Lähetä terveisesi kaipaamallesi henkilölle XII

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ei, sun parisuhdestatus on facessa vaihtunut sinkusta "ei näytettäviä parisuhdetietoja"... :(

Onko kaivattusi mies vai nainen?

Mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kaivattunne teille elämänne rakkaus?

Kyllä hän on. En ole tällaista ennen kokenut.

Onko kaivattusi mies vai nainen? Mihin hänessä rakastuit?

Vierailija kirjoitti:

Missing you. Missing you far too much although you probably couldn't care less. Why can't my heart just let go of you?

Kenelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ei, sun parisuhdestatus on facessa vaihtunut sinkusta "ei näytettäviä parisuhdetietoja"... :(

Ei se välttämättä mitään meinaa, ei kai sitä statusta ole enää kellään näkyvillä (jos ei siis ole ihan naimisissa asti, eikä niilläkään kaikilla ole). Mun mielestä se on nykyään tavallista piilottaa.

Vähän veikkaan, että meinaa...tähän asti ollut aina näkyvillä.

No jossain vaiheessahan se pitää piilottaa, jos sen meinaa piilottaa. Mullakin oli se näkyvillä monta vuotta, kunnes sitten piilotin sen piilottamisen takia (jo monta vuotta sitten).

Toki ymmärrän, että ihastuneena kaikki muutokset toisessa pelottaa. Itse analysoin kuvistakin asentoja ja ilmeitä...

No onhan se noinkin...kiitos.

Niinpä, kyllä sitä on tullut ilmeitä ja eleitä tulkittua silloin, kun vielä naamatusten nähtiin.

Vierailija kirjoitti:

Onko kaivattunne teille elämänne rakkaus?

On

Sanokaa kaivatustanne yksi piirre, mikä tekee hänestä ihanan juuri sinulle. Vain yksi, ei enempää.

Sisukkuus.

Vierailija kirjoitti:

Sanokaa kaivatustanne yksi piirre, mikä tekee hänestä ihanan juuri sinulle. Vain yksi, ei enempää.

Sisukkuus.

Iloisuus

Vierailija kirjoitti:

Sanokaa kaivatustanne yksi piirre, mikä tekee hänestä ihanan juuri sinulle. Vain yksi, ei enempää.

Sisukkuus.

Kauneus

Hän saa valon loistamaan sisälläni.

Uteliaisuus <3 ja tarkoitan asennetta ja otetta elämään, työhön, ilmiöihin, ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Sanokaa kaivatustanne yksi piirre, mikä tekee hänestä ihanan juuri sinulle. Vain yksi, ei enempää.

Lempeys

Vierailija kirjoitti:

Sanokaa kaivatustanne yksi piirre, mikä tekee hänestä ihanan juuri sinulle. Vain yksi, ei enempää.

Sisukkuus.

Hän on niin suudeltavan ihana.

Vierailija kirjoitti:

"Muistatko olin vaiti vain, vaik lauluna soit sielussani" Hyvää yötä sulle sinne jonnekin.

Muistan. Tunsin.

Menenkö eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Hän saa valon loistamaan sisälläni.

Mietin, mitä vastaisin. Mutta tässähän se tuli. Lainaan tämän vastauksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervehdys.

Tämä on valitus.

Virallinen valitus sinulle.

Kulunut viikko on ollut kauhea.

Sinun takiasi se on ollut sellainen kauhea.

Oikeastaan ihan omien ajatusteni takia, mutta silti.

Sinä sait aikaan jonkin peruuttamattoman prosessin elämässäni.

Prosessin, joka sai minut näkemään kaikki ihan uudessa valossa. Vähitellen.

Oikeastaan kylvit vain siemenen. Se sai kuitenkin itää, sillä kökkö parisuhde lannoitti sitä.

Siemen iti taimeksi, taimesta kasvoi puu. Lopulta puu alkoi kantaa hedelmää. Makeaa ja hapanta.

Näitä totuuden ja valaistumisen hedelmiä mutustelin aikani, enkä voinut enää välttää näkemästä olevaista.

Kuvitelmat rapisivat maahan paloina ja muruina kuin rappaukseen taiteiltu fresko ja totuus paljastui.

Totuuden tiilenpäitä luettuani ymmärsin eläneeni vankilassa, poutapilvitaivas mureni pölyksi. 

Aioin paeta vankilastani. Niin päätin jokin aika sitten. Vaan silloin muistin siemenen.

Olinhan sinut aina muistanut, mutta nyt palailit mieleeni alati ja vimmalla.

Siemenen antajana olit elämäni hyväntekijä joka tapauksessa.

Olisin sinulle velkaa kaikkeni. Kiitollisuuteni ainakin.

Mutta nousi mieleeni muutakin. Huvilasi.

Sain terassillasi piipahtaa, ihanaa.

Peittoaa se kaikki vankilat.

Sitä vain mietin.

Työt kärsi.

Sinua.

Viikossako se puu kasvoi ja kaikki tuo, vai tultiinko tässä vain jonkinlaiseen kliimaksivaiheeseen?

Hieno kirjoitus joka tapauksessa. Monestihan asioille tarvitsee jonkinlaisen muutosvoiman, että ne nytkähtävät liikkeelle. Toivottavasti pääset piipahtelemaan huvilalla useamminkin.

Kiitos. Kliimaksi. Puu kasvoi kauemmin. Todellisuuden avautuminen on vaatinut aikaa ja voimia. Se on samalla pakottanut katsomaan uudessa valossa kaikkea tapahtunutta vuosien mittaan, niin uusia, kuin vanhempiakin asioita. Ruotimaan läpi mädätkin hedelmät ja karsimaan kuivat oksat. Vapauttamaan elintilaa vielä terveille vihertäville vesoille. Katsomaan, mihin niistä voisi olla. Moni asia saa uusia merkityksiä ja moni menee uuteen järjestykseen.

Kiitos myös muille kommenteista, en viitsi floodata vastaamalla kaikkiin erikseen. Erityisesti yhdelle, joka osoitti tukea ja välittämistä, kuka lienee ollutkaan. Ja ei, en ole löytänyt uutta seksuaalista identiteettiä, yhä tykkään tytöistä. Tai ainakin yhdestä. Tai hän mikää tyttö enää ole mutta ymmärrätte kyllä.

Mä kirjoitin tuon viestin, jossa osoitin tukea ja välittämistä sulle. Tämä kirjoitus liippaa niin läheltä mua, että jäi kyllä tosissaan kaiveleen. Voisikohan tää viesti olla sinulta mies? Jos on, pyydän että soitat mulle. Mutta mietin miksi salaisit tällaista? Sähän tiedät jo tunteeni. Miksi et voisi tunnustaa jos tunne on molemminpuolinen? Kaikki tuossa viestissä vaan osuu kohdalleen. Ihan kaikki. Tai sitten jollakin on täysin vastaava tilanne mutta en voi olla miettimättä tätä. Kaipaan sinua niin paljon.

Ihan täysin ei tuntuisi täsmäävän omaan tapaukseeni. En usko olevani tässä kohtaa se, joka tietää vähemmän toisen tunteista. Tosin sekin on ehkä altis tulkintavirheille. Tai ehkä muistikatkoksille. Hänen kanssaan kasvotusten, niin että merkittäviä asioita olisi voitu puhua, kun olen kohdannut viimeksi molempien ollessa reippaasti humalassa, enkä ole vakuuttunut muistavani ihan kaikkea. Muu viestittely sen jälkeen ei tue tuota sinun esittämääsi täysin selkeästi. 

Luulen että monilla voi olla vastaava tilanne. Olen itsekin moneen kertaan ollut lähes varma, että "kyllä, tuo on hän", mutta sitten uudelleen miettien se on tuntunut yleiseltä ja ympäripyöreältä, joka voi sopia hyvin monelle, tai ei olekaan ihan täysin täsmännyt. Olen miettinyt sitäkin, pitäisikö tämä kirjoittelu ketjuun lopettaa turhana, kun kuitenkaan ei omaansa täällä kohtaa, mutta saattaa antaa vahingossa muille ihmisille turhia toivon tunteita. Itsekin voi jämähtää haikailemaan toivottoman menetetyn rakkauden perään harhanäkemällä merkkejä kaivatustaan siellä täällä. Näemmä iski vaihteeksi aallonpohja, mutta sellaista tämä tuppaa olemaan. Mutta jos sulla on jotain hyviä tunnisteita heittää, niin odotan sydän levällään! :D

Kyllä tämä moneen osuu, minuunkin. Oon tähän asti sivusta katsellut, kuten niin mielelläni teen.

Sopii kaikkeen, mitä on puhuttu.

Kaikkeen kökköön, jota elämässä joutuu ruotimaan.

Toivottomuuteen, vaikka tietäisikin toisen tuntevan jotain samansuuntaista. Ja siihen kun aamulla miettii, tietääkö sitä mitään kuitenkaan vai onko humaltunut mieli tehnyt vain temppujaan ja kuullut sanat ihan väärin, tulkinnut miten sattuu, ehkä keksinyt ne?

Eikä voi kysyä uudelleen, jottei sotke. Yrittää vaan antaa tilaa, vaikka joka solu huutaisi lähelle.

Presiis tämä.

Epävarmuus on hurja, kuitenkin vähän pelottaa ja tunnevuoristorata jatkuu, vieläkin. Sen kuitenkin ymmärtää ja sille avaa kätensä, kyllä suostun. Rakastaminen ja tahto sekä varmuus siitä että toisen tyytyväinen hymy ja silmät ovat parasta mitä on ovat selviä eivätkä muutu. Ne ovat se vuoristoradan vaunu, jonka mukana pysyn. Miten, osaanko, riittäisinkö ovat ne kysymykset. Ei ihan tiedä mikä nopeus olisi paras. Jarruttelee ja kiihdyttää vuoronperään tietäen vain ettei liian nopea saa olla peläten toisaalta totaalipysähdystä ja sen vaikutuksia. Vaunusta ei hyppää, mutta silmät saattaa joskus laittaa tiukasti kiinni pelosta ja laitoja saattaa puristaa rystyset valkoisina, hapuillen vierustoverin kättä "Onhan se vielä siinä? Hymyileekö se yhtään enää, vielä?". Kyllä nää jutut niin haavoittuvaisiksi tekee.

Sitä yrittää antaa tilaa ja itsekin sitä tarvitsee, vaikka joka solu todellakin huutaa lähelle. Itse lisäksi sosiaalivammailee viestienkin välityksellä, mutta hän on onneksi ehkä tottunut siihen jo. Oon aina ollut enemmän tätä rauhallista possujuna-tyyppiä ja upea vuoristorata, uhhuh, se laittaa hameenhelmat hulmuamaan, hiukset liehumaan tuulessa ja saattaa se tuuli varastaa kyyneleenkin silmäkulmasta. Mutta jälkeen...sen jälkeenhän nauraa niin, ihan hullunakin. Kiittele itseään ja toista rohkeudesta. Silmät on kirkkaat ja kivan huvipuistopäivän kaunis aurinko lämmittää. Ystävän läsnäolo lämmittää<3

Mennäänkö seuraavaksi sinne possujunaan, hämmennetään kaikkia? Ja juostaanko sitten teekuppeihin ja se kumpi on hitaampi joutuu pussaamaan ja pitämään kädestä? Ja illalla kotona, tanssittaisiinko hitaita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kaivattunne teille elämänne rakkaus?

Kyllä hän on. En ole tällaista ennen kokenut.

Samis. Enkä usko että toiste elämässä tulen kokemaankaan. Tää on liian intensiivistä ja pysyvää. Ei haihdu vuosienkaan mittaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kaivattunne teille elämänne rakkaus?

Kyllä hän on. En ole tällaista ennen kokenut.

Kyllä. En ole sellaista kokenut ennen enkä jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tein virheitä taas, anteeksi. Olisin silti halunnut olla sun elämässä, mutta sä et halua sitä. Olisin ollut parempi tällä kertaa, oikeasti. Jos olisin vaan saanut olla yhteydessä suhun.  Tiedän että rakastit. Kaipaan sua niin.

Oletko pakkomielteisenä jäänyt roikkumaan ihmiseen, joka estänyt sun yhteydenotot? Niille estoille on varmasti ihan selkeät syyt sillä ihmisellä, sinuna jättäisin hänet täysin rauhaan. Et taida olla ihan terve päästäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervehdys.

Tämä on valitus.

Virallinen valitus sinulle.

Kulunut viikko on ollut kauhea.

Sinun takiasi se on ollut sellainen kauhea.

Oikeastaan ihan omien ajatusteni takia, mutta silti.

Sinä sait aikaan jonkin peruuttamattoman prosessin elämässäni.

Prosessin, joka sai minut näkemään kaikki ihan uudessa valossa. Vähitellen.

Oikeastaan kylvit vain siemenen. Se sai kuitenkin itää, sillä kökkö parisuhde lannoitti sitä.

Siemen iti taimeksi, taimesta kasvoi puu. Lopulta puu alkoi kantaa hedelmää. Makeaa ja hapanta.

Näitä totuuden ja valaistumisen hedelmiä mutustelin aikani, enkä voinut enää välttää näkemästä olevaista.

Kuvitelmat rapisivat maahan paloina ja muruina kuin rappaukseen taiteiltu fresko ja totuus paljastui.

Totuuden tiilenpäitä luettuani ymmärsin eläneeni vankilassa, poutapilvitaivas mureni pölyksi. 

Aioin paeta vankilastani. Niin päätin jokin aika sitten. Vaan silloin muistin siemenen.

Olinhan sinut aina muistanut, mutta nyt palailit mieleeni alati ja vimmalla.

Siemenen antajana olit elämäni hyväntekijä joka tapauksessa.

Olisin sinulle velkaa kaikkeni. Kiitollisuuteni ainakin.

Mutta nousi mieleeni muutakin. Huvilasi.

Sain terassillasi piipahtaa, ihanaa.

Peittoaa se kaikki vankilat.

Sitä vain mietin.

Työt kärsi.

Sinua.

Viikossako se puu kasvoi ja kaikki tuo, vai tultiinko tässä vain jonkinlaiseen kliimaksivaiheeseen?

Hieno kirjoitus joka tapauksessa. Monestihan asioille tarvitsee jonkinlaisen muutosvoiman, että ne nytkähtävät liikkeelle. Toivottavasti pääset piipahtelemaan huvilalla useamminkin.

Kiitos. Kliimaksi. Puu kasvoi kauemmin. Todellisuuden avautuminen on vaatinut aikaa ja voimia. Se on samalla pakottanut katsomaan uudessa valossa kaikkea tapahtunutta vuosien mittaan, niin uusia, kuin vanhempiakin asioita. Ruotimaan läpi mädätkin hedelmät ja karsimaan kuivat oksat. Vapauttamaan elintilaa vielä terveille vihertäville vesoille. Katsomaan, mihin niistä voisi olla. Moni asia saa uusia merkityksiä ja moni menee uuteen järjestykseen.

Kiitos myös muille kommenteista, en viitsi floodata vastaamalla kaikkiin erikseen. Erityisesti yhdelle, joka osoitti tukea ja välittämistä, kuka lienee ollutkaan. Ja ei, en ole löytänyt uutta seksuaalista identiteettiä, yhä tykkään tytöistä. Tai ainakin yhdestä. Tai hän mikää tyttö enää ole mutta ymmärrätte kyllä.

Mä kirjoitin tuon viestin, jossa osoitin tukea ja välittämistä sulle. Tämä kirjoitus liippaa niin läheltä mua, että jäi kyllä tosissaan kaiveleen. Voisikohan tää viesti olla sinulta mies? Jos on, pyydän että soitat mulle. Mutta mietin miksi salaisit tällaista? Sähän tiedät jo tunteeni. Miksi et voisi tunnustaa jos tunne on molemminpuolinen? Kaikki tuossa viestissä vaan osuu kohdalleen. Ihan kaikki. Tai sitten jollakin on täysin vastaava tilanne mutta en voi olla miettimättä tätä. Kaipaan sinua niin paljon.

Ihan täysin ei tuntuisi täsmäävän omaan tapaukseeni. En usko olevani tässä kohtaa se, joka tietää vähemmän toisen tunteista. Tosin sekin on ehkä altis tulkintavirheille. Tai ehkä muistikatkoksille. Hänen kanssaan kasvotusten, niin että merkittäviä asioita olisi voitu puhua, kun olen kohdannut viimeksi molempien ollessa reippaasti humalassa, enkä ole vakuuttunut muistavani ihan kaikkea. Muu viestittely sen jälkeen ei tue tuota sinun esittämääsi täysin selkeästi. 

Luulen että monilla voi olla vastaava tilanne. Olen itsekin moneen kertaan ollut lähes varma, että "kyllä, tuo on hän", mutta sitten uudelleen miettien se on tuntunut yleiseltä ja ympäripyöreältä, joka voi sopia hyvin monelle, tai ei olekaan ihan täysin täsmännyt. Olen miettinyt sitäkin, pitäisikö tämä kirjoittelu ketjuun lopettaa turhana, kun kuitenkaan ei omaansa täällä kohtaa, mutta saattaa antaa vahingossa muille ihmisille turhia toivon tunteita. Itsekin voi jämähtää haikailemaan toivottoman menetetyn rakkauden perään harhanäkemällä merkkejä kaivatustaan siellä täällä. Näemmä iski vaihteeksi aallonpohja, mutta sellaista tämä tuppaa olemaan. Mutta jos sulla on jotain hyviä tunnisteita heittää, niin odotan sydän levällään! :D

Kyllä tämä moneen osuu, minuunkin. Oon tähän asti sivusta katsellut, kuten niin mielelläni teen.

Sopii kaikkeen, mitä on puhuttu.

Kaikkeen kökköön, jota elämässä joutuu ruotimaan.

Toivottomuuteen, vaikka tietäisikin toisen tuntevan jotain samansuuntaista. Ja siihen kun aamulla miettii, tietääkö sitä mitään kuitenkaan vai onko humaltunut mieli tehnyt vain temppujaan ja kuullut sanat ihan väärin, tulkinnut miten sattuu, ehkä keksinyt ne?

Eikä voi kysyä uudelleen, jottei sotke. Yrittää vaan antaa tilaa, vaikka joka solu huutaisi lähelle.

Presiis tämä.

Epävarmuus on hurja, kuitenkin vähän pelottaa ja tunnevuoristorata jatkuu, vieläkin. Sen kuitenkin ymmärtää ja sille avaa kätensä, kyllä suostun. Rakastaminen ja tahto sekä varmuus siitä että toisen tyytyväinen hymy ja silmät ovat parasta mitä on ovat selviä eivätkä muutu. Ne ovat se vuoristoradan vaunu, jonka mukana pysyn. Miten, osaanko, riittäisinkö ovat ne kysymykset. Ei ihan tiedä mikä nopeus olisi paras. Jarruttelee ja kiihdyttää vuoronperään tietäen vain ettei liian nopea saa olla peläten toisaalta totaalipysähdystä ja sen vaikutuksia. Vaunusta ei hyppää, mutta silmät saattaa joskus laittaa tiukasti kiinni pelosta ja laitoja saattaa puristaa rystyset valkoisina, hapuillen vierustoverin kättä "Onhan se vielä siinä? Hymyileekö se yhtään enää, vielä?". Kyllä nää jutut niin haavoittuvaisiksi tekee.

Sitä yrittää antaa tilaa ja itsekin sitä tarvitsee, vaikka joka solu todellakin huutaa lähelle. Itse lisäksi sosiaalivammailee viestienkin välityksellä, mutta hän on onneksi ehkä tottunut siihen jo. Oon aina ollut enemmän tätä rauhallista possujuna-tyyppiä ja upea vuoristorata, uhhuh, se laittaa hameenhelmat hulmuamaan, hiukset liehumaan tuulessa ja saattaa se tuuli varastaa kyyneleenkin silmäkulmasta. Mutta jälkeen...sen jälkeenhän nauraa niin, ihan hullunakin. Kiittele itseään ja toista rohkeudesta. Silmät on kirkkaat ja kivan huvipuistopäivän kaunis aurinko lämmittää. Ystävän läsnäolo lämmittää<3

Mennäänkö seuraavaksi sinne possujunaan, hämmennetään kaikkia? Ja juostaanko sitten teekuppeihin ja se kumpi on hitaampi joutuu pussaamaan ja pitämään kädestä? Ja illalla kotona, tanssittaisiinko hitaita?

Tämä siis naiselta sivusta.