Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten ratkaista koiraongelma parisuhteessa?
09.01.2019 |
Olen tapaillut jo jonkin aikaa ihanaa miestä. Meillä on sujunut hyvin ja molempien tunteet ovat syventyneet päivä päivältä enemmän. Olemme viime aikoina keskustelleet siitä, että eiköhän tämä suhde ole jo edennyt parisuhde-tasolle ja pikkuhiljaa muutenkin olemme alkaneet puhua yhteiseen tulevaisuuteen liittyvistä asioista. Ainoa eteemme toistaiseksi tullut ongelma on miehen koira. Koira on ymmärrettävästi miehelleni rakas, mutta itse en todellakaan ole koiraihminen. Ensinnäkin pelkään koiria (eikä kyse ole mistään pienestä arastelusta vaan todellisesta pelosta), olen pelännyt lapsuuden huonoista kokemuksista lähtien, ja kaiken lisäksi olen lievästi allerginenkin niin koirille kuin monille muillekin eläimille. Tähän mennessä olemme treffailleet siellä sun täällä ja silloin kun olemme tahtoneet viettää koti-illan ja/tai yön yhdessä, olemme aina olleet minun luonani. Toivottavaa kuitenkin olisi, ettei sen tarvitsisi aina mennä näin, sillä a) olisi tasapuolista, että voisin matkustaa välillä miehen luo (meillä on noin 25 km välimatkaa) b) miehen luona olisi aina oma rauha, sillä minun luonani on toisinaan alivuokralaiseni ja c) olisi se nyt muutenkin vaan kiva voida viettää aikaa miehensä kotona. Lisäksi tästä ongelmasta tulee entistä suurempi siinä vaiheessa, kun haluaisimme muuttaa yhteen, ja sekin lähitulevaisuudessa tulee todennäköisesti olemaan ajankohtaista. Ainakin niin olemme puhuneet ja molemmilla on selvästi ajatuksia ja haaveita siitä, että olisi mukavaa jakaa arkikin yhdessä jne.
Onko kukaan ollut koskaan vastaavassa tilanteessa ja miten ratkaisitte asian? Tai onko muuten vaan vinkkejä asian suhteen? Tuntuu ikävältä ja hölmöltä, jos mies joutuu valitsemaan minun ja koiransa välillä. Eikä hän varmasti haluaisi sitä tehdä, sillä valitsisi hän miten tahansa, se tuntuisi varmasti huonolta valinnalta ja satuttaisi häntä.
Kommentit (112)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen suuresti, että mies on edes alkanut tapailla ap:tä. Tuosta ei mitään hyvää seuraa.
Joskus tunteet saa ihmeitä aikaan. Mä ihastuin ja rakastuin nykyseen avomieheeni vaikka yritin vastustaa tunteitani monesta syystä. Meilläkin oli haasteena koira ja sen lisäks vielä monta muuta, kuten se, että hän oli mun esimies ja että mulla oli vielä tunteiden alkaessa kehittyä toinen mies kuvioissa. Ei mitään virallista parisuhdetta tai sellasta, mutta silti. Mutta mitä siihen koiraongelmaan tulee niin meillä se oli niin päin, että mä olin se koiranomistaja ja mies allerginen eikä muutenkaan erityisen eläinrakas. Saan varmaan vihat päälleni kun sanon tän, mutta vaikka mä rakastin ja rakastan mun koiraa todella paljon, en mä ollut elämäni rakkaudestakaan valmis irrottamaan. Joku silloin tais sanoa mulle, että mies vaihtoon vaan, kyllä niitä maailmassa riittää. Mutta ite oon kokenut, ettei se oo kovin helppoa löytää ihmistä, joka oikeasti on sulle just sopiva ja jonka kanssa kaikki natsaa. Siks totesin, että kun kerran sellanen on osunut kohdalle niin oon typerä ellen pidä siitä kiinni haasteista huolimatta. Tiettyyn rajaan asti rakkauden eteen on oltava valmis uhrautumaankin ja aina se on elämässä niin, että kaikkea ei voi saada. Niinpä mun koira muutti mun vanhemmille asumaan ja mä muutin mieheni luo. Edelleen koira on siis mun elämässä ja se olikin mulle ehdoton vaatimus, etten joudu luopumaan siitä kokonaan. Tätä kompromissia en kuitenkaan kadu yhtään vaikka joskus ikävöinkin koiraani. Ja kun hänestä aika jättää, tulee varmasti joskus aikoja, kun kaipaisin elämääni uutta karvaista kaveria. Sellaista ei näillä näkymin silti oo tulossa ja se pitää vaan hyväksyä. Mun mielestä kuulostais aika naurettavalta, että jättäisin onnellisen parisuhteen sen takia, että oon koiraihminen. Voihan koirien kanssa olla tekemisissä jossain määrin jotain muuta kautta.
Ap ei tietenkään voi vaatimalla vaatia tällästä päätöstä mieheltään, mutta eihän sitä tiedä jos mies ite alkaa harkita asiaa jossain vaiheessa. Niin tai näin, mäkin suosittelen hitain askelin tutustumaan koiraan. Vaikka mies tekis vastaavasti kuin mä tai vaikka päättäisitte asua eri osoitteissa niin kauan kuin koira elää, et voi vältellä koiraa loputtomasti kokonaan. Meilläkin mies on tutustunut mun koiraan ja oppinut jopa jossain määrin tykkäämään siitä. Allergialääkkeen ottaa aina kun mennään mun vanhemmille ja pärjää sillä ihan ok.
Ymmärrän ap sun pelon ja allergian, mutta aloitat tosiaan askel kerrallaan. Mies varmasti tukee sua ja on sun turvana koko ajan tilanteessa, jossa tapaat koiran. Ei siis mitään hätää, ei sulla oo mitään vaaraa. Ensimmäinen kohtaaminen vois olla ihan vain se, että suostut menemään miehes luo ja näkemään koiran ja annat sen tulla kerran haistamaan sua. Sen enempää sun ei tarvitse heti sen koiran kanssa hengailla, vaan voitte tuon jälkeen lähteä vaikka eri huoneeseen tai ulos ja rauhoittelet itseäs siellä sitten. Jos toi tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeelta, harkitse ammattiapua. Tiedän ihmisiä, jotka on fobiansa takia käyneet esimerkiks lyhytterapiassa ja saaneet siitä apua. Helpottais sun koko elämää, koska yhdessä viestissä kerroit, että ihan arjessakin tulee vastaan pelottavia hetkiä eli sun pelko haittaa sun perusarkeakin jo jonkin verran ja se on aina huono asia. Tsemppiä!
No hyvä sulle. Itse en ikinä pystyisi luopumaan rakkaasta koirastani miehen takia. En ikinä saisi mielenrauhaa sen jälkeen, koska koirat ovat olleet niin tärkeitä minulle jo lapsuudesta lähtien.
Olen ollut naimisissa ja seurustellut vain koiraystävällisten miesten kanssa. Mies, joka ei pidä koirista, ei missään nimessä olisi täydellinen mies minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs jos vaan menisit käymään miehen kotona. Ensin vaikka päiväseltään muutamaksi tunniksi ja sopisitte jo etukäteen mitä teette. Näin pääset näkemään koiran ja saat kokeiltua minkä laisia oireita sinulle koirasta tulee. Aika usein allergiaoireet pysyy siedettävinä lääkityksellä ja lievenee ajan myötä, kun altistus on säännöllistä. Allergiasi tuskin on hirvittävän voimakas, jos et kerran saa oireita miehen vaatteissa ja ihosta kantautuvasta eläinpölystä. Toki on myös mahdollista, että oireilusi muuttuu astman tyyypiseksi, jolloin koiran kanssa ei voi viettää samassa asunnossa lyhyitä vierailuita pidempää aikaa.
elko on sellainen asia, että sitä ei pidä vähätellä, mutta siitä pääsee kyllä yli, jos oikeasti haluaa. Toki tämä ottaa aikaa ja sinun saatava tutustua koiraan omaan tahtiisi eli sopikaa miehen kanssa, että joku osa hänen asunnostaan (esim. makuuhuone) on koira vapaa-alue, jonne voit mennä "hengittämään", jos koiran läheisyys alkaa pelottaa liikaa. Tutustu koiraan tietoisesti pikkuhiljaa. Pyydä esim. miestä ensin näyttämään sinulle valokuvia koirasta ja etene siitä sitten siihen, että annat koiran haistella sinua ja sitten voit rapsutella pikkuhiljaa. On ihan ymmärrettävää, että et alkuun halua jäädä koiran kanssa samaan huoneeseen kahdestaa, mutta pikkuhiljaa opit luottamaan koiraan ja lukemaan sen viestejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen suuresti, että mies on edes alkanut tapailla ap:tä. Tuosta ei mitään hyvää seuraa.
Joskus tunteet saa ihmeitä aikaan. Mä ihastuin ja rakastuin nykyseen avomieheeni vaikka yritin vastustaa tunteitani monesta syystä. Meilläkin oli haasteena koira ja sen lisäks vielä monta muuta, kuten se, että hän oli mun esimies ja että mulla oli vielä tunteiden alkaessa kehittyä toinen mies kuvioissa. Ei mitään virallista parisuhdetta tai sellasta, mutta silti. Mutta mitä siihen koiraongelmaan tulee niin meillä se oli niin päin, että mä olin se koiranomistaja ja mies allerginen eikä muutenkaan erityisen eläinrakas. Saan varmaan vihat päälleni kun sanon tän, mutta vaikka mä rakastin ja rakastan mun koiraa todella paljon, en mä ollut elämäni rakkaudestakaan valmis irrottamaan. Joku silloin tais sanoa mulle, että mies vaihtoon vaan, kyllä niitä maailmassa riittää. Mutta ite oon kokenut, ettei se oo kovin helppoa löytää ihmistä, joka oikeasti on sulle just sopiva ja jonka kanssa kaikki natsaa. Siks totesin, että kun kerran sellanen on osunut kohdalle niin oon typerä ellen pidä siitä kiinni haasteista huolimatta. Tiettyyn rajaan asti rakkauden eteen on oltava valmis uhrautumaankin ja aina se on elämässä niin, että kaikkea ei voi saada. Niinpä mun koira muutti mun vanhemmille asumaan ja mä muutin mieheni luo. Edelleen koira on siis mun elämässä ja se olikin mulle ehdoton vaatimus, etten joudu luopumaan siitä kokonaan. Tätä kompromissia en kuitenkaan kadu yhtään vaikka joskus ikävöinkin koiraani. Ja kun hänestä aika jättää, tulee varmasti joskus aikoja, kun kaipaisin elämääni uutta karvaista kaveria. Sellaista ei näillä näkymin silti oo tulossa ja se pitää vaan hyväksyä. Mun mielestä kuulostais aika naurettavalta, että jättäisin onnellisen parisuhteen sen takia, että oon koiraihminen. Voihan koirien kanssa olla tekemisissä jossain määrin jotain muuta kautta.
Ap ei tietenkään voi vaatimalla vaatia tällästä päätöstä mieheltään, mutta eihän sitä tiedä jos mies ite alkaa harkita asiaa jossain vaiheessa. Niin tai näin, mäkin suosittelen hitain askelin tutustumaan koiraan. Vaikka mies tekis vastaavasti kuin mä tai vaikka päättäisitte asua eri osoitteissa niin kauan kuin koira elää, et voi vältellä koiraa loputtomasti kokonaan. Meilläkin mies on tutustunut mun koiraan ja oppinut jopa jossain määrin tykkäämään siitä. Allergialääkkeen ottaa aina kun mennään mun vanhemmille ja pärjää sillä ihan ok.
Ymmärrän ap sun pelon ja allergian, mutta aloitat tosiaan askel kerrallaan. Mies varmasti tukee sua ja on sun turvana koko ajan tilanteessa, jossa tapaat koiran. Ei siis mitään hätää, ei sulla oo mitään vaaraa. Ensimmäinen kohtaaminen vois olla ihan vain se, että suostut menemään miehes luo ja näkemään koiran ja annat sen tulla kerran haistamaan sua. Sen enempää sun ei tarvitse heti sen koiran kanssa hengailla, vaan voitte tuon jälkeen lähteä vaikka eri huoneeseen tai ulos ja rauhoittelet itseäs siellä sitten. Jos toi tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeelta, harkitse ammattiapua. Tiedän ihmisiä, jotka on fobiansa takia käyneet esimerkiks lyhytterapiassa ja saaneet siitä apua. Helpottais sun koko elämää, koska yhdessä viestissä kerroit, että ihan arjessakin tulee vastaan pelottavia hetkiä eli sun pelko haittaa sun perusarkeakin jo jonkin verran ja se on aina huono asia. Tsemppiä!
No hyvä sulle. Itse en ikinä pystyisi luopumaan rakkaasta koirastani miehen takia. En ikinä saisi mielenrauhaa sen jälkeen, koska koirat ovat olleet niin tärkeitä minulle jo lapsuudesta lähtien.
Olen ollut naimisissa ja seurustellut vain koiraystävällisten miesten kanssa. Mies, joka ei pidä koirista, ei missään nimessä olisi täydellinen mies minulle.
Sama...jo pelkkä ajatuskin että hylkäisin minuun 100% luottavan ja minua rakastavan koirani, tuo kyyneleet silmiin. Oikein kuvittelen että siellä se sitten kököttäisi uuden "perheensä" luona ja ajattelisi että mitä pahaa hän teki kun emäntä hylkäsi..
Koirani, joka seisoo aina ikkunassa odottamassa että tulen kotiin. Äiti on sanonut kun on joskus ollut mun luona mun tullessa töistä, että oman kellon voi ajastaa koiran mukaan; se kuulemma menee tasan 16.30 seisomaan siihen ikkunaan (minä tulen 16.35 kotiin). <3
Koirani, joka nukkuu polvitaipeessani yöllä ja joka rötkähtää sohvalle mun viereen ja käyttää mun syliä tyynynä.
En hemmetissä ikinä luopuisi miehen takia!
Onneksi nykyinen miesystäväni rakastaa koiraani yhtä paljon kuin minäkin.
Miettisin kaksi kertaa. Tuskin suhteellanne on mitään tulevaisuutta, ellei koira poistu taivaaseen.
Itse olen vähän kuin nurkkaan ahdistettu. Miehelläni on koira, jota palvoo. Koira on ensimmäisenä joka paikassa. Jos meille tulee vieraita, heidän pitää huomioida koira ja pörrätä sen ympärillä niin kuin mieheni. Jos eivät huomioi, mieheni huomauttaa asiasta vieraille. Illat pyörii koiran ympärillä. Sisään - ulos - sisään - ulos. Koira määrää iltaohjelman. Koiralle lässytetään ja makupaloja tungetaan joka asiasta. Jos koira liikauttaa käpäläänsä lattialla ollessa, se rekisteröidään heti. Koiraa kuvataan jatkuvasti ja kuvia lähetetään sukulaisille. Koira likaa huushollin ja matot. Sen tassuja ei pyyhitä. Koira tulee suoraan sisälle vaikka mullospellolta. Huomauttaminen asiasta ei auta. Koira haisee ihan helvetin pahalle. Koira haukkuu helvetisti ja saa tehdä pihamaalla, mitä haluaa. Jos huomautan asiasta, sanotaan vaan, että se on koiran luonne.
Ja tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Koen välillä niin helvetin syvää myötähäpeää esim. kylään mennessä. Sinne vaan rakki sisälle toisten huusholliin paskasilla tassuilla. Minulla alkaa olemaan mitta täynnä. Ja nyt ei tarvitse alkaa kommentoimaan, että oletko koiralle mustasukkainen. En todellakaan ole. Minun puolelta koiraa kohtaan on pelkkää inhoa. Minua ärsyttää, että elukka nostetaan jalustalle ja kaikki pyörii sen ympärillä vaatien, että jokaisen pitää osallistua siihen samalla tavalla. Parisuhteessamme on paljon hyvää, mutta riittääkö se enää? Minulla vain jatkuvaa vitutusta.
Mieheni ei suostu kieltämään mitään koiralta. Se toki on mieheni vika ei koiran.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli samankaltainen tilanne sillä erolla, että miesystäväni koira oli alunparin hänen exän koira. Exä ei voinut eron tullen ottaa koiraa mukasnsa, koska oli muuttanut asuntoon johon ei voinut viedä koraa. Minä en missään olosuhteissa halua kotiini koiraa (tai muitakaan lemmikkejä). Kun puhuttiin yhteenmuutosta, niin kyllä ensimmäinen käsiteltävä asia oli se koira, jonka kanssa en suostunut asumaan. Mieheni sanoi törkkäävänsä koiran exälleen. Exä vastusteli, mutta kun vaihtoehto olisi ollut antaa koira jollekkin halukkaallle vieraalle, niin otti sitten koiran kuitenkin.
Jos meiheni olisi sen koiran halunnut pitää, niin ei oltais muutettu yhteen ja sillä selvä. Jos suhde olisi kaatunut siihen, niin sitten olisi. Mies olisi varmasti löytänyt itselleen naisen, joka tykkää eläimistä.
Hienon miehen olet löytänyt. Ei varmaan kannata ihmetellä sitten kun aikanaan eroatte että kummalle ne lapset päätyy viimeistään siinä vaiheessa kun mies löytää uuden kumppanin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ratkaisin tuollaiset tilanteet aikoinaan niin, että jos mies ei pitänyt koiristani, en jatkanut hänen tapailemistaan.
Ei se mies tykännyt varmaan muidenkaan koirista.
Näissä keskusteluissa, joissa on tämä sama teema, tuntuu lemmikin omistajat ottavan hirveän henkilökohtsisesti jos joku ei pidä eläimistä. Mä en esimerkiksi tykkää mistää lemmikkilajista tai yksilöstä yhtään enempää kuin toisestakaan. Ja se etten halua kotiini lemmikkiä, siihen on monia syitä. Osa syistä on sellaisia, että en laiskuuttani jaksa ja osa taas on eläimen hyvinvointiin ja kunnioitukseen liittyviä. Tämän tyylin keskusteluissa leimataan myöskin lemmikkejä haluamattomat ihmisen kylmiksi, eläinrääkkääjiksi jne, mutta vaikea ymmärtää moista ajatusta, kun mielestäni olen paljon parempi ihminen kun en ota eläintä, jolloin sitä ei voi hoitaa tai kohdella väärin. Silloin minun takia yksikään eläin ei kärsi.
Ei siinä ole sinänsä mitään erityisen henkilökohtaisesti ottamista jos toteaa sen tosiasian että suhteelle ei ole edellytyksiä mikäli sen takia pitäisi luopua lemmikeistään. Ihan realismia se vain on.
Vierailija kirjoitti:
Mä en yksinkertaisesti tykkää koirista. Varsinkaan niiden hajusta. Jos olisin AP, niin olisi pakko ottaa riski ja pistää mies valitsemaan, minä tai koira.
Ja oikeesti, jos on allerginen koirille, niin on sulaa hulluutta elää koiran kanssa.
Ethän sinä tuossa voi mitenkään voittaa - joko mies valitsee koiran tai sitten saat miehen jonka tiedät olevan selkärangaton nilviäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ero on koiralla olla yö/päivä yksin kotona kun isäntä on töissä 25 km päässä kotoa.
No ei kai siinä mitään, jos haluaa aina siivota kuset ja pas*at sisällä, kun ei ole ketään kuka vie ulos.
Eli koiranomistajan täytyy olla töissä niin lähellä kotia, että ehtii työpäivän aikana käyttämään koiraa ulkona?
Keskimääräinen työpäivä työmatkoineen: 9 tuntia. 50km ajo, ajanviettoa ap:n kanssa ja koko yö: 14-16 tuntia. Tai ties kuinka paljon.
Koirat tottuvat tiettyyn päivärytmiin, niiden suolistokin kirjaimellisesti tottuu siihen että tiettyyn aikaan mennään ulos. Todella kurja homma jos jääkin yhtäkkiä sisälle yksin lähes vuorokaudeksi. El-suojeluilmoituksen paikka, todellakin.
Mun miesystävä ei tykkää koirastani, välimatkaa 50 km = tunnin matka. Noin klo 20 ulkoilutan koirani, lähden ajamaan miesystävälleni, seurustellaan siinä ja nukun siellä, ajan kotiin, ulkoilutan koirani noin klo 7.30. Kaikki ovat ihan tyytyväisiä. Vai tekeekö joku tästä nyt eläintensuojeluilmoituksen?
Kyllä melkein 12 tuntia on todella pitkä aika ulkoilutusten välillä. Ruotsissahan taitaa nykyään olla laki että 6 tuntia max.
Ja sen verran vielä, että mieheni on ottanut koiran ilman, että minun kanssa on asiasta keskusteltu mitään. Asumisjärjestely on tällä hetkellä se, että minä asun miehen huushollissa. No joku näppärä tietysti voisi tähän kommentoida, että tiesin taloon tullessa, että miehellä on koira. Joo tiesin, mutta ajan myötä koira on nostettu jalustalle. Ei suhteemme alussa tilanne ole ollut tällainen. Ja tuntuu, että päivä päivältä tilanne pahenee.
Koira on rodultaan sellainen, että pärjää ulkona. Mutta ei, se pitää vaikka väkisin raahata sisälle "seurustelemaan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis onko mies yöpynyt luonasi 25km päässä ja koira on ollut yksin kotona? Eläinsuojeluilmoituksen paikka.
Kyllä koira satunnaisen yön voi olla yksin kotona, turvassa tutussa paikassa. Jos se on käynyt ilalenkillä ja isäntä palaa aamusta viemään ulos. Ei koiraa tarvitse 24/7 paapoa ja tehdä ihan kaikkea sen ehdoilla.
Olen koirani kanssa tiiviisti yhdessä ihan joka päivä. Mutta yö silloin tai tällöin poissa ei ole minkään valtakunnan ongelma vaan ihan normaalia elämää.
Ap sul on kaks vaihtoehtoa: tutustua ja hyväksyä koira elämääsi tai lähteä koko suhteesta.
Alue: Aihe vapaa
Ap on saattanut jo siedättyä allergiastaan huomaamattaan ja tapaamatta koiraa ollenkaan. Miehellä on varmasti vaatteissa ja ihossa koiransa hilsettä jatkuvasti, ja ap on varmasti kiehnännyt miehessä ilman oireita ihan tyytyväisenä. Lievissä allergioissa kyse on aika paljon omasta suhtautumisesta. Jos kyttää neuroottisena jokaista aivastusta tai kutinaa niin toki allergia tuntuu isommalta ongelmalta. Jos taas on muuta ajateltavaa, (esim. miehessä kiehnääminen) ei koirankarvaisesta paidasta aiheutuva pieni nenän kutina käy mielessäkään..