Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te muut 40 + naiset! Onko sellainen tunne, että "kaikki on nähty" ( työelämä jne)
takana loistava tulevaisuus
29.12.2018 |
Miksi mikään ei oikein enää tunnu miltään? Tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Joulut, uudet vuodet jne, Aina sama kaava toistuu eikä enää jaksa oikein innostua mistään. Mitään ei oikeastaan ole edessäkään. Lapset on ihania ja tietty loppuelämä menee heidän elämänsä kuvioita seuratessa. Viimeistään nyt tajuaa, minkälaiseksi tämä elämä muodostuu. Suuret unelmat työelämän saralta ei toteuteneet ja oikeasti monia asia on mennyt pieleen. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta. Nyt ei enää pysty siihenkään harhaan luottamaan, että tulevaisuudessa jotain ihmeellistä tapahtuisi esim. työelämän saralla. Se vain on fakta, että moni ovi on sulkeutunut ja nykyisessä työssä olo on itselleni aikamoista kärvistelyä. Tiedän, että vain itseään voi syyttää monista tapahtumaketjuista ja valinnoista, mutta siltikin se masentaa kun totuus on tämä, että ei ole tyytyväinen. Itse olen ainakin jäänyt jumiin siihen ajatukseen etten miksen nuorena valinnut toisin ja en luottanut itseeni. Nyt sitten teen työtä, joka ei kiinnosta yhtään ja missä en saa mitenkään käyttää potentiaaliani. Nuorempi ihminen voi vaihtaa helposti työpaikkaa, yli 4-kymppistä ei niin vain oteta mihinkään ja joku kuuden vuoden uudelleenkoulutus on hankalaa kun on murkkuikäiset lapset hoidettavana ja elätettävänä. Koen myös kateuden tunteita niitä kohtaan, joilla on toinen tilanne. Olen kiitollinen terveydestä ja se on tietysti tärkeintä eikä niin ole aina ollut. Iän myötä on kuitenkin jotain alamäkeä tulossa vääjäämättä senkin suhteen. Onko muita joilla samanlaisia ajatuksia?
Kommentit (168)
Olen kohta 59v ja vieläkin on paljon kokematta. Niin työelämässä kuin "siviilissäkin"!
Miten voi luovuttaa jo nelikymppisenä??
Haaveet elää ja muuttuu muttei vähene. Vielä ehtisi lyhyen uuden urankin aloittamaan ennen eläkeikää.
Parasta uutta tekemistä on ihanat lapsenlapset:) Nyt on myös mahdollista viettää ulkomailla pidempiä jaksoja, jonain päivänä lähden housekeeperiksi johonkin. Teini ja mies kyllä pärjäävät kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä aloittajan asennetta. Nyt iässä 40+ vihdoin osaa jättää työn siihen osaan mihin se on tarkoitettu (=tuomaan elannon). Ei ole idealismia tai tarvetta toteuttaa itseä juuri työssä, siihen on harrastukset. Kun jo tietää, että työelämän muutoksessa kaikki palaa muutaman vuoden vouhotuksen jälkeen ennalleen, ei tarvitse stressata. Toki pitää pitää osaamista ajantasalla jne, mutta ei siihen touhuun tarvitse mennä mukaan tunnetasolla. On parempikin työtekijä, kun tekee ne työnsä ja jättää idealismin muille.
Tyytyväisimmät ihmiset saavat tyydytystä sekä työstään että harrastuksistaan. Työssä ollaan kuitenkin suurin osa päivästä ja jos ei ole tähän panostanut niin itse saa kärsiä.
Mutta siellä ei tarvitse olla henkisesti valtaosaa päivästä, stressata muutoksista, kiireestä,, ristiriidoista, monenlaisista työkavereista, epätäydellisistä esimiehistä jne. Toki kannattaa panostaa sen verran että palkka on hyvä ja eikä hommaa suorastaan vihaa, mutta ei sen työn tarvitse olla elämän pääasiallinen sisältökään. Eihän nukkuminenkaan ole, vaikka nukumme saman verran kun olemme töissä.
Minusta etenkin nuorilla menee sekaisin työ ja huvi, luullaan työn olevan jotakin ihmeellistä itsensä toteuttamista. Sitten kun työelämän todellisuus paljastuu (kiire, paineet, epätäydelliset kollegat jne), petytään, masennutaan, lähdetään ehkä opiskelemaan uutta alaa, huomaamatta että sama työelämän todellisuus tulee jälleen vastaan.
Eikä työhön voi aina vaikuttaa. On tehtävä sitä mitä sattuu saamaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 59v ja vieläkin on paljon kokematta. Niin työelämässä kuin "siviilissäkin"!
Miten voi luovuttaa jo nelikymppisenä??
Haaveet elää ja muuttuu muttei vähene. Vielä ehtisi lyhyen uuden urankin aloittamaan ennen eläkeikää.
Parasta uutta tekemistä on ihanat lapsenlapset:) Nyt on myös mahdollista viettää ulkomailla pidempiä jaksoja, jonain päivänä lähden housekeeperiksi johonkin. Teini ja mies kyllä pärjäävät kotona.
Tiedän erään naisen joka toteutti tuon haaveen yli 70-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä aloittajan asennetta. Nyt iässä 40+ vihdoin osaa jättää työn siihen osaan mihin se on tarkoitettu (=tuomaan elannon). Ei ole idealismia tai tarvetta toteuttaa itseä juuri työssä, siihen on harrastukset. Kun jo tietää, että työelämän muutoksessa kaikki palaa muutaman vuoden vouhotuksen jälkeen ennalleen, ei tarvitse stressata. Toki pitää pitää osaamista ajantasalla jne, mutta ei siihen touhuun tarvitse mennä mukaan tunnetasolla. On parempikin työtekijä, kun tekee ne työnsä ja jättää idealismin muille.
Tyytyväisimmät ihmiset saavat tyydytystä sekä työstään että harrastuksistaan. Työssä ollaan kuitenkin suurin osa päivästä ja jos ei ole tähän panostanut niin itse saa kärsiä.
Mutta siellä ei tarvitse olla henkisesti valtaosaa päivästä, stressata muutoksista, kiireestä,, ristiriidoista, monenlaisista työkavereista, epätäydellisistä esimiehistä jne. Toki kannattaa panostaa sen verran että palkka on hyvä ja eikä hommaa suorastaan vihaa, mutta ei sen työn tarvitse olla elämän pääasiallinen sisältökään. Eihän nukkuminenkaan ole, vaikka nukumme saman verran kun olemme töissä.
Minusta etenkin nuorilla menee sekaisin työ ja huvi, luullaan työn olevan jotakin ihmeellistä itsensä toteuttamista. Sitten kun työelämän todellisuus paljastuu (kiire, paineet, epätäydelliset kollegat jne), petytään, masennutaan, lähdetään ehkä opiskelemaan uutta alaa, huomaamatta että sama työelämän todellisuus tulee jälleen vastaan.
Eikä työhön voi aina vaikuttaa. On tehtävä sitä mitä sattuu saamaan.
Iässä 40+ vielä kyllä voi, tuohon kymmenen vuotta lisää, niin silloin oikeasti pitää vaan olla kiitollinen siitä että ylipäätään on jotakin työtä. Toki on viisasta opiskella hyvä ammatti jo nuorena, ja sitten lisäkouluttaa itseään työn ohella, niin minäkin olen tehnyt.
Mutta ei työn tarvitse henkisesti ole mikään elämän pääsisältö, jos saisin samat tulot ilmankin lopettaisin heti. Elämän tavoitteet ja sisältö voivat olla muutakin. Toki sitä en yhtään vähättele, että työttömyys tuo ongelmia. Mutta nekin minusta liittyvät toimeentuloon, ei siihen etteikö löytäisi mielekkyyttä elämään ilmankin työtä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 59v ja vieläkin on paljon kokematta. Niin työelämässä kuin "siviilissäkin"!
Miten voi luovuttaa jo nelikymppisenä??
Haaveet elää ja muuttuu muttei vähene. Vielä ehtisi lyhyen uuden urankin aloittamaan ennen eläkeikää.
Parasta uutta tekemistä on ihanat lapsenlapset:) Nyt on myös mahdollista viettää ulkomailla pidempiä jaksoja, jonain päivänä lähden housekeeperiksi johonkin. Teini ja mies kyllä pärjäävät kotona.
Tiedän erään naisen joka toteutti tuon haaveen yli 70-vuotiaana.
70 on uusi 50 :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 45-vuotias ja tuntuu että just nyt on alkamassa tosi kiva vaihe elämässä.
Työssä olen päässyt kivoihin hommiin ja edennyt mukavasti. Tosin uuden tehtävän kanssa kävin lähellä burnoutia, mutta siitä onneksi selvisin.
Lapset on 14- ja 8-vuotiaat. Teinin kanssa riittää vääntöä ja huolta, pienempi aika huoleton tapaus. Pientä järjen valoa ja kasvamista on havaittavissa teinissä, joten tilanne senkin osalta valoisa.
Palkkakehitys on ollut hyvä ja nyt tosiaan alkaa olla rahaa matkustella ja valita auto tunteella :-D eikä tiukan budjetin rajoissa. Asuntolaina loppuu ennen kuin täytän 50 ja sitten on vielä parempi taloudellinen tilanne.
Miehen kanssa oltu yhdessä 18 vuotta ja suhde voi todella hyvin. Ollaan ystäviä, rakastettuja ja myös ammatillisesti toistemme tukena. Mies perusti yrityksen pari vuotta sitten ja nyt hän on voinut irtisanoutua palkkatyöstä ja panostaa täysillä firmaan. Ollaan aikaisemmin koettu ja selvitty läpi toisen vakava sairastuminen, työttömyyttä ja masennusta. Vastoinkäymiset ovat todella hitsanneet meidät yhteen.
Katson tulevaisuuteen valoisin mielin, odotettavissa lasten aikuistuminen, aikaa ja mahdollisuuksia panostaa oman kehittymiseen opiskelun ja työn kautta, aikaa ja mahdollisuuksia panostaa parisuhteeseen yhä enemmän kun näistä ruuhkavuosien rippeistä päästään.
Olen 49 ja minulla in myös ikäkriisi. Tunnen olevani vankilasssa ikäni ja perhetilanteeni takia. Kadun myös jotain nuoruuden valintojani, miksi en panostanut enemmän opiskeluun, jokloin työura voisi olla toisenlainen. Työ on minulle tärkeää, mutta en pääse siinä etenemään nykyisessä työssä ja uuden saaminen tässä iässä olisi lottovoitro.
Olen valinnut myös lapset ja sain ne päälle 30, joten ovat kotona vielä vuosia ja arki pyörii vapaa-ajalla heidän asioissaan, joten itselle ei jää aikaa kuten haluaisin.
Asuntolainaa on vielä vuosiksi, joten en pääse myöskään matkustelemaan, joten kateellisena kuuntelen muiden matkasuunnitelmia ja kertomuksia.
Elämä on siis pääasiassa työtä. Kaikki on ihan hyvin, mutta onhan tämä todella tylsää elämää enkä pääse toteuttamaan itseäni. Enkä usko, että elämä tästä enää kummemmaksi muuttuu. Ehkä lasten muutettua pois kotoa jäisi rahaa matkusteluun. Siihen menee vielä vuosia emmekä tästä nuorru, joten sen näkee sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun pitää ravistella elämääsi, oli ikä mikä hyvänsä. Tee jotain sellaista mitä et ole ikinä kokeillut, vaikka miettisit että et voi kun olet liian vanha jne. Tee vaan. Mieti mitä oikeasti haluat äläkä anna niiden syiden lannistaa jotka estävät tekemisen. Kaikenikäisenä on oikeus tehdä mitä haluaa.
Suomessa on valitettavasti sellainen ilmapiiri että vain nuoret saavat tehdä kaikkea ja vanhempien pitää vaan olla hissukseen ja odottaa kuolemaa.
Olen 50 vuotias...nyt pitäisi lopettaa kokonaan alkon käyttö
Ei lapsia joita seurailla
Apuaaaa
Vierailija kirjoitti:
Olen 49 ja minulla in myös ikäkriisi. Tunnen olevani vankilasssa ikäni ja perhetilanteeni takia. Kadun myös jotain nuoruuden valintojani, miksi en panostanut enemmän opiskeluun, jokloin työura voisi olla toisenlainen. Työ on minulle tärkeää, mutta en pääse siinä etenemään nykyisessä työssä ja uuden saaminen tässä iässä olisi lottovoitro.
Olen valinnut myös lapset ja sain ne päälle 30, joten ovat kotona vielä vuosia ja arki pyörii vapaa-ajalla heidän asioissaan, joten itselle ei jää aikaa kuten haluaisin.
Asuntolainaa on vielä vuosiksi, joten en pääse myöskään matkustelemaan, joten kateellisena kuuntelen muiden matkasuunnitelmia ja kertomuksia.Elämä on siis pääasiassa työtä. Kaikki on ihan hyvin, mutta onhan tämä todella tylsää elämää enkä pääse toteuttamaan itseäni. Enkä usko, että elämä tästä enää kummemmaksi muuttuu. Ehkä lasten muutettua pois kotoa jäisi rahaa matkusteluun. Siihen menee vielä vuosia emmekä tästä nuorru, joten sen näkee sitten.
Oot lihava ja rupsahtanu..kukaan ei haluu sua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen valinnut myös asuntolainanja sain sen päälle 30, joten olen kotona vielä vuosia joten itselle ei jää rahaa kuten haluaisin.
Olen valinnut myös lapset ja sain ne päälle 30, joten ovat kotona vielä vuosia ja arki pyörii vapaa-ajalla heidän asioissaan, joten itselle ei jää aikaa kuten haluaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan ap:n ajatukset ja tuollaisia vaiheita tulee aina välillä minullekin. Minusta se kuuluu elämään ja kun annat itsellesi aikaa ja mietit mitä elämältä haluat, niin moni ongelma selviää. Huomaan näistä vastauksista, että saman ikäisillä naisilla voi olla hyvinkin erilainen elämänhistoria ja tilanne enkä oikein osaa samastua näihin kuntosali/ryhmäliikunta-kommentoijiin.
Oma ahdistukseni kumpuaa siitä, että oma elämä ja tarpeet ovat liikaa taka-alalla koska perhe edellyttää edelleenkin kompromisseja ihan kaiken suhteen. Joudun tinkimään urasta, vapaa-ajan vietosta, unelmista jne. Lapset ovat vielä teinejä ja asuvat kotona ja kaikki pyörii vielä heidän ehdoillaan. Itse olisin jopa valmis muuttamaan ulkomaille (uramielessä se olisi mahdollista) ja haluaisin muutenkin tehdä enemmän itseäni motivoivia asioita. Mutta se ei nyt vaan ole mahdollista kun lapset vaativat vielä läsnäoloa. Edes kahdenkeskinen lomamatka miehen kanssa ei ole tällä hetkellä mahdollinen.
Samat fiilikset. Omat tarpeet tulevat viimeisenä, joten en voi harrastaa mitä haluaisin tai matkustella mieheni kanssa koska lapset ovat vielä kotona ja elämä menee heidän ehdoillaan. Tämä ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan ap:n ajatukset ja tuollaisia vaiheita tulee aina välillä minullekin. Minusta se kuuluu elämään ja kun annat itsellesi aikaa ja mietit mitä elämältä haluat, niin moni ongelma selviää. Huomaan näistä vastauksista, että saman ikäisillä naisilla voi olla hyvinkin erilainen elämänhistoria ja tilanne enkä oikein osaa samastua näihin kuntosali/ryhmäliikunta-kommentoijiin.
Oma ahdistukseni kumpuaa siitä, että oma elämä ja tarpeet ovat liikaa taka-alalla koska perhe edellyttää edelleenkin kompromisseja ihan kaiken suhteen. Joudun tinkimään urasta, vapaa-ajan vietosta, unelmista jne. Lapset ovat vielä teinejä ja asuvat kotona ja kaikki pyörii vielä heidän ehdoillaan. Itse olisin jopa valmis muuttamaan ulkomaille (uramielessä se olisi mahdollista) ja haluaisin muutenkin tehdä enemmän itseäni motivoivia asioita. Mutta se ei nyt vaan ole mahdollista kun lapset vaativat vielä läsnäoloa. Edes kahdenkeskinen lomamatka miehen kanssa ei ole tällä hetkellä mahdollinen.
Samat fiilikset. Omat tarpeet tulevat viimeisenä, joten en voi harrastaa mitä haluaisin tai matkustella mieheni kanssa koska lapset ovat vielä kotona ja elämä menee heidän ehdoillaan. Tämä ahdistaa.
Oikeasti haluasin olla glamour model ja sugardeittailla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan.
Vauvan ensimmäinen joulu on takana, muutimme juuri uuteen asuntoon. Mies sai ylennyksen ja itse palaan keväällä vaativampiin työtehtäviin. Kunhan saamme suurimmat remontit hoidettua alamme katsoa löytyisikö kesämökki sopivan matkan päästä.
Elämä ei ole valmista, meillä on vaikka mitä hauskaa vielä tiedossa!
N41
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Minullakin oli rankka lapsuus, mutta nyt 50v olen vihdoin sovinnossa sen kanssa. Olen toisaalta 25v lähtien käsitellyt asiaa, joten jo oli aikakin. Jos sulla lapsuuden käsittely on tuore asia, tottakai nyt v*tuttaa ja olet katkera. Mutta ei se ole mikään lopputulos vaan alku sille, että pääset p*askasta taakasta eroon.
Teidän kummankin pitäisi antaa vanhemmillenne anteeksi.
Nuo asiat kuitenkin tapahtuivat kauan sitten.
Lapsenne tarvitsevat mummin ja ukin:)
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan.
Vauvan ensimmäinen joulu on takana, muutimme juuri uuteen asuntoon. Mies sai ylennyksen ja itse palaan keväällä vaativampiin työtehtäviin. Kunhan saamme suurimmat remontit hoidettua alamme katsoa löytyisikö kesämökki sopivan matkan päästä.
Elämä ei ole valmista, meillä on vaikka mitä hauskaa vielä tiedossa!
N41
Mies tapaa työssään ihanan kuuman naisen, jonka vie sit teidän mökille:)
Sinä haiset vauvankakalta ja olet pullukka
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan.
Vauvan ensimmäinen joulu on takana, muutimme juuri uuteen asuntoon. Mies sai ylennyksen ja itse palaan keväällä vaativampiin työtehtäviin. Kunhan saamme suurimmat remontit hoidettua alamme katsoa löytyisikö kesämökki sopivan matkan päästä.
Elämä ei ole valmista, meillä on vaikka mitä hauskaa vielä tiedossa!
N41
Mies tapaa työssään ihanan kuuman naisen, jonka vie sit teidän mökille:)
Sinä haiset vauvankakalta ja olet pullukka
Pieleen meni.
Mies jää hoitovapaalle ja haisee vauvankakalta. Minä palaan töihin.
Ja olen edelleen normaalipainoinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan ap:n ajatukset ja tuollaisia vaiheita tulee aina välillä minullekin. Minusta se kuuluu elämään ja kun annat itsellesi aikaa ja mietit mitä elämältä haluat, niin moni ongelma selviää. Huomaan näistä vastauksista, että saman ikäisillä naisilla voi olla hyvinkin erilainen elämänhistoria ja tilanne enkä oikein osaa samastua näihin kuntosali/ryhmäliikunta-kommentoijiin.
Oma ahdistukseni kumpuaa siitä, että oma elämä ja tarpeet ovat liikaa taka-alalla koska perhe edellyttää edelleenkin kompromisseja ihan kaiken suhteen. Joudun tinkimään urasta, vapaa-ajan vietosta, unelmista jne. Lapset ovat vielä teinejä ja asuvat kotona ja kaikki pyörii vielä heidän ehdoillaan. Itse olisin jopa valmis muuttamaan ulkomaille (uramielessä se olisi mahdollista) ja haluaisin muutenkin tehdä enemmän itseäni motivoivia asioita. Mutta se ei nyt vaan ole mahdollista kun lapset vaativat vielä läsnäoloa. Edes kahdenkeskinen lomamatka miehen kanssa ei ole tällä hetkellä mahdollinen.
Samat fiilikset. Omat tarpeet tulevat viimeisenä, joten en voi harrastaa mitä haluaisin tai matkustella mieheni kanssa koska lapset ovat vielä kotona ja elämä menee heidän ehdoillaan. Tämä ahdistaa.
Onneksi kaikki tuo on väliaikaista.
Minulla olisi tällä hetkellä paljon tärkeämpää tekemistä kuin palkkatyössäni käyminen, mutta minkäs teet. Ei ole varaa palkattomaan vapaaseen.
Toivottavasti saan raivattua jonkinlaisen breikin esim. opintovapaan avulla. N 46
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 59v ja vieläkin on paljon kokematta. Niin työelämässä kuin "siviilissäkin"!
Miten voi luovuttaa jo nelikymppisenä??
Haaveet elää ja muuttuu muttei vähene. Vielä ehtisi lyhyen uuden urankin aloittamaan ennen eläkeikää.
Parasta uutta tekemistä on ihanat lapsenlapset:) Nyt on myös mahdollista viettää ulkomailla pidempiä jaksoja, jonain päivänä lähden housekeeperiksi johonkin. Teini ja mies kyllä pärjäävät kotona.
Tiedän erään naisen joka toteutti tuon haaveen yli 70-vuotiaana.
70 on uusi 50 :)
Tämä oli 80-luvulla, jolloin nykyinen 70 oli ainakin 80.
Alue: Aihe vapaa
Mutta siellä ei tarvitse olla henkisesti valtaosaa päivästä, stressata muutoksista, kiireestä,, ristiriidoista, monenlaisista työkavereista, epätäydellisistä esimiehistä jne. Toki kannattaa panostaa sen verran että palkka on hyvä ja eikä hommaa suorastaan vihaa, mutta ei sen työn tarvitse olla elämän pääasiallinen sisältökään. Eihän nukkuminenkaan ole, vaikka nukumme saman verran kun olemme töissä.
Minusta etenkin nuorilla menee sekaisin työ ja huvi, luullaan työn olevan jotakin ihmeellistä itsensä toteuttamista. Sitten kun työelämän todellisuus paljastuu (kiire, paineet, epätäydelliset kollegat jne), petytään, masennutaan, lähdetään ehkä opiskelemaan uutta alaa, huomaamatta että sama työelämän todellisuus tulee jälleen vastaan.