Lue keskustelun säännöt.
Psykoterapian kalleus
17.01.2019 |
Onko kenelläkään muulla ollut tilannetta, että jopa omavastuu on ylivoimainen maksaa kuntoutusterpiasta. Kuinka paljon se teillä noin yleensä on? Olen kuntoutustuella, mutta en toimeentulotukoasiakas, joten omavastuu todellakin on omavastuu. Tuntuuko muista, että koko genre on totaalisen ylihinnoiteltua versus ihan todennettavaankin tuloksellisuuteen? Henkilökohtaisesti pelottaa myös se, että leivästä nipistämällä viskaan rahani kankkulan kaivoon. Kaipaan sekä kokemuksia että neuvoja.
Kommentit (295)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin jonkun aikaa, kunnes meni kuppi nurin sekä terapeuttiin että alan hintoihin. Lopetin siis ihan veitsellä leikaten, lähdin kävelemään kesken istunnon kun tuli mitta täyteen. Ei ole ollut ikävä ja nyt rahatkin riittää hieman paremmin elämiseen.
Kerran esim. sanoin olevani hieman apaattinen ja huonovointinen kun olen ollut viime päivät sairaana eikä ole ruoka maistunut. Tästä terapeutti päätteli minulla olevan syömishäiriö ja otti sen esille jatkossakin aina kun mahdollista ja vetosi siihen tilanteessa kuin tilanteessa. Mm.tämä toiminta johti terapian keskeyttämiseen vaikka terapeutti oli (tietysti) sitä vastaan, menettihän hän minussa maksavan asiakkaan.Mutta kuten sanoin, ikävä ei ole tullut. Psykoterapia ei ole minua varten.
Alalla on (hintoihin nähden) uskomattoman paljon kroonisesti myöhästeleviä, aikojen kanssa sählääviä ja asiakkaan kertomia vaikeita asioita unohtelevia (!) hiukkasen sadistisia ja narsistisia persoonia. Koska mitään edellä mainituista ei ammattilainen tee ”vahingossa” - vaan tahallaan.
Kyllä. Kiitos. Itse en kehdannut tätä totuutta kirjoittaa vaikka sormenpäussä pyöri 😁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Okei, hyvä kuulla, että ei enää vaadita lääkitystä. Omasta terapiasta onkin jo 10 vuotta aikaa, että ajat ovat varmasti muuttuneet.
78
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuota tullu käytyä terapiassa 5 vuotta vaikka ei ois varaa.
3 vuotta 2 kertaa viikossa ja omavastuuosuuksiin hain toimeentulotukea. Opintolaina piti toki nostaa, mutta oisin nostanu joka tapauksessa.
Sen jälkeen oon käyny kerran viikossa ja saanu vammaistukea ja en nyt muista oliko se harkinnanvaraista vai ennaltaehkäisevää toimeentulotukea, kun vammaistuki ei riittäny edes kerta/viikko tahdilla terapian kustannuksiin.
Ton jälkeen oon saanu korkeampaa vammaistukea, joka on riittäny noin kolmeen kertaan kuussa.
Välillä oon kyseenalaistanu, onko terapiassa järkeä, koska on menny ihan liian paljon aikaa ja jaksamista jatkuvaan hakemusten ja valitusten rustaamiseen. Vähän kohtuuttomalta tuntuu välillä. Oon kuitenkin tyytyväinen että saanu edes näin pitkään.
Loppujen lopuksi kyse pienistä rahoista yhteiskunnalle mutta isoista, jos kuntoutettavissa olevat ei voi hakeutua hoitoon tai jatkaa sitä riittävän pitkään.
Pakko kysyä (ei ole pakko vastata): millä diagnooseilla olet onnistunut saamaan vammaistukea terapiakuluihin? Saatika korotettua. Sehän on nykyisin rajattu lähes liikuntakyvyttömien, täysin avustettujen tukimuodoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuota tullu käytyä terapiassa 5 vuotta vaikka ei ois varaa.
3 vuotta 2 kertaa viikossa ja omavastuuosuuksiin hain toimeentulotukea. Opintolaina piti toki nostaa, mutta oisin nostanu joka tapauksessa.
Sen jälkeen oon käyny kerran viikossa ja saanu vammaistukea ja en nyt muista oliko se harkinnanvaraista vai ennaltaehkäisevää toimeentulotukea, kun vammaistuki ei riittäny edes kerta/viikko tahdilla terapian kustannuksiin.
Ton jälkeen oon saanu korkeampaa vammaistukea, joka on riittäny noin kolmeen kertaan kuussa.
Välillä oon kyseenalaistanu, onko terapiassa järkeä, koska on menny ihan liian paljon aikaa ja jaksamista jatkuvaan hakemusten ja valitusten rustaamiseen. Vähän kohtuuttomalta tuntuu välillä. Oon kuitenkin tyytyväinen että saanu edes näin pitkään.
Loppujen lopuksi kyse pienistä rahoista yhteiskunnalle mutta isoista, jos kuntoutettavissa olevat ei voi hakeutua hoitoon tai jatkaa sitä riittävän pitkään.
Pakko kysyä (ei ole pakko vastata): millä diagnooseilla olet onnistunut saamaan vammaistukea terapiakuluihin? Saatika korotettua. Sehän on nykyisin rajattu lähes liikuntakyvyttömien, täysin avustettujen tukimuodoksi.
Traumaperäinen stressireaktio ja keskivaikea masennus.
Mitä tulisi tehdä, kun nuori aikuinen on käyttänyt jo sen kelan tukeman 3 vuotta terapiaan, mutta ei ole edelleenkään kunnossa? Terapia auttanut selvästi ja vienyt koko ajan parempaan suuntaan, mutta pian se kuulemma pitää lopettaa, koska hän ei pysty maksamaan terapiaansa enää sitten, kun kelan tuki lakkaa. Miten hoito voidaan yhtäkkiä vaan lopettaa, jos sairaus ei ole parantunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulisi tehdä, kun nuori aikuinen on käyttänyt jo sen kelan tukeman 3 vuotta terapiaan, mutta ei ole edelleenkään kunnossa? Terapia auttanut selvästi ja vienyt koko ajan parempaan suuntaan, mutta pian se kuulemma pitää lopettaa, koska hän ei pysty maksamaan terapiaansa enää sitten, kun kelan tuki lakkaa. Miten hoito voidaan yhtäkkiä vaan lopettaa, jos sairaus ei ole parantunut?
Oikeastaan ainoaksi ilmaiseksi vaihtoehdoksi jää julkisen sektorin paykiatrisen poliklinikan mukahoito. Sieltä voi tiedustella harvakseltaan käyntejä epäpätevässä keskuteluavussa.
On myös mahdollista kysellä lääkinnällisenä kuntoutuksena myönnettävää terapiaa - en tiedä kuinka yleistä se on.
Tilannehan on - aivan tarkoituksella- ajettu toivottomaksi. Ketään ei todellisuudessa kiinnosta, ja jos jostakin lottovoitonomisesti apua heruukin, on pakko miettiä avuntarjoajan motiiveja: tässä holokaustissa ei ole ilmaisia lounaita, etenkään sairaille ja heikoille.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulisi tehdä, kun nuori aikuinen on käyttänyt jo sen kelan tukeman 3 vuotta terapiaan, mutta ei ole edelleenkään kunnossa? Terapia auttanut selvästi ja vienyt koko ajan parempaan suuntaan, mutta pian se kuulemma pitää lopettaa, koska hän ei pysty maksamaan terapiaansa enää sitten, kun kelan tuki lakkaa. Miten hoito voidaan yhtäkkiä vaan lopettaa, jos sairaus ei ole parantunut?
En osaa vastata mutta onhan tuo melkosta ajan ja rahan tuhlausta. Miksei vois olla systeemi, jossa voi saada lisävuosia, jos terapia on auttanu ja potilas on käyny sitoutuneesti? Nykyäänhän vissiin 5 vuoden päästä edellisestä voi saada uudet 3 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulisi tehdä, kun nuori aikuinen on käyttänyt jo sen kelan tukeman 3 vuotta terapiaan, mutta ei ole edelleenkään kunnossa? Terapia auttanut selvästi ja vienyt koko ajan parempaan suuntaan, mutta pian se kuulemma pitää lopettaa, koska hän ei pysty maksamaan terapiaansa enää sitten, kun kelan tuki lakkaa. Miten hoito voidaan yhtäkkiä vaan lopettaa, jos sairaus ei ole parantunut?
En osaa vastata mutta onhan tuo melkosta ajan ja rahan tuhlausta. Miksei vois olla systeemi, jossa voi saada lisävuosia, jos terapia on auttanu ja potilas on käyny sitoutuneesti? Nykyäänhän vissiin 5 vuoden päästä edellisestä voi saada uudet 3 vuotta.
Kyllä, karenssi on viisi vuotta. Siinä ajassa monella on jo kepeämmät mullat. Tämäkin ihan varmasti laskennallisesti arvioitu.
On hyvin harmillista, ettei julkisella sektorilla enää voi saada terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On hyvin harmillista, ettei julkisella sektorilla enää voi saada terapiaa.
Onko siellä joskus saanut? Yhden ainoan kerran tässä keskikokoisessa kaupungissa on abouttia 15 vuotta sitten tarjottu puoleksi vuodeksi kerran kuussa käyntejä perheterapeutin luona - hän kun sattui olemaan siellä sosiaalityöntekijänä. Semmoista terapiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulisi tehdä, kun nuori aikuinen on käyttänyt jo sen kelan tukeman 3 vuotta terapiaan, mutta ei ole edelleenkään kunnossa? Terapia auttanut selvästi ja vienyt koko ajan parempaan suuntaan, mutta pian se kuulemma pitää lopettaa, koska hän ei pysty maksamaan terapiaansa enää sitten, kun kelan tuki lakkaa. Miten hoito voidaan yhtäkkiä vaan lopettaa, jos sairaus ei ole parantunut?
Oikeastaan ainoaksi ilmaiseksi vaihtoehdoksi jää julkisen sektorin paykiatrisen poliklinikan mukahoito. Sieltä voi tiedustella harvakseltaan käyntejä epäpätevässä keskuteluavussa.
On myös mahdollista kysellä lääkinnällisenä kuntoutuksena myönnettävää terapiaa - en tiedä kuinka yleistä se on.
Tilannehan on - aivan tarkoituksella- ajettu toivottomaksi. Ketään ei todellisuudessa kiinnosta, ja jos jostakin lottovoitonomisesti apua heruukin, on pakko miettiä avuntarjoajan motiiveja: tässä holokaustissa ei ole ilmaisia lounaita, etenkään sairaille ja heikoille.
Omalla kohdallani puhuttiin tosta lääkinnällisestä kuntoutuksesta mutta todennäköisyys saada sitä oli melkein yhtä todennäköistä kuin lottovoitto niin jätin väliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin jonkun aikaa, kunnes meni kuppi nurin sekä terapeuttiin että alan hintoihin. Lopetin siis ihan veitsellä leikaten, lähdin kävelemään kesken istunnon kun tuli mitta täyteen. Ei ole ollut ikävä ja nyt rahatkin riittää hieman paremmin elämiseen.
Kerran esim. sanoin olevani hieman apaattinen ja huonovointinen kun olen ollut viime päivät sairaana eikä ole ruoka maistunut. Tästä terapeutti päätteli minulla olevan syömishäiriö ja otti sen esille jatkossakin aina kun mahdollista ja vetosi siihen tilanteessa kuin tilanteessa. Mm.tämä toiminta johti terapian keskeyttämiseen vaikka terapeutti oli (tietysti) sitä vastaan, menettihän hän minussa maksavan asiakkaan.Mutta kuten sanoin, ikävä ei ole tullut. Psykoterapia ei ole minua varten.
Alalla on (hintoihin nähden) uskomattoman paljon kroonisesti myöhästeleviä, aikojen kanssa sählääviä ja asiakkaan kertomia vaikeita asioita unohtelevia (!) hiukkasen sadistisia ja narsistisia persoonia. Koska mitään edellä mainituista ei ammattilainen tee ”vahingossa” - vaan tahallaan.
Tämä.
Tässä vähän "nippelitietoa" psykoterapiasta (näin psykiatrialla työskennelleenä), joilla yritän samalla vastata osaan tämän ketjun kysymyksistä/kommenteista:
-Psykoterapian kovat hinnat johtuvat pitkälti siitä, että psykoterapiakoulutus on todella kallis (maksaa suunnilleen uuden auton verran) ja vain harva työnantaja kustantaa edes pientäkään osaa koulutuksesta. Psykoterapeutin täytyy kiskoa kovaa hintaa, jotta saa katettua kalliin koulutuksen sen lisäksi, että sillä vielä elättää itsensä.
-Psykoterapiakoulutus ei ole tae siitä, että saisi toimia luvallisesti psykoterapeutti-nimikkeellä tai saisi luvan Kelakorvauksiin. Niitä pitää erikseen hakea Valvirasta. Suomessa on useita psykoterapiakoulutuksen käyneitä, joilla näitä lupia ei ole.
-Läheskään kaikilla psykologeilla tai psykiatreilla ei ole psykoterapiakoulutusta. Sen sijaan taas psykoterapeuttina voi toimia vaikkapa yhteiskuntatieteiden maisterin tai sairaanhoitajan tutkinnolla. Psykoterapiakoulutukseen on omat pääsykriteerit eli IHAN kuka tahansa ei voi psykoterapeutiksi edes kouluttautua (saati saada viranomaiselta toimilupaa).
-Usein psykiatrialla psykoterapian hakemista pohdittaessa ja sen hakemiseen ohjeistettaessa saatetaan todeta, että terapeutin ja asiakkaan välinen "kemia" merkitsee enemmän kuin terapiasuuntaus. Tämä on ihan totta erityisesti nuoren ja lasten terapiassa. Riippuu aivan yksilöstä, millaisena terapeutin vuorovaikutuksen ja menetelmät kokee, ne eivät ole täysin terapiasuuntauksesta riippuvaisia. Toki terapeutin sopivuuden voi todeta oikeasti aikaisintaa vasta muutaman käynnin jälkeen, mutta harva maksaa omakustanteisesti niin monta tutustumiskäyntiä ennen kuin hakee Kelakorvausta. Pätevistä/sopivista) psykoterapeuteista on myös kova pula, joten sekä asiakkaat että terapiaan ohjaava taho saattaa ajatella, että kannattaa ottaa heti se ensimmäinen vastaantuleva terapeutti joka vähänkään tuntuu sopivalta.
-Täyden Kelakorvauksen (=ilman omavastuuta) voi saada hakemalla psykoterapiaa vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Lisäksi vaativaa lääk.kuntoutusta haetaan automaattisesti alle 16v lasten psykoterapiaan. Vain lääkärin arviolla voi hakea vaativaa lääk.kuntoutusta, sillä Kela lähes aina vaatii erillisen lääkärin lausunnon/suosituksen kys. kuntoutukseen - ei siis riitä pelkkä lääkärinlausunto kuntoutuspsykoterapian hakemiseksi. Lopullisen päätöksen tekee aina Kela (arvioi onko oikeus kuntoutuspsykoterapiaan vai vaat. lääk. kuntoutukseen). Vaat.lääk.kuntoutuksena psykoterapia voi jatkua reilusti yli 3 vuotta, mikäli tarve. Nimensä mukaisesti vaat.lääk.kuntoutusta voi saada painavammista syistä kuin kuntoutuspsykoterapiaa, ks. tarkemmin Kelan sivuilta kriteerit.
-Psykoterapiaan hakeutuminen ja sen aloittaminen vaatii tasaiseman elämänvaiheen. Psykoterapiaa ei kannata (eikä Kela aina annakaan) aloittaa kriisitilanteessa tai muuten vaan epävakaassa elämäntilanteessa, esim. akuuttia psykoottisuutta, keskeneräiset psykiatrian tutkimukset tai diagnosointi, voimakasta/jatkuvaa itsetuhoisuutta, runsasta/ongelmallista päihteidenkäyttöä, psyk.osastojaksoja lyhyen ajan sisässä, merkittäviä perheristiriitoja (esim.lastensuojelulliset tukitoimet, perhekuntoutus jne menee lapsen yksilöterapian edelle), n.1-1,5v sisällä tapahtuva muutto pois paikkakunnalta jnejne... Joskus psykiatrialla huomataankin jälkiviisaina, että psykoterapia on aloitettu liian aikaisin ja psyykkiset oireet/ongelmat ovat olleet liian monimutkaisia, jotta niitä olisi saatu hoidettua vain psykoterapian keinoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 94 tarkentaa vielä: Asiakas voi kyllä tehdä Kelaan vaativan lääk.kuntoutushakemuksen ja kokeilla saisiko sen kuntoutuspsykoterapian sijaan. Kela arvioi oikeuden ja tekee päätöksen jommasta kummasta joka tapauksessa; eli ei tarvitse toimittaa erikseen kuntoutuspsykoterapiahakemusta. Lähes aina Kela kuitenkin edellyttää lääkärin arvion ja suosituksen vaat.lääk. kuntoutuksesta, joten asiakkaan kannattaa aina ensin keskustella psykiatrin kanssa asiasta ja vaikka pokalla pyytää tekemään lausunto vaat.lääk.kunt. puoltamiseksi. Tähän pyyntöön ei luonnollisesti lääkärin tarvitse suostua, mikäli katsoo ettei vaat.lääk.kunt. ole kriteereitä hakea. Kaikkea voi silti kokeilla hakea Kelasta, mikäli vain jaksaa ja viitsii hakemuksia täytellä.
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin 3-vuotisen psykoterapian kymmenisen vuotta sitten. Kaksi ensimmäistä vuotta kaksi kertaa viikossa ja kolmas vuosi kerran viikossa. Muistaakseni kuukausittainen omavastuu oli 240 euroa, eli aika iso summa kuitenkin, vaikka töissä kävinkin (olen pienipalkkainen). Laskin, että kun terapiaa oli vuodessa 10 kuukautta (terapeutilla oli n. 2 kk lomaa vuoden aikana), se teki 2400 euroa vuodessa ja kahdessa 4800 euroa. Viimeinen vuosi mentiin kerran viikossa, eli silloin määräksi tuli 1200 euroa. Kolmivuotinen terapia maksoi siis Kelan korvauksien jälkeen itselleni 6000 euroa. Se on kelle tahansa iso summa, saatika pienipalkkaiselle duunarille. En tajua, miten työttömät tai sairauslomalla olevilla edes on varaa siihen.
Oliko terapiasta hyötyä? Oli ja ei. Paljon hyvää oli, monia asioita saimme käsiteltyä ja olin motivoitunut. Lopulta kuitenkin tuntui, että asiat kiertävät kehää eikä terapeuttikaan saanut taiottua lisää näkökulmia. Viimeinen vuosi oli melko turha, mutta kävin sen koska Kela maksoi ja olin itsekin päättänyt käydä terapian moitteettomasti loppuun saakka, tuli mitä tuli.
Kun terapia loppui, en jäänyt kaipaamaan mitään "suuria oivalluksia", koska niitä harvoin tulee. Ehkä enemmän sellaista tiettyä rytmiä, joitakin hienoja ja kannustavia keskusteluja ja tulevaisuuden toivoa. Olin ja olen edelleen traumataustani kanssa yksin, enkä halua puhua asioista kellekään ulkopuoliselle, koska en kaipaa tai halua sääliä. Siihen terapia vastasi hyvin, koska kerrankin sain antaa tulla kaiken ilman häpeän pelkoa. Menisinkö uudestaan? Menisin, ihan vain siksi että saisin puhuttua jollekin, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa uudestaan tuollaista 6 tonnin summaa omasta pussistani.
Jouduitko tekemään nuo vastaanottokertoihin kuluneet työtunnit takaisin? Minun entisessä (olen onneksi nyt eläkkeellä kokonaan jo) työpaikassani varmaan olisi pitänyt. En tosin koskaan tullut selvittäneeksi asiaa, koska terapian hinta oli vaan liikaa. Myöskin siitä syystä, ettei siinä ole mitään takeita, miten se auttaisi. Aikoinaan ensimmäinen hoitaja, jolla kävin oli paras, empaattinen, lämmin ja tuli tunne, että hän on MINUN puolellani, vaikka kaikkia muita vastaan. Silloin sen paikan nimi oli vielä mielenterveystoimisto. Sen jälkeen olen pitempään käynyt yhdellä sh:lla, joka oli ihan ok ihminen, mutta samanlaista tunnetta kuin ensimmäisen kanssa en kokenut. Tämä on kyllä h-tin vääryys, että terapiaa ei pienituloiset pysty kustantamaan!Kuten koko mielenterveyshoito, lääkäriä ei välttämättä näe, kun sellaista ei ole kuntaan saatu, pillerit uusitaan, kukaan ei mieti, että lääkityskin voitaisiin tarkistaa jne. jne. Minut on aikoinaan hoidettu syöpäpolillakin ja se hoito oli kallista yhteiskunnalle. Miksei sitten hoideta samalla satsauksella mielialahäiriöitä? Edelleen nämä sairaudet kai koetaan häpeällisinä.
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän "nippelitietoa" psykoterapiasta (näin psykiatrialla työskennelleenä), joilla yritän samalla vastata osaan tämän ketjun kysymyksistä/kommenteista:
-Psykoterapian kovat hinnat johtuvat pitkälti siitä, että psykoterapiakoulutus on todella kallis (maksaa suunnilleen uuden auton verran) ja vain harva työnantaja kustantaa edes pientäkään osaa koulutuksesta. Psykoterapeutin täytyy kiskoa kovaa hintaa, jotta saa katettua kalliin koulutuksen sen lisäksi, että sillä vielä elättää itsensä.
-Psykoterapiakoulutus ei ole tae siitä, että saisi toimia luvallisesti psykoterapeutti-nimikkeellä tai saisi luvan Kelakorvauksiin. Niitä pitää erikseen hakea Valvirasta. Suomessa on useita psykoterapiakoulutuksen käyneitä, joilla näitä lupia ei ole.
-Läheskään kaikilla psykologeilla tai psykiatreilla ei ole psykoterapiakoulutusta. Sen sijaan taas psykoterapeuttina voi toimia vaikkapa yhteiskuntatieteiden maisterin tai sairaanhoitajan tutkinnolla. Psykoterapiakoulutukseen on omat pääsykriteerit eli IHAN kuka tahansa ei voi psykoterapeutiksi edes kouluttautua (saati saada viranomaiselta toimilupaa).
-Usein psykiatrialla psykoterapian hakemista pohdittaessa ja sen hakemiseen ohjeistettaessa saatetaan todeta, että terapeutin ja asiakkaan välinen "kemia" merkitsee enemmän kuin terapiasuuntaus. Tämä on ihan totta erityisesti nuoren ja lasten terapiassa. Riippuu aivan yksilöstä, millaisena terapeutin vuorovaikutuksen ja menetelmät kokee, ne eivät ole täysin terapiasuuntauksesta riippuvaisia. Toki terapeutin sopivuuden voi todeta oikeasti aikaisintaa vasta muutaman käynnin jälkeen, mutta harva maksaa omakustanteisesti niin monta tutustumiskäyntiä ennen kuin hakee Kelakorvausta. Pätevistä/sopivista) psykoterapeuteista on myös kova pula, joten sekä asiakkaat että terapiaan ohjaava taho saattaa ajatella, että kannattaa ottaa heti se ensimmäinen vastaantuleva terapeutti joka vähänkään tuntuu sopivalta.
-Täyden Kelakorvauksen (=ilman omavastuuta) voi saada hakemalla psykoterapiaa vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Lisäksi vaativaa lääk.kuntoutusta haetaan automaattisesti alle 16v lasten psykoterapiaan. Vain lääkärin arviolla voi hakea vaativaa lääk.kuntoutusta, sillä Kela lähes aina vaatii erillisen lääkärin lausunnon/suosituksen kys. kuntoutukseen - ei siis riitä pelkkä lääkärinlausunto kuntoutuspsykoterapian hakemiseksi. Lopullisen päätöksen tekee aina Kela (arvioi onko oikeus kuntoutuspsykoterapiaan vai vaat. lääk. kuntoutukseen). Vaat.lääk.kuntoutuksena psykoterapia voi jatkua reilusti yli 3 vuotta, mikäli tarve. Nimensä mukaisesti vaat.lääk.kuntoutusta voi saada painavammista syistä kuin kuntoutuspsykoterapiaa, ks. tarkemmin Kelan sivuilta kriteerit.
-Psykoterapiaan hakeutuminen ja sen aloittaminen vaatii tasaiseman elämänvaiheen. Psykoterapiaa ei kannata (eikä Kela aina annakaan) aloittaa kriisitilanteessa tai muuten vaan epävakaassa elämäntilanteessa, esim. akuuttia psykoottisuutta, keskeneräiset psykiatrian tutkimukset tai diagnosointi, voimakasta/jatkuvaa itsetuhoisuutta, runsasta/ongelmallista päihteidenkäyttöä, psyk.osastojaksoja lyhyen ajan sisässä, merkittäviä perheristiriitoja (esim.lastensuojelulliset tukitoimet, perhekuntoutus jne menee lapsen yksilöterapian edelle), n.1-1,5v sisällä tapahtuva muutto pois paikkakunnalta jnejne... Joskus psykiatrialla huomataankin jälkiviisaina, että psykoterapia on aloitettu liian aikaisin ja psyykkiset oireet/ongelmat ovat olleet liian monimutkaisia, jotta niitä olisi saatu hoidettua vain psykoterapian keinoin.
Vietissä on asiaa, mutta myös sitä paskajargonia joka on psykiatrian puolelle luonteenomaista. Suurin höpöjuttu on tuo psykoterpaeuttikoulutuksen hinnalla selittely. Joo, ei ole edullinen, mutta ei missään tapauksessa mitenkään ihmeellisen kalliskaan versus moni muu ala ja erityiskoulutus. Kun otetaan vielä huomioon hyvinkin epävarma tulos, on se vaan yksinkertaisesti ylihinnoiteltua, eikä siihen ole kuin yksi syy: ahneus kohtuullisen helposta työstä.
Noin muuten psykiatriassa ei ole mitään toimivia säännönmukaisuuksia, eihän siellä _oikeasti_ ole toimivia lääkityksiä tai hoitojakaan. Tuollainen arvuuttelu mihin kohtaan elämää terpia sopisi on aika härskiä siihen nähden, ettei kriisiapua ole tarjolla _missään_.
Psykiatria on hyvin lapsenkengissään jos edes niissä. Siksi koko hoito ja käytännöt myös erittäin arveluttavia. Jos kuitenkin ihminen kokee hyötyvänsä terpeutin kanssa keskustelusta, tulisi sen ehdottomasti olla saatavilla ennemmin kuin pysyvästi kognitiot syöviä neuroleptejä, jota tämä pseudotieteellinen ”tiede” syöttää rinta rottingilla ei-psykottisille ihmisille. Eikä selitellä ”auton hintaisella” koulutuksella sitä, ettei varattomia hoideta.
Ukomatonta paskaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän "nippelitietoa" psykoterapiasta (näin psykiatrialla työskennelleenä), joilla yritän samalla vastata osaan tämän ketjun kysymyksistä/kommenteista:
-Psykoterapian kovat hinnat johtuvat pitkälti siitä, että psykoterapiakoulutus on todella kallis (maksaa suunnilleen uuden auton verran) ja vain harva työnantaja kustantaa edes pientäkään osaa koulutuksesta. Psykoterapeutin täytyy kiskoa kovaa hintaa, jotta saa katettua kalliin koulutuksen sen lisäksi, että sillä vielä elättää itsensä.
-Psykoterapiakoulutus ei ole tae siitä, että saisi toimia luvallisesti psykoterapeutti-nimikkeellä tai saisi luvan Kelakorvauksiin. Niitä pitää erikseen hakea Valvirasta. Suomessa on useita psykoterapiakoulutuksen käyneitä, joilla näitä lupia ei ole.
-Läheskään kaikilla psykologeilla tai psykiatreilla ei ole psykoterapiakoulutusta. Sen sijaan taas psykoterapeuttina voi toimia vaikkapa yhteiskuntatieteiden maisterin tai sairaanhoitajan tutkinnolla. Psykoterapiakoulutukseen on omat pääsykriteerit eli IHAN kuka tahansa ei voi psykoterapeutiksi edes kouluttautua (saati saada viranomaiselta toimilupaa).
-Usein psykiatrialla psykoterapian hakemista pohdittaessa ja sen hakemiseen ohjeistettaessa saatetaan todeta, että terapeutin ja asiakkaan välinen "kemia" merkitsee enemmän kuin terapiasuuntaus. Tämä on ihan totta erityisesti nuoren ja lasten terapiassa. Riippuu aivan yksilöstä, millaisena terapeutin vuorovaikutuksen ja menetelmät kokee, ne eivät ole täysin terapiasuuntauksesta riippuvaisia. Toki terapeutin sopivuuden voi todeta oikeasti aikaisintaa vasta muutaman käynnin jälkeen, mutta harva maksaa omakustanteisesti niin monta tutustumiskäyntiä ennen kuin hakee Kelakorvausta. Pätevistä/sopivista) psykoterapeuteista on myös kova pula, joten sekä asiakkaat että terapiaan ohjaava taho saattaa ajatella, että kannattaa ottaa heti se ensimmäinen vastaantuleva terapeutti joka vähänkään tuntuu sopivalta.
-Täyden Kelakorvauksen (=ilman omavastuuta) voi saada hakemalla psykoterapiaa vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Lisäksi vaativaa lääk.kuntoutusta haetaan automaattisesti alle 16v lasten psykoterapiaan. Vain lääkärin arviolla voi hakea vaativaa lääk.kuntoutusta, sillä Kela lähes aina vaatii erillisen lääkärin lausunnon/suosituksen kys. kuntoutukseen - ei siis riitä pelkkä lääkärinlausunto kuntoutuspsykoterapian hakemiseksi. Lopullisen päätöksen tekee aina Kela (arvioi onko oikeus kuntoutuspsykoterapiaan vai vaat. lääk. kuntoutukseen). Vaat.lääk.kuntoutuksena psykoterapia voi jatkua reilusti yli 3 vuotta, mikäli tarve. Nimensä mukaisesti vaat.lääk.kuntoutusta voi saada painavammista syistä kuin kuntoutuspsykoterapiaa, ks. tarkemmin Kelan sivuilta kriteerit.
-Psykoterapiaan hakeutuminen ja sen aloittaminen vaatii tasaiseman elämänvaiheen. Psykoterapiaa ei kannata (eikä Kela aina annakaan) aloittaa kriisitilanteessa tai muuten vaan epävakaassa elämäntilanteessa, esim. akuuttia psykoottisuutta, keskeneräiset psykiatrian tutkimukset tai diagnosointi, voimakasta/jatkuvaa itsetuhoisuutta, runsasta/ongelmallista päihteidenkäyttöä, psyk.osastojaksoja lyhyen ajan sisässä, merkittäviä perheristiriitoja (esim.lastensuojelulliset tukitoimet, perhekuntoutus jne menee lapsen yksilöterapian edelle), n.1-1,5v sisällä tapahtuva muutto pois paikkakunnalta jnejne... Joskus psykiatrialla huomataankin jälkiviisaina, että psykoterapia on aloitettu liian aikaisin ja psyykkiset oireet/ongelmat ovat olleet liian monimutkaisia, jotta niitä olisi saatu hoidettua vain psykoterapian keinoin.
Vietissä on asiaa, mutta myös sitä paskajargonia joka on psykiatrian puolelle luonteenomaista. Suurin höpöjuttu on tuo psykoterpaeuttikoulutuksen hinnalla selittely. Joo, ei ole edullinen, mutta ei missään tapauksessa mitenkään ihmeellisen kalliskaan versus moni muu ala ja erityiskoulutus. Kun otetaan vielä huomioon hyvinkin epävarma tulos, on se vaan yksinkertaisesti ylihinnoiteltua, eikä siihen ole kuin yksi syy: ahneus kohtuullisen helposta työstä.
Noin muuten psykiatriassa ei ole mitään toimivia säännönmukaisuuksia, eihän siellä _oikeasti_ ole toimivia lääkityksiä tai hoitojakaan. Tuollainen arvuuttelu mihin kohtaan elämää terpia sopisi on aika härskiä siihen nähden, ettei kriisiapua ole tarjolla _missään_.
Psykiatria on hyvin lapsenkengissään jos edes niissä. Siksi koko hoito ja käytännöt myös erittäin arveluttavia. Jos kuitenkin ihminen kokee hyötyvänsä terpeutin kanssa keskustelusta, tulisi sen ehdottomasti olla saatavilla ennemmin kuin pysyvästi kognitiot syöviä neuroleptejä, jota tämä pseudotieteellinen ”tiede” syöttää rinta rottingilla ei-psykottisille ihmisille. Eikä selitellä ”auton hintaisella” koulutuksella sitä, ettei varattomia hoideta.
Ukomatonta paskaa!
Hyvin kirjoitettu. On outoa, että tällainen eliitille fokusoitunut hoito on saanutkin näin kovan kulttiaseman. Ilmeisesti sen tehossa on perää, tuskin sitä muuten niin suuresti kärsiviltä varjeltaisiin - menisivät lääketeollisuuden rahat muihin osoitteisiin.
Itse sain tarpeekseni terapian maneerisesta teatteriluonteesta - maksullisesta roolileikistä. Suurin hätä terpaeutilla oli oikeasti ajan kulusta ja siitä, että lasku varmasti on nyt minulla ja tulee maksettua. Aina maksoin, sanoinkin pari kertaa, että huoli pois, rahat tulee.
Ei enää ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia on kohtuuttoman kallista, mikä on älyttömässä ristiriidassa vielä sen kanssa että terapiaa tarvitsevien taloudellinen tilanne ei yleensä ole yltäkylläinen. Sitten päälle se, että terapian taso vaihtelee ihan hirveästi terapeutista riippuen. Kaikki terapia saman terapiasuuntauksen sisällä ei siis todellakaan ole välttämättä avuksi tai hyödyllistä. Olisi kiva jos tähän jotenkin puututtaisiin. On vaikea kuvitella, että fyysisissä sairauksissa hoidon taso vaihtelisi niin paljon, tai että hoitoon pääsy yksistään olisi niin riippuvaista potilaan varallisuudesta. Psyykkiset ongelmat ovat kuitenkin hyvin invalidisoivia, heikentävät ja tuhoavat työkykyä (mikä on yhteiskunnan tappio)ja lisäävät myös muiden sairauksien ja kuoleman riskiä.
Terapeuttini kertoi taannoin että tutkimusten mukaan terapian tehoon vaikuttaa varsin vähän terapeutin koulutustaso tai kokemus tai hänen edustamansa suuntaus. Ilmeisesti terapeutin ja asiakkaan kemia on ratkaisevin tekijä.
Ymmärrätkö lainkaan mitä kirjoitit? Tuohan kumoaa kokonaan ammatillisuuden tai koulutuksen merkityksen - onko tämä todella ammattilaisen omasta suusta? Käytännössä olisi siis aivan sama, jos tapailisin äiti ammaa, shamaania tai vaikka naapurin Reiskaa jos ”kemiat hyvin kohtaa”? Tulos olisi jopa parempi kuin eri taajuuksilla kohdatun terapeutin kanssa?
Sivusta huutelen.
Osittain juurikin noin.
Paitsi, että sillä naapurin Reiskalla ei välttämättä ole perustietoja mielenterveyden häiriöistä ja homma voi mennä pahemman kerran mönkään.
Vuosi oli varaa käydä ja sitten kertakaikkisesti loppui taloudelliset resurssit. Uskomattominta oli se, että asioiden käsittely täysin kesken, minut traumoineni rikki revitty, mutta mistään ei joustoa löytynyt jatkolle kun rahaa ei ollut - minä tipahdin niin pahasti tyhjän päälle että jouduin hetkellisesti osastohoitoon. En ikinä, koskaan uskaltaisi uudestaan, koska jos jotakin sattuu, sinä vaikka kuolet kadulle, mutta kukaan ei auta tai kanna vastuuta.
Ei enää vaadita lääkitystä, tuo on muuttunut nykyisin.