tulla tällaiseen ketjuun OPPILAAKSI, et opettajaksi. Se, ettet sitä tajua tekee sinusta hävettävän nuijan. Typeryksen. Saat olla mitä mieltä tahansa haluat, mutta et vaan oikein käsitä missä ja milloin aukaista tyhmä sanainen arkkusi.

Ymmärrätkö mikä kaksinaismoralisti olet? Häpeä keskustelussa täysin häpeämättömästi olet valmiina häpäisemään kaikki jotka eivät ajattele kuin sinä. Minuun häpäisy-yrityksesi eivät pure.

Sinä trollaat aika ikävällä tavalla. Olet toki oikeutettu tuomaan esiin mielipiteesi, mutta muiden ei tarvitse pitää siitä.

Vierailija kirjoitti:

Narsisti keksii aina tekosyitä miten saisi kohdeltua toista huonosti. Ja jårjestää asian aina niin kätevästi, että muut tuntevat häpeää ja syyllisyyttä. Tuo psykologinen mekanismi on käsittämätön ja äärimmäisen kieroutunut. Miten hän osaakin tehdä sen niin kierosti?

Juuri näin. Osa ihmisistä käyttäytyy tahallaan tosi törkeästi muita kohtaan ja saatuaan tästä palautetta leimaavat yleensä muut "yliherkiksi".

Eräs tuntemani narsisti soittaa koko ajan ikävästi toisille suutaan. Hänestä on vain kaksi vaihtoehtoa: joko muut ovat niin tyhmiä, etteivät he ymmärrä (eli viitsi) reagoida hänen juttuihinsa tai sitten muut ovat hänestä liian herkkänahkaisia jos niistä suuttuvat. Omaa toimintaansa hän ei osaa kyseenalaistaa lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa yksi raivotar raivoo, ja rähjää kaikille. Syyllinen on tietenkin äiti? Äitiä voisi syyttää siitä, ettei pakottanut isää käyttämään kortsua! Keskuudessamme on ihmisiä, jotka kokevat häpeää ja pahoittavat mielensä milloin mistäkin. Syy on äidissä, isässä, puolisossa, terapeutissa, lääkärissä, ihan kaikkialla, mutta ei omassa käyttöjärjestelmässä.

Missä ihmeen vam.maisessa käyttöjärjestelmässä? Mä en ole syyttänyt ketään täällä kirjoittavaa mistään muusta kuin heidän omasta käytöksestään. Ois sinunkin parasta tarkistella omaasi vaan. Jos et ymmärrä ketjun aihetta, niin älä tule siihen pätemään, vaan kuuntelemaan ja oppimaan, oli viestini, jota sinun pikkuaivoillasi ei vaan voinut tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen hävennyt itseäni ihan sieltä yläkoulusta asti. Silloin tapahtui paljon juuri niitä tilanteita jolloin huomasi, että oma seura ei ollut toivottua. Kelpasin kaveriksi vain jos esim se bestis oli sairaana tai jollakin eri tunneilla. Eräänkin kerran tapahtui tilanne jonka olen nyt myöhemmin ratkaissut. Olin erään tytön kanssa ollut samalla tunnilla ja menimme sitten yhdessä syömään ( itse en kovin usein edes käynyt syömässä, koska olin yksin) ja hän johdatti minut sinne kaikkein kaukaisimpaan pöytään. Ihmettelin vähän sitä, koska yleensä söimme ihan eri puolella ruokalaa. Hän selitti jotain, että siinä pöydässä oli jotain "häiriköitä" ja täällä rauhallisempaa. Ei oikein puhunut minulle mitään ja söi nopeasti ja vilkuili usein olkansa yli. Sitten sanoi, että hän lähteekin jo. Myöhemmin ymmärsin, että hän häpesi sitä, että söi minun kanssani ja sen takia olimme "piilossa" siellä kaukana ja hän lähti yksin ruokalasta ilman minun seurassani oloa.

Tätä tapahtui usein eri tilanteissa. Erään kerran menin yhden porukan kanssa yhdessä syömään ja muut odottivat, että kaikki valmiita paitsi minä jolla olisi ollut se pieni määrä ruokaa vielä syömättä. No, he sitten lähtivät ja itse jäin yksin siihen pöytään muiden pöytien nauraessa. Sen jälkeen en enää voinut ruokalaan mennä. Tähän lisättynä kaikki ilman paria jäämiset tunneilla ja se kun ei kelpaa kenenkään viereen istumaan ja  myös oman paikan viereinen pulpetti aina tyhjä tai sitten jonkun on pakko istua siihen. Liikunnassa en kelvannut joukkueisiin, vaikka olin ihan urheilullinen. Näitä kokemuksia on vaikka kuinka paljon. Jäin lukiossa ilman tanssiparia. Ystäviä minulla ei ole ollut vaan olen ollut se korvike ja monesti ihan yksin. Olen myös ollut liian kiltti ja monesti tajunnut vähän liian myöhään toisen "pahuuden". Toisaalta ei se vastaan sanominen tuonut kuin lisää pahaa. Minua on myös pilkattu paljon. Yksinäisyys ollut varmaan kuitenkin pahinta. Vaikeaa on luottaa ja vanhemmatkin vähän välinpitämättömiä olleet aikoinaan.

Samat kokemukset! Aina se haukuttu, syrjitty ja vihattu. Ikäänkuin näkymätön jolla ei ole mitään arvoa. Itse kuitenkin pidän itsestäni näistä kokemuksista huolimatta. Vaikeaa se välillä on.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Haluaisin myös että joku tulisi ja muuttaisi kaiken paremmaksi.

Eikö tässä juuri ole ongelman ydin? Jos näin uskoo, ei koskaan opi luottamaan itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Haluaisin myös että joku tulisi ja muuttaisi kaiken paremmaksi.

Voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että niin kauan kuin toivoo ja odottaa että tulisi joku mystinen joku, joak parantaisi sinun oman elämäsi, niin muutosta ei tule tapahtumaan. Sen sijaan heti kun ymmärrät että kukaan muu ei voi sinun elämääsi muuttaa kuin sinä itse, niin muustosta alkaa vääjäämättä tapahtua, koska tulet itse pyrkimään parempaan huomiseen.

Minä olen pystynyt luopumaan turhasta toivosta, mutta sen seurauksena elämä ei ole parantunut. Olen vain tajunnut sen, että tulen olemaan elämäni loppuun asti yksin.

Sano se hänelle. Jos ei hyödytä, katkaise välit kokonaan.

Minulla ei ollut muuta keinoa, mitä tulee sukuuni. Jos ihmistä ei hyväksytä, häntä ei hyväksytä. Ei vaikka vääntäisit itsesi mille tahansa mutkalle. Eräs heistä tuli kerran varta vasten ilmoittamaan minulle näin " Hei. Sun täytyy muuttua. Sit kun sä muutut, vasta sen jälkeen suku voi ottaa suhun kontaktii."

Olin aivan järkyttynyt.

Pyytelin anteeksi ja vaikka kysyin, miten mun pitää muuttua ja mikä mussa on vikana, minulle ei suvaittu sitä koskaan kertoa.

Tajusin vasta aikuisena ettei mussa ollutkaan mitään vikaa.

Hirveää rasismia. Ja olen ihan oikea, kokonaan suomalainen, en ulkomaalainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Haluaisin myös että joku tulisi ja muuttaisi kaiken paremmaksi.

Eikö tässä juuri ole ongelman ydin? Jos näin uskoo, ei koskaan opi luottamaan itseensä.

Älä viitsi. Ihmiset tarvitsevat toivoa. Siksi moni ostaa loton joka viikko. On virkistävä ajatus, että asiat joskus voisivat muuttua hyvään suuntaan. Ei se tarkoita sitä, ettei lainkaan luottaisi itseensä tai ettei tekisi aktiivisesti kaikenlaista elämänlaatunsa parantamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa yksi raivotar raivoo, ja rähjää kaikille. Syyllinen on tietenkin äiti? Äitiä voisi syyttää siitä, ettei pakottanut isää käyttämään kortsua! Keskuudessamme on ihmisiä, jotka kokevat häpeää ja pahoittavat mielensä milloin mistäkin. Syy on äidissä, isässä, puolisossa, terapeutissa, lääkärissä, ihan kaikkialla, mutta ei omassa käyttöjärjestelmässä.

Itse ajattelen, että olisi ollut parempi, jos vanhempani eivät olisi koskaan päätyneet yhteen enkä täten olisi syntynyt. Perhekuvio oli aivan täysin sairas. Ajatteletko sinä myös usein, että olisi ollut parempi, jollet olisi edes syntynyt koskaan? Sitä on syvällä mielessä oleva häpeä. Täydellistä arvottomuuden tunnetta. Ei osaa tuntea iloa edes elämästään.

Musta on ihn ok, että mä synnyin, mutta se ei anna vanhemmilleni mitään koskemattomuutta, turvaa tai oikeuksia olla kritiikin yläpuolella. Syytän heitä heidän virheistään, koska he ovat sellaisia tehneet ja haitanneet siten MUN elämääni. Jota joko saan korjattua, ja nauttia siitä, kun tallaan mua kiusanneita väärintekijöitä, tai sitten en saa, ja kärsin kun i.d.iootit kiusaavat minua. Mutta ilman vanhemman satutusta asia ei olisi kummallakaan tavalla.

Olen tajunnut että äiti.ni minuun kohdistama käytös oli epäinhimillistä. Ei ihme, että olen joutunut itsekin käyttäytymään epäinhimillisesti häntä kohtaan ja myös toisia sen seurauksena. Sen sijaan toisin kuin se luuseri, joka ei ole koskaan parantunut epäinhimillisyydestään, mä taistelen hartiavoimin selvitäkseni omastani. Koska en ole sellainen luonteeltani, vaan se on ollut opittu tapa. Mutta sekään ei ole pääsylippu hyvään itsetuntoon. Ehkä sen muodostuminen on mahdollista vähitellen, kun omasta käytöksestä jää äitini opettama epäinhimillisyys, josta olen AINA kärsinyt, en ollut sen valitsija , pois.

Epäinhimillinen suhtautuminen on vaikuttanut itsetuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Haluaisin myös että joku tulisi ja muuttaisi kaiken paremmaksi.

Voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että niin kauan kuin toivoo ja odottaa että tulisi joku mystinen joku, joak parantaisi sinun oman elämäsi, niin muutosta ei tule tapahtumaan. Sen sijaan heti kun ymmärrät että kukaan muu ei voi sinun elämääsi muuttaa kuin sinä itse, niin muustosta alkaa vääjäämättä tapahtua, koska tulet itse pyrkimään parempaan huomiseen.

Minä olen pystynyt luopumaan turhasta toivosta, mutta sen seurauksena elämä ei ole parantunut. Olen vain tajunnut sen, että tulen olemaan elämäni loppuun asti yksin.

Sano se hänelle. Jos ei hyödytä, katkaise välit kokonaan.

Minulla ei ollut muuta keinoa, mitä tulee sukuuni. Jos ihmistä ei hyväksytä, häntä ei hyväksytä. Ei vaikka vääntäisit itsesi mille tahansa mutkalle. Eräs heistä tuli kerran varta vasten ilmoittamaan minulle näin " Hei. Sun täytyy muuttua. Sit kun sä muutut, vasta sen jälkeen suku voi ottaa suhun kontaktii."

Olin aivan järkyttynyt.

Pyytelin anteeksi ja vaikka kysyin, miten mun pitää muuttua ja mikä mussa on vikana, minulle ei suvaittu sitä koskaan kertoa.

Tajusin vasta aikuisena ettei mussa ollutkaan mitään vikaa.

Hirveää rasismia. Ja olen ihan oikea, kokonaan suomalainen, en ulkomaalainen.

Ja tällä samalla ihmisellä oli niin paljon " kritisoitavaa" ettei sitä voinut edes puhelimessa kertoa. Kertoi että hänen pitäisi nähdä minut. Tämä toinen tapaus tapahtui aikuisena. Tuo ensimmäinen tapahtui kun olin teini-ikäinen. Onneksi oli kavereita ja hyviä ystäviä.

Te " kritisoijat" herätätte minussa vain syviä epäilyksiä.

Tulee oma suku mieleen. Tuo ei enää onnistu, kun aikuisena tajusin, että heillä on jokin kohta aivoissa pimentynyt.

En enää edes mieti heitä.