Lue keskustelun säännöt.
IS: Nyt puhuvat köyhtyvät kolmekymppiset: ”Olen oppinut pelkäämään silloinkin kun kaikki vaikuttaa menevän hyvin”
14.01.2019 |
Elämän jatkuva epävarmuus vaivaa jatkuvasti monia niin sanottuun y-sukupolveen kuuluvia.
– Olen miltei koko elämäni tehnyt pätkätöitä. Olen oppinut pelkäämään silloinkin kun kaikki vaikuttaa menevän hyvin, sillä seuraavana päivänä saattaa olla työtön, kertoo 38-vuotias Sami Ilta-Sanomille.
Y-sukupolveksi sanotaan 80-luvulla ja 90-luvun alussa syntynyttä sukupolvea. Tilastojen perusteella tämän sukupolven tulokehitys ja sijoittuminen työelämässä on jäänyt jälkeen aiemmista sukupolvista.
Miten sinä koet köyhyyden. Uskallatko miettiä esim. lasten tekoa kun tulevaisuuden toimeentulosta ei ole varmuutta?
Kommentit (301)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.
Työttömiä on nyt puolet siitä mitä silloin ja opintososiaaliset etuudet olivat paljon pienemmät. 2000-luvulla ei ole ollut 20-vuotista taloudellista depressiota. 2000-luvun alussa teknokupla ja ennen Lehman Brothersin konkkaa ja Kreikkaa lama oli harvan mielessä.
Työttömiä on edelleenkin oikeasti lähemmäs puoli miljoonaa. Tilastoja on vain siivottu erilaisilla keinoilla, että ne eivät näyttäisi niin kauheilta.
Kyllä!
Työttömyys oli 90-luvun lamassa pahimmillaan n. 700 000 hlöä ja nykyään 500 000.
Erilaisilla tilastokikoilla saadaan luku näyttämään pienemmältä. Esim. palkaton työkokeilu, palkaton työharjoittelu, palkkatuettu työskentely, karenssiin ajaminen, osa-aikainen työ vastoin tahtoa, pienyrittäjyys jolla ei elä ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse taas 1970-luvun lopulla syntynyt ja tunnistan täysin samat tilanteet ikäpolvessani. Työpaikoilla 10 v vanhemmat ovat johtotehtävissä tai muutoin hyvissä asemissa. Oma ikäluokka ja nuoremmat saamme tyytyä jämiin ja meitä yritetään kyykyttää kaikessa. Omat vanhempani saavat parempaa eläkettä kuin minä palkkaa (Br 2600€/kk).
Jos annat kyykyttää itseäsi, niin sinua kyykytetään aina. Hankkikaa selkäranka ja sanokaa takaisin. Nössöys on liian monen ongelma tässä maassa kantaväestössä.
Ymmärsit väärin. Kyse ei ole takaisin sanomisesta vaan, että asema on monilla 30-40v työpaikalla niin huono, että esimerkiksi esimiehet voivat kaataa nuorempien niskaan sellaiset työt, joita kymmenen vuotta vanhemmat esimiesten ikätoverit eivät suostu tekemään. Ikätovereille ei uskalleta dumpata niitä, mutta nuoremmille voi. Tarkoitan tässä sellaisia töitä, jotka eivät kuulu kyykytettyjen toimenkuvaan eikä heille välttämättä anneta edes lähtökohtia tehdä ko.tehtäviä kunnolla. Eli suo siellä, vetelä täällä. Jos nuorempi sanoo takaisin, se usein kostetaan jotenkin. Eikä muutosta näy, kun olemme kaikki vielä +70v töissä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä sama pelon ilmapiiri on ihan meidän 70-lukulaisiin istutettu. Se suuri "lama" oli silloin 90-luvun alussa, jolloin 70-luvulla syntyneet oli joko juuri aikuistuneet tai sitten esimerkiksi toisen asteen opiskelijoita. Se oli raju, paljon rajumpi suoranaisesti kuin nämä nykyiset taantumat. Se oli kertarysähdys, jossa luotto tulevaan katosi yhteiskunnassa kerralla. Itse olin lukiossa tuohon aikaan ja vaikka oma perheeni meni kevyellä, niin kavereiden perheissä oli paljon ongelmia. Se istutti pelon tulevasta ja omasta työllistymisestä. Valmistuin yliopistosta 2000 ja pääsin kyllä töihin, mutta yhtä yt-neuvotteluiden kierrettä se on ollut, jotain työttömyyttä ja pätkätöitä, nyt olen vakityössä julkisella, joten työni on suhteellisen varma.
Pahinta on, että 90-luvun alun laman piti olla ohimenevä vaihe, jonka jälkeen palataan takaisin luotettavaan työelämään. Sitä ei ole koskaan tapahtunut. Sama hurlumhei on jatkunut siitä lähtien, pian 30 vuotta. Suomessa on jatkuva pelon ilmapiiri ja ihmiset on aivan varmoja, että pian lähtee työpaikka alta. Kyllä tämä sama ilmiö on koskenut oikeastaan kaikkia työssäkäyviä ikäluokkia sittemmin. Nykyiset 40+ ovat aivan samassa pelkotilassa kuin 25-vuotiaat, koska heilläkään ei ole koskaan ollut turvallista työelämää. Toisaalta lama iski myös ihan niihin haukuttuihin 40-luvun ikäluokkiinkin. Moni teki konkurssin, velkaantui ja monella loppui työura siiihen, jonka jälkeen odotti enää eläkepapereita 10 vuotta, kun oli yli-ikäinen enää työllistymään.
Mitä tälle pitäisi tehdä? Minulla on ollut ruotsalaisia, saksalaisia, englantilaisia jne. työkaverita ja tuntuu, että kaikkialla muualla ihmiset voivat luottaa tulevaan. Suomessa pelätään ja ollaan hyvin ahdistuneita. Me olemme jatkuvassa lamassa, vuodesta toiseen. Työpaikat heiluu alta. Sitä toki tapahtuu kaikkialla, mutta Suomessa ei voi luottaa, että se uusi löytyy sitten naapurifirmasta.
Minun mielestäni syy on siinä, että vanhempiemme ikäluokka on kehittänyt katteettoman itseluottamuksen, koska heidän aikuisiälleen on osunut pari poikkeuksellisen kovaa nousuvaihetta: ensin 60-80 -luvulla ja sitten vuodesta -95 eteenpäin. Jos katsotaan Suomen tilannetta realistisesti, on helppo ymmärtää että nuo ajat olivat täysin poikkeuksellisia - eivät mikään normaalitila. Ainakin omat vanhempani kuitenkin ovat tottuneet siihen, että näin helposti ne asiat sujuvat:
- otetaan iso asuntolaina huippukorolla ja inflaatio sulattaa sen muutamassa vuodessa olemattomiin (otettua lainaa ei siis tarvinnut itse maksaa kuin osittain),
- oli koulutusta tai ei, aina löytyy työpaikka kun vain ahkerasti ja nöyrällä asenteella käy kyselemässä,
- jos viitsii kouluttautua niin sitten vasta onkin asiat ruusuisesti ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista,
- riskejä kannattaa ottaa, mm. lapsia kannatta tehdä vaikka ei olisikaan varmuutta työn jatkumisesta, koska aina tulee jostain uusi työ jos edellinen loppuu
- ihan tavallinen pulliainen pystyy etenemään urallaan aina johtotehtäviin asti, kunhan osaa pelata korttinsa oikein ja nuoleskella työnantajaa sopivasti - ei tarvitse olla mitenkään erityisen koulutettu, esiintymistaitoinen, kielitaitoinen tmv.
Näitä uskomuksia vanhempamme ovat sitten siirtäneet meille nuoremmille sukupolville. Odotuksemme siitä, kuinka helppoa kaikki tulee olemaan, ovat ihan vääristyneitä, koska todellisuus ei ole niin ruusuinen ja pumpulinen kuin meille on uskoteltu. Se ruusuinen vaihe oli poikkeus, nyt on palattu takaisin normaalitilaan.
Itse teen työtä jossa kumpikaan vanhemmistani ei olisi pärjännyt päivääkään niillä taidoilla ja sillä hieman ylimielisellä asenteella, joka heillä on. Silti palkkani on yksi vitsi suhteessa heidän palkkatasoonsa. Saan vuosittain pelätä, jatkuuko työ vielä, ja jos ei jatku niin mistä uusi työ tilalle. Alallani on todella vaikeaa työllistyä kotimaassa, joten todennäköisesti edessä on muutto ulkomaille jos työni täällä loppuu. Onneksi minulla on mahdollisuus muuttaa useampaan maahan, koska puhun sujuvasti useita kieliä. Nykyään on luultavasti turha haaveillakaan ulkomailla työllistymisestä, jos ei puhu maan kieltä tai vähintään englantia sujuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Idän trolli taas ajaa sukupolvia vastakkain.
Höpöhöpö. Älä syyttele syyttömiä, vi"tun ku"sipäänarsisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1800-luvun teollistumisesta saakka on kiihtyvällä tahdilla kehitetty koneita ja laitteita, jotka vähentäisivät ja helpottaisivat ihmisten työtä. Eikö se nyt ole selvää, että jossain vaiheessa niitä töitä ei sitten enää ole kaikille?
Työelämä vaatisi totaalisen muutoksen. Vaikka sen kansalaispalkan tai työn jakamisen tms.
Työttömien muuttohaluttomuudesta huutelu on aivan turhaa, koska sama kehitys koskee koko Suomea ja Eurooppaa, koko maailmaa.
Ongelma on myös siinä, että työpaikoilla on väki mitoitettu minimiin aiempaan verrattuna. Yksi tekee burn outin partaalla viiden työt. Eihän se niin voi mennä kovin kauaa.
Työpäivien pituutta voisi lyhentää kuuteen tuntiin. Se olisi tehokkain tapa ja työllistäisi kaksi ihmistä (6h aamulla+6h iltapvällä). Mutta eihän se työnantajille, käy, koska kaikki työnantajamaksut... Maksuihinkaan ei ole valtiovallalla kiinnostusta puuttua, vaikka hyvinkin voisi.
Suomalaiset ovat niin kilttejä, eikä kukaan uskalla sanoa, että nyt ollaan viimeisessä pisteessä.
Suomalaiset ovat typerässä "nöyryydessään" alistuneet pelkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turha keskustelu, turha verrata erilaisia aikoja. Jälkikäteen ajatellen toki 90-luvunkin lamasta noustiin siinä kymmenessä vuodessa, mutta eihän se ollut silloin eläneiden tiedossa tuolloin, luultiin laman jatkuvan. Moni menetti työnsä, terveytensä ja henkensäkin, ei ollut mitään kodin säilyttäviä velkajärjestelyjä niille jotka jäivät työttömiksi omatta syyttään.
Sitten sitä varhemmat sukupolvet, kuinka helppoa mahtoi olla lähteä kielitaidottomana Ruotsiin, ja olla siellä sitten alaluokkaa ja finnjäveleitä.
Sitä aiemmat taas kokivat kaksikin sotaa, 30-luvun lamoineen.
AINA on elämä ollut epävarmaa, huomisesta ei oikeasti kukaan voi tietää. Voi sairastua tai kuolla vaikka tänään, silloin ei ole merkitystä onko lama vai nousukausi, omistuskämppä vai vuokralla. Syyttelyn ja katkeruuden sijaan pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä, ottaa asuntolainaa ja hankkia lapsia, eikä vaan valittaa ja odotella maailmanloppua.
Pitää kasvattaa lapsensakin uskomaan, että elämä on säästämistä, pätkätöitä, työnhakua ja jatkuvaa jatkokouluttautumista maisterinpapereiden päälle. Masentavaa.
1980-luku meni jo 30 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Turha keskustelu, turha verrata erilaisia aikoja. Jälkikäteen ajatellen toki 90-luvunkin lamasta noustiin siinä kymmenessä vuodessa, mutta eihän se ollut silloin eläneiden tiedossa tuolloin, luultiin laman jatkuvan. Moni menetti työnsä, terveytensä ja henkensäkin, ei ollut mitään kodin säilyttäviä velkajärjestelyjä niille jotka jäivät työttömiksi omatta syyttään.
Sitten sitä varhemmat sukupolvet, kuinka helppoa mahtoi olla lähteä kielitaidottomana Ruotsiin, ja olla siellä sitten alaluokkaa ja finnjäveleitä.
Sitä aiemmat taas kokivat kaksikin sotaa, 30-luvun lamoineen.
AINA on elämä ollut epävarmaa, huomisesta ei oikeasti kukaan voi tietää. Voi sairastua tai kuolla vaikka tänään, silloin ei ole merkitystä onko lama vai nousukausi, omistuskämppä vai vuokralla. Syyttelyn ja katkeruuden sijaan pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä, ottaa asuntolainaa ja hankkia lapsia, eikä vaan valittaa ja odotella maailmanloppua.
Se 90-luvun laman jälkeinen eeppinen nousukausi koski vain IT-porukkaa.
Moni muu jäi leipäjonoihin, kirpputoreja kiertämään ja pätkätöitä loputtomasti hakemaan.
1990-luvun lamaa on jatkunut tähän päivään saakka. Julkishallinnon palveluista leikattiin laman myötä, eikä koskaan palautettu ennalleen.
Vierailija kirjoitti:
Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:
Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa. En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi.
Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.
90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.
Anteeksi mitä? 2000-luvun alkua leimasi huikea nousukausi 2008 saakka. Sen jälkeen talous on sakannut, mutta pahimmillaan työttömiä oli silti paljon vähemmän kuin 90-luvun lamassa. Ja nythän taas 2-3 vuotta on eletty nousua ja monet alat työllistävät todella hyvin. Saa olla aivan pihalla, jos väittää 2008 talousromahdusta pahemmaksi kuin ysärin alun lama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Turha keskustelu, turha verrata erilaisia aikoja. Jälkikäteen ajatellen toki 90-luvunkin lamasta noustiin siinä kymmenessä vuodessa, mutta eihän se ollut silloin eläneiden tiedossa tuolloin, luultiin laman jatkuvan. Moni menetti työnsä, terveytensä ja henkensäkin, ei ollut mitään kodin säilyttäviä velkajärjestelyjä niille jotka jäivät työttömiksi omatta syyttään.
Sitten sitä varhemmat sukupolvet, kuinka helppoa mahtoi olla lähteä kielitaidottomana Ruotsiin, ja olla siellä sitten alaluokkaa ja finnjäveleitä.
Sitä aiemmat taas kokivat kaksikin sotaa, 30-luvun lamoineen.
AINA on elämä ollut epävarmaa, huomisesta ei oikeasti kukaan voi tietää. Voi sairastua tai kuolla vaikka tänään, silloin ei ole merkitystä onko lama vai nousukausi, omistuskämppä vai vuokralla. Syyttelyn ja katkeruuden sijaan pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä, ottaa asuntolainaa ja hankkia lapsia, eikä vaan valittaa ja odotella maailmanloppua.
Tässä maailmassa ei ole mikään pakko hommata asuntolainaa tai lapsia, eivätkä kaikki edes saa näitä vaikka haluaisivat. Joten tartuin tahallaan tuohon sanaan pitää. Itse asun halvimmassa mahdollisessa vuokraluukussa tehden niitä töitä mitä vaan satun saamaan. Koulutuskaan ei takaa enää töitä siksi on tehtävä sitä mihin tarjoutuu mahdollisuus. Suomeenkin rantautuu pätkätöiden ketju jossa joutuu keräämään yhden homman tuolta, toisen muualta.
Lapsia en aio missään nimessä tehdä, kerta ovat povanneet ettei meidän ikäpolvelle tulla mitään eläkkeitä koskaan maksamaan saati tänne jääville jälkipolville.
1990-luvun laman lapsena tai nuorena kokeneet ovat sisäistäneet turvattomuuden eivätkä sen vuoksi myöskään hanki välttämättä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha keskustelu, turha verrata erilaisia aikoja. Jälkikäteen ajatellen toki 90-luvunkin lamasta noustiin siinä kymmenessä vuodessa, mutta eihän se ollut silloin eläneiden tiedossa tuolloin, luultiin laman jatkuvan. Moni menetti työnsä, terveytensä ja henkensäkin, ei ollut mitään kodin säilyttäviä velkajärjestelyjä niille jotka jäivät työttömiksi omatta syyttään.
Sitten sitä varhemmat sukupolvet, kuinka helppoa mahtoi olla lähteä kielitaidottomana Ruotsiin, ja olla siellä sitten alaluokkaa ja finnjäveleitä.
Sitä aiemmat taas kokivat kaksikin sotaa, 30-luvun lamoineen.
AINA on elämä ollut epävarmaa, huomisesta ei oikeasti kukaan voi tietää. Voi sairastua tai kuolla vaikka tänään, silloin ei ole merkitystä onko lama vai nousukausi, omistuskämppä vai vuokralla. Syyttelyn ja katkeruuden sijaan pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä, ottaa asuntolainaa ja hankkia lapsia, eikä vaan valittaa ja odotella maailmanloppua.
Se 90-luvun laman jälkeinen eeppinen nousukausi koski vain IT-porukkaa.
Moni muu jäi leipäjonoihin, kirpputoreja kiertämään ja pätkätöitä loputtomasti hakemaan.
1990-luvun lamaa on jatkunut tähän päivään saakka. Julkishallinnon palveluista leikattiin laman myötä, eikä koskaan palautettu ennalleen.
Silti esim terveydenhuolto ei koskaan ole ollut niin hyvää kun juuri nyt. 70-luvulla ei ollut mitään suuria tukia opiskelijoille/työttömille, "vanhoina hyvinä aikoina"puhutaan nyt ihan muutamasta 80-luvun hullusta vuodesta, jolloin luultiin että kasvu ja rikastuminen on jatkuvaa.
Humalasta seurasi krapula, ei ole koskaan ollut sitä ihmeellistä kultakautta, jolloin kaikilla olisi ollut kaikki hyvin.
Voisi kysyä esim rintamalle parikymppisenä lähteneiltä, kuinka vakava ongelma on pätkätyöt ja se, että yhteiskunta maksaa vain vuokran, ruuat ja kaiken muunkin oikeasti tarpeellisen, mutta ei taloa ja kallista autoa. Saisi vähän perspektiiviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha keskustelu, turha verrata erilaisia aikoja. Jälkikäteen ajatellen toki 90-luvunkin lamasta noustiin siinä kymmenessä vuodessa, mutta eihän se ollut silloin eläneiden tiedossa tuolloin, luultiin laman jatkuvan. Moni menetti työnsä, terveytensä ja henkensäkin, ei ollut mitään kodin säilyttäviä velkajärjestelyjä niille jotka jäivät työttömiksi omatta syyttään.
Sitten sitä varhemmat sukupolvet, kuinka helppoa mahtoi olla lähteä kielitaidottomana Ruotsiin, ja olla siellä sitten alaluokkaa ja finnjäveleitä.
Sitä aiemmat taas kokivat kaksikin sotaa, 30-luvun lamoineen.
AINA on elämä ollut epävarmaa, huomisesta ei oikeasti kukaan voi tietää. Voi sairastua tai kuolla vaikka tänään, silloin ei ole merkitystä onko lama vai nousukausi, omistuskämppä vai vuokralla. Syyttelyn ja katkeruuden sijaan pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä, ottaa asuntolainaa ja hankkia lapsia, eikä vaan valittaa ja odotella maailmanloppua.
Se 90-luvun laman jälkeinen eeppinen nousukausi koski vain IT-porukkaa.
Moni muu jäi leipäjonoihin, kirpputoreja kiertämään ja pätkätöitä loputtomasti hakemaan.
1990-luvun lamaa on jatkunut tähän päivään saakka. Julkishallinnon palveluista leikattiin laman myötä, eikä koskaan palautettu ennalleen.
Silti esim terveydenhuolto ei koskaan ole ollut niin hyvää kun juuri nyt. 70-luvulla ei ollut mitään suuria tukia opiskelijoille/työttömille, "vanhoina hyvinä aikoina"puhutaan nyt ihan muutamasta 80-luvun hullusta vuodesta, jolloin luultiin että kasvu ja rikastuminen on jatkuvaa.
Humalasta seurasi krapula, ei ole koskaan ollut sitä ihmeellistä kultakautta, jolloin kaikilla olisi ollut kaikki hyvin.
Voisi kysyä esim rintamalle parikymppisenä lähteneiltä, kuinka vakava ongelma on pätkätyöt ja se, että yhteiskunta maksaa vain vuokran, ruuat ja kaiken muunkin oikeasti tarpeellisen, mutta ei taloa ja kallista autoa. Saisi vähän perspektiiviä.
Millaista perspektiiviä haluat? Lapsi ajaa väistämättä pienituloisen köyhyyden partaalle. Harva tahallaan haluaa mennä kerjäämään ihmisiltä pitkin somea tavaraa ja ruokaa tai seisomaan ruokajonoon. Mediassa paasataan samanaikaisesti; säästä, sijoita niin sekä muista varautua eläkeikään säästämällä! Silloin kun rahat ovat vähissä täytyy tehdä valintoja jos mielii pärjätä vanhana jolloinka lapsi voi jäädä tulematta. Köyhyys tahtoo usein tuoda mukanaan stressiä joka syö luovuutta etkä varsinkaan tämän ohessa jaksaisi mitään lapsiperhearkea joutumatta lasun sun muiden silmätikuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha keskustelu, turha verrata erilaisia aikoja. Jälkikäteen ajatellen toki 90-luvunkin lamasta noustiin siinä kymmenessä vuodessa, mutta eihän se ollut silloin eläneiden tiedossa tuolloin, luultiin laman jatkuvan. Moni menetti työnsä, terveytensä ja henkensäkin, ei ollut mitään kodin säilyttäviä velkajärjestelyjä niille jotka jäivät työttömiksi omatta syyttään.
Sitten sitä varhemmat sukupolvet, kuinka helppoa mahtoi olla lähteä kielitaidottomana Ruotsiin, ja olla siellä sitten alaluokkaa ja finnjäveleitä.
Sitä aiemmat taas kokivat kaksikin sotaa, 30-luvun lamoineen.
AINA on elämä ollut epävarmaa, huomisesta ei oikeasti kukaan voi tietää. Voi sairastua tai kuolla vaikka tänään, silloin ei ole merkitystä onko lama vai nousukausi, omistuskämppä vai vuokralla. Syyttelyn ja katkeruuden sijaan pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä, ottaa asuntolainaa ja hankkia lapsia, eikä vaan valittaa ja odotella maailmanloppua.
Se 90-luvun laman jälkeinen eeppinen nousukausi koski vain IT-porukkaa.
Moni muu jäi leipäjonoihin, kirpputoreja kiertämään ja pätkätöitä loputtomasti hakemaan.
1990-luvun lamaa on jatkunut tähän päivään saakka. Julkishallinnon palveluista leikattiin laman myötä, eikä koskaan palautettu ennalleen.
Silti esim terveydenhuolto ei koskaan ole ollut niin hyvää kun juuri nyt. 70-luvulla ei ollut mitään suuria tukia opiskelijoille/työttömille, "vanhoina hyvinä aikoina"puhutaan nyt ihan muutamasta 80-luvun hullusta vuodesta, jolloin luultiin että kasvu ja rikastuminen on jatkuvaa.
Humalasta seurasi krapula, ei ole koskaan ollut sitä ihmeellistä kultakautta, jolloin kaikilla olisi ollut kaikki hyvin.
Voisi kysyä esim rintamalle parikymppisenä lähteneiltä, kuinka vakava ongelma on pätkätyöt ja se, että yhteiskunta maksaa vain vuokran, ruuat ja kaiken muunkin oikeasti tarpeellisen, mutta ei taloa ja kallista autoa. Saisi vähän perspektiiviä.
Millaista perspektiiviä haluat? Lapsi ajaa väistämättä pienituloisen köyhyyden partaalle. Harva tahallaan haluaa mennä kerjäämään ihmisiltä pitkin somea tavaraa ja ruokaa tai seisomaan ruokajonoon. Mediassa paasataan samanaikaisesti; säästä, sijoita niin sekä muista varautua eläkeikään säästämällä! Silloin kun rahat ovat vähissä täytyy tehdä valintoja jos mielii pärjätä vanhana jolloinka lapsi voi jäädä tulematta. Köyhyys tahtoo usein tuoda mukanaan stressiä joka syö luovuutta etkä varsinkaan tämän ohessa jaksaisi mitään lapsiperhearkea joutumatta lasun sun muiden silmätikuksi.
Just sitä perspektiiviä mitä kirjoitin, nykyajan "köyhyys" lähinnä huvittaa. Yhteiskunta kuitenkin tarjoaa kaiken tarpeellisen, mitä ei ole ulkomaanmatkat, tonnin kännykät ja merkkivaatteet, joiden puute on tämän ajan "köyhyyttä". Juuri lapsiperheelle maksetaan ihan kaikki tarpeellinen.
Jos on jäänyt jotakin traumoja 90-luvusta ja aiheetta pelkää tulevaisuutta, oikea paikka on terapia. Toisekseen 90-luvun lapsi on nykyään jo parhaan lastentekoiän ylittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turha keskustelu, turha verrata erilaisia aikoja. Jälkikäteen ajatellen toki 90-luvunkin lamasta noustiin siinä kymmenessä vuodessa, mutta eihän se ollut silloin eläneiden tiedossa tuolloin, luultiin laman jatkuvan. Moni menetti työnsä, terveytensä ja henkensäkin, ei ollut mitään kodin säilyttäviä velkajärjestelyjä niille jotka jäivät työttömiksi omatta syyttään.
Sitten sitä varhemmat sukupolvet, kuinka helppoa mahtoi olla lähteä kielitaidottomana Ruotsiin, ja olla siellä sitten alaluokkaa ja finnjäveleitä.
Sitä aiemmat taas kokivat kaksikin sotaa, 30-luvun lamoineen.
AINA on elämä ollut epävarmaa, huomisesta ei oikeasti kukaan voi tietää. Voi sairastua tai kuolla vaikka tänään, silloin ei ole merkitystä onko lama vai nousukausi, omistuskämppä vai vuokralla. Syyttelyn ja katkeruuden sijaan pitää vaan elää sitä omaa elämäänsä, ottaa asuntolainaa ja hankkia lapsia, eikä vaan valittaa ja odotella maailmanloppua.
Se 90-luvun laman jälkeinen eeppinen nousukausi koski vain IT-porukkaa.
Moni muu jäi leipäjonoihin, kirpputoreja kiertämään ja pätkätöitä loputtomasti hakemaan.
1990-luvun lamaa on jatkunut tähän päivään saakka. Julkishallinnon palveluista leikattiin laman myötä, eikä koskaan palautettu ennalleen.
Silti esim terveydenhuolto ei koskaan ole ollut niin hyvää kun juuri nyt. 70-luvulla ei ollut mitään suuria tukia opiskelijoille/työttömille, "vanhoina hyvinä aikoina"puhutaan nyt ihan muutamasta 80-luvun hullusta vuodesta, jolloin luultiin että kasvu ja rikastuminen on jatkuvaa.
Humalasta seurasi krapula, ei ole koskaan ollut sitä ihmeellistä kultakautta, jolloin kaikilla olisi ollut kaikki hyvin.
Voisi kysyä esim rintamalle parikymppisenä lähteneiltä, kuinka vakava ongelma on pätkätyöt ja se, että yhteiskunta maksaa vain vuokran, ruuat ja kaiken muunkin oikeasti tarpeellisen, mutta ei taloa ja kallista autoa. Saisi vähän perspektiiviä.
Millaista perspektiiviä haluat? Lapsi ajaa väistämättä pienituloisen köyhyyden partaalle. Harva tahallaan haluaa mennä kerjäämään ihmisiltä pitkin somea tavaraa ja ruokaa tai seisomaan ruokajonoon. Mediassa paasataan samanaikaisesti; säästä, sijoita niin sekä muista varautua eläkeikään säästämällä! Silloin kun rahat ovat vähissä täytyy tehdä valintoja jos mielii pärjätä vanhana jolloinka lapsi voi jäädä tulematta. Köyhyys tahtoo usein tuoda mukanaan stressiä joka syö luovuutta etkä varsinkaan tämän ohessa jaksaisi mitään lapsiperhearkea joutumatta lasun sun muiden silmätikuksi.
Just sitä perspektiiviä mitä kirjoitin, nykyajan "köyhyys" lähinnä huvittaa. Yhteiskunta kuitenkin tarjoaa kaiken tarpeellisen, mitä ei ole ulkomaanmatkat, tonnin kännykät ja merkkivaatteet, joiden puute on tämän ajan "köyhyyttä". Juuri lapsiperheelle maksetaan ihan kaikki tarpeellinen.
Jos on jäänyt jotakin traumoja 90-luvusta ja aiheetta pelkää tulevaisuutta, oikea paikka on terapia. Toisekseen 90-luvun lapsi on nykyään jo parhaan lastentekoiän ylittänyt.
Tietämilläni köyhillä ei juurikaan ole mitään hienoa vaan raha menee puhtaasti elämiseen. Työssäkäyvällä on pakko olla joko matkakortti tai auto (pieni kulutuksisen vakuutukset maksaa kanssa). Onneksi syntyvyyden lasku kielii ihmisten fiksuudesta ja ne aniharvat haluavat enää lisääntyvät. Minkäs tälle mahdat? Niin, et mitään. Itse sanon ysäri lapsena piut paut moisille puheille sillä osaan katsoa mikä sopii budjettiin ja mikä ei. Äläkä muuten viitsi naurattaa lapsilisistä. 150e ei monien mukaan riitä mihinkään, ellet sitten onnistu nappaamaan jotain varakasta miestä miltä nyhtää elareita.
Siksi toisekseen mummoni mukaan sota-aikana ei ollut juurikaan mitään ehkäisy eikä naisella ollut pahemmin sananvaltaa lapsista. Naapurin masentuneelle saattoi syntyä liuta lapsia joista koko kylä joutui huolehtimaan kerta äidistä ei siihen ollut.
Lapsilisistä? En sanonut niistä mitään. Mutta nyt sanon, ettei yhteiskunnan ole tarkoituskaan maksaa lapsen kaikkia kuluja, ulkomaanreissuja ja älykännyköitä. Vaan sen tarpeellisen, jonka yhteiskunta kyllä maksaa, ellei äiti itse omaa ammattia ja työpaikkaa (kuten pitäisi ihan joka tapauksessa, teki lapsia tai ei).
Lapsia ei ole kenenkään pakko tehdä, mutta naurettavaa syyttää yhteiskuntaa tästä omasta päätöksestään. Lamoja tulee ja menee, eikä elämä ole koskaan ollut niin turvattua kuin nykyään.
Mielenkiintoista tässä sukupolvien välisessä vertailussa on nämä periytyvät ammatit, esim. opettaja. Siinä on kiva perheen sisällä verrata eläkeikiä, palkkoja (lisien poistot) ja eläkettä / arviota tulevasta eläkkeestä.... Toisella eläkeikä 60 ja toisella 69 ja toisella eläke 2600 euroa ja toisella eläkearvio 1800... Ei ihme, että siinä ei oikein jaksaisi kuunnella vanhempien saarnaa siitä, että "mitä, eikö sinulla ole virkaa vieläkään? Minä sain viran heti valmistuttuani"
Vierailija kirjoitti:
Lapsilisistä? En sanonut niistä mitään. Mutta nyt sanon, ettei yhteiskunnan ole tarkoituskaan maksaa lapsen kaikkia kuluja, ulkomaanreissuja ja älykännyköitä. Vaan sen tarpeellisen, jonka yhteiskunta kyllä maksaa, ellei äiti itse omaa ammattia ja työpaikkaa (kuten pitäisi ihan joka tapauksessa, teki lapsia tai ei).
Lapsia ei ole kenenkään pakko tehdä, mutta naurettavaa syyttää yhteiskuntaa tästä omasta päätöksestään. Lamoja tulee ja menee, eikä elämä ole koskaan ollut niin turvattua kuin nykyään.
Tämä menee jo ihan ohiaiheen. Et sitten ole viime aikoina lukenut uutisia? Lapset sorsivat toisiaan jos ei ole sitä uusinta tai toinen näyttää selvästi köyhältä. Karuin tarina oli kolmasluokkalaisesta jonka kaikilla kavereille oli jopo, mutta hänelle ei ollut eikä täten halunnut mennä kouluun toisten silmätikuksi. Vaikutat kovalta vaan kovuus tuntuu siirtyneen tulevalle sukupolvelle mikäli uskoo uutisiin.
Kuka puhui syyttämisestä? Nykytilanne vallitsee koko maata eikä siihen voida juurikaan vaikuttaa paitsi tietenkin katsomalla töitä Suomen ulkopuolelta tai keräämällä pätkätöitä toisen perään jolloinka et ehdi olemaan kotosalla saati tavata ketään.
Minä en odottaisi näiltä nykyisiltä hyvää eläkettä nostavilta muuta, kuin että he myöntäisivät olevansa hemskatin hyvässä asemassa. Ja että myöntäisivät heillä käyneen tuuri.
Jos olisin yli 2500 euron eläkettä nostava ja nuorena eläkkeelle päässyt en valittaisi koko ajan siitä, miten eläke on liian pieni ja kyllä valtio on nykyeläkeläisiä huijannut ja vienyt HEIDÄN keräämät eläkerahat (siis kenenkään muiden eläkemaksujahan ei rahastoissa ole kuin eläkeläisten omia heidän mielestään, me 20-60 -vuotiaat emme ole sinne maksaneet kuin roposia korkeintaan....)
Olen syntynyt 1971 ja pääsin ylioppilaaksi vuonna 1990 kun Suomi sukelsi syvälle lamaan. Kyllä se oli todella järkyttävää aikaa, omilla vanhemmillani säilyi työt, äiti oli pankinjohtajana (ihan siis tavallinen konttorin johtaja) ja itki joskus kotona työpäivän jälkeen ihmisten kohtaloita: kahden asunnon loukku ja työttömyys.
Mutta, mutta: itse pidin ensin välivuoden ulkomailla ja olin myös opiskelijavaihdossa vuoden. Kelluin kyllä syvimmän laman yli yliopiston pumpulissa. Kesätyöt oli kiven alla, mutta kyllä niitäkin aina sai. 1995 alkoi Nokian imussa hurja nousu ja itse sain vakkaripaikan jo ennen kuin valmistuin ja oken mennyt vakipaikasta vakipaikkaan siitä saakka.
Nyt 47-vuotiaana pelottaa todella. Tein jälkikäteen ajatellen huonon työpaikanvaihdon ja tässä nykyisessä paikassa on ihan lämpimikseen YT:t tyyliin kerran vuodessa. Pelkään että kun nousu nyt taittuu, alkaa massiivinen YT-kierros. Jos saan niissä kenkää, voi olla työura taputeltu: ikä, sukupuoli ja ala, jossa halutaan nykyään nuoria ja dynaamisia sometyyppejä.