Lue keskustelun säännöt.
Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?
Niin, olen 25v naimisissa oleva äiti, jolla ei ole ystäviä. Enkä kaipaa ystäviä, monesti ajattelen, että onneksi ei ole niitä. Koen jotekin kuluttavana ajatuksen, että pitäisi hirveästi huolehtia ystävyyssuhteista ja viettää aikaa heidän kanssaan, olla puheissa ja tekemisissä jne.
Minulla on kyllä ollut ystäviä, teininä en kokenut kuluttavana ylläpitää niitä suhteita. Kuitenkin useita ystäviä vain tippui pois kun menimme opiskelemaan eri paikkoihin ja yhteydenpito jäi ja tuli opiskelupaikoista uusia ystäviä.
Yksi ystävä minulle kuitenkin jäi, joka oli kauan hyvä ystäväni. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan ja jossain kohtaa sitten hän alkoi enemmän viettää aikaa toisen kaverini kanssa, joka tuli uudesta opiskelupaikasta. Jäin selvästi "varalle", minulle ystäväni soitti jos ei ollut muitakaan, mutta meillä oli aina hauskaa yhdessä. Hän myös kertoi minulle, että haluaisi mieluummin viettää aikaa minun kanssani, mutta tämä kaveri sai aina kauhean hepulin, jos ystäväni ei viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hänelle sopi.
Lisäksi tähän komboon tuli lisäksi ihminen, jota en oikein tuntenut sen enempää, että hän oli aivan järkyttävän ilkeä. Muistan kun laitoin pitkän viestin facebookissa tälle ystävälleni, miten olin kyllästynyt olemaan varalla, miksei hnä vietä aikaa minun kanssani jos tahtoo, kuten hän minulle sanoi jne. Ystäväni soitti minulle, mutta kun vastasin, tämä ilkeä tyttö/nainen olikin puhelimessa ja haukkui minua/nälvi minua siihen asti, että katkaisin puhelun. Sen jälkeen hän alkoi pommittamaan minua ystäväni puhelimesta, kunnes minun oli pakko estää hänen numeronsa.
Ei se toki siihen jäänyt, vaan sitten hän alkoi aina jonkun muun numerosta pommittamaan minua, joten vaihdoin numeroni kun sain tarpeekseni. Homma jatkui tietysti myös facebookissa ja kaupungilla, jos hän/he näkivät minut jne.
Kirjoitus kuulostaa todella teinimäiseltä, mutta me olimme teinejä tuohon aikaan, joten siinä isoin syy. Luulen, että tuo on iso syy siihen, miksen kaipaa ystäviä ympärilleni, pelkään taas jääväni yksin tuolla tavalla.
Minulla on rankka lapsuus ja paljon hylkäämistä jo lapsuuden ajoilta, luulen siksi tuon vaikuttaneen minuun aika vahvasti. Olenko outo, kun en kaipaa ystäviä?
Kommentit (250)
En minäkään kaipaa ystäviä. Mieheni on ainoa tosi ystäväni enkä oikein ymmärrä miten edes pystyisin ylläpitämään muita niin läheisiä ihmissuhteita. Olemme kiinnostuneita samoista asioista ja teemme kaikkea yhdessä. Olisi tosi outoa sanoa miehelle, että en lähdekään nyt sinun kanssasi elokuviin/teatteriin/metsäkävelylle/ulkomaan matkalle vaan
jonkun toisen ihmisen kanssa. Mieheni seurasta kun kuitenkin eniten nautin ja koko ajan on ikävä jos olemme erossa. Miehellä on sama tilanne, ei hänelläkään ole ystäviä. Joskus olemme pohtineet josko kutsuisimme kylään jonkun toisen pariskunnan, jonka olemme jossain tavanneet, mutta aina on lopputulemana ollut, että ei viitsi, ei sitä jaksa, jos ne alkavat haluamaan pitää jatkuvasti yhteyttä ja muodostuvat riippakiviksi mukavaan elämäämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistuu mieleen yks ketju, jossa ap oli sitä mieltä, että hän ei huoli miestä, jolla ei ole ystäviä, arvaatteko/muistatteko mammojen reaktion?
"Nojuu, emmääkään!! Jotain vikaa täytyy miehessä olla, jos ei ole ystäviä tai ei viihdy ystävien kanssa"
Näköjään naisille "sallitumpaa" tällainen ystävättömyys....
No joo, sitten asiaan: ap, et ole outo. Eikä sulla ole mitään velvollisuutta hengailla ystävien kanssa. Mutta kiinnostaa se seikka, että viihdyt nettipalstoilla, jotka on täynnä ikävämpää seuraa kuin ne omat ystävät... Onko se jotenkin helpompaa sinulle vuorovaikuttaa tuntemattomien kanssa netissä, vai mistä on kyse?
En tosiaan tiennyt, että on näinkin paljon ihmisiä, jotka eivät kaipaa niitä ystäviä. Tiesin toki, että on paljon ihmisiä jotka ovat yksin, mutta olen saanut sen kuvan, että he kärsivät siitä yksinäisyydestä.
-Ap
Mulla on työkavereita joita en halua nähdä vapaalla mutta tykkään töissä jutella ja kuunnelle. Kun työpaikka vaihtuu, en koe mitään tarvetta ylläpitää entisiä suhteita. Olen aina kaivannut merkityksellistä suhdetta ja siihen riittää siis hyvä parisuhde. Ahdistun ajatuksesta että tälläinen läheinen suhden pitäisi olla moneen ihmiseen yhtä aikaa. En osaa ajatella että mitä sitten jos mies jättää että pitäisi olla ystäviä tukena, olen silloin ihan itse itseni tukena ja etsin uutta suhdetta. Olen ollut suhteiden välissä pitkiä aikoja yksin, en ole silloinkaan kaivannut ystäviä vaan sitä rakkaussuhdetta. Nyt vaan tuntuu että eristyn jopa liikaa, mitä vanhemmaksi tulee ( +40v) sitä vähemmän jaksaa olla muiden seurassa. Uskon että vanhana leskenä tykkäisin asua jossain etelän maassa missä se sellainen joka päiväinen kanssa käyminen on puheliasta ja vilkasta tuntemattomien välillä, se riittäisi mulle oikein hyvin.
Vierailija kirjoitti:
En tosiaan tiennyt, että on näinkin paljon ihmisiä, jotka eivät kaipaa niitä ystäviä. Tiesin toki, että on paljon ihmisiä jotka ovat yksin, mutta olen saanut sen kuvan, että he kärsivät siitä yksinäisyydestä.
-Ap
Aika jännä että Suomessa, introverttien ja erakoiden luvatussa maassa, joku näin ajattelee. Täällähän meitä on tosi paljon jotka emme kaipaa ystäviä aikuisiällä enää. Eikä sitä perinteisesti Suomessa ole mitenkään outonakaan pidetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä lapset saa ystävyyden mallia? Yksinäisyys voi periytyä.
Lapsena oli pari kaveria. 10-vuotiaana aloin kuitenkin etääntyä heistä ja lopulta olinkin vain yksin koulussa. Yläkoulussa seurasin aina kahta luokkalaista, mutta ei kyläilty, viestitelty tms. Ennen kasille menoa he vaihtoivat koulua, ja siitä lähtien olin koulussa aina yksin. Joskus tuli tutustumisyrityksiä, mutta ujon luonteeni vuoksi keskustelu loppui nopeasti. Ja hyvä niin. Olisi kiusallista jos ensin juttelen tyypin kanssa ja sitten kieltäydyn kun tämä innostuu kysymään numeroani.
Yksi pahakin tilanne tuli. Henkilö kertoi minulle nimensä ja pyysi tulemaan juttelemaan facessa. En ottanut yhteyttä. Harmi ettei tiennyt minun olevan vapaaehtoisesti kaveriton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tosiaan tiennyt, että on näinkin paljon ihmisiä, jotka eivät kaipaa niitä ystäviä. Tiesin toki, että on paljon ihmisiä jotka ovat yksin, mutta olen saanut sen kuvan, että he kärsivät siitä yksinäisyydestä.
-Ap
Kuule, ei täällä kukaan mikään special snowflake ole :)
Ap, kuulostat siltä että sulle voisi suositella erästä persoonallisuustestiä. Itse ainakin aikoinaan hämmästyin testin tuloksia lukiessa, miten hyvin on laitettu ne kaikki tuntemukset sanoiksi. Ehkä huomaisit myös ettet todellakaan ole yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakaan ei ole ystäviä enkä niitä kaipaa. Olen nelikymppinen. On työkaverit, lisäksi juoksuporukka, lauluporukka ja toinen musiikkiporukka. Päivittäin oon tosi paljon ihmisten kanssa tekemisissä töissä ja harrastuksissa. Mutta ketään sydänystävää ei ole enkä tapaa noita töihin ja harrastuksiin liittyviä ihmisiä niiden ympyröiden ulkopuolella. Oon mukavuudenhaluinen ja vietän vähäisen luppoaikani perheen kanssa ja vaikka yksin sohvalla mieluummin kuin kuuntelemassa toisen ihmisen juttelua. Oon ajatellut että tämä on tilapäistä ja liittyy tällaiseen superhyvään elämäntilanteeseen, kun ei ole huolia eikä murheita. Jos olis sairautta tai muuta niin sitä haluaisi vuodattaa jollekin toiselle.
Minä muistan jo lapsuudessa/teini-iässä, että koin ystävyyssuhteet jotenkin pakolliseksi rasitteeksi. Tajusin että niitä pitää olla ollakseen normaali ja hyväksytty, mutta harvemmin nautin erityisesti kaverieni seurasta, ollessamme kaupungilla esim. odotin vaan että aika kuluu että pääsen kotiin. Myös kun puhelin soi, en olisi halunnut vastata. Jo tuossa iässä tyttöjen välillä oli myös kamalaa valtapeliä ja sellaista kolmaspyörä-käyttäytymistä, alistamista yms, mistä pysyin yleensä itse neutraalina ''välikappaleena''. Aina joku puhui pahaa toisesta ja niitä sitten selviteltiin. Koin myös, että koko ajan piti jotenkin pönkittää omaa asemaansa ja ''pysyä pinnalla''. Ehkä tuo , että en ole koskaan kokenut sellaista tasapuolista ja kiinnostavaa ystävyyttä niin on yksi tekijä, etten osaa sellaista nyt aikuisiälläkään kaivata. Välillä mietin, että jos sellaisen ystävän löytäisi, johon oikeasti kiintyisi ja olisi molempien mielestä mukavaa yhdessä, nii olisihan se mukavaa. Mutta se nyt on vain sellainen haave, kun en sellaiseen ihmiseen ole törmännyt jonka kanssa tämä olisi onnistunut. Ehkä sitten olen liian vaativa, mutta kyllä olen mielummin yksin kuin taas sellaisessa pakotetussa kaveri suhteessa vain tavan vuoksi. Minulle myös riittää sosiaalisuuteen se, että näkeehän sitä ihmisiä väkisinkin kodin ulkopuolella ja välillä sitä juttelee kertaluontoisesti ihan vieraitten ihmistenkin kanssa. En siis koe olevani eristäytynyt, kun lähden ulos ovesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse mietin lähes joka päivä näitä asioita. Olen ollut kiusattu pitkään ja sen takia jäänyt myös yksin. Kavereita on "kadonnut" myös muuttojen ja koulunvaihtojen seurauksena. Laskin, että olen neljän vuoden aikana aikoinaan menettänyt 5 ihmistä näiden takia ja yhteyden pito jäänyt. Lapsuus oli ihan hyvää aikaa ja joitakin kavereita oli. Sen jälkeen muutto ja huomasin melko nopeasti etten pärjää siinä uudessa porukassa. Olin liian kiltti ja hyväuskoinen. Sen myös huomasivat muutkin nopeasti ja seuraus oli ikävä. Kiusaamista ja yksinäisyyttä. Tosin myönnän sen, että olen itsekin melko introvertti ihminen ehkä. Tämä ehkä sen takia, että vaikka olenkin ujo ihminen niin en ole pitkään aikaan nuorena saanut olla oma itseni ja kokoajan olen joutunut olemaan varuillani. Jos olisin saanut niitä onnistuneita kokemuksia voisin olla paljon sosiaalisempi ja uskaltaisin lähestyä ihmisiä eri lailla. Olisin niin kaivannut juuri tällaista elämää ja sitten varmaan tullut enemmän sellaiseksi joka haluaisin olla. Nyt olen liian varovainen ja jo valmiiksi mietin miten tässä käy.
Kuitenkin tykkäisin tutustua erilaisiin ihmisiin. Olen todella empaattinen ja varmasti hyvä ystävä jollekin. Isossa porukassa en varmaan pärjää, mutta muuten tykkäisin kuunnella muiden juttuja. Välillä kadehdin niitä joilla on ollut se normaali nuoruus. Ajattelen kuinka mukavaa se olisi jos olisi jäänyt edes pieni ystäväporukka sieltä kouluvuosilta, joka monilla tutuilla näyttää edelleen olevan. Nyt pitäisi itse aloittaa ihan alusta. Ja minä kyllä kaipaan niitä kavereita, vaikka niitä ei ole kunnolla lapsuuden jälkeen ollutkaan. Minä en aina jaksaisi olla yksin.
Välillä mietin miten selitän jollekin sen miksi minulla ei ole ketään. En haluaisi avata koko elämääni ja toisaalta haluaisin, että toinen ymmärtäisi se ettei vika ole ainakaan täysin minussa vaan, että elämässäni on ollut asioita joiden vuoksi olen tässä pisteessä. En haluaisi mitään kamalan ihmisen leimaa. Minut on toisaalta myös kotona jo kasvatettu olemaan kiltti ja vanhemmat eivät ole auttaneet missään. Olin sellainen näkymätön. Senkin takia nuoruus oli ikävää aikaa ja meni kuin sumussa. En pysty edes kuvittelemaan miltä tuntuisi jos olisi kerrankin ystäviä. Toisaalta pelkään myös todella paljon sitä, että luottamus taas rikotaan. Sitä, kun on tehty niin monta kertaa. Se vie rohkeutta pois. Pelkään etten koskaan saa sellaista elämää minkä haluan. Ja kyllä minä pärjään yksin ja mieluummin yksin kuin huonossa ja ikävässä seurassa. Silti jo pelkkä yksinäisyys sanana on jo ikävä minulle ja jos joskus esim jossain ohjelmassa käsitellään sitä teemaa niin tulee olo, että nyt ne puhuvat juuri minun elämästäni. Ei tämä ollut tarkoitus. Oli tarkoitus olla onnellinen. Ja minusta et ole outo. En pitäisi sinua mitenkään outona ja ymmärrän sellaisia ihmisiä, jotka viihtyvät yksin. Tuskin minustakaan koskaan tulee mitään todella sosiaalista.
Vierailija kirjoitti:
Monet ihmiset ovat käytökseltään ikäviä, joten yksinolo ei välttämättä ole mikään huono vaihtoehto.
Näin juuri. Kaikki eivät vaan jaksa tällaisia negatiivisia ihmisiä, eikä heihin kannatakaan uhrata mitään aikaa. Introvertti voi valita seuransa, koska yksinoleminen ei ole ongelma. Ei se määrä, vaan laatu! Ystävät eivät ole sitä varten, että heitä käytettäisiin hyväksi turvaverkkona, jos ero tulee, vaan heidän seurastaan tulee ihan oikeasti nauttia. Säälittäviä ovat ne, jotka eivät oikeastaan pidä ystävistään, mutta eivät osaa olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tosiaan tiennyt, että on näinkin paljon ihmisiä, jotka eivät kaipaa niitä ystäviä. Tiesin toki, että on paljon ihmisiä jotka ovat yksin, mutta olen saanut sen kuvan, että he kärsivät siitä yksinäisyydestä.
-Ap
Minä luulen ,että meitä saman luonteen omaavia on paljonkin. Olen ehtinyt jo yli 70 vuoden ikään,enkä koskaan ole tuntenut itseäni yksinäiseksi.Ei minulla milloinkaan ole ollut ns sydänystäviä,joille olisin uskonut asiani. Minun on kyllä hyvin helppo rupatella vieraidenkin ihmisten kanssa, joille olen hyvinkin avoin.Tuttuja on sen verran kertynyt ,että puhekumppaneita löytyy halutessani puhelimen päähän.
Nautin olla just tälläinen ,kun olen. Harrastuksissa käydessäni jutellaan,jos siltä tuntuu.
Ihana olla vapaa.
Mä oon tekemisissä vain muutaman sukulaisen kanssa.. Kaverit ja ystävät on jääneet. Kyllästyin jatkuvaan toisten haukkumiseen ja arvosteluun.. En jaksa olla sellaisten kaveri.. Serkut on mulle tärkeitä ja tietenkin oma mies ja lapset.. Muita en kaipaa. Olen lopettanut pari ystävyyssuhdetta ja todennut olevani paljon onnellisempi. Jatkuvaa omien asioiden kaatamista mun niskaan ym. Ei vaan jaksa.. Multa ei koskaan kysytty mitä kuuluu.. Olisin voinut kuunnellakin toisen murheita, jos muakin olis kuunneltu. Mun piti suu auki kuunnella kun mulle täysin tuntemattomien elämää haukuttiin ja arvosteltiin.. Ei sellaista vaan jaksa!!
Minäkin olen ongelmaperheen lapsi 80-luvulta. Vanhemmat muuttivat lähiöön ja pelkäsivät alaluokkaa. En saanut leikkiä kenenkään kanssa ja suurimman osan ajasta vietin neljän seinän sisällä tavallaan vankeudessa. Opin puhumaan ulkopuolisille vasta kuudennella luokalla.
En koskaan oppinut sosiaalisia taitoja.
Vanhempasi olivat huonoja ap. He kasvattivat sinut eräällä tavalla vajaaksi ja vammaiseksi. Tulevaisuudessa sinua kohtaa luultavasti alkoholismi ja kuolet yksinäisenä.
Et sä ole outo, tai jos olet niin sitten olen minäkin.
Olen 33v äiti, ei minullakaan ole yhtäkään ystävää/kaveria, enkä niitä kaipaa.
Käytän mielummin ystäviin menevän ajan johonkin hyödylliseen
Ap, olet varmasti ihan normi-introvertti, ja ehkä lisäksi rankka tausta on aiheuttanut sinussa luottamuspulaa tai jotain kiintymyshaastetta muihin, mutta tuskin hallitsee elämääsi mitenkään. Perheessäkin on jo tarpeeksi sosiaalista härdelliä. Ihmetteleville sukulaisille tms. tuo introvertti-termi kannattaakin kertoa ja käskeä katsomaan googlesta, jos eivät sitä tunne. :D
Noin muuten, tähän ketjuun vielä sanoisin, että todellisen ystävyyden tietää löytäneensä silloin, kun molemmilla on se tunne, ettei ole minkäänlaista painetta päivitellä kuulumisia 24/7 tai olla kokoajan tekemässä yhdessä aktiivisesti jotain. Aitoon ystävyyteen ei siis koskaan kuulu pakon tai syyllisyyden ta mustasukkaisuuden tunnetta. Sitten tavatessa tai muuten yhteydenotossa tuntuu siltä, kuin jatkettaisiin just siitä mihin jäätiin, vaikka olisi mennyt viikkoja tai kuukausia välissä, eikä kumpikaan syyttele toista välinpitämättömyydestä. Ja silti toiseen voi aina luottaa, että vaikealla hetkellä saa tukea, koska hyvä ystävyys ei tunnu koskaan taakalta. (Itsellä on kai käynyt tuuri, kun on pari tällaista ihmistä elämässä). Mutta käytännössä viihdyn päiviä, jopa viikkoja yksin ja sosiaalisuutta tulee ihan riittävästi työpaikalta. En ole enää vuosiin miettinyt, että olenko outo, koska itse hyväksyn itseni tällaisena täysin, ja koska asiaa ihmettelevät henkilöt olen karistanut elämästäni jo aikoja sitten. Haasteita tulee vain silloin, kun tutustun johonkin uuteen ihmiseen, joka on ns. aktiivinen energiasyöppö, ja sitten haluaisi kovasti kutsua minua jonnekin kokoajan. Sitten vain pitää aina selittää introverttiasia näissä tilanteissa, jotta eivät turhaan loukkaannu.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempasi olivat huonoja ap. He kasvattivat sinut eräällä tavalla vajaaksi ja vammaiseksi. Tulevaisuudessa sinua kohtaa luultavasti alkoholismi ja kuolet yksinäisenä.
No sinullahan se kirkas kristallipallo tuntuu olevan, kun tuollaisia tulevaisuudennäkymiä sieltä bongaat :D Trololololoo!
Kuulehan. Sinä olet vahva eikä siinä ole mitään outoa ❤