Mitä mä teen, kun puran pahan oloni, turhautuneisuuteni yms. negat tunteeni todella voimakkaasti kumppaniini

Eli on mun äitini syytä, että mulla on nämä ongelmat, koska hän ei myöntänyt mitään niistä inhimillisiksi, eikä sallituiksi, vaan kaikki oli mukamas minun pahuuttani. Ihan hirveä ännmä, odotan niin sen vanhuuden kärsimyksiä, hihi, sit mä saan nauraa, kun ei enää pissa kulje! Tai on märkä vaippa! Se ei mitään tajua, se ei ole mulle syy loivantaa suhtautumistani. Paljonkos mä lapsena ymmärsin miksi hän kohteli minua väärin, mitä? En tajunnut. Jos hän ei nyt tajua, sujut ollaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että ymmärrät sen, että vihan taustalla on jokin syy. Tämä varmasti auttaa tilanteessa etenemisessä. Sinuna jatkaisin tunteiden työstämistä, oikeasta terapeutista ja omasta motivaatiosta on varmasti paljon apua!

Joo, olen sen tiennyt jo pitkään, mutten silti ole päässyt eteenpäin. Nyt eräs perhetyöntekijä kuunteli murheitamme (toinen lapsista on lievästi erityinen) ja mies siinä kertoi, että olin syyttänyt häntä jne ja että miehellä oli siitä paha olla (hyvä että sanoi sen). Asiaa selvitellesssämme sanoin, että olin harmissani "asia x" ja siksi sitten varmaan olin vihainen. Niin siihen perhetyöntekijä sanoi mulle, että "niin, purit turhautuneisuutesi mieheesi". Niin se oli kuin lamppu 💡olisi syttynyt päässäni, hän tavallaan sanoitti (toisaalta joku voisi sanoa että latisti tai miehen näkökulmasta mitätöi) tilanteen, jota en siinä ollut havainnut itse. Mun käytös on minkä milloinkin purkamista mieheen. Olin mä tavallaan senkin tajunnut, mutta en sitä, että ehkä se tavallaan on inhimillistä, vaikka se onkin hiton väärin. En siis aio selittää sitä inhimillisenä käytöksenä, jolle ei tarvitse tehdä mitään, tietenkään, mutta silti tuo auttoi tavallaan tajuamaan, ettei se ole sen kamalampaa. Tietenkin miehelle se on väärin että mä huudan, mutta kun minuthan demonisoitiin kotonani kaikesta tuollaisesta käytöksestä, vaikka demonisoija itse ei edes muistanut, milloin itse teki täysin samaa ja vielä puolustuskyvyttömälle lapselle.

Se perhetyöntekijä ei tiedäkään, miten arvokkaan lauseen hän sanoi.

Ap

Hieno havainto, ap! Varmasti moni tähän ketjuun vastannut on hakenut juurikin samaa kuin tämä perhetyöntekijä. Tunteet ovat aina monimutkaisia, ja niiden työstäminen on prosessi. Viestisi perusteella vaikuttaa siltä, että olette kuitenkin yhdessä tehneet tärkeitä havaintoja. Älä luovuta, vaan jatka tunteiden työstämistä itsesi ja läheistesi vuoksi. Muistathan myös kommunikida miehesi kanssa tämän prosessin aikana, se varmasti auttaa myös häntä jaksamaan.

Juu, en vaan tiedä enää, mitä sanoisin. En ole aivan varma, että voin edelleenkään luvata, etten purkaisi häneen, ja oon KOKO AJAN ollut sitä mieltä, että se on väärin. Mun on todella vaikeaa tavoittaa miehen tunteita, koska hän ei näytä niitä, ja koska mua ei kukaan silittämyt päähän äitini purkaessa pahaa oloaan ja vihaansa minuun. Niin en mä tiedä, miltä se nyt tuntuu. Enhän mä SAANUT tuntea siitä mitään, sitten vasta raivoa tulikin, jos mä vielä surin avoimesti tai äidin nähden sitä, että mua vihattiin. Mä lukitsin (suojelin)sen oikeuden surra varmaan pois ulottuviltani (nyt).

Ap

Älkää ruokkiko äitihullun vouhotuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa, että ymmärrät sen, että vihan taustalla on jokin syy. Tämä varmasti auttaa tilanteessa etenemisessä. Sinuna jatkaisin tunteiden työstämistä, oikeasta terapeutista ja omasta motivaatiosta on varmasti paljon apua!

Joo, olen sen tiennyt jo pitkään, mutten silti ole päässyt eteenpäin. Nyt eräs perhetyöntekijä kuunteli murheitamme (toinen lapsista on lievästi erityinen) ja mies siinä kertoi, että olin syyttänyt häntä jne ja että miehellä oli siitä paha olla (hyvä että sanoi sen). Asiaa selvitellesssämme sanoin, että olin harmissani "asia x" ja siksi sitten varmaan olin vihainen. Niin siihen perhetyöntekijä sanoi mulle, että "niin, purit turhautuneisuutesi mieheesi". Niin se oli kuin lamppu 💡olisi syttynyt päässäni, hän tavallaan sanoitti (toisaalta joku voisi sanoa että latisti tai miehen näkökulmasta mitätöi) tilanteen, jota en siinä ollut havainnut itse. Mun käytös on minkä milloinkin purkamista mieheen. Olin mä tavallaan senkin tajunnut, mutta en sitä, että ehkä se tavallaan on inhimillistä, vaikka se onkin hiton väärin. En siis aio selittää sitä inhimillisenä käytöksenä, jolle ei tarvitse tehdä mitään, tietenkään, mutta silti tuo auttoi tavallaan tajuamaan, ettei se ole sen kamalampaa. Tietenkin miehelle se on väärin että mä huudan, mutta kun minuthan demonisoitiin kotonani kaikesta tuollaisesta käytöksestä, vaikka demonisoija itse ei edes muistanut, milloin itse teki täysin samaa ja vielä puolustuskyvyttömälle lapselle.

Se perhetyöntekijä ei tiedäkään, miten arvokkaan lauseen hän sanoi.

Ap

Hieno havainto, ap! Varmasti moni tähän ketjuun vastannut on hakenut juurikin samaa kuin tämä perhetyöntekijä. Tunteet ovat aina monimutkaisia, ja niiden työstäminen on prosessi. Viestisi perusteella vaikuttaa siltä, että olette kuitenkin yhdessä tehneet tärkeitä havaintoja. Älä luovuta, vaan jatka tunteiden työstämistä itsesi ja läheistesi vuoksi. Muistathan myös kommunikida miehesi kanssa tämän prosessin aikana, se varmasti auttaa myös häntä jaksamaan.

Juu, en vaan tiedä enää, mitä sanoisin. En ole aivan varma, että voin edelleenkään luvata, etten purkaisi häneen, ja oon KOKO AJAN ollut sitä mieltä, että se on väärin. Mun on todella vaikeaa tavoittaa miehen tunteita, koska hän ei näytä niitä, ja koska mua ei kukaan silittämyt päähän äitini purkaessa pahaa oloaan ja vihaansa minuun. Niin en mä tiedä, miltä se nyt tuntuu. Enhän mä SAANUT tuntea siitä mitään, sitten vasta raivoa tulikin, jos mä vielä surin avoimesti tai äidin nähden sitä, että mua vihattiin. Mä lukitsin (suojelin)sen oikeuden surra varmaan pois ulottuviltani (nyt).

Ap

Mutta tämä auttoi minua tajuamaan, että sen käytöksen on loputtava, ja piste. Eli se on ihan turhaa sitä samaa pahaa, mitä äitiniin teki, mun olojeni purkamista mieheen. Meillä on vain ehkä v

Hn heikko yhteys mun kuulla, miten se mieheen sattuu. Päästä samalle puolelle siinä. Minäkin olen satutettu ja vihattu uhri. Olin silloin vieläpä vain lapsi. Ja siis nyt oon ratkaissut tilanteen niin, että en soittele tai tapaa yhtään ellei ole tilanne, että menen lapsen hakemaan johonkin tms. onneksi meillä on myös perheterapia, haluan jatkaa siellä ja minua pelottaa, kun mies on alkanut nyt masentua.

Ap

Haluaisin auttaa miestä, mutta eihän se h*tto soikoon onnistu, kun en osaa olla purkamatta pahaa oloanikaan häneen! :( Ihan hirveän avuton olo ja tilanne. Onneksi meillä on perhetyöntekijät ja perheterapeutti apuna ja tukena.

Ap

Huvittais ymmärtää paremminkin, että mistä tuollainen häiriö, joka äidilläni oli, syntyy, jossa mitään inhimillisiä negatiivisia asioita ei nähdä sinä mitä ne ovat, inhimillisinä? Miten voi olla noin vannmainen aikuinen ihminen, jolle se, että niitä pidetään inhimillisinä ja siten siis ihan sallittuina, joskin ei toivottuina, tarkoittaakin siis samaa, kuin niiden hyväksyminen valintana? V*ttu tää häiriö pilasi elämäni. En mä sitten tiennyt, että ne voidaankin hyväksyä (se perhetyöntekijä). Täällä palstallahan olevat paskiaiset eivät niitä myöskään hyväksy, tervemenoa elelemään vain paskakahleissanne, en kadehdi yhtään.

Ehkä jonkinlainen liiallinen yksin jääminen lapsena? Äitini kohdalla voisi selittää asiaa. Ettei ole kehittynyt mitään inhimillisyyden tajua sitten, eikä tajua mistään.

Ap

Haistakaakin paska kaikki minua ei-hyväksyneet p*skiaiset. Ei se, että joku toimii väärin tarkoita sitä, etteikö se olisi ihan inhimillistä, s aatanan luuserit.

Ap

Että jos joku toimii väärin, niin ENSIMMÄINEN ASIA, joka sille ihmiselle pitäisi sanoa, että tuo on inhimillistä. Ja jos asia ei silläkään oikene, tarkistaa, että uskoohan toinen, että se on? Koska 98% ihmisistä on paskaisia tuomitsijoita, joita en haluaisi ystävikseni, vaikka maksettaisiin. Aivan sama, mitä sellaiset vttupäät sönköttävät säännöistä tai siitä, mikä on väärin ja mikä oikein. Aivan kuin en tietäisi, va ja kit.

Ap

Meinaan jos todella haluatte auttaa, teidän on laskeuduttava autettavan tasolle, eikä tuomaroitava ylempää. Aivan kuin itsessänne ei olisi inhimillisiä virheitä! Ikinä tullut mieleennekään, että mistäs te ne itsellenne sallitte? Kappas vaan. Eikö kasvattajanne olekaan sheimannut teitä niistä? Onko pikkuisen helpompaa myöntää ne? Mitäs se nyt vaatii? Ei juuri mitään. Mutta myöntäkääpäs itsessänne jokin epäinhimillinen virhe, nih? Taitais ollakin paljon vaikeampaa.

Ap

Mutta eihän teillä ole juuri mitään elämänkokemusta alkkariäitienne takaa, koska he eivät todellakaan voineet syyttää virheitänne epäinhimillisiksi, ja väittää, etteivät itse sorru mihinkään virheisiin, kännäys on niin näkyvää.

Ap

Onneksi siitä 2% ihmisiä löytyy vapaita sieluja, jotka eivät koe tarvetta tuomita muita, etsin seurani sieltä, se on ihan riittävästi ihmisiä, vaikka 98% jäisikin sivuun.

Ap

Mutta tarvitsisin tuomarointivapaan ystävän ohella sellaisen, joka osaa tukea, ja ymmärtää mun kokemuksistani peräisin olevia haavoja. V*tuttaahan se, että niitä on, ja sellaista pitää ottaa huomioon, mutta minkäs teet.

Ap

Siellä, mistä minä tulen mikään vika ei koskaan ollut inhimillinen, eikä ansainnut hyväksymistä virheenäkään. Kaikki oli aina tahallista pahuutta ja ihmisen vikoja. Ei siis erehtymistä tms. Itse tämä paskiainen kuitenkin tosiaan sai mokailla ja käyttäytyä paskahirviön lailla, koska it didn't happen, mistä sä puhut? Pic, or didn't happen. V*ttu kun ois ollut kännyt jo siihen aikaan. Ois todella makeeta ollut kuvata parit tantrumit siltäkin vauvalta, että look, katsopa, mitä SINÄ teit. Miten SÄ käyttäydyit. Vieläkö selität sitä epäinhimilliseksi, itse piru?

Ap

Mä en ainakaan tehnyt tahallani pahaa koskaan. Ei ois ollut aikaakaan, koska kaikki inhimilliset viatkin jo laskettiin tahallisiksi pahuudenteoiksi. Että pitää äidillä olla häiriintynyt suhde lapseen. Missä oli lastensuojelu?

Ap

Siis mitä ihmettä täällä tapahtuu? 

Lääkkeet ap, LÄÄKKEET!!!

Mutta toi on oikeastaan myös aika mielenkiintoista äidistäni. Eli hän oli ilmeisesti jotenkin poissaoleva niinä hetkinä, kun hän käyttäytyi tavoilla, joita piti itse epäinhimillisinä. Ja samalla hän piti juuri sitä samaa käytöstä muissa epäinhimillisenä, eli sillälailla vääränä, että niin ei ihminen mukamas käyttäydy tai sitä ei voi saada eikä antaa koskaan anteeksi. Aika kamalaa, kun itse kuitenkin käyttäytyi.

Hän kasvatti minua jatkuvasti niin, että mitään asioita ei voinut saada anteeksi, ainoastaan hän yritti, että jos mä olisin lähtenyt käytökselläni anelemaan hyväksyntää. En koskaan lähtenyt siihen. Sain ihan tarpeeksi hyväksyntää isältäni ja isän äidiltä (lälläslälläslieru), joten en todellakaan katsonut arvolleni sopivaksi madella väärin tekijältä hyväksyntää odottamassa. Silti hänen ois pitänyt antaa sitä, koska mikään mitä tein ei ollut inhimillisesti katsottina mitään sen kummempaa, eikä väärin. Hänen ois pitänyt rakastaa ja arvostaa minua. Hän on mulle aivan hirvittävästi sitä velkaa. Olin hänen lapsensa. Ikävä kyllä vieläkin olen.

Ap

Tai siis oli ehkä väärin, mutta ei niin, etteikö se olisi ollut ihan inhimillistä, ja sen ois voinut osoittaa että anta anteeksi, hyväksyy lapsensa kuitenkin jne. Ja koittaa vain opettaa, että älä tee noin ensi kerralla. Bitch syytti mua virheistäkin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Siis mitä ihmettä täällä tapahtuu? 

Lääkkeet ap, LÄÄKKEET!!!

Ei mulla oo sun lääkkeitä.

Ap

Nykyäänkään hänen kanssaan ei voi käydä läpi hänen väärää käytöstään, koska hän ei todellakaan myönnä eikä mukamas muista yhtään mitään. En aio armahtaa häntä ja jatkaa ystävyyttä, tai äiti-lapsi (äiti-tytär)suhdetta, koska se oli niin myrkyllinen. Mikään, mitä hän sen oheen on tehnyt ei merkitse mitään sen rinnalla, kuinka hän haavoitti ja suorastaan henkisesti ra.is.kasi minua. Eikä onneksi tarvitsekaan.

Onneksi on kuitenkin kasvattanut aikuiseksi saakka ja opettanut hieman tapoja.

Ap

Eikö täällä todellakaan ole ktään saman kokenutta, ja siitä tähän saakka (tai pidemmälle) selvinnyttä? Tai jotakuta, jolla on tietoisuus, että häntäkin on kohdeltu väärin suunnilleen samoin, vaikkei olisi saanutkaan siihen vielä apua kovin paljoa? Koska se eka terapeuttini ei tajunnut tästä p*skasta paljon mitään. Jos mulle ei ole opetettu, että on inhimillistä toimia väärin (joskaan ei tietenkään toivottavaa, en aio toistaa sitä enää, koska vain i di ootti luulee, että ne tarkoittavat samaa asiaa), niin millä tavalla se terapeutti kuvitteli mun voivan käsitellä niitä ongelmia "inhimillisinä, mutta ei toivoittuina"? Tai miksi se olettaa, että mä otan ne esille? Eikä oleta, että se on hänen tehtävänsä, koska hän on hoitava taho, minä parantuva. Ja siis en ehkä kykene lähestymään vikojani niin kauan kuin niitä voidaan pitää pahuutenani? Se on terapeutin korjattva tilanne, ei asiakkaan. Eipä pystynyt siihenkään.

Ap