Lue keskustelun säännöt.
En ole mieheni suurin rakkaus
05.01.2019 |
Olemme olleet yhdessä yli 10v. Naimisissa, lapsia. Olen aina tuntenut, ettei mieheni rakasta minua niinkuin pitäisi, jotenkin vihjannut riidellessä niin, ja kyllähän sen tuntee. Nyt lopulta myönsi että näin on.
Hän rakastaa minua, mutta on rakastanut jotakin enemmän kuin minua. Minulle tämän pitäisi olla ok, koska ei hän enää tätä toista rakasta. Ei ymmärrä, miksi tämä minua satuttaa. Ei ymmärrä, miksi olisin halunnut olla hänen elämänsä suurin rakkaus. (Jos en vielä ole, en kyllä sellaiseksi enää voi muuttua.)
Joo, jättäisin se sian, ellei se olisi minun elämän suurin rakkaus.
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Elä tässä hetkessä,miehesikin elää.Se,mikä on jäänyt taakse,on syystä jäänyt taakse eikä palaa...
Eihän ole miehellä jäänyt taakse.
Miehellä on tarve kertoa vaimolleen ettei rakasta tätä yhtä paljon kuin rakasti toista naista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä tuli mieleen elävästi mies, jonka kanssa seurustelin täysi-ikäistyttyäni hetken aikaa, mutta jonka aivan sairaat puheet muistuivat muutaman kommentoijan ansiosta. Hän oli jo lähemmäs kolmenkymmenen, eli nähnyt eri tavalla elämää ennen minua yhteenmuuttoineen, kihlautumisineen ja eroineen, mutta eipä se ollut ongelma vaan pikemminkin se miten huonosti mies pystyi päästämään irti menneisyydestään.
Jo ensimmäisillä tapaamisilla huomasin miten mielellään mies otti puheeksi nuoruudenaikaisen rakastettunsa. Kun nukuimme ensimmäisen yön vierekkäin, niin mies sai iästäni tekosyyn puhua naisesta "Hei, tajusin sellaisen ikäjutun, että olet samanikäinen kuin silloin kun rakastuin ensimmäisen kerran". Samaan syssyyn hän mainosti miten ei koskaan rakastanut lastensa äitiä.
Seuraavana aamuna mies selitti miten oli nähnyt ensirakkaudestaan unta, mutta siitäkin oli jäänyt vain päällimäisenä tunne. Hän perusteli, että oli täysin oikeutettua kaikki koska sehän oli hänen ensimmäinen ja suurin rakkautensa.
Koko sinä aikana mitä miestä tunsin, niin hän eli menneitä parisuhteitaan mielessään. Milloin toisella eksällä oli käytössä pillerit ja toisella kohdunkaulan laskeuma. Minua sen sijaan ei tuntunut olevan olemassa muuten kuin noiden juttujen kuuntelijana, mutta se siinä irvokasta olikin kun viimein otin eron puheeksi ja sainkin sen aikaiseksi. Mies oli vihainen kuin mikä kun hänet menin jättämään ja lisäksi silloinkin mies selitti miten oli eksänsä kanssa käynyt kahvilla selvittämässä välejään. Siinä samassa tajusin miksi hän on todellakin ex materiaalia, eli jollei voinut tuossakaan kohtaa olla ottamatta puheeksi tätä nuoruudenrakkauttaan, niin meidän on aika tosiaan erota. Se oli alusta pitäen kakkos tai kolmossijalla elämistä eikä mies edes muistanut mtn vuosipäiviä tai mitään muitakaan, mutta kaikki hämärät naiset sen sijaan kyllä. Tämä nuoruudenrakkaus taisi olla tietoinen huomiostaan, koska mies oli etsinyt häntä mutta naisen kaikki tiedot olivat salaisia ja nimi vaihtunut.
Vierailija kirjoitti:
Meillä uusioperhe... kumpikaan ei olla toistemme ”elämän rakkaus”, mutta hyvä meillä tässä on, meillä on kaikki
En minäkään usko olevani mieheni elämänsä rakkaus. Se miksi ajattelen näin on kun miehen ex vaimo kuoli. He eivät eronneet normaalisti ja jos hän olisi elossa, niin olisinko hänen kanssaan. En tiedä, mutta kyllä mies rakastaa minua ja se riittää. Meillä on kaikki hyvin.
Nämä "Suurin rakkaus" tapaukset ovat sitä hormonaalista kiintymystä, joka loppujen lopuksi on sitä epävarmaa rakkautta. Koskaan ei tiedä milloin aivojen kemia heittää voltit ja "rakkaus" loppuu siihen.
Henkilökohtaisesti pidän suurimpana sitä rakkauden lajia, jossa tietoisesti tehdään valinta tietyn henkilön suuntaan. Se tarkoittaa että ihminen tekee tietoisia harkittuja päätöksiä rakastaa toista ihmistä (toivottavasti sellaisena kuin hän on) eikä toimi sokeasti aivokemiansa ohjailemana kuin automatisoitu robotti.
Elämä on. Rakkaus on tunne ja tunteisiin on vaikea vaikuttaa. Olisit iloinen rehellisyydestä - siihen ihminen voi vaikuttaa. Mulla oli elämäni rakkaus. Olimme 7 vuotta yhdessä ja yksi yhteinen lapsi. Sitten se meni ja petti. Olisin jopa antanut anteeksi kaikkien niiden riitojen jälkeen, mutta mies itse lähti tämän toisen naisen mukaan. Ei auttanut vaikka anelin jäämään ja että koitettais vielä.
Nyt olen uudessa onnellisessa liitossa ja en voi sanoa rakastavani ketään (lapsia lukuun ottamatta) niin paljon kuin miestäni. Olisi silti valehtelua sanoa, että hän on elämäni suurin rakkaus. Kyllä se vain valitettavasti oli tuo edellä mainittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mies ei ole mun suuri rakkauteni mutta ei se tee meidän elämästä sen huonompaa. Rakkautta silti on, seksiä on, kumppanuutta on ja olemme toistemme parhaat ystävät. Yhdessä kasvatettu lapset ja rakennettu onnellinen koti perheelle.
Minä olen hänen suuri rakkautensa
Vierailija kirjoitti:
Aika mahdotonta yleensäkään on olla kummankin toisen elämänsä rakkauksia...
Riippuu tietenkin, miten ajatus "elämän rakkaudesta" määritellään. Minä määrittelen sen selkeäksi tietoisuudeksi siitä, että haluan olla yhdessä juuri tietyn ihmisen kanssa. En kenenkään muun, vaikka eteen tulisi minkälainen ihanuus.
Minun on vaikea uskoa, että tällainen molemminpuolinen tietoisuus olisi mahdoton saavuttaa, tai edes erityisen harvinainen. Itse elän parisuhteessa, jossa kumpikin meistä jakaa tällaisen tietoisuuden; olen elänyt jo 40 vuotta. Olen ihan tavallinen suomalainen nainen. Mieheni on ihan tavallinen suomalainen mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika mahdotonta yleensäkään on olla kummankin toisen elämänsä rakkauksia...
Riippuu tietenkin, miten ajatus "elämän rakkaudesta" määritellään. Minä määrittelen sen selkeäksi tietoisuudeksi siitä, että haluan olla yhdessä juuri tietyn ihmisen kanssa. En kenenkään muun, vaikka eteen tulisi minkälainen ihanuus.
Tämä on minun määritelmäni myös, kiitos kun pistit sen sanoiksi. Se on sellainen tunne toisesta ihmisestä, että kenessäkään ei voi olla mitään niin käsittämättömän ihmeellistä, että hän menisi ohi tästä ihmisestä.
Jos en olisi mieheni suurin rakkaus, vaan se olisi ollut joku hänen existään yms. mutta mies kuitenkin rakastaisi minua siitä huolimatta ja olisi uskollinen ja luottamuksen arvoinen ja aikomus pysyä jatkossakin yhdessä, niin en haluaisi ainakaan miehen suusta saada tietää että exä oli elämän suurin rakkaus mutta minä en ole - vaikka minua jonkun verran rakastaakin. Ei minusta, vaikka rehellisyys onkin hyvä juttu, niin tuossa kohtaa on parempi pitää tieto omanaan ja kohdella nykyistä naista hyvin. Eikä ainakaan tämän edessä tai kuullen haikaile exää tai kerro nykyiselle että aiempi nainen oli elämän rakkaus. Kyllähän se satuttaa! ja jos rakastaa niin miksi haluaisi satuttaa toista?? kuka urvelo luulee, että tuollaisen kuuleminen "rehellisyyden nimissä" ei muka satuttaisi ja pitäisi vaan kestää koska se on totuus? Joskus valkoiset valheet on hyviä. Tässä just sellainen tilanne.
Ja muistutus, sellaisia asioita ei kannata kysyä joihin ei ole valmis kuulemaan totuutta. Eli siinä kohtaa tas eri juttu, jos ap olis kysynyt itse mieheltä ja pyytänyt olemaan rehellinen ja johon mies sitten vastannut rehellisesti. Silloin ap saa syyttää itseään jos ei kestä kuulemaansa. Mutta jos mies itse vaan tuon jossain todennut tai riidellessä sanonut niin onpa tökeröä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei munkaan mies ole mun elämäni suurin rakkaus, mutta rakastan häntä silti koko sydämestäni ja hän on se ihminen jonka kanssa halusin perustaa perheen, viettää lopun elämäni ja vanheta yhdessä.
Tulisempi ja intohimoisempi rakkaustarina minulla oli erään toisen kanssa kauan sitten mutta ei sen varaan voinut mitään pysyvää rakentaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika mahdotonta yleensäkään on olla kummankin toisen elämänsä rakkauksia...
Riippuu tietenkin, miten ajatus "elämän rakkaudesta" määritellään. Minä määrittelen sen selkeäksi tietoisuudeksi siitä, että haluan olla yhdessä juuri tietyn ihmisen kanssa. En kenenkään muun, vaikka eteen tulisi minkälainen ihanuus.
Minun on vaikea uskoa, että tällainen molemminpuolinen tietoisuus olisi mahdoton saavuttaa, tai edes erityisen harvinainen. Itse elän parisuhteessa, jossa kumpikin meistä jakaa tällaisen tietoisuuden; olen elänyt jo 40 vuotta. Olen ihan tavallinen suomalainen nainen. Mieheni on ihan tavallinen suomalainen mies.
Siitä näissä ap:n kaltaisissa tilanteissa lienee kysekin, että toinen on kokenut tuon jo, mutta suhde on siitä huolimatta syystä tai toisesta päättynyt. Ajattele, jos itse olisit jäänyt vaikka muutaman vuoden kohdalla leskeksi. Voi olla, että olisit joskus vielä halunnut kumppanuutta, vaikka tuo elämän rakkaus on jo koettukin. Tai en sinusta tietenkään henkilökohtaisesti tiedä, mutta aika monella varmaan näin. Eikä sen eron tarvitse kuolemasta johtua. Lienee paljon niitäkin pareja, joissa toinen tuntee tuolla tavalla ja uskoo sen olevan molemminpuolista, mutta osa heistä on väärässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea kaikkia, koska en ymmärrä, miten rakkauksia voidaan laittaa jotenkin noin arvojärjestykseen, että joku, mitä ei enää ole olemassa, voittaisi tämän hetken ja todellisuuden.
Ymmärsin, että sun miehes rakastaa sinua, vain sinua, tällä hetkellä. Tässä hetkessä.
Miksi tuhlaat elämääsi miettimällä noin merkityksetöntä asiaa? Ja ihan niin, että sulta lähtee jo todellisuudentaju.
Onko sulla asiat liian hyvin? Hyvin ne ainakin on. Kauheata, jos et osaa elää tätä hetkeä ja tajuat joskus, että elit elämäsi parasta aikaa, mutta et ollut läsnä, etkä ymmärtänyt.
Ymmärsit väärin. Ap:n mies ei rakasta häntä, ja on myöntänyt sen itsekin.
Jollekin on ehkä ok elää rakkaudettomassa liitossa, ap:lle se on vaikeaa.
Mikä on täysin ymmärrettävää.
Aloituksessa sanotaan kyllä aivan päinvastaista. En jaksanut lukea koko 16 sivun ketjua, joten jos ap on päivittänyt että mies on nyt kääntänyt kelkkansa ja sanookin ettei rakasta lainkaan, niin kertokaa ihmeessä. Mutta jos aloituksesta puhutaan, niin siinä mies nimenomaan sanoo rakastavansa.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän useimmat pidemmät liitot ole ainakin toisen puoliskon osalta tyytymistä.
Rippuu tyytymisen määritelmästä. Minusta tyytyminen on hyvä asia, jos sillä tarkoitetaan sitä, että valitsee tyytyväisyyden, vaikka toinen ei olisikaan Angelica Jolie tai Brad Pitti. Oikeastaan tämä on myös aikuisuutta.
Niin samaa mieltä. Ihmettelen, miksi tyytymisestä puhutaan yleisesti niinkuin se olisi huono asia. Tyytyväisyys on minusta juuri se paras ja kestävin pohja jonka päälle alkaa elämää rakentamaan. Ei mikään alkuhuuma tai edes intohimo, ei edes rakkaus silloin kun sillä tarkoitetaan hyökyaaltomaista vahvaa tunnetta joka vaan tulee ja menee ja jolle ei voi itse tehdään mitään. Silloin kun rakkaus tarkoittaa tahtoa ja valintaa olla yhdessä, niin mennään jo aika samoihin sen tyytyväisyyden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole minunkaan mies elämäni suurin rakkaus ja hyvä niin. Suurin rakkaus oli hirveän raastavaa, mies oli oikeasti täysi sika (petti, varasti, valehteli kaikesta) ja olen loppujen lopuksi helvetin tyytyväinen, ettei siitä tullut lopulta mitään. Varmaan nuo kaikki vaikeudet ja oma nuoruus vaikutti siihen rakkauden intensiivisyyteen. Nykyisen miehen kanssa yhdessä 15 vuotta ja vaikka hän ei olekaan se suurin, niin ehdottomasti paras ja kestävin rakkaus.
Tämä.
Mieheni ei ole elämäni rakkaus, enkä minä hänen. Ehkä juuri siksi meillä on erittäin hyvä liitto, luottamus ja rakkaus.
Onhan tuo ikävää.. Minä olen aina myös se joka valitaan jos ei muuta saada ja hampaat irvessä koitetaan kestää. Voin sanoa että pahalta tuntuu. Koskaan en ole mitään molemminpuolista ihastusta kokenut. Aina vaan miehiä jotka valittaa, kun kukaan ei huoli ja hirveä epätoivo on pariutua. Nykyään aistin sen helposti.
Ensirakkaus on aina suurin rakkaus. Ihan turha kuvitella kenenkään yli 20-vuotiaan olevan suurin rakkaus enää koskaan kenellekään.
Ei minunkaan mieheni ole "elämäni suurin rakkaus".
Mutta mitä se suurin rakkaus on? Kokemusta sielujen yhteenkuuluvuudesta(ko)? Tällaista olen kokenut aivan eri ihmisen kanssa - ja samalla on selvää, että parisuhteestamme olisi tullut draaman- ja konfliktintäytteinen enkä halua edes kuvitella, millaista olisi ollut yrittää kasvattaa yhdessä lapsia kyseisen ihmisen kanssa.
On turha nähdä elämä mustavalkoisena tai että elämän suhteiden pitäisi mennä jonkin purppuranpunaisen ihannekaavan mukaan. Elämässä on erilaisia kiehtovia suhteita ja hyvä niin. Miehessäni arvostan sitä, että hän tukee minua kaikessa (ja minä häntä), pystymme keskustelemaan kaikesta, saamme haaveitamme toteutettua ja hän on paras mahdollinen isä.
Voi olla, että joskus vielä eroamme - tai sitten emme. Jos niin kuitenkin käy, suhteemme ei ole ollut yhtään sen vähempiarvoinen kuin jokin "elämän suuren rakkauden" kanssa koettu. Suhteemme on ollut hieno matka täysin sen pituudesta riippumatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valivalivali, sinulla on asiat hyvin.
Etkö itse haluaisi olla puolisosi elämän suurin rakkaus? Ap
Egosi haluaa olla puolisosi suurin rakkaus.
Halusi on puhdasta egoismia. Mies teki kyllä typerästi kun myönsi, mutta jos oot vuosikausia asiaa tivannut niin varmaan vähemmästäkin menee myöntämään.
Ei kukaan ole 10v toisen kanssa jos ei halua. Mieti sitä..
Ja rakkautta on niin monenlaista..usko itseesi ja omaan yksilöllisyyteesi. Tunne empatiaa miestäsi kohtaan, voimakkaan rakkauden menettäminen voi olla traagista. Häntä on ehkä satutettu. Olosuhteet erottaneet.. nuorena rakkaus tuntunut erilaiselta. Sinä kuulostat epäkypsältä kun takerrut tähän.
Voimakas rakkaus voi olla myös tuhoavaa..liian intensiivistä, eikä se kestä.
Mitä tarkoitat käsitteellä suurin rakkaus? Entä mitä miehesi tarkoittaa sillä? Teillä voi olla termillisesti aivan erilainen käsitys asiasta, joten oletko ottanut tämän huomioon? Jollekin toiselle suurin rakkaus tarkoittaa voimakasta ihastumisen tunnetta, eli pää on aivan sekaisin kokoajan. Toiselle se tarkoittaa tavallista molempien hyväksi tehtyä arkea, joka on vankka ja kestää voimakkaatkin ravistelut. Minulle suuri rakkaus tarkoittaa nimen omaan jälkimmäistä. Sitä, että voin luottaa kumppaniini kaikessa. Sitä, että olemme valmiita tekemään kompromisseja ja jopa ikäviäkin asioita, jotta toiselle saataisiin parempi mieli. Vuorotellen tottakai, eikä yksipuolisesti. Minulla ei ole suhteen alkuaikojen jälkeen ollut minkäänlaista huuman tunnetta, mutta silti voin sanoa rakastavani nykyistä eniten.
Tuolla miehellä oli todennäköisesti jonkinasteinen persoonaallisuushäiriö ja tuo kaikki oli sellaista alistamista, jota ei tarvitse sietää. Siis puhdasta vallankäyttöä. Jos hän alisti sinua noin, niin millä keinoin hän alistaa jotakuta toista?
Tätäkään ei tiedä oikeasti kunnolla ennen kuin sen on kokenut. Olen joskus kuunnllut vastaavaa, mutta enpä kuuntelisi enää minuuttiakaan. Elämä on liian lyhyt tällaiseen.