Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te muut 40 + naiset! Onko sellainen tunne, että "kaikki on nähty" ( työelämä jne)
takana loistava tulevaisuus
29.12.2018 |
Miksi mikään ei oikein enää tunnu miltään? Tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Joulut, uudet vuodet jne, Aina sama kaava toistuu eikä enää jaksa oikein innostua mistään. Mitään ei oikeastaan ole edessäkään. Lapset on ihania ja tietty loppuelämä menee heidän elämänsä kuvioita seuratessa. Viimeistään nyt tajuaa, minkälaiseksi tämä elämä muodostuu. Suuret unelmat työelämän saralta ei toteuteneet ja oikeasti monia asia on mennyt pieleen. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta. Nyt ei enää pysty siihenkään harhaan luottamaan, että tulevaisuudessa jotain ihmeellistä tapahtuisi esim. työelämän saralla. Se vain on fakta, että moni ovi on sulkeutunut ja nykyisessä työssä olo on itselleni aikamoista kärvistelyä. Tiedän, että vain itseään voi syyttää monista tapahtumaketjuista ja valinnoista, mutta siltikin se masentaa kun totuus on tämä, että ei ole tyytyväinen. Itse olen ainakin jäänyt jumiin siihen ajatukseen etten miksen nuorena valinnut toisin ja en luottanut itseeni. Nyt sitten teen työtä, joka ei kiinnosta yhtään ja missä en saa mitenkään käyttää potentiaaliani. Nuorempi ihminen voi vaihtaa helposti työpaikkaa, yli 4-kymppistä ei niin vain oteta mihinkään ja joku kuuden vuoden uudelleenkoulutus on hankalaa kun on murkkuikäiset lapset hoidettavana ja elätettävänä. Koen myös kateuden tunteita niitä kohtaan, joilla on toinen tilanne. Olen kiitollinen terveydestä ja se on tietysti tärkeintä eikä niin ole aina ollut. Iän myötä on kuitenkin jotain alamäkeä tulossa vääjäämättä senkin suhteen. Onko muita joilla samanlaisia ajatuksia?
Kommentit (168)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Millä lailla hormonaalista? Erilaisia masennuslääkkeitä olen syönyt vaihtelevasti n 15 vuoden ajan eikä ne ainakaan auta tähän.
Lähestyvät vaihdevuodet sotkevat hormonitoiminnan ja aiheuttavat masennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Millä lailla hormonaalista? Erilaisia masennuslääkkeitä olen syönyt vaihtelevasti n 15 vuoden ajan eikä ne ainakaan auta tähän.
Lähestyvät vaihdevuodet sotkevat hormonitoiminnan ja aiheuttavat masennusta.
Mistä tietää että vaihdevuodet lähestyvät? Äidilläni ne alkoi 50- vuotiaana, minä olen 37 v. Missä voi testata hormoniarvonsa?
Ei tunnu samalta, olen 57 v. Työelämästä en ole koskaan ollut kiinnostunut vaan kiinnostuksen kohteet ovat löytyneet ihan muualta. Nautin elämästäni ja moni asia tuntuu vielä ihan uudelta. Toisaalta on ihana noudattaa perinteitä, kuten joulu, koska niiden toteuttaminen onnistuu aina ja hoituu vasemmalla kädellä.
Kunhan kroppa ja terveys vaan kestävät, niin elämällä on varmasti minulle vielä paljon tarjottavaa.
Minä en ymmärrä aloittajan asennetta. Nyt iässä 40+ vihdoin osaa jättää työn siihen osaan mihin se on tarkoitettu (=tuomaan elannon). Ei ole idealismia tai tarvetta toteuttaa itseä juuri työssä, siihen on harrastukset. Kun jo tietää, että työelämän muutoksessa kaikki palaa muutaman vuoden vouhotuksen jälkeen ennalleen, ei tarvitse stressata. Toki pitää pitää osaamista ajantasalla jne, mutta ei siihen touhuun tarvitse mennä mukaan tunnetasolla. On parempikin työtekijä, kun tekee ne työnsä ja jättää idealismin muille.
Rahaa on ensi kerran riittävästi, en yhtään kaipaa "kultaiseen nuoruuteen" jossa kaikki oli epävarmaa, jatkuva köyhyys uhkaamassa, kauhea stressi että perustaako perhe, ja kenen kanssa jne.
Toki on pientä terveyskremppaa ja käsitys siitä että terveys tuskin paranee, mutta sellaista se on. Pääasia on että ottaa kaiken irti niistä mahdollisuuksista, joita ON olemassa.
Ei mennyt minunkaan työurani suunnitelmien mukaan. Valmistuin kyllä nuorena ammattiin, johon oli vaikea päästä, mutta koko ala muuttui juuri niinä vuosina ja oli vaihdettava työtä. Pääsin nelikymppisenä yliopistoon ja valmistuin muutamia vuosia myöhemmin. En voi väittää, että tämä jälkimmäinen ura olisi sen menestyneempi ollut kuin alkuperäinen, mutta on ainakin perhe tullut hoidetuksi, lapset aikuisiksi ja nyt olen taas töissä.
Myös minä olen yhtä kiitollinen kuin 19 joka aamu siitä, että minulla on uutta opittavaa joka päivä ja työ, jossa se kuuluu työn luonteeseen. Ikää mulla on nyt jo noin 60 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Millä lailla hormonaalista? Erilaisia masennuslääkkeitä olen syönyt vaihtelevasti n 15 vuoden ajan eikä ne ainakaan auta tähän.
Lähestyvät vaihdevuodet sotkevat hormonitoiminnan ja aiheuttavat masennusta.
Mistä tietää että vaihdevuodet lähestyvät? Äidilläni ne alkoi 50- vuotiaana, minä olen 37 v. Missä voi testata hormoniarvonsa?
Yksityisellä gynellä saa otettua hormoniarvot, ja saa korvaushoitoa jos on tarpeen. Turha kärvistellä, elämä on lyhyt.
Jokunen vuosi sitten tuntui, mutta ei enää. Jätin entisen työni ja ryhdyin yrittäjäksi, ihan hyvin menee ja on tämä ainakin paljon mielekkäämpää kuin entinen tylsä puurtaminen. Saan toteuttaa luovuuttani ja voin vaikuttaa työaikoihini, palkkakin alkaa olla jo vähän isompi. Ensi syksynä nuorin lapsi muuttaa todennäköisesti opiskelemaan ja se vähän jännittää. Varmasti on haikeaa ja ikävä kova, mutta uskon, että siihenkin tottuu ja sittenhän meille alkaa miehen kanssa ihan uudenlainen elämä. Joskus sitten toivottavasti tulee lastenlapsiakin, mutta ei varmasti vielä moneen vuoteen.
Olemme suunnitelleet muuttoa pohjoiseen ja se tuo uutta mielenkiintoa elämään, kiva etsiskellä sopivaa tulevaa asuinpaikkaa ja suunnitella jo taloakin. Molemmat tykätään Lapista hirveästi, eikä kaivata mitään ihmeellisiä palveluja tai virikkeitä. Ja jos siellä ei viihdy, niin pääseehän sieltäkin pois.
Mulla on myös vielä unelmia, joita haluan toteuttaa. Yksi on kirjan kirjoittaminen, toinen on oma taidenäyttely. Ja on muutama paikkakin jossa haluan vielä käydä, Islanti, Uusi Seelanti ja Peru. Lofooteilla voisin käydä vaikka joka vuosi. Eli ei tunnu siltä, että kaikki on nähty ja koettu. Anoppini on kohta 90-v ja hänelläkin on vielä unelmia. Hän odottaa jo kovasti ensi kesän mökkilomaa toisen poikansa mökillä ja sitä, että pääsee kesällä käymään siskonsa luona toisella puolen maata sekä lapsenlapsensa häitä. Unelmat muuttuvat, mutta ei niiden tarvitse loppua koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan ap:n ajatukset ja tuollaisia vaiheita tulee aina välillä minullekin. Minusta se kuuluu elämään ja kun annat itsellesi aikaa ja mietit mitä elämältä haluat, niin moni ongelma selviää. Huomaan näistä vastauksista, että saman ikäisillä naisilla voi olla hyvinkin erilainen elämänhistoria ja tilanne enkä oikein osaa samastua näihin kuntosali/ryhmäliikunta-kommentoijiin.
Oma ahdistukseni kumpuaa siitä, että oma elämä ja tarpeet ovat liikaa taka-alalla koska perhe edellyttää edelleenkin kompromisseja ihan kaiken suhteen. Joudun tinkimään urasta, vapaa-ajan vietosta, unelmista jne. Lapset ovat vielä teinejä ja asuvat kotona ja kaikki pyörii vielä heidän ehdoillaan. Itse olisin jopa valmis muuttamaan ulkomaille (uramielessä se olisi mahdollista) ja haluaisin muutenkin tehdä enemmän itseäni motivoivia asioita. Mutta se ei nyt vaan ole mahdollista kun lapset vaativat vielä läsnäoloa. Edes kahdenkeskinen lomamatka miehen kanssa ei ole tällä hetkellä mahdollinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Juuri tuo matkustelu avaa vähän uusia ulottuvuuksia. Kun ei enää ole aina niin persaukinen kuin nuorena ja voi käydä matkoilla niin se piristää. Työtä voi ajatella välineenä siihen, että pystyy tekemään jotain mielekästä. Itse ajattelin aloittaa jonkun kielikurssin. Työelämän suhteen olen kyynistynyt ja into on kadonnut. Kun on tarpeeksi kauan nähnyt miten asiat menee ja minkälaisia ihmiset ovat, niin se nuoruuden into ja halu muuttaa ja kehittää on hävinnyt. Ei vaan enää kiinnosta. Tietyllä tavalla on pettynyt ihmisiin ja on inhorealisti. T: 48-v
Tuo on juuri se mikä itsellä vie kaiken motivaation. Yleinen pettymys ihmisiin.
Ei auta, vaikka tajuan että ongelma on minun perfektionismissani. Vaadin ihmisiltä liikaa, eivätkä he siis kohtele minua hyvin, vaikka itse kohtelisin heitä hyvin. En tajua sitä alkuunkaan, enkä tule ikinä tajuamaan.
Olen nähnyt ihmisistä ne pahimmat ja lapsellisimmat puolet, enkä toivu siitä.
Herää huomaamaan, että sinä et ole se hyvis ja muut pahoja, vaan jopa toisin päin. Et kohtele muita hyvin muiden mielestä. Sinä olet taas asioita yhdistävä tekijä, eivät ne muut.
Ilmeisesti kirjoitin epäselvästi. Kohtelen muita hyvin ja muut kohtelevat minua huonosti. Minusta se ei ole liikaa vaadittu että toiset vastaisivat samalla mitalla, mutta se on näköjään minulta perfektionismin vaatimista. Siis se, että ihmiset toimisivat kuten olettaisi ihannemaailmassa.
Kyllä se nimenomaan on liikaa vaadittu, että muiden pitää mennä sinun standardeillasi. Sinun tapasi ei ole ainoa oikea vain siksi, että se on sinun.
Et voi muuttaa muita, voit vaan muuttaa omat odotuksesi realistisiksi. Sanot että kohtelet muita hyvin, mutta itse asiassa vaan vaadit heiltä, vielä sellaista mitä he eivät sinulle pysty antamaan. Se ei ole hyvää kohtelua, vaan vaatimista ja syyllistämistä.
Enemmistö ihmisistä on ihan ok, ei täydellisiä mutta ei mätämuniakaan. Jos valitsee niitä oikeita mätämunia, niin kannattaa muuttaa omia valintoja. Jos ei koskaan ole tyytyväinen vaikka ihmiset ovat ihan ok, kannattaa korjata niitä omia, kohtuuttomia vaatimuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä aloittajan asennetta. Nyt iässä 40+ vihdoin osaa jättää työn siihen osaan mihin se on tarkoitettu (=tuomaan elannon). Ei ole idealismia tai tarvetta toteuttaa itseä juuri työssä, siihen on harrastukset. Kun jo tietää, että työelämän muutoksessa kaikki palaa muutaman vuoden vouhotuksen jälkeen ennalleen, ei tarvitse stressata. Toki pitää pitää osaamista ajantasalla jne, mutta ei siihen touhuun tarvitse mennä mukaan tunnetasolla. On parempikin työtekijä, kun tekee ne työnsä ja jättää idealismin muille.
Tyytyväisimmät ihmiset saavat tyydytystä sekä työstään että harrastuksistaan. Työssä ollaan kuitenkin suurin osa päivästä ja jos ei ole tähän panostanut niin itse saa kärsiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tosiaan tunnu tuolta. Muutin vasta ja laitan nyt uutta kotia. Opiskelin uuden ammatin ja sain vakituisen työpaikan. Aloitin uuden harrastuksen ja odotan helmikuun matkaa. Nautin hyvästä ruoasta, viinistä, teatterista, elokuvista, konserteista ja ystävien seurasta.
Arki rakentuu tietyllä tavalla ja arki-iltaisin ei ehdi paljoa. Mutta vapaa-aika on ihanaa ja elämä muutenkin yllätyksiä täynnä.
Olisi kamalaa nyt 40-vuotiaana vain odottaa kuolemaa, kuten sinä teet.
Missä sanoin odottavani kuolemaa?
T: ap
Sinun ei tarvinnut sanoa sitä, luin sen rivien välistä. Asenteesi kertoo.
Höpsis.
Ap käy läpi neljänkympin kriisiä, elämään kuuluvaa ajanjaksoa jolloin tulee väistämättä tarkastelleeksi sitä mitä on takana, ja mitä mahdollisesti edessä. Raskas, mutta tarpeellinen aika elämässä, ns. vedenjakaja. Nuoruus on takana, ja edessä häämöttää keski-ikäisyys ja vanhuus. Koska (kärjistetysti) kaikki on jo koettu moneen kertaan, on ne elämän arvot ja onnet ja ilot tavallaan pakko kaivaa oman pään sisältä. Sen sijaan, että aikaisemmin keskittyi liikaakin pohtimaan sitä, mitä muut minusta ajattelevat tai mitä minusta haluavat, saa nyt oppia olemaan terveellä tavalla itsekäs.
Ap tsemppiä sinulle ja kaikille meille muille, jotka kärvistelemme samojen kysymysten äärellä. Itselläni vaihe kesti kolmisen vuotta, sen jälkeen aloin nähdä taas valoa tunnelin päässä.
N47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Millä lailla hormonaalista? Erilaisia masennuslääkkeitä olen syönyt vaihtelevasti n 15 vuoden ajan eikä ne ainakaan auta tähän.
Lähestyvät vaihdevuodet sotkevat hormonitoiminnan ja aiheuttavat masennusta.
Mistä tietää että vaihdevuodet lähestyvät? Äidilläni ne alkoi 50- vuotiaana, minä olen 37 v. Missä voi testata hormoniarvonsa?
Yksityisellä gynellä saa otettua hormoniarvot, ja saa korvaushoitoa jos on tarpeen. Turha kärvistellä, elämä on lyhyt.
Hyvä tietää, en tosin usko että tuosta on vielä kyse, koska olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut 20- vuotiaasta. Ehkä viiden vuoden päästä olen sitten hormonaalisestikin masentunut, jee.
Minulla ei ole hienoa uraa, mutta sellaisia harrastuksia, joissa voi koko ajan opetella uutta ja tavoitella saavutuksia. Eli haasteita on melkein liikaakin...
Muutenkaan elämä ei ole tylsää. Uusi kiinnostuksenkohteeni on seksi. Sikäli että haluaisin kokeilla uusia asioita. Ongelma on, että mieheni ei halua. Niinpä olen alkanut haaveilla vieraista ja miettiä, että pitäisikö pettää tai erota jopa. Eli aika turbulenssia sanoisin.
N48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Katkeruus ei auta, joten sinun pitää ihan itse yrittää jollakin muulla tavoin parantaa SINUN OMAA elämääsi. Olet oman elämäsi herra ollut jo vuosikymmeniä, muytaaa sinä vain haluat lillua siinä vanhassa liejussa. Typerää, erittäin typerää.
Olet jo käyttänyt liikaa aikaasi huonosti ja täysin toimimattomaan, joten luulisi nyt ihmisen itsensäkin tajuavan, että asiaa pitäisi muuttaa. Vanhempasi ovat mitä ovat ja historiaa et voi muuttaa, mutta nykyisyyttä voit, joten tee se. Älä enää valita, nyyhki mennyttä ja ryve itsesäälissä, vaan päästä siitä jo irti. Vain sinä sen voit tehdä.
Tää on ihan sama kuin lapsi kuolisi ja 2 viikon päästä tulisi joku rääkymään että get over it already! Jos lapsuutta tai mitä vain ikävää ei ole surrut
ajallaan niin ne surraan sitten kun surraan. Itse vihasin vanhempiani (tietoisesti) ehkä n 3-5 vuotta ja nyt viha on laantunut.
Huono vertaus, on eri asia surra kaksi viikkoa, kun kantaa kaunaa 30 vuotta vanhoista asioista. Jokaisen lapsuudesta saa katkeruuden aiheita, jos sille tielle lähtee.
Äitihullu on tästä oikein kouluesimerkki, pahinta mitä hänen lapsuudessaan tapahtui oli että äiti käski siivota oman huoneen, ja äitihullu kantaa kaunaa yhä. Pilaa oman elämänsä, samoin lastensa. Tuo aiempi kirjoittaja on lievempi versio äitihullusta.
Ja puhun kokemuksesta, minullakin oli väkivaltaiset, arvaamattomat ja kurjat vanhemmat, ja nuoruus sen mukainen. Mutta ei sitä loputtomiin kannata kantaa mukana pilaamassa nykypäivää, minä heitin ne ihmiset ja kokemukset elämästäni siinä 25 vuotiaana, ja siitä lähtien elämä on ollut hyvää (poislukien esim erään läheisen kuolema tms normaali vastoinkäyminen). Mennyt on mennyttä, ei kannata antaa sen pilata nykypäivää.
Vierailija kirjoitti:
Tää sama aloitus oli täällä jo pari kuukautta sitten
Täällä on ollut useampiakin aloituksia naisten 40- kriiseilystä. Kertoo, että asia koskettaa monia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Millä lailla hormonaalista? Erilaisia masennuslääkkeitä olen syönyt vaihtelevasti n 15 vuoden ajan eikä ne ainakaan auta tähän.
Lähestyvät vaihdevuodet sotkevat hormonitoiminnan ja aiheuttavat masennusta.
Mistä tietää että vaihdevuodet lähestyvät? Äidilläni ne alkoi 50- vuotiaana, minä olen 37 v. Missä voi testata hormoniarvonsa?
Yksityisellä gynellä saa otettua hormoniarvot, ja saa korvaushoitoa jos on tarpeen. Turha kärvistellä, elämä on lyhyt.
Hyvä tietää, en tosin usko että tuosta on vielä kyse, koska olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut 20- vuotiaasta. Ehkä viiden vuoden päästä olen sitten hormonaalisestikin masentunut, jee.
Ja luulet etteivät arvot voi olla pielessä jo nuorempana? Mutta parempi toki kärvistellä 20 v lisää, kun ottaa selvää olisiko tähän ihan helppo ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Millä lailla hormonaalista? Erilaisia masennuslääkkeitä olen syönyt vaihtelevasti n 15 vuoden ajan eikä ne ainakaan auta tähän.
Lähestyvät vaihdevuodet sotkevat hormonitoiminnan ja aiheuttavat masennusta.
Mistä tietää että vaihdevuodet lähestyvät? Äidilläni ne alkoi 50- vuotiaana, minä olen 37 v. Missä voi testata hormoniarvonsa?
Gynekologilla?
Ei mitään, mitä ei parin viikon Ghanan-loma paranna.
Vierailija kirjoitti:
Jokunen vuosi sitten tuntui, mutta ei enää. Jätin entisen työni ja ryhdyin yrittäjäksi, ihan hyvin menee ja on tämä ainakin paljon mielekkäämpää kuin entinen tylsä puurtaminen. Saan toteuttaa luovuuttani ja voin vaikuttaa työaikoihini, palkkakin alkaa olla jo vähän isompi. Ensi syksynä nuorin lapsi muuttaa todennäköisesti opiskelemaan ja se vähän jännittää. Varmasti on haikeaa ja ikävä kova, mutta uskon, että siihenkin tottuu ja sittenhän meille alkaa miehen kanssa ihan uudenlainen elämä. Joskus sitten toivottavasti tulee lastenlapsiakin, mutta ei varmasti vielä moneen vuoteen.
Olemme suunnitelleet muuttoa pohjoiseen ja se tuo uutta mielenkiintoa elämään, kiva etsiskellä sopivaa tulevaa asuinpaikkaa ja suunnitella jo taloakin. Molemmat tykätään Lapista hirveästi, eikä kaivata mitään ihmeellisiä palveluja tai virikkeitä. Ja jos siellä ei viihdy, niin pääseehän sieltäkin pois.
Mulla on myös vielä unelmia, joita haluan toteuttaa. Yksi on kirjan kirjoittaminen, toinen on oma taidenäyttely. Ja on muutama paikkakin jossa haluan vielä käydä, Islanti, Uusi Seelanti ja Peru. Lofooteilla voisin käydä vaikka joka vuosi. Eli ei tunnu siltä, että kaikki on nähty ja koettu. Anoppini on kohta 90-v ja hänelläkin on vielä unelmia. Hän odottaa jo kovasti ensi kesän mökkilomaa toisen poikansa mökillä ja sitä, että pääsee kesällä käymään siskonsa luona toisella puolen maata sekä lapsenlapsensa häitä. Unelmat muuttuvat, mutta ei niiden tarvitse loppua koskaan.
Mulla on vähän samanlaista suunnitelmaa. Mies on 25% lappalainen, ja haluttaisiin viettää joskus talvikausi Lapissa työssä. Mieheni on myös erähenkinen. Enää siellä ei ole juurikaan sukupaikkoja jossa asua, mutta siksi aikaa välttää vähäisempikin.
Ollaan ihan duunareita, jotka osaa tehdä matkailualan töitä. N46
Alue: Aihe vapaa
Jos mikään ei kiinnosta eikä mitään halua, ei mitään tietenkään enää tapahdukaan. Mutta tarvitseeko tapahtuakaan? Olet kokenut jo elämässäsi kaiken haluamasi. Tavallaan olet onnekas, koska moni ei ehdi kokea kaikkea haluamaansa koko elinaikanaan.