Minulla ei ole ystäviä, enkä niitä kaipaa. Olenko outo?

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni olet outo. Tuo ystävättömyys näkyy sinusta varmasti pitkälle ja se kertoo myös yleisestä elämänhallinnastasi paljon. Ihminen on laumaeläin ja jos joku ei pysty omien oikkujensa vuoksi laumassa olemaan, niin aika kehnosti menee. Onhan sinulla nyt pikkuruinen lauma, mutta se ei riitä ainiaaksi.

Yksin voi olla yhdessäkin. Se on pahempaa.

Lisäksi ns. yleinen mielipide on myöskin joutava ihmiselle, jolla on hyvä itsetunto.

Minulla on paljon sisaruksia, joihin pidän yhteyttä päivittäin mm. whatsappilla. Mutta muutoin ei ketään sellaista, jonka kanssa näkisin edes joskus. Ei puheluita eikä muutakaan aktiviteettia arjessa. Mutta facebookissa on yhteys muutamaan vanhaan kaveriin ja sitten satunnaisesti saatan innostua yksittäisistä viestittelyistä jonkun nuoruuden aikaisen ystävän kanssa. En kertakaikkiaan kaipaa ystäviä tai kavereita, kyläilyjä ja kahvitteluja! On mies ja lapsia ja mielenkiintoinen työ yrittäjänä (kotona työskennellen). Kaikki ajatukset sosiaalisesta aktivoitumisesta tökkäävät siihen, että ei ole tarpeeksi motivaatiota. Viihdyn erittäin hyvin yksin ja tunnen vain satunnaisesti sosiaalista painetta olla sosiaalinen. Ja ikää on yli 40 v.

Voithan sinä olla outo jonkun mielestä. Mutta se ei kerro sinusta mitään. Oikeita ystäviä ei yhteen elämään monta mahdu. Itse koen olevani sosiaalinen erakko. Viihdyn yksin ja seurassa. Mieluummin yksin, silloin voin tehdä - olla mitä haluan.

Täällä yksi samanlainen vapaaehtoinen cityerakko :). 

Siis minullakin on perhe, hyvä työ ja tuttuja, mutta varsinaisia ystäviä ei. En jaksa sitä pakkoa tehdä ystävien kanssa asioita. Viihdyn hyvin yksin ja miehen kanssa. Sisarusten kanssa viihdyn myös oikein hyvin, mutta asuvat kaukana ja näemme toisiamme harvoin. Työpaikalla olen hyvinkin sosiaalinen ja tulen oikeastaan kaikkien kanssa toimeen, vapaa-ajalla en kuitenkaan koe tarvitsevani ystäviä/seuraa. Pidän elämästäni näin. On paljon parempaa kuin silloin nuorempana, kun vielä yritin pakolla tehdä ystävien kanssa asioita. Oli pakkopullaan ja usein tylsää. Oma seura paras seura :D.

Vierailija kirjoitti:

Et ole outo. Olen itse samanlainen, sillä erotuksella ettei minulla ole perhettä. Olen työtön, joten ei ole työkavereitakaan. Rakastan elämääni erakkona.

Aika lailla sama täällä. Yksinäisyyteen tottuu, kun ei paremmasta tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi samanlainen vapaaehtoinen cityerakko :). 

Siis minullakin on perhe, hyvä työ ja tuttuja, mutta varsinaisia ystäviä ei. En jaksa sitä pakkoa tehdä ystävien kanssa asioita. Viihdyn hyvin yksin ja miehen kanssa. Sisarusten kanssa viihdyn myös oikein hyvin, mutta asuvat kaukana ja näemme toisiamme harvoin. Työpaikalla olen hyvinkin sosiaalinen ja tulen oikeastaan kaikkien kanssa toimeen, vapaa-ajalla en kuitenkaan koe tarvitsevani ystäviä/seuraa. Pidän elämästäni näin. On paljon parempaa kuin silloin nuorempana, kun vielä yritin pakolla tehdä ystävien kanssa asioita. Oli pakkopullaan ja usein tylsää. Oma seura paras seura :D.

Aivan kuin olisin kirjoittanut tämän :D Lukion jälkeen, tai vähän ennen sen loppumista, kariutuivat kaveri/ystävyyssuhteet muutaman tytön kanssa joka oli kestänyt yläasteelta asti. Olen hieman ujo ja sivusta seuraaja, en ole kovin sosiaalinen, en koe oloani luentavaksi jos pitäisi höpötellä koko ajan niitä näitä ja nuo kaksi tyttöä olivat sellaisia, saivat uusia kavereita helposti lukiossa. Lisäksi heidän kaverinsa, jonka kanssa en tullut toimeen, oli vielä sosiaalisempi joten loivat enemmän suhteita uusiin luokkalaisiin hänen kanssaan ja avullaan. Olisihan se ihan hauska tutustua ja saada kavereita joiden kanssa jutella silloin tällöin ja nähdä, mutta en oikeasti jaksa nähdä vaivaa. Mieheni miespuolisten kavereiden pirskeissä, missä on ollut naisia (jotka tuntevat toisensa), niin sitä mekastusta ja täysin turhasta kaakatusta en kestä. Vaikea yrittää tutustua kun ensivaikutelma on aivoton kana.

Töissä on varmaan ilmassa jotain, sillä olen siellä todella sosiaalinen ja porukkamme hauskuuttaja :D Ja jutustelen niidenkin kanssa joiden kanssa en työskentele (firma firman sisällä) enkä ujostele.

Ei minusta ole lainkaan outoa jos ei ole ystäviä.Ei minullakaan ole koskaan ollut,ainoastaan tuttavia ja työkavereita,mutta ei minulla ole mitään tarvetta tavata heitä vapaa-ajalla,ja työtkin luistaa parhaiten silloin jos olen töissä yksin.Minulla on kyllä hyvät välit sukulaisiin,ja olen aina ajatellut että ystävät ovat vain sukulaisten korvike.

Täällä ilmottautuu myös yksi introverttierakko!

Juuri tässä makaan sohvalla aivan loppukuluneena, kun olen työssäni tehnyt viikon paljon asiakastapaamisia ja ollut muutenkin sosiaalinen. Olen siis kyllä puhelias, välillä vähän liikaakin ja monet ajattelevat, että olen yltiösosiaalinen. Mutta väsyn aivan todella paljon ihmiskontakteista ja nautin hiljaisuudesta ja omasta seurasta. Silloin lataudun.

Minulla mies ja kaksi päiväkoti-ikäistä lasta. On työ ja koti. Jos tähän yhtälöön lisäisin vielä ystävät, en ehtisi ikinä latautua ja kuluisin loppuun.

Nyt tilanne on tämä. Ehkä joskus kun lapset lentää pesästä etsin ystäviä esim. harrastusten parista. Harmittelen joskus, ettei minulla ole lapsuuden ystäviä, mutta olen hyväksynyt oman introverttiuden ja sen että olen vain tälläinen, enkä todellakaan kuluta itseäni loppuun ollakseni jotenkin sosiaalisesti hyväksytty.

Vierailija kirjoitti:

Et ole outo. Olen itse samanlainen, sillä erotuksella ettei minulla ole perhettä. Olen työtön, joten ei ole työkavereitakaan. Rakastan elämääni erakkona.

Mulla aivan sama tilanne. Sellaiset tuttavat riittävät joiden kanssa vaihdetaan muutama sana kun tavataan joissain yleisissä tiloissa mutta en haluaisi kutsua varsinaisia vieraita kotiini saatikka että keksisin vierailuilla mitään juteltavaa pitemmän päälle. Työkaverit olisi kiva plussa.

Tunnen kyllä itseni toisinaan yksinäiseksi mutta miltei 100% muiden seurassa. Yksinäni viihdyn taas vallan hyvin. 

Miesnäkökulmana, lapsena ja nuorena mullakin oli kavereita joiden kanssa pelattiin palloa ja leikittiin kirkonrottaa, intiaanileikkejä metsässä. Hiukan vanhempana ja opiskeluiässä oli sitten vähän syvällisempää keskusteluystävyyttä, ja käytiin myös yhdessä urheilemassa jne. Kun tutustuin tulevaan vaimooni niin kaikki jäi, ja hänestä tuli ylivoimaisesti paras ystäväni jonka kanssa keskustelin kaikesta ja tuntikausia. Nyt n. 30 vuoden jälkeen huomaan että en kaipaa oikein muita kuin vaimoni (ja lasten) kanssa yhdessäoloa. Hänellä sama juttu. Varmaankin on niin että kun toisesta aika jättää niin pari kuukautta päälle ja lapset saavat laittaa tuplakuolinilmoituksen lehteen. 

Osa ihmisistä ei ymmärrä erilaisuutta. Se oma elämä on ainut oikea tapa.

Minäkin olen puoli-erakko. On perhe, pieni suku ja 3 hyvää ystävää ja en todellakaan kaipaa muuta.

Parasta elämässä on se kun saa olla ihan yksin ja olla välittämättä muista. Viihdyn mainiosti yksin enkä tunne oloani yksinäiseksi koskaan.

Muut ihmiset vie minulta energiaa eikä anna sitä.

Minäkin olen asperger. Kaipaan puolisoa, ja lapsia. En kavereita. Tai edes "ystäviä".

Kukahan se oli kun sanoi että ystävältäni vaadin, että jalostuisin hänen seurassaan. Kuulostan kamalalta ihmiseltä, mutta tuon lausahduksen perusteella minulla ei ole ystäviä vaan kaikki ihmiset tuntuvat pintapuolisilta. Minua ei jalosta toisista juoruaminen tai muu turhanaikainen puhe. Ehkä virkistävintä seuraa on sellainen originelli tyyppi joka sanoo just niinkuin ajattelee. 

Jos on puoliso, on ystävien tarpeettomuus melko yleistä.

Minulla on kaksi hyvää ystävää, toisen kanssa soittelemme ehkä kerran kuussa ja tapaamme pari kertaa vuodessa. Toisen kanssa tekstaillaan muutaman kerran vuodessa kuulumiset ja tavataan kerran vuodessa. Tällaisesta ystävyydestä minä pidän. Nyt minulla on uusi ystävä, oikein mukava ja tulemme hyvin juttuun. Ongelma on se, että hän haluaa hyvin kiinteää ystävyyttä, hän viestittelee joka päivä, haluaa tavata vähintään jokatoinen viikko, haluaa että mennään kahvilaan, syömään, ostoksille. Minusta tuo on liian rasittavaa, en minä jaksa koko ajan olla tekemisissä.

Lapseni ovat jo aikuisia tai lähes aikuisia, kuitenkin siis aikalailla omassa elämässään, vanhimmat opiskelemassa ja nuorimmalla on koulu, harrastuksia, kavereita. En minä heidänkään kanssaan halua tämän enempää aikaa viettää, tai toki mielelläni olen heidän kanssaan, mutta en kaipaa enempää. Sama juttu miehen kanssa, päivät ollaan töissä ja iltaisin omissa oloissa, miehellä on harrastuksia ja hän juttelee puhelimessa paljon kavereittensa ja sisarustensa kanssa. Minä en välittäisi tavata sisaruksiani ollenkaan, muusta suvusta puhumattakaan.

Ei kaikki vain niin perusta ystävistä ja sosiaalisuudesta, vaan kokee ne jopa raskaana velvollisuutena. Minä viihdyn yksin, käyn pitkillä kävelyretkillä, hiihtämässä metsässä, pyöräilemässä, lumikenkäilemässä, ihailen siinä luontoa ja vuodenaikojen vaihtumista, seuraan eläimiä ja taivaan ilmiöitä. Kotona teen rauhassa kotitöitä, luen paljon, neulon, virkkaan, ompelen, maalaan tauluja, askartelen. Äitini on yli 80-v ja samanlainen. Ei hän koe itseään ollenkaan yksinäiseksi, vaikka hänellä on vain yksi ystävä, jota tapaa harvakseltaan ja lisäksi vain meitä lapsia ja lastenlapsia. Enimmäkseen hän on päivät yksin, kerran viikossa käy kaupassa ja ulkoilee päivittäin.

Et ole outo. Minäkin olen mieluummin yksin kuin muiden seurassa. Pärjään sosiaalisesti kyllä oikein hyvin, en jännitä tai muuta. Ystävyyssuhteissa olen ollut aina lojaali ja auttavainen - huono yhdistelmä. Nimittäin samaa en ole saanut takaisin. Aina jotain helkkarin juoruilua ja vehtaamista. Ystävyydet ovat rasitteita.

Mitä siihen tulee, että lapset lähtevät maailmalle: sitten on vielä enemmän aikaa omiin juttuihin. Muutama tuttava on joiden kanssa voin käydä kahvilla tai lounaalla, mutta sen syvällisempää suhdetta en halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin olevani jokin harvinaisuus, niin paljon tätä päivitellään kun tapaan sukulaisia. Enkä ymmärrä, mutta kuulemma minun "ei tarvitse esittää urheaa", kun sanon että en kaipaa ystäviä.

-Ap

Olet kehittynyt evoluutiossa pidemmälle kuin muut, etkä koe enää mielekkääksi jatkuvaa sukimista muiden lajitovereiden taholta.

Anna alemmillta oksilla keikkuvien bonobonojen kasvattaa sosiaalisia suhteitaan heille ominaisella tavalla ja ole onnellinen ettei sinun enää tarvitse toimia niin.

Hands down, paras teoria tähän mennessä mitä olen kuullut. Paljon aplodeja ja sillain koska aion kertoa tästä jatkossa, kunhan joku taas pääsee ihmettelemään mikä erakko olen.

Täällä 26v äiti. Vasta äidiksi tullessa olen kaivannut ystäviä ja onneksi hyvä kaverini sai myös vauvan, niin välimme ovat lämmenneet uudestaan :) Se sitten riittääkin. En jaksa sitä sosiaalista peliä isommissa porukoissa. Tuntuu kuin näytelmää katsoisi kun ihmiset "minglaa" keskenään.

Todennäköisesti minullakin olisi muutama lapsuudenystävä, jolleivat nämä olisi yksi kerrallaan löytäneet parempaa seuraa aikoinaan. Minkäs sille mahtaa että vain miehet ovat osanneet antaa täydellisen huomion ja arvostuksen. Aion pysyä tässä siis jatkossakin enkä ota sitä p-skaa enää ikinä niskoilleni. Siinäkin on kestämistä että työkavereista löytyy negatiivisuutta ja passiivis-aggressiivisuutta, ihmiset on loppujenlopuksi todella rasittavia.

Minullakaan ei ole yhtään ystävää. Ihmisiä tapaan töissä ja joka toinen vl olen lapseni kanssa.

En ole koskaan yksin ollessani kokenut yksinäisyyden tunnetta. Silloin kun vielä yritin ylläpitää ystävyyssuhteita, silloin tunsin toisinaan olevani yksin, joskus jopa ystävieni seurassa ollessani ja erityisesti silloin kun ystäväni syystä tai toisesta eivät halunneet seuraani.

Olen onnellinen yksin ja nautin elämästä näin.

Olisi kuitenkin kiva löytää seurustelukumppani, käytän siihen asiaan noin 15 tuntia viikossa aikaa. Sillä panostuksella onnistuu pääsy yksille treffeille kerran kuukaudessa.