Lue keskustelun säännöt.
En ole mieheni suurin rakkaus
05.01.2019 |
Olemme olleet yhdessä yli 10v. Naimisissa, lapsia. Olen aina tuntenut, ettei mieheni rakasta minua niinkuin pitäisi, jotenkin vihjannut riidellessä niin, ja kyllähän sen tuntee. Nyt lopulta myönsi että näin on.
Hän rakastaa minua, mutta on rakastanut jotakin enemmän kuin minua. Minulle tämän pitäisi olla ok, koska ei hän enää tätä toista rakasta. Ei ymmärrä, miksi tämä minua satuttaa. Ei ymmärrä, miksi olisin halunnut olla hänen elämänsä suurin rakkaus. (Jos en vielä ole, en kyllä sellaiseksi enää voi muuttua.)
Joo, jättäisin se sian, ellei se olisi minun elämän suurin rakkaus.
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mitä oikein odotit? Olet miehesi tärkein sijoitus. Yhteinen asuntolaina, lapsia kasvatettavana, koko elämä esitettävänä. Ei sekään mikään vähäarvoinen juttu ole.
Kuulostat jollain tapaa rasittavalta, tenttailet jatkuvasti rakastamisia. Keskittyisit elämiseen. Olet joskus halunnut tuota kaikkea mikä sinulla nyt on.
En ole jatkuvasti tenttaamassa. Olisin halunnut olla se, jota hän on rakastanut eniten. Etkö sinä halua samaa puolisoltasi? Olisiko sinusta kivaa olla se, keneen puolisosi on tyytynyt, eikä se, kuka hänen mielestään on paras? Ap
No minä ajattelen käytännön ihmisenä nämä eri asioina. Huumat koetaan yhden kanssa ja toisten kanssa sitten nämä pörssiyritykset eli lastenkasvatus ja talolaina. On aika harvinaista että arjessa säilyy sellainen suuri rakkaus. Harjoittele tyytyväisyyttä elämään, olet kuitenkin saanut paljon. Tulee taakkaa suhteeseen jos liikoja mietit.
Oletko mies vai nainen?
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on vähän lapsellinen. Ei avioliiton tarvitse pysyä kasassa romanttisen rakkauden takia. Kiintyminen ja pitkään jatkunut kumppanuus on ihan yhtä hyviä syitä säilyttää avioliitto. Rakkautta on monenlaista. Miksi syyttää miestä tämän nuoruuden rakastumisesta? Ja eihän siitä suhteesta tullut edes avioliittoa. Mies kuitenkin valitsi ap:n vaimokseen. Hänellä oli siihen jokin syy, eikä hän edes kaipaa sitä elämänsä rakkautta nuoruudesta.
Ap tietää, että mies ei rakasta. Kyllähän tällaiset asiat tietää. Mies myös myöntää, ettei rakasta.
Mun korvissa kuulostaa siltä, että tuo miehen ”kuitenkin rakastaminen” ap:n suuntaan on valetta. Halutaan pehmentää tilannetta, kun ei pystytä täysin myöntämään (edes itselleen) rumaa totuutta siitä miten sikamaisesti on toimittu.
Vierailija kirjoitti:
Suuri rakkaus on sellainen, jossa sen maata järisyttävän rakastumisen myötä päädytään yhteen ja kun se suurin huuma arkistumisen myötä hiljalleen heikkenee, niin tilalle on jo ehtinyt alkaa rakentumaan se elämänmittainen rakastaminen - joka tietenkin hyvässä suhteessa kasvaa ja kehittyy loputtomiin.
Rakastuminen on sellainen kemikaalipakkosyöttö joka ajaa ihmisiä vimmalla yhteen, jotta nämä pääsisivät tosissaan toiseen aidosti tutustumaan. Eräänlainen rakkauden starttibuusteri.
Aina voi mennä vikaan missä tahansa vaiheessa. Ne tapaukset eivät sitten ole suuria rakkauksia välttämättä. Rakastuminen on tietenkin hakuammuntaa jossain määrin, kun eiväthän poloiset hormonimme ja geenimme mitenkään voi tuntea sitä kohdetta ennalta. Sen tarkoitus onkin päästä vain riittävän lähelle yrittämään potentiaalisen ihmisen kanssa. Se luo motiivin, tarpeen, halun.
Kuuleman mukaan rakastua voi samaankin ihmiseen yhä uudelleen. Arvatenkin silloin on kyse erityisen suuresta rakkaudesta.
Tämä. Oikein hyvin sanottu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valivalivali, sinulla on asiat hyvin.
Etkö itse haluaisi olla puolisosi elämän suurin rakkaus? Ap
Egosi haluaa olla puolisosi suurin rakkaus.
Halusi on puhdasta egoismia. Mies teki kyllä typerästi kun myönsi, mutta jos oot vuosikausia asiaa tivannut niin varmaan vähemmästäkin menee myöntämään.
Ei kukaan ole 10v toisen kanssa jos ei halua. Mieti sitä..
Ja rakkautta on niin monenlaista..usko itseesi ja omaan yksilöllisyyteesi. Tunne empatiaa miestäsi kohtaan, voimakkaan rakkauden menettäminen voi olla traagista. Häntä on ehkä satutettu. Olosuhteet erottaneet.. nuorena rakkaus tuntunut erilaiselta. Sinä kuulostat epäkypsältä kun takerrut tähän.
Voimakas rakkaus voi olla myös tuhoavaa..liian intensiivistä, eikä se kestä.
Juuri näin. Ja ap kuulostaa juuri epäkypsältä ja epävarmalta, jos on jankannut tätä miehelleen ja nyt meille.
Minullakin oli elämäni rakkaus 17-vuotiaana. Ei hän kyllä ollut yhtään sellainen kuin silloin luulin, enkä nykyään haluaisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Mutta rakkauden tunne oli kieltämättä valtaisa ja sekoitti pään.
Nykyään ajattelen, että se on nuoren hormonimyrskyä ja kuuluu asiaan, kai luonto varmistaa sillä suvunjatkumista. Mitään tekemistä aikuisen oikean rakkauden kanssa sillä ei ole.
Höpö höpö. Itse tapasin suuren rakkauden miltei nelikymppisenä, kun lapset oli jo tehty ja liittoja takana useampi. Ikinä koskaan ole rakastunut kehenkään yhtä järjettömän tulisesti, tiesin heti, että siinä se nyt on. Loppuelämäni mies, jota olen aina etsinyt. Olin alussa niin rakastunut, etten osannut edes tavanomaisia arkiaskareita suorittaa.
Ei ne teini-ihastumiset ole oikeaa, aikuista rakastumista nähneetkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
268 rakastui varmaan jonkun toisen mieheen...
Ne on aina jännempiä. Se sellainen kilpailun maku ja voittamisen tunne.. kunnes ehkä jääkin mustapekka käteen, jos ykkösnainen hylkää eikä olekaan enää kilpailtavaa....
Tasainen eakkaus on parasta. Arkielämön kumppanuus. Muu oman egon buustausta.
Se että on nuorena ollut hullaantunut johonkin ei tee siitä henkilöstä "elämän rakkautta". Tunnetta voi toki kaipailla ja muistella, mutta kyllä se elämän rakkaus on se henkilö jonka kanssa rakennetaan yhteistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valivalivali, sinulla on asiat hyvin.
Etkö itse haluaisi olla puolisosi elämän suurin rakkaus? Ap
Egosi haluaa olla puolisosi suurin rakkaus.
Halusi on puhdasta egoismia. Mies teki kyllä typerästi kun myönsi, mutta jos oot vuosikausia asiaa tivannut niin varmaan vähemmästäkin menee myöntämään.
Ei kukaan ole 10v toisen kanssa jos ei halua. Mieti sitä..
Ja rakkautta on niin monenlaista..usko itseesi ja omaan yksilöllisyyteesi. Tunne empatiaa miestäsi kohtaan, voimakkaan rakkauden menettäminen voi olla traagista. Häntä on ehkä satutettu. Olosuhteet erottaneet.. nuorena rakkaus tuntunut erilaiselta. Sinä kuulostat epäkypsältä kun takerrut tähän.
Voimakas rakkaus voi olla myös tuhoavaa..liian intensiivistä, eikä se kestä.
Juuri näin. Ja ap kuulostaa juuri epäkypsältä ja epävarmalta, jos on jankannut tätä miehelleen ja nyt meille.
Minullakin oli elämäni rakkaus 17-vuotiaana. Ei hän kyllä ollut yhtään sellainen kuin silloin luulin, enkä nykyään haluaisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Mutta rakkauden tunne oli kieltämättä valtaisa ja sekoitti pään.
Nykyään ajattelen, että se on nuoren hormonimyrskyä ja kuuluu asiaan, kai luonto varmistaa sillä suvunjatkumista. Mitään tekemistä aikuisen oikean rakkauden kanssa sillä ei ole.Höpö höpö. Itse tapasin suuren rakkauden miltei nelikymppisenä, kun lapset oli jo tehty ja liittoja takana useampi. Ikinä koskaan ole rakastunut kehenkään yhtä järjettömän tulisesti, tiesin heti, että siinä se nyt on. Loppuelämäni mies, jota olen aina etsinyt. Olin alussa niin rakastunut, etten osannut edes tavanomaisia arkiaskareita suorittaa.
Ei ne teini-ihastumiset ole oikeaa, aikuista rakastumista nähneetkään.
Ei ehkä teini-ihastumiset mutta ne intensiivisimmät ja intohimoisimmat ja kiimaisimmat ja kiihkeimmät rakkaudet ovat siinä 19-21 - vuotiaana, ihan evoluution ja biologian takia. Silloin nainenkin on biologisesti terveimmillään ja parhaimmillaan lisääntymään ja nuorilta miehiltä tulee laadukasta siemennestettä ja tarvittaessa useita kertoja päivässä. Itsekin vielä 24-vuotiaana jaksoin kolmekin kertaa perä jälkeen ja parhaimmillaan niin että yhden siemensyöksyn jälkeen pystyi jatkamaan katkeamatta panoa vielä toiseen siemensyöksyyn perään vetämättä kalua välillä ulos ollenkaan. Enää 38-vuotiaana tähän ei kykene. Muistan itsekin kun ensirakkauden ollessa kyseessä olisi tehnyt mieli panna kumppani heti paksuksi ekoilla kerroilla hänen kanssaan sängyssä jos olisi saanut, kerroinkin asian tälle nuorelle naiselle, mutta hän piti sitä ihmeellisenä ajatuksena. Biologinen vietti oli vain niin kova kun koki löytäneensä nyt sen lisääntymiskumppanin.
Itse olen 27 vuotias mies ja vähän sama tilanne. En rakasta syvästi tyttöystävääni, mutta koen hänet järkevänä valintana. Hän on uskollinen, lojaali, ymmärtäväinen, auttavainen, älykäs.. Mutta väliltämme puuttuu jokin kipinä. Olemme keskustelleet tulevaisuudestamme ja mahdollisista lapsista, ja tiedän että hän olisi erittäin hyvä äiti. En kuitenkaan koe palavaa rakkautta häneen, enkä suurta seksuaalista intohimoakaan.
Olen vielä siinä iässä että voisin ihan hyvin vaihtaa ja löytää jonkun toisen, mutta pelkään että jään joko yksin tai en löydä luonteeltaan yhtä hyvää. Olisi kiva kokea intohimoinen rakkaus ja intohimoinen seksuaalinen vetovoima johonkuhun, mutta entäs jos nainen on sitten muutoin luonteeltaan kamala. Sellainen nalkuttava akka joka erotilanteessa vie lapset ja ihan kaiken ja huutaa päivät pitkät.
Tuntuu että monilla on tilanne, että kumppani on vain valittu järjellä, ei niinkään tunteella.
On tämä vaikeaa. Toivottavasti en suututa kommentillani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turvallisuus + intohimo, not gonna happen.
Sillijäätelömiehen vaimo kirjoitti:
Tikahdun uteliaisuudesta kirjoitti:
Voisiko se kirjoittaja, jonka mies syö sillijäätelöä, laittaa tänne reseptin.
Mitään reseptiä en tunne, enkä usko sellaista mistään löytyvän, mutta mies laittaa tehosekoittimeen litran vaniljajäätelöä, poimii sipulisillipurkista 3-4 sillifileen palaa (katsoo huolellisesti, että mukaan ei tule sipulinpaloja), pyörittää tehosekoitinta puolisen minuuttia ja sillipehmis on siinä.
Kukaan muu perheestä ei ole suostunut tätä sotkua syömään, joten hän napostelee yksin koko litran ja on tyytyväinen.
Pikkujuttuhan tämä on, mutta kyllästyttää...
Kiitos reseptistä. Tätä syödään meillä ensi lauantain jälkiruokana. En tiedä, olenko tähän asti ollut mieheni suurin rakkaus, mutta tämän jälkeen olen sitä varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se mies otetaan mikä kiinni saadaan, vantaalainen sananlasku kuulema :")
Mä en ymmärrä näitä elämän suurin rakkaus hömpötyksiä. Tarkoitetaanko tässä nyt jotain ihastumisjuttuja vai mitä? Eli miehesi ei alunperin ollutkaan ihastunut sinuun vaan vain tyytyi sinuun? Jännä juttu en mäkään alussa ollut niin ihastunut omaan mieheen heti alussa. Ajattelin vaan, että hyvä pano. Mutta mä oonkin sellainen ihminen, että rakastun melkeen kehen vaan mieheen joka on mukava 8-) ihastuin teini-iässäkin jatkuvalla syötöllä eri poikiin ja ihmettelen nykyäänkin, miten aina ihastun millon kehenkin. Välillä miettinyt sitä, että entä jos en vaan ole löytänyt sitä oikeaa rakkautta vaan tyytynyt? Vaikea sanoa. Itse kyllä olen enempi sitä mieltä, että rakkautta on, mutta arki ja kumppanin ruma käytös ja puheet saavat aikaan sen, että kaikki muut vaikuttavat paremmilta, vaikka tuskin sitä todellisuudessa ovat. Kaikissa meissä on huonot puolet ja ehkä sen "elämän rakkauden" kanssa elämä olisi vielä enemmän pstä. Mutta elämä on monimutkaista.
Terve suhde ei mielestäni perustu jumaloivalle rakkaudelle. Hyvässä suhteessa on avointa keskustelua ja keskinäistä huumoria ja jossa jumaloivasta rakkaudesta voidaan vitsaillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen 27 vuotias mies ja vähän sama tilanne. En rakasta syvästi tyttöystävääni, mutta koen hänet järkevänä valintana. Hän on uskollinen, lojaali, ymmärtäväinen, auttavainen, älykäs.. Mutta väliltämme puuttuu jokin kipinä. Olemme keskustelleet tulevaisuudestamme ja mahdollisista lapsista, ja tiedän että hän olisi erittäin hyvä äiti. En kuitenkaan koe palavaa rakkautta häneen, enkä suurta seksuaalista intohimoakaan.
Olen vielä siinä iässä että voisin ihan hyvin vaihtaa ja löytää jonkun toisen, mutta pelkään että jään joko yksin tai en löydä luonteeltaan yhtä hyvää. Olisi kiva kokea intohimoinen rakkaus ja intohimoinen seksuaalinen vetovoima johonkuhun, mutta entäs jos nainen on sitten muutoin luonteeltaan kamala. Sellainen nalkuttava akka joka erotilanteessa vie lapset ja ihan kaiken ja huutaa päivät pitkät.
Tuntuu että monilla on tilanne, että kumppani on vain valittu järjellä, ei niinkään tunteella.
On tämä vaikeaa. Toivottavasti en suututa kommentillani.
.
Tässä muutama vanhan naisen neuvo:
- parisuhteen erottaa ystävyyssuhteesta seksuaalinen vetovoima ja seksi.
- älä pelkää jääväsi yksin. Et varmastikaan jää.
- sinulle on olemassa joku sopivampi, jos tämän kanssa ei ole kipinää.
- älä kuvittele että seksuaalinen kipinä jonkun kanssa merkitsisi muuten surkeaa ihmistä tai että joudut jäämään jostain muusta tärkeästä paitsi jos löydät kipinää. Et vain ole vielä tavannut ihmistä, joka kolahtaa kaikilla tasoilla.
- tulette molemmat onnettomiksi ajan myötä jos et halua kumppaniasi. Se muuttaa pahimmillaan molemmat teistä katkeriksi ja saa vihaamaan toisianne.
- oletko valmis nauttimaan oman käden onnesta loppuikäsi tai harrastamaan epätyydyttävää seksiä muut mielessä? Muut tulevat jossain vaiheessa mieleesi jos lähtökohta on tuo.
- on toki mahdollista että rakastut palavasti tyttöystävääsi jostain syystä myöhemmin ja koet onnen hänen kanssaan, mutta epäilen että todennäköisemmin asia kalvaa sinua ja tunnet jääväsi jostain paitsi joka heijastuu elämäänne hyvin negatiivisesti.
- olet todella nuori ja sinulla on koko elämä edessäsi, joten älä vain pelkää että mikään on liian myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen 27 vuotias mies ja vähän sama tilanne. En rakasta syvästi tyttöystävääni, mutta koen hänet järkevänä valintana. Hän on uskollinen, lojaali, ymmärtäväinen, auttavainen, älykäs.. Mutta väliltämme puuttuu jokin kipinä. Olemme keskustelleet tulevaisuudestamme ja mahdollisista lapsista, ja tiedän että hän olisi erittäin hyvä äiti. En kuitenkaan koe palavaa rakkautta häneen, enkä suurta seksuaalista intohimoakaan.
Olen vielä siinä iässä että voisin ihan hyvin vaihtaa ja löytää jonkun toisen, mutta pelkään että jään joko yksin tai en löydä luonteeltaan yhtä hyvää. Olisi kiva kokea intohimoinen rakkaus ja intohimoinen seksuaalinen vetovoima johonkuhun, mutta entäs jos nainen on sitten muutoin luonteeltaan kamala. Sellainen nalkuttava akka joka erotilanteessa vie lapset ja ihan kaiken ja huutaa päivät pitkät.
Tuntuu että monilla on tilanne, että kumppani on vain valittu järjellä, ei niinkään tunteella.
On tämä vaikeaa. Toivottavasti en suututa kommentillani.
.
Tässä muutama vanhan naisen neuvo:
- parisuhteen erottaa ystävyyssuhteesta seksuaalinen vetovoima ja seksi.
- älä pelkää jääväsi yksin. Et varmastikaan jää.
- sinulle on olemassa joku sopivampi, jos tämän kanssa ei ole kipinää.
- älä kuvittele että seksuaalinen kipinä jonkun kanssa merkitsisi muuten surkeaa ihmistä tai että joudut jäämään jostain muusta tärkeästä paitsi jos löydät kipinää. Et vain ole vielä tavannut ihmistä, joka kolahtaa kaikilla tasoilla.
- tulette molemmat onnettomiksi ajan myötä jos et halua kumppaniasi. Se muuttaa pahimmillaan molemmat teistä katkeriksi ja saa vihaamaan toisianne.
- oletko valmis nauttimaan oman käden onnesta loppuikäsi tai harrastamaan epätyydyttävää seksiä muut mielessä? Muut tulevat jossain vaiheessa mieleesi jos lähtökohta on tuo.
- on toki mahdollista että rakastut palavasti tyttöystävääsi jostain syystä myöhemmin ja koet onnen hänen kanssaan, mutta epäilen että todennäköisemmin asia kalvaa sinua ja tunnet jääväsi jostain paitsi joka heijastuu elämäänne hyvin negatiivisesti.
- olet todella nuori ja sinulla on koko elämä edessäsi, joten älä vain pelkää että mikään on liian myöhäistä.
Näin on näreet. Usko muoria, allekirjoitan joka kohdan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valivalivali, sinulla on asiat hyvin.
Etkö itse haluaisi olla puolisosi elämän suurin rakkaus? Ap
Egosi haluaa olla puolisosi suurin rakkaus.
Halusi on puhdasta egoismia. Mies teki kyllä typerästi kun myönsi, mutta jos oot vuosikausia asiaa tivannut niin varmaan vähemmästäkin menee myöntämään.
Ei kukaan ole 10v toisen kanssa jos ei halua. Mieti sitä..
Ja rakkautta on niin monenlaista..usko itseesi ja omaan yksilöllisyyteesi. Tunne empatiaa miestäsi kohtaan, voimakkaan rakkauden menettäminen voi olla traagista. Häntä on ehkä satutettu. Olosuhteet erottaneet.. nuorena rakkaus tuntunut erilaiselta. Sinä kuulostat epäkypsältä kun takerrut tähän.
Voimakas rakkaus voi olla myös tuhoavaa..liian intensiivistä, eikä se kestä.
Juuri näin. Ja ap kuulostaa juuri epäkypsältä ja epävarmalta, jos on jankannut tätä miehelleen ja nyt meille.
Minullakin oli elämäni rakkaus 17-vuotiaana. Ei hän kyllä ollut yhtään sellainen kuin silloin luulin, enkä nykyään haluaisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Mutta rakkauden tunne oli kieltämättä valtaisa ja sekoitti pään.
Nykyään ajattelen, että se on nuoren hormonimyrskyä ja kuuluu asiaan, kai luonto varmistaa sillä suvunjatkumista. Mitään tekemistä aikuisen oikean rakkauden kanssa sillä ei ole.Höpö höpö. Itse tapasin suuren rakkauden miltei nelikymppisenä, kun lapset oli jo tehty ja liittoja takana useampi. Ikinä koskaan ole rakastunut kehenkään yhtä järjettömän tulisesti, tiesin heti, että siinä se nyt on. Loppuelämäni mies, jota olen aina etsinyt. Olin alussa niin rakastunut, etten osannut edes tavanomaisia arkiaskareita suorittaa.
Ei ne teini-ihastumiset ole oikeaa, aikuista rakastumista nähneetkään.
Ei ehkä teini-ihastumiset mutta ne intensiivisimmät ja intohimoisimmat ja kiimaisimmat ja kiihkeimmät rakkaudet ovat siinä 19-21 - vuotiaana, ihan evoluution ja biologian takia. Silloin nainenkin on biologisesti terveimmillään ja parhaimmillaan lisääntymään ja nuorilta miehiltä tulee laadukasta siemennestettä ja tarvittaessa useita kertoja päivässä. Itsekin vielä 24-vuotiaana jaksoin kolmekin kertaa perä jälkeen ja parhaimmillaan niin että yhden siemensyöksyn jälkeen pystyi jatkamaan katkeamatta panoa vielä toiseen siemensyöksyyn perään vetämättä kalua välillä ulos ollenkaan. Enää 38-vuotiaana tähän ei kykene. Muistan itsekin kun ensirakkauden ollessa kyseessä olisi tehnyt mieli panna kumppani heti paksuksi ekoilla kerroilla hänen kanssaan sängyssä jos olisi saanut, kerroinkin asian tälle nuorelle naiselle, mutta hän piti sitä ihmeellisenä ajatuksena. Biologinen vietti oli vain niin kova kun koki löytäneensä nyt sen lisääntymiskumppanin.
Tässä oli niin monta faktaa pielessä, mutta en jaksa lähteä oikomaan.
Vierailija kirjoitti:
Turvallisuus + intohimo, not gonna happen.
Olet väärässä, kyllä tapahtuu.
On vaikea samaistua tunteeseen, että jumaloisi toosta ihmistä. En osaa enkä halua nostaa ketään sillä tavalla jalustalle, kuulostaa epäterveeltä. Olen silti rakastunut ja rakastanut joka solullani, ensin parikymppisenä ja sitten lähempänä neljääkymmentä. Ensimmäinen kolahti kovaa pitkän ensitapaamisen kuluessa, pidin elämäni miehenä ja olin vastaava nainen hänelle. Tunteet syvenivät avoliitossa, mutta ei se sitten kestänytkään vanhoille päiville asti, koska osoittauduimme lopulta liian erilaisiksi joissakin tärkeissä asioissa, ja siitä tuli ihan liikaa kitkaa.
Nykyisen mieheni kanssa tunsin samanhenkisyyttä ja kiinnostusta ensisilmäyksestä asti, mutta oikeasti tutustuimme vasta vuosia myöhemmin, ja se kiinnostus syveni vain ja erilaisuuksien löytymisen sijaan löytyi yhä enemmän samanlaisuuksia. Ei tämä kuopatonta kulkua ole ollut nytkään, mutta nyt todella puhalletaan yhteen hiileen ja huomioidaan toisen tunteet ja toiveet parhaamme mukaan. Ensirakkauteni, sekin molemminpuolinen rakkaus, oli jotain sisällöltään köyhempää. Silloin olisin jai pitänyt sitä suurena rakkautenani, mutta se tie käytiin loppuun. Vuosia kului ennen tätä nykyistä suhdetta, oli ihastumisia mutta ei yhteistä osoitetta.
Sitä tässä mietin, että miten hyvin ap:n mies tuntee ns. suuren rakkautensa? Onko hän ikinä kokenut arkea kyseisen henkilön kanssa? Voiko suurta rakkautta olla, jos yhteistä arkea ei ole koettu?
Ap:n mies ei todellakaan olisi saanut sanoa tuollaista asiaa ääneen, eikä varsinkaan, jos haluaa suhteen jatkuvan. Myös erolla uhkailu riitatilanteissa on omiaan kuluttamaan suhdetta. Tästä on kokemusta: suutuspäissään ensirakkaus vihjaili, että voin toki lähteä (tyylin heti keskell yötä) ynnä muuta sellaista, mitä ei riidan jälkeen enää puhunut eikä halunnut. Mies unohti kiukkupuheensa nopeasti, mutta minä en, vaan sanottu jäi mieleen. Miksi sanoa sellaista, mitä ei tarkoita? Oli kai ihan erilainen riitelyluonne.
Nyt ketjua pitkälle lukeneena minusta on ruvennut tuntumaan, että tässä on käynyt seuraavanlaisesti: AP on tivannut mieheltään rakkaudentunnustuksia ja saanut myös kuulla niitä, mutta ne ovat kokeneet inflaation, eivätkä tunnu tarkoitetuilta. Osittain siksi, että AP kuulee sitä jatkuvasti, koska vaatii saada kuulla niitä ja toiseksi, miehen on jo mahdotonta eläytyä sanomaansa, koska se on arkipäivää, eikä näinollen tule enää suoraan sydämestä. Mies on siis kyllästynyt sanomaan "rakastan sinua" ja se tulee kuin apteekin hyllyltä. AP:n jatkaessa inttämistä ja vaatimista miehellä on saattanut mennä hermot ja hän on sanonut juuri niin, ettei AP ole hänen suurin rakkautensa vain, että AP lakkaisi vaatimasta tunnustuksia. Minullakin menisi hermot noin heikkoon itsetuntoon todella nopeasti. Erouhkailukin kuulostaa minun korvaani enemmän siltä, että mies alkaa olla väsynyt tuohon tilanteeseen, että aina pitäisi olla tunnustamassa rakkauttaan ja sitten syntyy joka kerta riita, koska tunnustus ei kuulosta vakuuttavalta ja ei kelpaa AP:lle ja näin mies taas väläyttää erokorttia. Kyllä kieltämättä kävisi itsellänikin mielessä, jos tuollaiseen turhanpäiväiseen jankkaamiseen ei tulisi loppua, vaan se alkaisi aina uudelleen ja uudelleen. En jaksaisi tosin enää kuunnella, vaan lähtisin lätkimään koko suhteesta, rakastin minä toista tai en, koska tuollainen heikkoitsetuntoisen jatkuva jankkaaminen vie aivan turhaan voimavaroja koko muulta elämältä. En tiedä kuulostaako tämä tutulta, mutta tällainen mielikuva minulla tuli suhteestanne.
Minä henkilökohtaisesti en ole tunnustanut nykyiselleni tunteitani varmaan yli vuoteen ja se on muutenkin harvinaista, että asiaa sanon ääneen. Osoitan kyllä rakkauttani päivittäin tavalla tai toisella. Pidän hyvänä, tuen, yllätän ja muita sellaisia arkisia rakkauden osoituksia. Jos rakkaudenosoituksista jää epäselväksi, niin saa olla kyllä melkoinen puusilmä. Rakkautemme toisiamme kohtaan myös näkyy selkeästi lähipiirille, mutta emme sitä sen julkisemin esittele, koska eipä se muille kuulu ja olemme molemmat niin introverttejä, että julkinen helittely suorastaan ahdstaisi.
Olen sitä mieltä, että rakkautta ei voi laittaa suuruusjärjestykseen. Ihastumisvoimakkuuden tietysti voi, mutta rakkaus on aina yhtä voimakasta, mikäli oikeasti rakastaa, eikä luule ihastumista rakkaudeksi. Jokainen rakkaussuhde, on ollut aina minulle yhtä aitoa silloin, kun olen rakastanut. En voi laittaa niitä arvojärjestykseen. En toki enää edes ajattele exiäni, mutta tiedostan, että olen heitä joskus rakastanut ja kun palaan siihen aikaan mielessäni, tiedän sen olleen samanarvoista rakkautta, kuin nykyistäni kohtaan.
No minä ajattelen käytännön ihmisenä nämä eri asioina. Huumat koetaan yhden kanssa ja toisten kanssa sitten nämä pörssiyritykset eli lastenkasvatus ja talolaina. On aika harvinaista että arjessa säilyy sellainen suuri rakkaus. Harjoittele tyytyväisyyttä elämään, olet kuitenkin saanut paljon. Tulee taakkaa suhteeseen jos liikoja mietit.