Psykoterapian kalleus

Vierailija kirjoitti:

Vuosi oli varaa käydä ja sitten kertakaikkisesti loppui taloudelliset resurssit. Uskomattominta oli se, että asioiden käsittely täysin kesken, minut traumoineni rikki revitty, mutta mistään ei joustoa löytynyt jatkolle kun rahaa ei ollut - minä tipahdin niin pahasti tyhjän päälle että jouduin hetkellisesti osastohoitoon. En ikinä, koskaan uskaltaisi uudestaan, koska jos jotakin sattuu, sinä vaikka kuolet kadulle, mutta kukaan ei auta tai kanna vastuuta.

Todella pahoillani puolestasi. Toivon että löydät jostakin voimia, vaikka tiedänkin kuinka turhaa ja etenkin turhauttavaa kaikki toivottelu on.

Liipasit sanoillasi niin läheltä kipupistettä, että pakko jakaa omaa kokemusta. Minä käyn terapiassa, se on minulle paikka avautua ja peilata itseäni, minuuttani, eikä sitäkään, ihmisyyttä (?) Sen sijaan turvan tai luottamuksen paikka - sitä se ei ole. Tämän vuoksi myös suhteeni terapeuttiin on viha-rakkaussuhde, vuosien saatossa laimentunut pitämis-välinpitämättömyyssuhteeksi. Luotan häneen ainoastaan sen vuoksi, että tiedän lain olevan puolellani: hän vaikenee koska vaitiolovelvollisuus. Mutta _ihmisenä_ hän ei minun takanani seiso, ja siksi vuodan sydänverta joka kerta kun tullaan terapianäytelmässä kohtaan, jossa hän korkeaotsaisena paasaa rakastettavuudestani, ihanuudestani, arvostani. Eikä koskaan, ikinä seisoisi kovan paikan tullen selustanani. Ja jos seisoisikin, tekisi sen velvollisuudesta. Ihan rehellisesti: hän on viimeinen ihminen johon ottaisin yhteyttä jos todella ajattelisin päättää päiväni. Tunnen vastenmielisyyttä ja puistatusta hänen ”ammatillisesta rakkaudestaan” siinä kohtaa, kun minä taistelen olemassaolemiseni merkityksellisyydestä. Eri leveleiden sijaan olemma eri planeetoilta.

Nyt menen häpeämään nurkkaan tästä kiittämättömyyden purkauksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuosi oli varaa käydä ja sitten kertakaikkisesti loppui taloudelliset resurssit. Uskomattominta oli se, että asioiden käsittely täysin kesken, minut traumoineni rikki revitty, mutta mistään ei joustoa löytynyt jatkolle kun rahaa ei ollut - minä tipahdin niin pahasti tyhjän päälle että jouduin hetkellisesti osastohoitoon. En ikinä, koskaan uskaltaisi uudestaan, koska jos jotakin sattuu, sinä vaikka kuolet kadulle, mutta kukaan ei auta tai kanna vastuuta.

Todella pahoillani puolestasi. Toivon että löydät jostakin voimia, vaikka tiedänkin kuinka turhaa ja etenkin turhauttavaa kaikki toivottelu on.

Liipasit sanoillasi niin läheltä kipupistettä, että pakko jakaa omaa kokemusta. Minä käyn terapiassa, se on minulle paikka avautua ja peilata itseäni, minuuttani, eikä sitäkään, ihmisyyttä (?) Sen sijaan turvan tai luottamuksen paikka - sitä se ei ole. Tämän vuoksi myös suhteeni terapeuttiin on viha-rakkaussuhde, vuosien saatossa laimentunut pitämis-välinpitämättömyyssuhteeksi. Luotan häneen ainoastaan sen vuoksi, että tiedän lain olevan puolellani: hän vaikenee koska vaitiolovelvollisuus. Mutta _ihmisenä_ hän ei minun takanani seiso, ja siksi vuodan sydänverta joka kerta kun tullaan terapianäytelmässä kohtaan, jossa hän korkeaotsaisena paasaa rakastettavuudestani, ihanuudestani, arvostani. Eikä koskaan, ikinä seisoisi kovan paikan tullen selustanani. Ja jos seisoisikin, tekisi sen velvollisuudesta. Ihan rehellisesti: hän on viimeinen ihminen johon ottaisin yhteyttä jos todella ajattelisin päättää päiväni. Tunnen vastenmielisyyttä ja puistatusta hänen ”ammatillisesta rakkaudestaan” siinä kohtaa, kun minä taistelen olemassaolemiseni merkityksellisyydestä. Eri leveleiden sijaan olemma eri planeetoilta.

Nyt menen häpeämään nurkkaan tästä kiittämättömyyden purkauksesta.

❤️

On todella ongelmallista ettei hoitotaho mitenkään auta potilasta sopivan terapeutin etsinnässä esimerkiksi antamalla suosituksia terapiamuodoista tai sopivista terapeuteista alueella. Hyvän terapeutin löytäminen tuntuu olevan aivan tuurikauppaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kävin 3-vuotisen psykoterapian kymmenisen vuotta sitten. Kaksi ensimmäistä vuotta kaksi kertaa viikossa ja kolmas vuosi kerran viikossa. Muistaakseni kuukausittainen omavastuu oli 240 euroa, eli aika iso summa kuitenkin, vaikka töissä kävinkin (olen pienipalkkainen). Laskin, että kun  terapiaa oli vuodessa 10  kuukautta (terapeutilla oli n. 2 kk lomaa vuoden aikana), se teki 2400 euroa vuodessa ja kahdessa 4800 euroa. Viimeinen vuosi mentiin kerran viikossa, eli silloin määräksi tuli 1200 euroa. Kolmivuotinen terapia maksoi siis Kelan korvauksien jälkeen itselleni 6000 euroa. Se on kelle tahansa iso summa, saatika pienipalkkaiselle duunarille. En tajua, miten työttömät tai sairauslomalla olevilla edes on varaa siihen. 

Oliko terapiasta hyötyä? Oli ja ei. Paljon hyvää oli, monia asioita saimme käsiteltyä ja olin motivoitunut. Lopulta kuitenkin tuntui, että asiat kiertävät kehää eikä terapeuttikaan saanut taiottua lisää näkökulmia. Viimeinen vuosi oli melko turha, mutta kävin sen koska Kela maksoi ja olin itsekin päättänyt käydä terapian moitteettomasti loppuun saakka, tuli mitä tuli.

Kun terapia loppui, en jäänyt kaipaamaan mitään "suuria oivalluksia", koska niitä harvoin tulee. Ehkä enemmän sellaista tiettyä rytmiä, joitakin hienoja ja kannustavia keskusteluja ja tulevaisuuden toivoa. Olin ja olen edelleen traumataustani kanssa yksin, enkä halua puhua asioista kellekään ulkopuoliselle, koska en kaipaa tai halua sääliä. Siihen terapia vastasi hyvin, koska kerrankin sain antaa tulla kaiken ilman häpeän pelkoa. Menisinkö uudestaan? Menisin, ihan vain siksi että saisin puhuttua jollekin, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa uudestaan tuollaista 6 tonnin summaa omasta pussistani. 

Jouduitko tekemään nuo vastaanottokertoihin kuluneet työtunnit takaisin? Minun entisessä (olen onneksi nyt eläkkeellä kokonaan jo) työpaikassani varmaan olisi pitänyt. En tosin koskaan tullut selvittäneeksi asiaa, koska terapian hinta oli vaan liikaa. Myöskin siitä syystä, ettei siinä ole mitään takeita, miten se auttaisi. Aikoinaan ensimmäinen hoitaja, jolla kävin oli paras, empaattinen, lämmin ja tuli tunne, että hän on MINUN puolellani, vaikka kaikkia muita vastaan. Silloin sen paikan nimi oli vielä mielenterveystoimisto. Sen jälkeen olen pitempään käynyt yhdellä sh:lla, joka oli ihan ok ihminen, mutta samanlaista tunnetta kuin ensimmäisen kanssa en kokenut. Tämä on kyllä h-tin vääryys, että terapiaa ei pienituloiset pysty kustantamaan!Kuten koko mielenterveyshoito, lääkäriä ei välttämättä näe, kun sellaista ei ole kuntaan saatu, pillerit uusitaan, kukaan ei mieti, että lääkityskin voitaisiin tarkistaa  jne. jne. Minut on aikoinaan hoidettu syöpäpolillakin ja se hoito oli kallista yhteiskunnalle. Miksei sitten hoideta samalla satsauksella mielialahäiriöitä? Edelleen nämä sairaudet kai koetaan häpeällisinä.

Kävin tuolloin siivoamassa kahdessa vuorossa ja sovitin terapia-ajat työvuorojen mukaan. Ei olisi tullut mieleenkään mainita asiasta työnantajalle, saatika kellekään muulle. Itseasiassa en kertonyt terapiasta edes ystävilleni, koska en halunnut mitään ylimääräistä huomiota/leimaa/häpeää päähäni. 

Muistakaahan, että ihmisiä ne terapeutitkin on. Tarkoitan sitä, että ei kannata olla epärealistinen ja kuvitella, että ne terapeutit saavat asiat kuntoon nappia painamalla. Joillakin terapia auttaa paljon, joillakin jonkin verran ja joillekin se ei hyödytä mitään. Valitettava fakta on se, että jos taustalla on kovempaa psyykkistä sairautta, terapia ei välttämättä auta. Paras "ennuste" lienee niillä, jotka ovat edelleen työelämässä, eikä taustalla ole esimerkiksi psykoosisairautta.

Omavastuuosuus oli noin 30€/kerta

Vierailija kirjoitti:

Muistakaahan, että ihmisiä ne terapeutitkin on. Tarkoitan sitä, että ei kannata olla epärealistinen ja kuvitella, että ne terapeutit saavat asiat kuntoon nappia painamalla. Joillakin terapia auttaa paljon, joillakin jonkin verran ja joillekin se ei hyödytä mitään. Valitettava fakta on se, että jos taustalla on kovempaa psyykkistä sairautta, terapia ei välttämättä auta. Paras "ennuste" lienee niillä, jotka ovat edelleen työelämässä, eikä taustalla ole esimerkiksi psykoosisairautta.

Mielestäni on ongelmallista ettei terapiaan ohjaava taho yleensä sanallakaan kerro mitä terapialta voi odottaa saavansa. Mistä potilas voi sitten tietää saako hän hyvää hoitoa vai ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaahan, että ihmisiä ne terapeutitkin on. Tarkoitan sitä, että ei kannata olla epärealistinen ja kuvitella, että ne terapeutit saavat asiat kuntoon nappia painamalla. Joillakin terapia auttaa paljon, joillakin jonkin verran ja joillekin se ei hyödytä mitään. Valitettava fakta on se, että jos taustalla on kovempaa psyykkistä sairautta, terapia ei välttämättä auta. Paras "ennuste" lienee niillä, jotka ovat edelleen työelämässä, eikä taustalla ole esimerkiksi psykoosisairautta.

Mielestäni on ongelmallista ettei terapiaan ohjaava taho yleensä sanallakaan kerro mitä terapialta voi odottaa saavansa. Mistä potilas voi sitten tietää saako hän hyvää hoitoa vai ei?

Terapiahan ei ole varsinaisesti mitään "hoitoa". Siinä olen kyllä samaa mieltä, että olisi erityisen tärkeää ilmaista asiakkaalle selvästi, mitä terapia tarjoaa ja mitä vaatimuksia se myös itselle asettaa. Nämä ovat joskus hieman epäselviä ihmisille ja sitten tulee pettymyksiä. 

Omien kokemusteni mukaan terapia onnistuu mikäli: a) asiakas on motivoitunut, omaa kykyä jonkinlaiseen itsereflektioon ja on valmis sitoutumaan b) terapeutti on ammatillinen, pätevä ja realistinen c) asiakas hyväksyy, että ei ole mitään "taikanappia", jolla asiat ratkeavat, vaan edessä on hidas prosessi, joka vaatii itseltä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Jouduitko tekemään nuo vastaanottokertoihin kuluneet työtunnit takaisin? Minun entisessä (olen onneksi nyt eläkkeellä kokonaan jo) työpaikassani varmaan olisi pitänyt. En tosin koskaan tullut selvittäneeksi asiaa, koska terapian hinta oli vaan liikaa.

Onkohan yhtään ainoaa työehtosopimusta, jonka mukaan terapiakäynnit olisi palkallista poissaoloa? 

Vierailija kirjoitti:

Pahalta näyttää tämä ketju ihan sivusta seuraten.

Jotenkin tuntuu, että sekä psykoterapeuteilla että erikoislääkereillä tulisi olla maassamme tietty tuntimääräinen velvoite vapaaehtoistyöhön - ihan siitä edestä että muuten kiskotaan täysin silmittömiä hintoja yksityisvastaanotoilla. Tässä olisi se kompensaatio siihen, että suljetaan silmät niiltä, jotka todella apua tarvitsevat.

Me emme kuitenkaan elä Woody Allenin neuroottisessa illuusiossa, vaan raa’assa todellisuudessa.

Kiva skenaario muuten, mutta en usko, että kenelläkään terveydenhuoltoalan ammatilaisella on mahdollisuuksia tehdä työtään ilman palkkaa. Psykoterapiakoulutus maksaa kaikkine kuluineen kuulemma jopa 20 000-30 000 euroa. Joten kyllä siinä saa vähän terapoida ennen kuin ne lainat on maksettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jouduitko tekemään nuo vastaanottokertoihin kuluneet työtunnit takaisin? Minun entisessä (olen onneksi nyt eläkkeellä kokonaan jo) työpaikassani varmaan olisi pitänyt. En tosin koskaan tullut selvittäneeksi asiaa, koska terapian hinta oli vaan liikaa.

Onkohan yhtään ainoaa työehtosopimusta, jonka mukaan terapiakäynnit olisi palkallista poissaoloa? 

Tuskin. Korkeintaan voisi kuvitella joillakin poliiseilla tai palomiehillä, jos ovat joutuneet työnsä vuoksi traumaattiseen tilanteeseen ja siksi ohjataan työnantajan puolesta terapiakäynneille. Mutta nämä lienevät aika vähäisiä määriä ja tuskin kovin pitkäkestoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaahan, että ihmisiä ne terapeutitkin on. Tarkoitan sitä, että ei kannata olla epärealistinen ja kuvitella, että ne terapeutit saavat asiat kuntoon nappia painamalla. Joillakin terapia auttaa paljon, joillakin jonkin verran ja joillekin se ei hyödytä mitään. Valitettava fakta on se, että jos taustalla on kovempaa psyykkistä sairautta, terapia ei välttämättä auta. Paras "ennuste" lienee niillä, jotka ovat edelleen työelämässä, eikä taustalla ole esimerkiksi psykoosisairautta.

Mielestäni on ongelmallista ettei terapiaan ohjaava taho yleensä sanallakaan kerro mitä terapialta voi odottaa saavansa. Mistä potilas voi sitten tietää saako hän hyvää hoitoa vai ei?

Terapiahan ei ole varsinaisesti mitään "hoitoa". Siinä olen kyllä samaa mieltä, että olisi erityisen tärkeää ilmaista asiakkaalle selvästi, mitä terapia tarjoaa ja mitä vaatimuksia se myös itselle asettaa. Nämä ovat joskus hieman epäselviä ihmisille ja sitten tulee pettymyksiä. 

Omien kokemusteni mukaan terapia onnistuu mikäli: a) asiakas on motivoitunut, omaa kykyä jonkinlaiseen itsereflektioon ja on valmis sitoutumaan b) terapeutti on ammatillinen, pätevä ja realistinen c) asiakas hyväksyy, että ei ole mitään "taikanappia", jolla asiat ratkeavat, vaan edessä on hidas prosessi, joka vaatii itseltä paljon.

+ asiakkaan tuskin on hyvä olla psykoottinen tai vakavasti persoonallisuushäiriöinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuota tullu käytyä terapiassa 5 vuotta vaikka ei ois varaa.

3 vuotta 2 kertaa viikossa ja omavastuuosuuksiin hain toimeentulotukea. Opintolaina piti toki nostaa, mutta oisin nostanu joka tapauksessa.

Sen jälkeen oon käyny kerran viikossa ja saanu vammaistukea ja en nyt muista oliko se harkinnanvaraista vai ennaltaehkäisevää toimeentulotukea, kun vammaistuki ei riittäny edes kerta/viikko tahdilla terapian kustannuksiin.

Ton jälkeen oon saanu korkeampaa vammaistukea, joka on riittäny noin kolmeen kertaan kuussa.

Välillä oon kyseenalaistanu, onko terapiassa järkeä, koska on menny ihan liian paljon aikaa ja jaksamista jatkuvaan hakemusten ja valitusten rustaamiseen. Vähän kohtuuttomalta tuntuu välillä. Oon kuitenkin tyytyväinen että saanu edes näin pitkään.

Loppujen lopuksi kyse pienistä rahoista yhteiskunnalle mutta isoista, jos kuntoutettavissa olevat ei voi hakeutua hoitoon tai jatkaa sitä riittävän pitkään.

Pakko kysyä (ei ole pakko vastata): millä diagnooseilla olet onnistunut saamaan vammaistukea terapiakuluihin? Saatika korotettua. Sehän on nykyisin rajattu lähes liikuntakyvyttömien, täysin avustettujen tukimuodoksi.

Traumaperäinen stressireaktio ja keskivaikea masennus.

Ei kai psyykkisistä syistä vammaistukea myönnetä? Ellei kyseessä ole aivovamma. 

No, toisaalta psykoterapia on sellaisia aloja missä asiakas maksaa sen todellisen hinnan. Tottakai se kirpaisee. Kun käytte tavallisella yleislääkärillä terveyskeskuksessa, ette maksa todellista vaan subventoidun hinnan.  Onhan se tuntuva. Psykoterapeutti on käynyt kaliin lisäkoulutuksen yliopisto-opintojensa tai muun perustutkintonsa päälle, kyllähän se maksaa.

Vierailija kirjoitti:

No, toisaalta psykoterapia on sellaisia aloja missä asiakas maksaa sen todellisen hinnan. Tottakai se kirpaisee. Kun käytte tavallisella yleislääkärillä terveyskeskuksessa, ette maksa todellista vaan subventoidun hinnan.  Onhan se tuntuva. Psykoterapeutti on käynyt kaliin lisäkoulutuksen yliopisto-opintojensa tai muun perustutkintonsa päälle, kyllähän se maksaa.

Höpöhöpö.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahalta näyttää tämä ketju ihan sivusta seuraten.

Jotenkin tuntuu, että sekä psykoterapeuteilla että erikoislääkereillä tulisi olla maassamme tietty tuntimääräinen velvoite vapaaehtoistyöhön - ihan siitä edestä että muuten kiskotaan täysin silmittömiä hintoja yksityisvastaanotoilla. Tässä olisi se kompensaatio siihen, että suljetaan silmät niiltä, jotka todella apua tarvitsevat.

Me emme kuitenkaan elä Woody Allenin neuroottisessa illuusiossa, vaan raa’assa todellisuudessa.

Kiva skenaario muuten, mutta en usko, että kenelläkään terveydenhuoltoalan ammatilaisella on mahdollisuuksia tehdä työtään ilman palkkaa. Psykoterapiakoulutus maksaa kaikkine kuluineen kuulemma jopa 20 000-30 000 euroa. Joten kyllä siinä saa vähän terapoida ennen kuin ne lainat on maksettu.

Kaikki psykologit ja psykiatrit jotka ovat terpiakoulutuksen tehneet, ovat samanaikaisesti vakituisissa työsuhteissa lypsämässä yksityisellä sen rahan asiakkailta. Ei todellakaan lainaa.

Alalla sivusta seurannut.

Vierailija kirjoitti:

Terapia on kohtuuttoman kallista, mikä on älyttömässä ristiriidassa vielä sen kanssa että terapiaa tarvitsevien taloudellinen tilanne ei yleensä ole yltäkylläinen. Sitten päälle se, että terapian taso vaihtelee ihan hirveästi terapeutista riippuen. Kaikki terapia saman terapiasuuntauksen sisällä ei siis todellakaan ole välttämättä avuksi tai hyödyllistä. Olisi kiva jos tähän jotenkin puututtaisiin. On vaikea kuvitella, että fyysisissä sairauksissa hoidon taso vaihtelisi niin paljon, tai että hoitoon pääsy yksistään olisi niin riippuvaista potilaan varallisuudesta. Psyykkiset ongelmat ovat kuitenkin hyvin invalidisoivia, heikentävät ja tuhoavat työkykyä (mikä on yhteiskunnan tappio)ja lisäävät myös muiden sairauksien ja kuoleman riskiä.

No. Vähän niinkuin rakkaudenkin mittaaminen on vaikeaa. Niin mikä on kenellekin hyödyksi ja miten, miten sitä mittaisit? Siinä missä tulehdus paranee antibiooteille, ja murtunut jalka luutuu, miten todennat sen, kuinka monta prosenttia traumasta on eheytynyt ja mitä se eheys kyseisen henkilön kehotuntemuksina ja kokemusmaailmassa tarkoittaa? Mielen korjaaminen on vaikeaa ja vaatii myös asiakkaan omaa panosta, toisin kuin kuun luutuminen tai lääkekuuri, ja terapiatyö on siksi myös kallista, koska se on vaativa ammatti. Ja toisaalta, lääkäreiden todelliset palkat ja fyysisten vammojen hoitokulut ovat kokonaisuudessaan paljon kalliimpia. Totta on kyllä, et usein juuri eniten apua tarvitsevilla on heikoin rahatilanne. Ja heitä pitäisi oikeasti tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuota tullu käytyä terapiassa 5 vuotta vaikka ei ois varaa.

3 vuotta 2 kertaa viikossa ja omavastuuosuuksiin hain toimeentulotukea. Opintolaina piti toki nostaa, mutta oisin nostanu joka tapauksessa.

Sen jälkeen oon käyny kerran viikossa ja saanu vammaistukea ja en nyt muista oliko se harkinnanvaraista vai ennaltaehkäisevää toimeentulotukea, kun vammaistuki ei riittäny edes kerta/viikko tahdilla terapian kustannuksiin.

Ton jälkeen oon saanu korkeampaa vammaistukea, joka on riittäny noin kolmeen kertaan kuussa.

Välillä oon kyseenalaistanu, onko terapiassa järkeä, koska on menny ihan liian paljon aikaa ja jaksamista jatkuvaan hakemusten ja valitusten rustaamiseen. Vähän kohtuuttomalta tuntuu välillä. Oon kuitenkin tyytyväinen että saanu edes näin pitkään.

Loppujen lopuksi kyse pienistä rahoista yhteiskunnalle mutta isoista, jos kuntoutettavissa olevat ei voi hakeutua hoitoon tai jatkaa sitä riittävän pitkään.

Pakko kysyä (ei ole pakko vastata): millä diagnooseilla olet onnistunut saamaan vammaistukea terapiakuluihin? Saatika korotettua. Sehän on nykyisin rajattu lähes liikuntakyvyttömien, täysin avustettujen tukimuodoksi.

Traumaperäinen stressireaktio ja keskivaikea masennus.

Ei kai psyykkisistä syistä vammaistukea myönnetä? Ellei kyseessä ole aivovamma. 

Neuropsykiatrisen diagnoosit kuten Asperger? Saavatko he?

He saisivat huomattavasti madallettua hintojaan mikäli alkaisivat pitää virtuaalivastaanottoa. Kaikki osapuolet voisivat olla kotona hoitamassa asian. Aika on rahaa. Bussiliput maksaa, pysäköiminen maksaa jne.

Vierailija kirjoitti:

Toimentulotuessa maksetaan kelanpsykoterapian kulut.

Eli terapiaa saa vain toimeentulotukeen oikeutettu tai varakas.

Pienehköä palkkaa nauttiva perheellinen on taas väliinputoaja.