Häpeä hylätyksi tulemisen takia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.

Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.

Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.

Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.

Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?

Esimerkiksi se, että ihminen hankkii lapsia ja tämän

jälkeen tajuaa, ettei olekaan soveltuva vanhemmaksi. Lapsista ei kuitenkaan pääse eroon kauan ja tämän ihmisen on vaikea myöntää itselleen, että sitä hän todella kaikkein eniten tahtoisi (se on iso tabu). Niinpä hän alkaa esittää itselleen olevansa hyvä vanhempi, jonka varsinainen ongelma on se, että hänellä on huonot lapset (monella

tavalla tarvitsevat, välillä väsyneet). Niinpä hän alkaa rankaista lapsia siitä, että he ovat hänestä ikävällä tavalla riippuvaisia moittimalla lapsia liian epäitsenäisiksi, hankaliksi jne. Tällöin hänen ei tarvitse käsitellä omaa sisäistä ristiriitaansa, kun on saanut suunnattua ahdistuksensa ulospäin lastensa harteille. Lapset vain tämän takia kasvavat häpeään ja heidän on vaikea kestää itseään, koska he huomaavat ettei ns. hyvä vanhempi vaikuta jostain syystä pitävän heistä. Lapsi ei käsitä mistä se johtuu ja ajattelee, että vanhempi varmasti pitäisi hänestä, jos hän vain olisi jollain tavalla toisenlainen.

No, heh, mä oon myöntänyt sen itselleni, että haluaisin lapsistani eroon, mutta koska se ei ole mahdollista, en ole tosiaan halunnut heidän kärsivän siitä ainakaan tuollaisten tabujen muodossa. En mä sitä heille koskaan sanoisi. Enhän mäkään haluaisi tuntea siten. Ei ole valinta :)

Minun vanhempani on suoraan sanonut minulle jossain tilanteissa, ettei hän oikeasti olisi tahtonut lapsia.

Höh. Mun äiti kyllä halusi, mutta jostain syystä tilanne jollainen se oli oli ei-ok. Itse erosi, ja syytti erosta isää, liitto ei ollut onnellinen, siksi piti erota, se oli isän syy ja blaa blaa.

Ehkä se meni niin että mä jäin sitten siitä onnettomasta liitosta hänen vaivoikseen (tai siis niin jäinkin) ja jokin sitten siinä oli pielessä. Lisäksi äidin persoonassa on se kylmä, epäinhimillinen kohta, eli ei edes tajua satuttavansa, niin siinä sitten leikki hyvää kasvattajaa ja äitiä. Ja tosiaan jos se ei meinannut mennä niin, niin mussa syy. Vaikka ois pitänyt olla epäinhimillinen ihminen hyväksyessään äitini.

Kukaan inhimillinen ihminen ei voi koskaan hyväksyä sitä, miten hän kohteli lastaan. Ja kun lapsi reagoi siihen, niin äiti ei ikinä tajunnut, että vikaa on hänessä, tai jos ei ole, niin pi-tää ha-kea a-pua, eikä syyttää lasta. En tänä päivänä tiedä, olinko oikeasti jotenkin erikoisen hankala, vai oliko tilanne sellainen, että äidissä on lähtötilanteessa paljon vikaa. Ei minunkaan lapsistani toinen ole niin "helppo" kuin toinen, mutta en mä lapselle häntä siitä syyttele ja syytä. Ollan etsitty apua.

Meilläkin vanhempien keskinäinen vaikea suhde johti siihen, että kummallakin oli paljon antipatioita toisiaan kohtaan, jotka usein heijastuivat myös lapsiin. Sen lisäksi, että sinulle haukuttiin isää ja äitiä, niin molemmat haukkuivat usein myös lastensa olevan kuin se toinen vanhempi kaikilta niiltä huonoilta osin. Kehitä siinä sitten lapsena ja nuorena itsellesi hyvä itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua sitä problematiikkaa, että äitini opetti, että en saa olla sellainen tai tällainen, ettei muiden tarvitse hävetä mua. Liitän tuonkin siihen epäinhimillisyyteen. Eli äitini oli itse niiden puolella, joista mun piti jotenkin hävetä itseäni, ja mun ois ilmeisesti pitänyt hävetä todella paljon, jos äitini tarvitsee hävetä minua. Jotain epäinhimillistä mä tuossa näen tai tunnen, minusta äidin pitää rakastaa lastaan ja jos lapsi ei ole täydellinen, kauniisti ohjata ja opettaa miten toimia.

Tällaistahan neuvoa äitini ei mulle IKINÄ antanut. Ei. Ilmeisesti päämääränä oli olla epäinhimillinen mua kohtaan, eikä itsekään todellakaan OSANNUT asioita, eli olla ei-hävettävä, hän oli vain keksinyt ratkaista itsensä häpeämisen sillä, että esittää jotakuta toista kuin on. Jos joku täällä kokee, että itsekin tekee niin, niin siinä ei ole mitään väärää ja pahaa, jos sitä ei käytetä lyömäaseena muita, varsinkaan lapsia kohtaan, kuten mun äitini käytti.

Uskoi olevansa jotenkin muita parempi, tietysti, uhrasihan hän suunnattomat määrät energiaa esittääkseen jotain, mitä ei ollut, ja varmaan kadehti toisten kykyä olla inhimillisesti viallisia ja sinut sellaisen kanssa. Ja sitä ei voinut sietää, niin piti itseään muita ylempänä. Epävarmuus tavallaan piilotettiin ja naamioitiin epäinhimilliseen vihan ja ylimielisyyden kaaapuun. Ush. Ja mä en lapsena nähnyt, että äiti ois epävarma. Mä näin vain vihaavan, aina oikein tekevän, ain ratkaisun tietävän ilkeän ja mua ei-minään-pitävän (ja se uskoin olevanikin, ja se on mussa edelleen) ihmisen.

Itsensä kanssa jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa olevan ihmisen on ilmeisesti todella vaikeaa kyetä kunnolla rakastamaan ketään muutakaan. Se olisi jo silti ollut todella paljon, ettei tällainen ihminen olisi purkanut lapsiinsa kaikkea sisäänsä patoutunutta vihaa.

Mikä on jatkuva sisäinen ristiriita?

Esimerkiksi se, että ihminen hankkii lapsia ja tämän

jälkeen tajuaa, ettei olekaan soveltuva vanhemmaksi. Lapsista ei kuitenkaan pääse eroon kauan ja tämän ihmisen on vaikea myöntää itselleen, että sitä hän todella kaikkein eniten tahtoisi (se on iso tabu). Niinpä hän alkaa esittää itselleen olevansa hyvä vanhempi, jonka varsinainen ongelma on se, että hänellä on huonot lapset (monella

tavalla tarvitsevat, välillä väsyneet). Niinpä hän alkaa rankaista lapsia siitä, että he ovat hänestä ikävällä tavalla riippuvaisia moittimalla lapsia liian epäitsenäisiksi, hankaliksi jne. Tällöin hänen ei tarvitse käsitellä omaa sisäistä ristiriitaansa, kun on saanut suunnattua ahdistuksensa ulospäin lastensa harteille. Lapset vain tämän takia kasvavat häpeään ja heidän on vaikea kestää itseään, koska he huomaavat ettei ns. hyvä vanhempi vaikuta jostain syystä pitävän heistä. Lapsi ei käsitä mistä se johtuu ja ajattelee, että vanhempi varmasti pitäisi hänestä, jos hän vain olisi jollain tavalla toisenlainen.

No, heh, mä oon myöntänyt sen itselleni, että haluaisin lapsistani eroon, mutta koska se ei ole mahdollista, en ole tosiaan halunnut heidän kärsivän siitä ainakaan tuollaisten tabujen muodossa. En mä sitä heille koskaan sanoisi. Enhän mäkään haluaisi tuntea siten. Ei ole valinta :)

Minun vanhempani on suoraan sanonut minulle jossain tilanteissa, ettei hän oikeasti olisi tahtonut lapsia.

Höh. Mun äiti kyllä halusi, mutta jostain syystä tilanne jollainen se oli oli ei-ok. Itse erosi, ja syytti erosta isää, liitto ei ollut onnellinen, siksi piti erota, se oli isän syy ja blaa blaa.

Ehkä se meni niin että mä jäin sitten siitä onnettomasta liitosta hänen vaivoikseen (tai siis niin jäinkin) ja jokin sitten siinä oli pielessä. Lisäksi äidin persoonassa on se kylmä, epäinhimillinen kohta, eli ei edes tajua satuttavansa, niin siinä sitten leikki hyvää kasvattajaa ja äitiä. Ja tosiaan jos se ei meinannut mennä niin, niin mussa syy. Vaikka ois pitänyt olla epäinhimillinen ihminen hyväksyessään äitini.

Kukaan inhimillinen ihminen ei voi koskaan hyväksyä sitä, miten hän kohteli lastaan. Ja kun lapsi reagoi siihen, niin äiti ei ikinä tajunnut, että vikaa on hänessä, tai jos ei ole, niin pi-tää ha-kea a-pua, eikä syyttää lasta. En tänä päivänä tiedä, olinko oikeasti jotenkin erikoisen hankala, vai oliko tilanne sellainen, että äidissä on lähtötilanteessa paljon vikaa. Ei minunkaan lapsistani toinen ole niin "helppo" kuin toinen, mutta en mä lapselle häntä siitä syyttele ja syytä. Ollan etsitty apua.

Meilläkin vanhempien keskinäinen vaikea suhde johti siihen, että kummallakin oli paljon antipatioita toisiaan kohtaan, jotka usein heijastuivat myös lapsiin. Sen lisäksi, että sinulle haukuttiin isää ja äitiä, niin molemmat haukkuivat usein myös lastensa olevan kuin se toinen vanhempi kaikilta niiltä huonoilta osin. Kehitä siinä sitten lapsena ja nuorena itsellesi hyvä itsetunto.

Todella kurjaa. Isäni ei ole ikinä viitannut siihen, että olisin kuin äitini, onneksi. Olin päinvastoin isän pieni luotettu. Mutta koska ne asiat ja sen "yhteyden" saattoi kääntää inhimillisestä hirveiksi rikoksiksi (=äitini asenne inhimillisyyteen) niin minusta ei sen avulla ja tuella kasvanut äidilleni p*skat haitattavaa ihmistä. Ikävä kyllä.

Äitini asenne inhimillisyyteen oli tosiaan rinnastaa se paheisiin ja suorastaan rikoksiin. Esim. seksi. Ääneen sitä ei ikinä sanottu, mutta sitä ei hyväksytty, kukaan "normaali" ei halua sitä, oli asenne. Mitä lie muuta siihenkin on liittynyt, nykyisinhän ollaan tutkittu aihetta enemmän ja kyllä se viesti syntyy ihan sanoittakin, jos lasta ei arvosteta.

Eli kyseessä ei tarvinnut olla edes minkään inhimillisen virheen, myös muu inhimillinen oli pahaa hänelle. Lapsihan on sellainen olento varsinkin.