Lue keskustelun säännöt.
Olen pahassa pulassa enkä tiedä, onko miehen käytös rakkautta vai puhdasta kontrollointia
12.01.2019 |
Olen pulassa koska joitakin kuukausia tapailemani mies on sanojensa mukaan minuun sokeasti rakastunut ja tuntuu haluavan suunnilleen liimata itsensä minuun kiinni. Olin itse alkuun ihastunut mutta olen viime aikoina miettinyt, olenko sittenkään rakastunut. Haluaisin edetä rennommalla otteella ja koen miehen pakottavan minut sanomaan asioita, joihin en ole vielä valmis. Näitä ovat mm. etten ikinä jätä häntä ja että rakastan. Olen sanonut, että ei näitä asioita pidä kiirehtiä vaan pitää elää päivä kerrallaan. Mies ei tätä halua kuulla ja riitaa välttääkseni olen sitten sanonut em. asioita, joiden takana en sataprosenttisesti seiso. Riidat hänen kanssaan ovat totaalisen kauheita koska mies menee silloin aivan pois tolaltaan ja sanoo, mitä sylki suuhun tuo. Kuulemma minä aiheutan nämä tilanteet (=tarpeeni ottaa omaa aikaa) ja hän ei voi reaktiolleen mitään. Koska välittää minusta niin hurjasti.
Olen tosi empaattinen ja miellyttämishaluinen ihminen. Mietin jopa sitä, onko mies sittenkin vain taitava manipuloija ja yrittää rakkautensa varjolla tukahduttaa minut. Vaikuttaa samalla impulsiiviselta ja herkältä. Narsisitista hänen käytöksensä minusta kuitenkin vähintäänkin joiltakin osin on.
Haluaisin itse edetä rauhassa ja katsoa, mihin tämä johtaa. Mies ei kuitenkaan anna minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa. Mies haluaisi nähdä joka päivä. Minulla on vaativa työ, josta kyllä pidän mutta joka vie valtavasti aikaani sekä energiaani tällä hetkellä. Mies haluaisi minun pitkin päivää viestittelevän hänelle ja minä taas koen nämä viestittelyt ahdistavina katkoina, joiden jälkeen joudun taas kasaamaan ajatukseni tehdäkseni asiaa, joita tein ennen tekstaria. Ei niin, etten arvostaisi ajatusta miehen huomionosoituksesta.
Olen ihan poikki siitä, että mikään ei tunnu riittävän. Olen jo laiminlyönyt työtäni jotta välttäisin riidat siitä, ettei minulla ole aikaa panostaa suhteeseen mutta tunnen samalla lyöväni laimin myös itseäni. Olemme molemmat neljäkymppisiä eli kokemusta löytyy. Miehen käsitys parisuhteesta on erittäin tiivis ja itse olen lapsettomana aiemminkin lapsettomien kanssa seurustellessani tottunut siihen, että omaa aikaa voidaan viettää myös kavereita erikseen viikottain nähtäessä ja että kumppania kuunnellaan ja hänelle annetaan tarvittaessa täysi työrauha.
Näen miehessä paljon epänormaalista takertumisesta kieliviä piirteitä ja kuulemma ne johtuvat hänen aiemmissa suhteissaan esiintyneistä pettämisistä. Miehen käytös tuntuu kontrolloivalta ja minua lievästi sanottuna ärsyttää se, että hän odottaa minun raportoivan omista menoistani ja jopa välillä soittaa kuin tarkistaaksensa sen, missä olen.
Olen miettinyt, pitäisikö minun yksinkertaisesti viheltää peli poikki. Mies on toisenlainen kuin aiemmat kumppanini ja se varmasti hänessä viehättää. Olen ajatellut, etten halua toistaa aiempia virheitä ja roikkua suhteessa, jossa minä olen ollut se rakastuneempi ja tarvitsevampi osapuoli. En ole ihan varma, kohtaammeko lopulta henkisesti ja mikä osa miehen huomiosta on rakkautta ja mikä kontrollointia. Minusta rakkaus on pyyteetöntä eikä sitä pitäisi koskaan vaatia.
Ylireagoinko vai mitä? Olen ihan hukassa omine ajatuksineni ja pelkään jopa mahdollisen manipuloinnin jo vaikuttaneen ajatuksiini.
Kommentit (335)
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monet pelkää sitä, että toinen suuttuu? Mitä kamalaa tapahtuu, jos toinen suuttuu? Ei tarvitse itse lähteä siihen toisen tunteeseen mukaan, vai voi suhtautua viileän analyyttisestikin. "Miksi sinua niin suututtaa siinä, kun en ehdi vastata viestiisi? Minulla on kiire töissä, en ehdi vastata vaikka se herättääkin sinussa näitä tunteita. Mitä voisit tehdä tunteillesi? Pystytkö ymmärtämään, että en ehdi vastata, vaikka haluaisinkin?"
Ymmärrän, jos ollaan epävarmoja 15-vuotiaita, mutta hei, ei kai nyt enää 40-vuotias saisi olla hissunkissun vain, koska pelkää toisen suuttuvan?!!
Näihin tapauksiin ei voi suhtautua noin. He nimittäin eivät näytä suuttumustaan suoraan. Suuttumus ilmenee kiertoteitä kaikenlaisena outona käytöksenä, jota toinen osapuoli oppii ajan myötä lukemaan ja ymmärtämään. Jos siitä keskustelee "suuttuminen" -nimikkeellä, manipuloiva osapuoli yksinkertaisesti kieltää olevansa suuttunut. Hänen käytöksensä on silti vauroittavaa, mutta vaurioiden syntymisen tapa on siinä määrin kiero, ja henkilö pakoilee vastuutaan siinä määrin taitavasti, että asiasta keskusteleminen on erittäin raskasta ja usein aiheuttaa lisää vaurioita molemmille osapuolille.
Siksi sitä suuttumista pelätään ja aletaan kävellä kuin munankuorilla, eli kaikin keinoin pyritään olemaan antamatta toiselle mitään aihetta suuttua. Vaikka olisi ihan selvääkin, että ne aiheet ovat mitättömiä eikä niitä tulisi joutua välttelemään. Mieli kokee tämän kuitenkin helpommaksi vaihtoehdoksi siihen verrattuna, mitä tapahtuu jos se toinen suuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai sillä tavalla.
Aloittaja ei voi esitellä itseään järin rationaalisena ihmisena, jos näiden ulostulojen perusteella vielä jää suhteeseen. Tilanne ei missään nimessä ole helppo, sen varmasti niin moni täälläkin kommentoineista omakohtaisesti tietää, mutta faktojen punnitsemisen, rohkeuden keräämisen ja toimintasuunnitelman luomisen jälkeen on aika toimia! Asiaan liittyvät vaikeat tunteet voi käsitellä jälkikäteen vaikka ammattilaisen avustuksella.
Se on joko-tai, lopulta juuri niin yksinkertaista.
Ja useita näitä ketjun loppupään kommentteja lukiessa voi miltei todeta, että eiköhän tämä ollut tässä.
”No joo mutku on se kuotenkin niin ihana ihminen! Sillä on ollu niin vaikeetakin. Ihan hirveitä tunnekylmiä hyväksikäyttäjiä ne sen eksätkin! Lapsenakaan sitä ei kukaan tajunnut. Sillä on kuitenkin niin upea maailmankuva ja kaikkee. Ja meil on ollu tosi ihanaa tänään. Ihan semmosta sukulaissieluisuutta. Tulee ihan huono omatunto kun tällai pahaa oon siitä sen selän takana puhunut. Kun enhän mäkään mikään tähdellinen ihminen ole, en todellakaan. Ihan oikeesti osaan käydä välillä jermoille, ihan kenelle vaan. Mutta tää sihde on jotain semmosta, minkä eteen oon balmis tekemään töitä itseni kanssa! Tuli nyt vissiin annettua ihan yliampuva ja yksipuolinen kuva meidän koko suhteesta. Yhdessä me selvitään ihan mistä vaan. Tällaisen suuren rakkauden tajuaa vain ne harvat jotka on tämmöistä saaneet kokea!”
T: Narsistin Uhri
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Onko tämä väärin ajateltu? Koen juuri näin miestäni kohtaan, joka on melko kontrolloiva ja omistushaluinen. Onko mahdollista ajatella näin puolisosta, jos suhde on ihan oikeasti hyvä vai onko se aina merkki pahoista ongelmista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monet pelkää sitä, että toinen suuttuu? Mitä kamalaa tapahtuu, jos toinen suuttuu? Ei tarvitse itse lähteä siihen toisen tunteeseen mukaan, vai voi suhtautua viileän analyyttisestikin. "Miksi sinua niin suututtaa siinä, kun en ehdi vastata viestiisi? Minulla on kiire töissä, en ehdi vastata vaikka se herättääkin sinussa näitä tunteita. Mitä voisit tehdä tunteillesi? Pystytkö ymmärtämään, että en ehdi vastata, vaikka haluaisinkin?"
Ymmärrän, jos ollaan epävarmoja 15-vuotiaita, mutta hei, ei kai nyt enää 40-vuotias saisi olla hissunkissun vain, koska pelkää toisen suuttuvan?!!
Näihin tapauksiin ei voi suhtautua noin. He nimittäin eivät näytä suuttumustaan suoraan. Suuttumus ilmenee kiertoteitä kaikenlaisena outona käytöksenä, jota toinen osapuoli oppii ajan myötä lukemaan ja ymmärtämään. Jos siitä keskustelee "suuttuminen" -nimikkeellä, manipuloiva osapuoli yksinkertaisesti kieltää olevansa suuttunut. Hänen käytöksensä on silti vauroittavaa, mutta vaurioiden syntymisen tapa on siinä määrin kiero, ja henkilö pakoilee vastuutaan siinä määrin taitavasti, että asiasta keskusteleminen on erittäin raskasta ja usein aiheuttaa lisää vaurioita molemmille osapuolille.
Siksi sitä suuttumista pelätään ja aletaan kävellä kuin munankuorilla, eli kaikin keinoin pyritään olemaan antamatta toiselle mitään aihetta suuttua. Vaikka olisi ihan selvääkin, että ne aiheet ovat mitättömiä eikä niitä tulisi joutua välttelemään. Mieli kokee tämän kuitenkin helpommaksi vaihtoehdoksi siihen verrattuna, mitä tapahtuu jos se toinen suuttuu.
Kirjoitin pitkät pätkät tästä samasta, ehkä teksi vielä joku päivä todetaan julkaisukelpoiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monet pelkää sitä, että toinen suuttuu? Mitä kamalaa tapahtuu, jos toinen suuttuu? Ei tarvitse itse lähteä siihen toisen tunteeseen mukaan, vai voi suhtautua viileän analyyttisestikin. "Miksi sinua niin suututtaa siinä, kun en ehdi vastata viestiisi? Minulla on kiire töissä, en ehdi vastata vaikka se herättääkin sinussa näitä tunteita. Mitä voisit tehdä tunteillesi? Pystytkö ymmärtämään, että en ehdi vastata, vaikka haluaisinkin?"
Ymmärrän, jos ollaan epävarmoja 15-vuotiaita, mutta hei, ei kai nyt enää 40-vuotias saisi olla hissunkissun vain, koska pelkää toisen suuttuvan?!!
Näihin tapauksiin ei voi suhtautua noin. He nimittäin eivät näytä suuttumustaan suoraan. Suuttumus ilmenee kiertoteitä kaikenlaisena outona käytöksenä, jota toinen osapuoli oppii ajan myötä lukemaan ja ymmärtämään. Jos siitä keskustelee "suuttuminen" -nimikkeellä, manipuloiva osapuoli yksinkertaisesti kieltää olevansa suuttunut. Hänen käytöksensä on silti vauroittavaa, mutta vaurioiden syntymisen tapa on siinä määrin kiero, ja henkilö pakoilee vastuutaan siinä määrin taitavasti, että asiasta keskusteleminen on erittäin raskasta ja usein aiheuttaa lisää vaurioita molemmille osapuolille.
Siksi sitä suuttumista pelätään ja aletaan kävellä kuin munankuorilla, eli kaikin keinoin pyritään olemaan antamatta toiselle mitään aihetta suuttua. Vaikka olisi ihan selvääkin, että ne aiheet ovat mitättömiä eikä niitä tulisi joutua välttelemään. Mieli kokee tämän kuitenkin helpommaksi vaihtoehdoksi siihen verrattuna, mitä tapahtuu jos se toinen suuttuu.
Kirjoitin pitkät pätkät tästä samasta, ehkä teksi vielä joku päivä todetaan julkaisukelpoiseksi.
Jännä juttu mutta mullakin odottaa ihan täysin asiallinen teksti samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älähänvielä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älähänvielä kirjoitti:
Kovasti te eroon yllyttävät ja miestä haukkuvat kuvittelette oman kokemuksenne olevan jotain aivan eritystä ja vain teidän itsenne tietävän "miten asia on". Useimmat naisista joutuu alistajan kanssa kimppaan joko töissä, parisuhteessa tai muuten jo ennen täysi-ikäisyyttä. En ole mikään märkäkorva sen asian suhteen ja takuulla tiedän mitä on olla elävänä helvetissä. Ja siitä nimenomaisesta syystä, minä tiedän myös sen, että on olemassa korkeampi voima, joka ei ole teidän määriteltävissänne, ettekä ilman sitä ole mitään. Älkää unohtako tätä kun muille neuvojanne täällä "asiantuntijoina" ja "saman kokeneena" jakelette.
Minä en ikinä antaisi pois sitä, mitä olen oppinut. Siitä myös tiedän, että mies, millainen tahansa, voi muuttua, kokonaan. Mutta mikään ihminen tai terapia ei sitä voi tehdä, sen voi tehdä vain Jumala. Kysykää apunne siis oikealta taholta. Tämä paikka ei tule pitkälle riittämään.
Ja edelleen, minä en ole missään vaiheessa sanonut, että ap:n tulisi jatkaa tätä suhdetta, kuten en ole sanonut sitäkään, että se tulisi lopettaa. Hän halusi muidenkin näkökulmia, joten sen annoin.
Totta, että vain Jumala voi auttaa ja parantaa ja antaa todellisen muutoksen! Hankalaa tietenkin, jos esim. tätä kyseistä miestä tai edes naista ei kiinnosta pätkääkään.. Silloin parannus on paaaaljon epätodennäköisempää, ja silloinkin vaatii vahvat terapiat tm.
Ei Jumalalle mikään ole outoa tai vaikeaa. Pyydä niin saat. Hän tekee sen ja iloitsee siitä.
Ja aina ei edes pyytäminen auta. Olen uskova ja olin naimisissa uskovan kanssa, jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö. 14 vuotta olin hänen kanssaan ja yhdessä rukoilimme Jumalan parantavaa voimaa asioihin. Ei tullut. Uskon edelleen Jumalaan ja siihen,e ttä Hän on kaikkivaltias ja hänelle on kaikki mahdollista -mutta aina se vastaus vaan ei ole sitä mitä me toivomme. Vastaus voi olla myös "ei". En jäänyt enää hukkaamaan itseäni siihen suhteeseen.
No olethan sinä saanut parantavaa voimaa, kun kerran irti pääsit. Sitä sait, mitä pyysit. Pyytäminen auttaa aina, mutta vastaus ei ole välttämättä pyytäjän tahdon mukainen. Jos olet pyytänyt asioiden tai miehesi paranemista, mistä tiedät vaikka itse olisit ollut paranemisen esteenä ja Jumala laittoi sinut siksi eroon miehestäsi? Kaikki rukoukset kyllä kuullaan, mutta vastauksia ei aina heti tajua tai halua ottaa vastaan kun on tilanne päällä ja kuvittelee vain oman tietonsa olevan oikea tapa hoitaa asia. Ne tilanteet tajuaa vasta jälkikäteen. Eikä tarvitse olla uskossa pyytääkseen, voi pyytää mitä haluaa ja katsoa mitä tapahtuu, jos ei kerran ole uskossa. Mitä menetettävää? Ei sitä kukaan muu näe tai kuule. Ja jos kerran ei usko, mitä haittaa, jos mitään ei tapahdukaan? Jatkaa sitten siitä eteenpäin kuten ennenkin.
Katsoin tälläista käytösta kolme vuotta ja koko ajan tilanne paheni. Alkoi tulla fyysistä väkivaltaa. Sekin oli miehen mielestä sitä, että rakasti minua ja olin itse aiheuttanut sen. En kyllä itsekkään tiedä mitä olin tehnyt. Mies sai raivareita ihan mistä milloinkin esim, että tervehdin muita ihmisiä. Aivan älytöntä narsistista käytöstä. Lopeta heti, äläkä vastaa puheiluihin eikä viesteihin. Näin minä vihdoin tein ja nyt olen tyytyväinen ja tapailen tervejärkistä miestä. Tsemppiä sinulle, olen hengessä tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monet pelkää sitä, että toinen suuttuu? Mitä kamalaa tapahtuu, jos toinen suuttuu? Ei tarvitse itse lähteä siihen toisen tunteeseen mukaan, vai voi suhtautua viileän analyyttisestikin. "Miksi sinua niin suututtaa siinä, kun en ehdi vastata viestiisi? Minulla on kiire töissä, en ehdi vastata vaikka se herättääkin sinussa näitä tunteita. Mitä voisit tehdä tunteillesi? Pystytkö ymmärtämään, että en ehdi vastata, vaikka haluaisinkin?"
Ymmärrän, jos ollaan epävarmoja 15-vuotiaita, mutta hei, ei kai nyt enää 40-vuotias saisi olla hissunkissun vain, koska pelkää toisen suuttuvan?!!
Näinpä. Olen tapaillut ihanaa miestä kolmen kuukauden ajan. Ei ole kertaakaan tullut edes mitään riidanpoikasta. Emme esitä toisillemme vaatimuksia, saati ala kiukuttelemaan toiselle. En voi ymmärtää, kun oikeasti edes viitsii katsella tuollaista törkeää käytöstä toiselta. Minä olisin sanonut heti ensimmäisen riidan jälkeen, että tämä oli tässä. Rakkaussuhteessa kuuluu olla lämmin, hyvä ja turvallinen olo.
Ensimmäisen riidan jälkeen olisit lempannut tyypin? Pelkäät niin paljon riitaa että ottaa eron samantien!
Tärkeää on myös osata riidella aikuisesti, ei sitäkään kannata pelätä! Sitten jos toinen ei sitä osaa niin voi miettiä heippoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai sillä tavalla.
Aloittaja ei voi esitellä itseään järin rationaalisena ihmisena, jos näiden ulostulojen perusteella vielä jää suhteeseen. Tilanne ei missään nimessä ole helppo, sen varmasti niin moni täälläkin kommentoineista omakohtaisesti tietää, mutta faktojen punnitsemisen, rohkeuden keräämisen ja toimintasuunnitelman luomisen jälkeen on aika toimia! Asiaan liittyvät vaikeat tunteet voi käsitellä jälkikäteen vaikka ammattilaisen avustuksella.
Se on joko-tai, lopulta juuri niin yksinkertaista.
Ja useita näitä ketjun loppupään kommentteja lukiessa voi miltei todeta, että eiköhän tämä ollut tässä.
”No joo mutku on se kuotenkin niin ihana ihminen! Sillä on ollu niin vaikeetakin. Ihan hirveitä tunnekylmiä hyväksikäyttäjiä ne sen eksätkin! Lapsenakaan sitä ei kukaan tajunnut. Sillä on kuitenkin niin upea maailmankuva ja kaikkee. Ja meil on ollu tosi ihanaa tänään. Ihan semmosta sukulaissieluisuutta. Tulee ihan huono omatunto kun tällai pahaa oon siitä sen selän takana puhunut. Kun enhän mäkään mikään tähdellinen ihminen ole, en todellakaan. Ihan oikeesti osaan käydä välillä jermoille, ihan kenelle vaan. Mutta tää sihde on jotain semmosta, minkä eteen oon balmis tekemään töitä itseni kanssa! Tuli nyt vissiin annettua ihan yliampuva ja yksipuolinen kuva meidän koko suhteesta. Yhdessä me selvitään ihan mistä vaan. Tällaisen suuren rakkauden tajuaa vain ne harvat jotka on tämmöistä saaneet kokea!”
T: Narsistin UhriIhan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Onko tämä väärin ajateltu? Koen juuri näin miestäni kohtaan, joka on melko kontrolloiva ja omistushaluinen. Onko mahdollista ajatella näin puolisosta, jos suhde on ihan oikeasti hyvä vai onko se aina merkki pahoista ongelmista?
Kerropa, mitä hyvää sinun miehesi kontrolloivuudessa on?
Tottakai noin voi ajatella JOS suhde on oikeasti hyvä, mutta silloin kumpikaan EI ole kontrolloiva tai omistushaluinen. Ne on aina merkkejä vähintään epäkypsyydestä ellei pahemmistakin asioista.
Uskalla olla rehellinen, unohda defensiivisyys ja mieti, oletko OIKEASTI turvallisella mielellä ja onko rakkaus sitä mitä sen pitäisi olla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai sillä tavalla.
Aloittaja ei voi esitellä itseään järin rationaalisena ihmisena, jos näiden ulostulojen perusteella vielä jää suhteeseen. Tilanne ei missään nimessä ole helppo, sen varmasti niin moni täälläkin kommentoineista omakohtaisesti tietää, mutta faktojen punnitsemisen, rohkeuden keräämisen ja toimintasuunnitelman luomisen jälkeen on aika toimia! Asiaan liittyvät vaikeat tunteet voi käsitellä jälkikäteen vaikka ammattilaisen avustuksella.
Se on joko-tai, lopulta juuri niin yksinkertaista.
Ja useita näitä ketjun loppupään kommentteja lukiessa voi miltei todeta, että eiköhän tämä ollut tässä.
”No joo mutku on se kuotenkin niin ihana ihminen! Sillä on ollu niin vaikeetakin. Ihan hirveitä tunnekylmiä hyväksikäyttäjiä ne sen eksätkin! Lapsenakaan sitä ei kukaan tajunnut. Sillä on kuitenkin niin upea maailmankuva ja kaikkee. Ja meil on ollu tosi ihanaa tänään. Ihan semmosta sukulaissieluisuutta. Tulee ihan huono omatunto kun tällai pahaa oon siitä sen selän takana puhunut. Kun enhän mäkään mikään tähdellinen ihminen ole, en todellakaan. Ihan oikeesti osaan käydä välillä jermoille, ihan kenelle vaan. Mutta tää sihde on jotain semmosta, minkä eteen oon balmis tekemään töitä itseni kanssa! Tuli nyt vissiin annettua ihan yliampuva ja yksipuolinen kuva meidän koko suhteesta. Yhdessä me selvitään ihan mistä vaan. Tällaisen suuren rakkauden tajuaa vain ne harvat jotka on tämmöistä saaneet kokea!”
T: Narsistin UhriIhan kuin olisin itse kirjoittanut tämän. Onko tämä väärin ajateltu? Koen juuri näin miestäni kohtaan, joka on melko kontrolloiva ja omistushaluinen. Onko mahdollista ajatella näin puolisosta, jos suhde on ihan oikeasti hyvä vai onko se aina merkki pahoista ongelmista?
Kaikissa suhteissa on jotain ongelmia. Kokonaisuus ratkaisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaiken a ja o hyvässä suhteessa on se ettei tarvitse olla varpaisillaan. Se on todella kuluttavaa. Mun avioliitossa oli loppuaikoina näin, oikein pelkäsin mennä kotiin, mitä nyt taas (olen mies). Samoin puhelimeen vastaaminen alkoi olla traumaattista. Pidensin työpäivää kun siellä sai olla rauhassa. No sanomistahan siitäkin tuli. Lopulta pakkasin kasan vaatteita putkikassiin ja sanoin heipat.
Olen sanonut tätä kotikiusaamiseksi (vrt. työpaikka- tai koulukiusaaminen).
Aloittajalle sanon että lähde pois. Kerrasta poikki, älä kuuntele mitään nyyhkytarinoita.
Toivottavasti pääset vielä irti miehestä ilman mittään seuraamuksia. Luulempa, että tarvitset turvaksesi jonkun ihmisen tai esim. koiran.
En kyllä usko ollenkaan, että mies enää päästää sinua otteestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan 67 (eli PSTD-tapaus) vielä linjoilla? Millaisia konkreettisia rajoja asetit? Rajoititko näkemistänne ja yhteydenpitoanne? Jos rajoitit, millaisissa mittasuhteissa?
Kuuntelin itseäni tarkasti ja tein tasan niin kuin itsestäni tuntuu hyvältä. Jos mies ehdotti tapaamista ja itseäni ei huvittanut, kerroin että haluan olla tänään yksin. Jos tästä seurasi vaikkapa syyllistämistä, kerroin: a) tuo mitä teet on syyllistämistä, b) syyllistäminen on huonoa kohtelua, c) minä en ansaitse enkä halua sitä että kumppanini kohtelee minua huonosti, vaan haluan rakastavan ja onnellisen parisuhteen, ja d) rakentava tapa käsitellä asiaa olisi omista tunteista puhuminen. Nämä kaikki asiat mahdollisimman neutraalisti, selkeästi, ja johdonmukaisesti joka kerta kun mies tekee jotain mikä tuntuu minusta epämiellyttävältä.
Oli aikoja, kun mies oli kasvavassa määrin painostava ja kohtuuton. Tämä tietenkin vaikutti minuun niin, että entistä harvemmin halusin olla tekemisissä. Niin myös olin. Mies havaitsi tämän ja huolestui entisestäänkin. Kerta toisensa jälkeen selitin hänelle neutraalisti, että tietenkään en tunne spontaania halua olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka vaatii ja painostaa minua olemaan yhdessä. Miehellä on menneisyydessään parikin parisuhdetta, jossa naisosapuoli on ollut tällainen takertuja, joten se helpottanee hänen kohdallaan asian ymmärtämistä ja oppimista. Hän on sitten muutaman kerran ehdottanut, että hän lopettaa yhteydenpidon minuun kokonaan ja olemme tekemisissä ainoastaan silloin, kun minä haluan. Tämä yleensä korjaa tilannetta niin, että jonkin ajan kuluttua haluan taas olla tekemisissä normaalisti (ei kuitenkaan varmaan koskaan niin paljon kuin mies haluaisi, koska meillä on tässä asiassa pysyvä eroavaisuus).
Pitkän tien olemme kulkeneet ja pitkä matka lienee vielä edessäpäin, mutta miehen käytös on muuttunut parissa vuodessa todella paljon parempaan suuntaan. Raskasta tämä kuitenkin on ja vaatii pitkää pinnaa. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa annan itseni mieluummin suuttua miehelle kuin venytän pinnaani loputtomiin. Alussa en kokenut suuttumista ollenkaan mahdolliseksi. Pidän sitä oikein hyvänä merkkinä, että itse pystyn suuttumaan (luotan siis nykyään jonkin verran hänen arvostelukykyynsä ja kykyynsä ottaa vastuuta) ja että mieskin pystyy yleensä ottamaan suuttumiseni hyvin vastaan.
t. 67
No, huh, huh ja huh!!! Itse en halua olla parisuhteessa kasvattaja, pelastaja tai parantaja, toisen muutoksen edistäjä. Haluan miehen, joka tukee minua. Ennen kaikkea tukee ja tuottaa iloa. Ja itse haluan olla samanlainen kumppani. Kaikissa on virheitä, mutta selvää on, että puolisoiden on oltava yhdessä vahvempia kuin erikseen, molempien, ei vain toisen.
Naiset, lakatkaa uhrautumasta! Se ei ole kenenkään etu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan 67 (eli PSTD-tapaus) vielä linjoilla? Millaisia konkreettisia rajoja asetit? Rajoititko näkemistänne ja yhteydenpitoanne? Jos rajoitit, millaisissa mittasuhteissa?
Kuuntelin itseäni tarkasti ja tein tasan niin kuin itsestäni tuntuu hyvältä. Jos mies ehdotti tapaamista ja itseäni ei huvittanut, kerroin että haluan olla tänään yksin. Jos tästä seurasi vaikkapa syyllistämistä, kerroin: a) tuo mitä teet on syyllistämistä, b) syyllistäminen on huonoa kohtelua, c) minä en ansaitse enkä halua sitä että kumppanini kohtelee minua huonosti, vaan haluan rakastavan ja onnellisen parisuhteen, ja d) rakentava tapa käsitellä asiaa olisi omista tunteista puhuminen. Nämä kaikki asiat mahdollisimman neutraalisti, selkeästi, ja johdonmukaisesti joka kerta kun mies tekee jotain mikä tuntuu minusta epämiellyttävältä.
Oli aikoja, kun mies oli kasvavassa määrin painostava ja kohtuuton. Tämä tietenkin vaikutti minuun niin, että entistä harvemmin halusin olla tekemisissä. Niin myös olin. Mies havaitsi tämän ja huolestui entisestäänkin. Kerta toisensa jälkeen selitin hänelle neutraalisti, että tietenkään en tunne spontaania halua olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka vaatii ja painostaa minua olemaan yhdessä. Miehellä on menneisyydessään parikin parisuhdetta, jossa naisosapuoli on ollut tällainen takertuja, joten se helpottanee hänen kohdallaan asian ymmärtämistä ja oppimista. Hän on sitten muutaman kerran ehdottanut, että hän lopettaa yhteydenpidon minuun kokonaan ja olemme tekemisissä ainoastaan silloin, kun minä haluan. Tämä yleensä korjaa tilannetta niin, että jonkin ajan kuluttua haluan taas olla tekemisissä normaalisti (ei kuitenkaan varmaan koskaan niin paljon kuin mies haluaisi, koska meillä on tässä asiassa pysyvä eroavaisuus).
Pitkän tien olemme kulkeneet ja pitkä matka lienee vielä edessäpäin, mutta miehen käytös on muuttunut parissa vuodessa todella paljon parempaan suuntaan. Raskasta tämä kuitenkin on ja vaatii pitkää pinnaa. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa annan itseni mieluummin suuttua miehelle kuin venytän pinnaani loputtomiin. Alussa en kokenut suuttumista ollenkaan mahdolliseksi. Pidän sitä oikein hyvänä merkkinä, että itse pystyn suuttumaan (luotan siis nykyään jonkin verran hänen arvostelukykyynsä ja kykyynsä ottaa vastuuta) ja että mieskin pystyy yleensä ottamaan suuttumiseni hyvin vastaan.
t. 67
No, huh, huh ja huh!!! Itse en halua olla parisuhteessa kasvattaja, pelastaja tai parantaja, toisen muutoksen edistäjä. Haluan miehen, joka tukee minua. Ennen kaikkea tukee ja tuottaa iloa. Ja itse haluan olla samanlainen kumppani. Kaikissa on virheitä, mutta selvää on, että puolisoiden on oltava yhdessä vahvempia kuin erikseen, molempien, ei vain toisen.
Naiset, lakatkaa uhrautumasta! Se ei ole kenenkään etu.
Et siis halua, että kumpikaan teistä kasvaa tai kehittyy tai että joku muuttaa aiempia käsityksiäsi eli toisinsanoen nimenomaan parantaa sinua itseäsi tai että kukaan ei ikinä muuttuu, edes paremmaksi? Kuulostaa kamalalta. Ihmiset kun ei kasva ja kehity samaa tahtia, vaan tulee spurtteja, ihan kuin fyysisessäkin vanhenemisessa, ne vaan ei näy päällepäin. Aikuinenkin kasvaa ja kehittyy kokoajan, mitä oikein kuvittelet?
Sanot, että et halua olla kasvattaja -> kaikki ihmissuhteet kasvattaa, halusit olla kasvattaja tai et. Et halua olla pelastaja tai parantaja -> olet sitä jo sillä samalla sekunnilla, kun mielipiteesi ääneen sanot, joko hyvällä tai sitten sillä toisella tavalla. Sanasi vaikuttavat, olet sinä siitä tietoinen tai et. Et halua olla toisen muutoksen edistäjä -> haluatko siis elää staattisessa tilassa, missä mikään tai kukaan ei koskaan muutu ja kaikki säilyy kipuineenkin samana ja parantumatta aina, myös sinä? Ja tätä sanot "tuen saamiseksi". Kukaan terve mies ei suostu moiseen. Nämä toiset on sitten toinen juttu.
Haluat siis sellaisen miehen, joka on kuin esine ja kyllä täyttää sinun tuentarpeesi (mitä ikinä tämä tuki sitten onkaan, staattisen tilan ja kivun säilyttämistä, mitä lie) ja säätelee kyllä sinun iloasi (eli on vastuussa tunteistasi), mutta sinä et suostu siihen, että hän saisi muuttua. Kyllähän se tietysti hankaloittaa sinun "ilonsaamistasi", jos tällainen tunteidensäätelijä-tuenantajamies alkaakin yhtäkkiä kasvaa ja huomaa sinulta tulleen oman taakkansa ja sen, että sinä et olekaan sitä mitä hän kuvitteli. Ja että lisäksi olet lokeroinut hänet ja suhteenne johonkin sinun kipujasi hyödyttävään muottiin, missä ei ole tilaa olla toisaalta oma itsensä ja toisaalta kasvaa, ja mistä ei pääse ulos, kun minkään ei sallita kerran muuttuvankaan. Mitä luulet, että mies silloin tekee? Juuri näin kun täällä kerrotaan melkein joka postauksessa!
Ja mitä sinä itse annat? Ilmeisesti et omien sanojesi mukaan ainakaan mitään uhraa tämän kuvailemasi suhteen tai tämän kuvailemasi miehen vuoksi. Minusta tuo kuulostaa pummisuhteelta. Parisuhde ja rakkaus on uhrautumista, kasvua, yhdessä toistensa muutoksen ja hyvänolon edistämistä, jos sen haluaa olevan kestävä suhde. Eri asia sitten on nämä pummisuhteet, missä ollaan vaan sen aikaa, että saa itsensä taas sen verran edellisestä suhteesta jaloilleen, että voi pian etsiä uutta myöhemmin ja taas toistaa samat virheet.
Jos puolisot on yhdessä vahvempia kuin erikseen, niin silloin on kyllä kaksi heikkoa yhdessä. Ja kun on kaksi heikkoa yhdessä, niin silloin kyseessä on juuri näitä narsisti-narsistin uhri -suhteita tai muita vastaavia alistussuhteita. Kaksi vahvaa yhdessä ei ole yhdessä sen vahvempia kuin erikseenkään, vaan he ovat aina vahvoja, yhdessä tai erikseen, ja se syntyy siitä, että toinen ihminen ei määrittele elämäänsä kipujensa kautta ja sillä taakoita toista.
Kai se on selvää, että narsistiseen tai vastaavaan parisuhteeseen ei päädy kuin siihen touhuun sopivat vastinkappaleet. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tuolla kyseisellä suhteella olisi hyvin paljon arvokasta annettavaa ja kummallekin rutkasti opetettavaa. Ja kyllä, sitä kautta myös vahvaksi ja terveeksi ja kokonaiseksi ja parannetuksi tulemista annettavanaan, ihan kummallekin.
Narsistinen ihminen ei ole aina parannettavissa.
Joskus, mutta se parantaminen ei ole kumppanin tehtävä eikä kaikilla ole edes niin paljon taitoa ja tietoa, että se onnistuu.
Koska parisuhteessa on aina yleensä tunteita mukana, niin silloin kumppani ei ole paras *parantaja* vaan ulkopuolinen terapeutti.
Tunteet sekoittavat ja vaikeuttavat näkemään missä mennään ja usein toinen vielä haluaakin sekoittaa ja hämmentää.
Myös syyllistäminen on mukana kuviossa.
Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja ja joskus luopumaankin jostain, mutta tuo uhrautuminen ja uhriutuminen ei terveeseen parisuhteeseen kuulu.
Ainakaan jatkuvasti ja pysyvänä asiana.
Tuo kuulostaa toksiselle käytökselle. Laita vaan ulos ovesta rappukäytävään ja ovi kiinni perässäsi. Siten asia on hoidettu lopullisesti. Jos vaikka sitten aikuistuisi ajan kuluessa. Vähän sama kuin koiraakin kouluttaisi.
Asia on tosi vaikea koska minulla on paljon (jopa äidillisiä) tunteita miestä kohtaan.
Rakastan häntä mutta minusta hän on samalla hyvin kypsymätön. Tunnen tapailemani teini-ikäistä.
Ei sitten ole sinulle tullut mieleen, että modekin voi olla tämä ap? Tai että nämä tekstit myydään ja/tai julkaistaan kirjana, kuten on tehty jo aiemminkin vauva.fi:n jutuille? Tai että nämä keittiöpsykologit täällä hyväksyvät ihan kaiken, kun vain tarpeeksi nyyhkii ja uhriutuu? Tai että kukaan ei ota vastuuta siitä, että jos tämä ap:n mies onkin ainoa järkevä ja oikeasti hyvä mies ja ap liioitellut ja valehdellut asian mittakaavoja, että saa itse huomiota/hyväksyntää/whatever? Tai että kaikkeen on AINA ainoa ja oikea ratkaisu VAIN JA AINOASTAAN terapia ja miehen jättäminen? Ja jos se ei kelpaa neuvoksi, niin kysyjä on itse sairas. Jos haluaa tehdä ihan mitä törkyä tahansa, niin aina täältä löytyy joku säälisäkki, joka on kanssasi samaa mieltä, tsemppaa tekemään juuri sen mitä haluat tehdä, ihan sama mitä likaa, tai on joko pelastamassa tai parantamassa kysyjää. Ja muita väitetään kontrolloijiksi, vaikka on itse täällä jo sanellut tyyliin lukkosepänkin numeron valmiiksi, KUN sitä joudut kuitenkin MINUN sinulle päättämässäni erossa käyttämään KUN kaikki menee liian vaikeaksi sinulle, KUN olet niin ja noin, koska MINULLEKIN kävi kerran niin, koska ei voi olla mahdollista, että jollain muulla on toisin kuin MINULLA. Ja sitten mukaan tunkee ne likapyykin tonkijat, jotka painostaa julkiseen likapyykinpesuun, raportointiin tapahtumista ja vaatii yksityiskohtia, "että muutkin vastaavassa tilanteessa olevat saa tukea ja ymmärrystä omakseen". Hyi oksetus mitä sospor*. Ja arvatenkin seuraava vastaa: no ei tarvi tulla tänne sit ja sitä seuraava otitko jo lääkkees. Ettekö te psykologit parempaan pysty?