IS: Nyt puhuvat köyhtyvät kolmekymppiset: ”Olen oppinut pelkäämään silloinkin kun kaikki vaikuttaa menevän hyvin”

Vierailija kirjoitti:

Olen 28-vuotias. Vasta nyt voin harkita lasten tekoa koska pääsin s-ryhmään töihin ja koeaikakin on kuukausi sitten ohitettu. Ennen olin töissä pienessä ykstityisessä yrityksessä eikä toivoakaan olisi ollut edes haaveilla lapsista.

Tämä, mietippä mitä tämä yhteiskunta tarjoaa sinun lapsille, kun he tulevat työikäiseksi. Ei varmaan edes sitä mitä sinulle. Eli kannattaako tehdä??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.

Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.

Iso osa esim. osa-aikaisista haluaisi enemmän tunteja muttei saa. Työsuhteista ajetaan pakolla tietyn alan ihmisiä freelancereiksi, koska se on firmoille halvempaa. "Yrittäjät" pyörittävät mm. Woltin tapaisia bisneksiä, joissa "työnantajan" puolesta ei tarjota edes vakuutuksia työskentelyn ajaksi. Tutkijoiden ennustusten mukaan kymmeniä prosentteja ammateista tulee automatisaation takia häviämään tulevaisuudessa. 

Maailma on hyvin erilainen nykyisin kuin 1990-luvulla.

Automaatio tappoi työpaikkoja jo 90-luvullakin. Samaten tappoin 1890 luvulla, Samate 1770-1800 luvuilla... Ja kas kummaa aina on ollut (uusia) töitä jopa enemmän kuin murrosta. Mikään ei osoita että miksi juuri nyt olisi toisin.

Ei automaatio niitä tappanut, vaan globalismin nimellä markkinoitu vapaakauppa. Suomesta roudattiin satojen tehtaiden koneet Kiinaan ja Itä-Eurooppaan, suomalaiset päätyivät työttömyyskortistoon. Nyt me ostamme niillä koneilla ulkomailla tehtyjä tuotteita. Tai osa kansasta ostaa, eli ne jotka ovat saamapuolella valtion jatkuvasti ottamasta velasta. 

Olen 35-vuotias määräaikaisissa työtehtävissä oleva, olen ollut niissä kohta kymmenen vuotta. Alani on sellainen, että suurin osa työskentelee määräaikaisesti erilaisissa projektitehtävissä, eikä vakituisia pestejä ole juuri tarjolla.

Minulla on kaksi lasta, ja olen siihen tyytyväinen. Henkilökohtainen talouteni on jatkuvasti mielessä. Minulla on paljon lainaa, joka ei kuitenkaan liity pikavippeihin tai muunlaisiin kulutusluottoihin, vaan ovat mm. vanhempieni tilanteeseen liittyviä ja siten hyvin harkitusti otettuja. On ollut yksinkertaisesti pakko ottaa lainaamiseen liittyviä riskejä, vaikka töihin liittyvä tulevaisuus pelottaa harva se päivä. Tässä on pakko ollut ottaa eräänlainen nihilistinen asenne ja ajatella siten kaikkea materiaalista omaisuutta mahdollisimman pienellä tunteellisuudella, koska joskus siitä saattaa olla pakko luopua.

Jos pitäisi valita koulutuspaikka uudelleen, en lähtisi samalle alalle, vaan sellaiselle jolla olisi paremmin vakituisia töitä tarjolla, vaikka työn sisältö ei olisikaan mielekästä. Mediassa kirjoitellaan jonkin verran siitä, että ikäluokkaani kuuluvat ihmiset ajattelevat erityisesti työn mielekkyyttä. Ehkä joku tekeekin niin, mutta kyllä perheellisen silmin katsottuna kaiken A ja O on se, että elämän taloudelliset edellytykset ovat kunnossa. Toki perheen sisäisen rauha ja mielekkyys on mielettömän tärkeää, mutta samalla on hyvin tiedossa, miten taloudellinen eriarvoisuus vaikuttaa niin lasten minäkuvaan vielä aikuisena tai sen puoleen aikuisten käsitykseen elämästä ja ympäristöstä. Olemme materialistinen ja työhön perustuva yhteiskunta, ja siinä sitten ollaan. Tässä ajattelussa työttömien kohtelu aktiivimallin silmin puhdasta hyväosaisten kettuilua ja tukiviidakko tahallista kiusantekoa.

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

Vuosimallin -80 palstailija täällä hei. Varsinaisesti ei mielestäni kannata nokitella sillä että kenellä nyt on ollut synkintä. Mutta kun tuo lähes koko maan kaatanut lama iski niihin vuosiin jolloin on ollut itse keskenkasvuinen niin se kyllä muokkasi koko maailmankuvaa. Eihän lapsena / teininä hoksaa että lama on väliaikainen ilmiö, vaan sitä saa käsityksen että oikeastaan kukaan ei tule enää saamaan töitä, ja firmaa nyt ei ainakaan kannata laittaa pystyyn kun yrittäjät vetivät ranteita auki bisnesten kaatuessa. Kuvittelisin että nuoren aikuisen näkökulmat ovat sentään jo vähän laajemmat kuin seiskaluokkalaisen.

Olen syntynyt 70-luvun alussa ja opiskelin 90 -luvun alussa. Koko opiskeluaikana ei ollut kesätöitä saati muita töitä tarjolla lainkaan, onneksi oli opintolaina ja vanhemmat jeesasivat. Vanhempani ovat suuria ikäluokkia ja heillä oli oma asunto jo 20-kymppisinä ja alle 30-kymppisinä mökkikin. Pitkät työsuhteet ja nyt isällä hyvä eläke valtiolta.

Valmistuin tilanteeseen jossa tarjottiin vain pätkätyötä (ja sitäkin jos oli onnekas), itse asiassa aloitin harjoittelijana (vaikka minulla oli tutkinto) ja usean kuukauden ajan sain työkkäristä nimellistä korvausta (jolla kaupunki säästi palkkakuluissa) enkä ollenkaan alani TES:ä vastaavaa palkkaa, näin jälkikäteen risoo (onhan se törkeää hyväksikäyttöä) mutta sainpa näytettyä osaamiseni ja minut otettiin tuohon työpaikkaan sijaiseksi jonka työsuhdetta jatkettiin aina 2-3 kuukauden välein, minulla oli tuuria eikä tainnut olla kuin pari  lyhyttä pätkää ilman töitä (jolla poltettiin lomat pois :( ) Kyllästyin tilanteeseen ja koska olin joka tapauksessa halunnut aina lähteä ulkomaille töihin, pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin ulkomaille. Aika siellä venähti melkein 4 vuoteen kunnes palasin (2001) ja tällöin tilanne Suomessa olisikin jo parempi ja saatoin valita työpaikoista. Vaihdoin sitten reilun puolen vuoden kuluttua vielä alaa Suomessa enkä ole ollut päivääkään työttömänä tuon 90 -luvun jälkeen. Sain vakinaisen työsuhteen 2002 ja sen jälkeen olen vaihtanut työpaikkaa 2 kertaa palkkakehitystä saaden.

Jos itse olisi Y-sukupolvea niin todellakin miettisin ulkomaita vaihtoehtona. Kyllä siellä saa elämänkokemusta ja perspektiiviä moniin asioihin ja takaisin toki pääsee. Itselläni se oli elämäni paras päätös.

Vierailija kirjoitti:

Jep voin samaistua tähän näin 25 vuotiaana. Minulla on työpaikka, määräaikainen tietenkin. Pakko asua vuokralla, en uskalla esimerkiks omistusasuntoa harkita kun ei tulevasta tiedä. Sitten vielä omat epävarmuustekijät työpaikalla, pakko olla joustava ja suostuttava kaikkeen oman jaksamisen uhalla, jottet joudu huonoon valoon ja "mokaa" mahdollisuuksia jatkosopimuksesta.. Ei varmaan vaikea arvata että olen todella väsynyt ja elämänilo kadoksissa kun kaikki on niin epävarmaa jatkuvasti. Enhän tietenkään näin saisi tuntea, minulla sentään on se työpaikka, toisilla ei edes sitä.

Mutta jos jaksamisesi tuosta ei parane, niin ei ole mitään järkeä jatkaa tuolla. Jos terveys (henkinen tai fyysinen) menee, niin muu menettää merkityksensä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän kyllä. Itse olen 38-vuotias ja jatkuva epävarmuus työpaikasta vaivaa huolimatta siitä, että paikka on vakituinen. En oikein uskalla kuluttaakaan, kun pelkään että seuraavissa yt:issä saan kenkää.

Ennen vanhaan oli siinä mielessä helpompaa, että töitä sai aina. Oli jopa tavallista että samassa työpaikassa oltiin koko työura.

En pidä itseäni köyhänä, mutta tämä epävarmuus on raastavaa.

Mutta kun pistät aina joka kuukausi jonkin verran säästöön, niin ei tarvitse niin paljon stressata tulevasta, jos sattuisi käymään huonosti. Ja kun kerran olet hyvä työntekijä, varmasti joku muu saa monoa ilman että sinä saat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.

Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.

Eivät niin, mutta mielikuvat aiheuttavatkin enemmän pelkoa kuin tilastot.

T. Lentopelkoinen

No, juuri siksi kannattaisikin tukeutua tilastoihin, niin turhat pelot hälvenisivät. Turha antaa pelolle valtaa, jos sen voi poistaa faktoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.

Mielikuvat ja tilastot eivät tue toisiaan.

Eivät niin, mutta mielikuvat aiheuttavatkin enemmän pelkoa kuin tilastot.

T. Lentopelkoinen

No, juuri siksi kannattaisikin tukeutua tilastoihin, niin turhat pelot hälvenisivät. Turha antaa pelolle valtaa, jos sen voi poistaa faktoilla.

Pelkoja nimenomaan ei voi poistaa faktoilla, koska ne ovat irrationaalisia. Opiskele vähän psykologiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 33, työhistoria pelkkää pätkätyötä ja määräaikaista. Yksi entisistä pomoista kehui kuinka olen hyvä työntekijä ja oikea löytö firmalle, mutta silti ei ollut tarjolla muuta sopparia kuin aina puoleksi vuodeksi kerrallaan. En usko koskaan saavani täysiaikaista pysyvää työsuhdetta joten ei myöskään kannata haaveilla talosta, autosta tai mistään muustakaan. Lapsia en onneksi ole koskaan halunnut joten ei harmita ettei niihin olisi rahaa. Opintolainan jos joskus saisin kuitattua pois niin olisin onnellinen, mutta senkin lyhentäminen pienistä tuloista tuntuu loppumattomalta suolta.

Minulla samaa, ikää 36v. Pitkä CV, hyvä kokemus, aidosti hyvä työntekijä joka osaa johtaa itseään, seurata ohjeita ja kommunikoi selkeästi. Pätkää siellä, pätkää täällä, kaikki kehuvat, mutta kukaan ei halua palkata. Nytkin on vakituinen 0-tuntisoppari, jee. Minulla, keski-ikäisellä, jolla on takana kaupungin hallinnon ja ministeriötason töitä!

6000 euron opintolainaa olen maksanut pois kohta 10 vuotta. Ajattelin, että saan jossain vaiheessa työn, josta voin muutaman kuukauden säästettyäni maksaa lopun lainan pois kerralla. HAH.

Asunnon saan ostettua vain lottovoitolla tai jos joku rikas mies haluaa minusta vaimon itselleen.

Lapsia en halua, joten sen puoleen nykyinen pohjaton suo on OK. 

En koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu esim. 4kk päästä. Olenko töissä vai en, onko töitä vai ei, paljonko rahaa on jne. 

Täällä samanmoinen, s.-74.

Valmistuin 2002 yliopistosta opetusalalle. Opintolainani maksoin vähitellen pois työttömyyskorvauksista. 

Elämä mennyt pätkätöissä kaupungilla, ministeriöissä, yksityisillä ja nyt keikkalaisena työnvälitysfirmassa. Todella mieltäylentävää.

Monet TE:n työnhaku- ja CV-kurssit takana jo vuodesta 2002. Työnsaanti ei ole ainakaan siitä kiinni :,-D

Työntekijänä olen kehuttu ja tullut loistavasti ihmisten kanssa toimeen. Mutta kun ei sitä vakipaikkaa saa. Tällä mennään kai hautaan saakka. Kohtahan olenkin jo viisikymppinen, joten alkaa pätkähommiin pääsy tyrehtyä iän puolesta. Tai kyllähän sitä aina ilmaiseksi pääsee "työharjoitteluun". 

Eläkekertymä on säälittävä eli en pääse sen puolesta rilluttelemaan. Jos vakavasti sairastun tai vanhuudenheikkous vaivaa, niin kai joku eutanasia on silloin jo laillistettu.

Käydessäni Bulgariassa opiskeluaikanani ihmettelin yleisövessojen edessä veskipaperiarkkeja myyviä, ryppyisiä vanhuksia. Enpä silloin tiennyt, että tuo tulee olemaan minunkin tulevaisuuteni hommaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse taas 1970-luvun lopulla syntynyt ja tunnistan täysin samat tilanteet ikäpolvessani. Työpaikoilla 10 v vanhemmat ovat johtotehtävissä tai muutoin hyvissä asemissa. Oma ikäluokka ja nuoremmat saamme tyytyä jämiin ja meitä yritetään kyykyttää kaikessa. Omat vanhempani saavat parempaa eläkettä kuin minä palkkaa (Br 2600€/kk).

Jos annat kyykyttää itseäsi, niin sinua kyykytetään aina. Hankkikaa selkäranka ja sanokaa takaisin. Nössöys on liian monen ongelma tässä maassa kantaväestössä.

Vierailija kirjoitti:

Muistelen 60- ja 70-lukujen kolmekymppisiä eli niitä suuria ikäluokkia,jotka ei tyytyneet marmattamaan, vaan lähtivät töihin Ruotsiin. Jos he olisivat kaikki jääneet Suomeen, olisi meillä tilanne aivan toinen. Miksi nykyiset 30v ikäiset ei uskalla irrottautua tutusta ja turvallisesta.

Katselin työllisyysastekarttaa ja tajusin, että isossa osassa maata on Helsinkiä parempi työllisyys. Mutta Oopperatalon kupeesta ei haluta pois!

Kyllä, sinnehän sitä mentiin, silloin.. Äitini oli yksi heistä, joka lukion jälkeen lähti sinne, kun ei löytynyt töitä kotikulmilta. Se kävi kuulemma siten, että soiteltiin eri yrityksiin huonolla ruotsilla, ja joku sitten palkkasi sen pari lausetta ruotsia osaavan nuoren johonkin tuotantotason töihin tai ravintola-apulaiseksi. Meinaatko, että nykyisin työnhaku toimii noin?

Ja varmasti moni niistä koulutetuista kolmekymppisistä, joilla on mahdollisuus työllistyä Ruotsissa, sinne lähtevätkin, ja siellä ovatkin. Olen itsekin kolmekymppinen, ja jossain vaiheessa koitin töitä etsiä Ruotsista, mutta ei onnistunut.

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

Olen syntynyt 70.Lapset syntyneet 90 luvulla.

Kyllä heillä on paljon vaikeampaa kun meillä aikoinaan.Meillä alko elämä rullaamaan parempaan parin kituuttelu vuoden jälkeen.Nykynuorilla on mielestäni yhtä kituuttelua.

Vierailija kirjoitti:

Te vanhat 70-luvulla syntyneet viette leivän nykynuorison suusta!

Suuret, ahneet, itsekeskeiset, egoistiset, kusipäiset ikäluokat eivät ole syntyneet 70-luvulla.

Idän trolli taas ajaa sukupolvia vastakkain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistelen 60- ja 70-lukujen kolmekymppisiä eli niitä suuria ikäluokkia,jotka ei tyytyneet marmattamaan, vaan lähtivät töihin Ruotsiin. Jos he olisivat kaikki jääneet Suomeen, olisi meillä tilanne aivan toinen. Miksi nykyiset 30v ikäiset ei uskalla irrottautua tutusta ja turvallisesta.

Katselin työllisyysastekarttaa ja tajusin, että isossa osassa maata on Helsinkiä parempi työllisyys. Mutta Oopperatalon kupeesta ei haluta pois!

Kyllä, sinnehän sitä mentiin, silloin.. Äitini oli yksi heistä, joka lukion jälkeen lähti sinne, kun ei löytynyt töitä kotikulmilta. Se kävi kuulemma siten, että soiteltiin eri yrityksiin huonolla ruotsilla, ja joku sitten palkkasi sen pari lausetta ruotsia osaavan nuoren johonkin tuotantotason töihin tai ravintola-apulaiseksi. Meinaatko, että nykyisin työnhaku toimii noin?

Ja varmasti moni niistä koulutetuista kolmekymppisistä, joilla on mahdollisuus työllistyä Ruotsissa, sinne lähtevätkin, ja siellä ovatkin. Olen itsekin kolmekymppinen, ja jossain vaiheessa koitin töitä etsiä Ruotsista, mutta ei onnistunut.

Ei tarvinnut osata ruotsia yhtään.Kävivät ruotsista esm Uudenkaupungin autotehtaalla värväämässä.

Vierailija kirjoitti:

1800-luvun teollistumisesta saakka on kiihtyvällä tahdilla kehitetty koneita ja laitteita, jotka vähentäisivät ja helpottaisivat ihmisten työtä. Eikö se nyt ole selvää, että jossain vaiheessa niitä töitä ei sitten enää ole kaikille?

Työelämä vaatisi totaalisen muutoksen. Vaikka sen kansalaispalkan tai työn jakamisen tms.

Työttömien muuttohaluttomuudesta huutelu on aivan turhaa, koska sama kehitys koskee koko Suomea ja Eurooppaa, koko maailmaa.

Ongelma on myös siinä, että työpaikoilla on väki mitoitettu minimiin aiempaan verrattuna. Yksi tekee burn outin partaalla viiden työt. Eihän se niin voi mennä kovin kauaa.

Työpäivien pituutta voisi lyhentää kuuteen tuntiin. Se olisi tehokkain tapa ja työllistäisi kaksi ihmistä (6h aamulla+6h iltapvällä). Mutta eihän se työnantajille, käy, koska kaikki työnantajamaksut... Maksuihinkaan ei ole valtiovallalla kiinnostusta puuttua, vaikka hyvinkin voisi.

Suomalaiset ovat niin kilttejä, eikä kukaan uskalla sanoa, että nyt ollaan viimeisessä pisteessä.

70-luvulla ihmiset muuttivat Ruotsiin ja saavuttivat keskiluokkaisen elämän. Nyt kehotan ihmisiä muuttamaan Aasiaan. Siellä keskiluokka kasvaa, ja töitä riittää kaikille jotka eivät töitä pelkää.

Hiukan outoa jos työttömät koetaan uhkana kuten vanhoina hyvinä aikoina mutta enemmän pitäisi olla huolissaan yhä enemmän köyhtyvästä keskiluokasta.

Myös tinkimis ja säästämis trendit kielii jo siitä väistämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.

Työttömiä on nyt puolet siitä mitä silloin ja opintososiaaliset etuudet olivat paljon pienemmät.  2000-luvulla ei ole ollut 20-vuotista taloudellista depressiota. 2000-luvun alussa teknokupla ja ennen Lehman Brothersin konkkaa ja Kreikkaa lama oli harvan mielessä.

  Työttömiä on edelleenkin oikeasti lähemmäs puoli miljoonaa. Tilastoja on vain siivottu erilaisilla keinoilla, että ne eivät näyttäisi niin kauheilta.