Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te muut 40 + naiset! Onko sellainen tunne, että "kaikki on nähty" ( työelämä jne)
takana loistava tulevaisuus
29.12.2018 |
Miksi mikään ei oikein enää tunnu miltään? Tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Joulut, uudet vuodet jne, Aina sama kaava toistuu eikä enää jaksa oikein innostua mistään. Mitään ei oikeastaan ole edessäkään. Lapset on ihania ja tietty loppuelämä menee heidän elämänsä kuvioita seuratessa. Viimeistään nyt tajuaa, minkälaiseksi tämä elämä muodostuu. Suuret unelmat työelämän saralta ei toteuteneet ja oikeasti monia asia on mennyt pieleen. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta. Nyt ei enää pysty siihenkään harhaan luottamaan, että tulevaisuudessa jotain ihmeellistä tapahtuisi esim. työelämän saralla. Se vain on fakta, että moni ovi on sulkeutunut ja nykyisessä työssä olo on itselleni aikamoista kärvistelyä. Tiedän, että vain itseään voi syyttää monista tapahtumaketjuista ja valinnoista, mutta siltikin se masentaa kun totuus on tämä, että ei ole tyytyväinen. Itse olen ainakin jäänyt jumiin siihen ajatukseen etten miksen nuorena valinnut toisin ja en luottanut itseeni. Nyt sitten teen työtä, joka ei kiinnosta yhtään ja missä en saa mitenkään käyttää potentiaaliani. Nuorempi ihminen voi vaihtaa helposti työpaikkaa, yli 4-kymppistä ei niin vain oteta mihinkään ja joku kuuden vuoden uudelleenkoulutus on hankalaa kun on murkkuikäiset lapset hoidettavana ja elätettävänä. Koen myös kateuden tunteita niitä kohtaan, joilla on toinen tilanne. Olen kiitollinen terveydestä ja se on tietysti tärkeintä eikä niin ole aina ollut. Iän myötä on kuitenkin jotain alamäkeä tulossa vääjäämättä senkin suhteen. Onko muita joilla samanlaisia ajatuksia?
Kommentit (168)
Vierailija kirjoitti:
On. Juuri tuo matkustelu avaa vähän uusia ulottuvuuksia. Kun ei enää ole aina niin persaukinen kuin nuorena ja voi käydä matkoilla niin se piristää. Työtä voi ajatella välineenä siihen, että pystyy tekemään jotain mielekästä. Itse ajattelin aloittaa jonkun kielikurssin. Työelämän suhteen olen kyynistynyt ja into on kadonnut. Kun on tarpeeksi kauan nähnyt miten asiat menee ja minkälaisia ihmiset ovat, niin se nuoruuden into ja halu muuttaa ja kehittää on hävinnyt. Ei vaan enää kiinnosta. Tietyllä tavalla on pettynyt ihmisiin ja on inhorealisti. T: 48-v
Tuo on juuri se mikä itsellä vie kaiken motivaation. Yleinen pettymys ihmisiin.
Ei auta, vaikka tajuan että ongelma on minun perfektionismissani. Vaadin ihmisiltä liikaa, eivätkä he siis kohtele minua hyvin, vaikka itse kohtelisin heitä hyvin. En tajua sitä alkuunkaan, enkä tule ikinä tajuamaan.
Olen nähnyt ihmisistä ne pahimmat ja lapsellisimmat puolet, enkä toivu siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tunnu yhtään tuolta. Olen 46v, ja nuorempi lapsi saavuttaa ensi keväänä täysi-ikäisyyden. Odotan jo aikaa, kun hän on käynyt koulunsa loppuun ja ensi kertaa aikuisen elämässäni ei ole ketään huollettavaa. Fiksujen nuorten kanssa on myös kiva tehdä ja mennä.
Minulla on usein jotain uutta vireillä ja olen hyvä uudistamaan asioita. Esim. joulu on joka vuosi vähän erilainen.
Ammatti menee pakostakin vaihtoon, jo toisen kerran. Uskon työllistyväni jollain konstilla. Vanhojakin töitä voin tehdä terveyteni rajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Katkeruus ei auta, joten sinun pitää ihan itse yrittää jollakin muulla tavoin parantaa SINUN OMAA elämääsi. Olet oman elämäsi herra ollut jo vuosikymmeniä, muytaaa sinä vain haluat lillua siinä vanhassa liejussa. Typerää, erittäin typerää.
Olet jo käyttänyt liikaa aikaasi huonosti ja täysin toimimattomaan, joten luulisi nyt ihmisen itsensäkin tajuavan, että asiaa pitäisi muuttaa. Vanhempasi ovat mitä ovat ja historiaa et voi muuttaa, mutta nykyisyyttä voit, joten tee se. Älä enää valita, nyyhki mennyttä ja ryve itsesäälissä, vaan päästä siitä jo irti. Vain sinä sen voit tehdä.
Tää on ihan sama kuin lapsi kuolisi ja 2 viikon päästä tulisi joku rääkymään että get over it already! Jos lapsuutta tai mitä vain ikävää ei ole surrut
ajallaan niin ne surraan sitten kun surraan. Itse vihasin vanhempiani (tietoisesti) ehkä n 3-5 vuotta ja nyt viha on laantunut.
No eikä ole ihan samaa, älä viitsi edes yrittää tuollaista älytöntä. Hohhoijaa vaan... Tuo tyyppi on maannut räkä poskella yli parikymmentä vuotta ja yhä vieläkin häntä pitäisi paijata päähän ymmärtävästi, myötäillä ja lässyttää hänelle juuri niin kuin hän haluaa. Ei sellaista yksikään sivullinen jaksa ja ihmettelen miten tyyppi itsekään jaksaa. Mutta jokainen tavallaan, kaikkia ei pysty pelastamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Minullakin oli rankka lapsuus, mutta nyt 50v olen vihdoin sovinnossa sen kanssa. Olen toisaalta 25v lähtien käsitellyt asiaa, joten jo oli aikakin. Jos sulla lapsuuden käsittely on tuore asia, tottakai nyt v*tuttaa ja olet katkera. Mutta ei se ole mikään lopputulos vaan alku sille, että pääset p*askasta taakasta eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Juuri tuo matkustelu avaa vähän uusia ulottuvuuksia. Kun ei enää ole aina niin persaukinen kuin nuorena ja voi käydä matkoilla niin se piristää. Työtä voi ajatella välineenä siihen, että pystyy tekemään jotain mielekästä. Itse ajattelin aloittaa jonkun kielikurssin. Työelämän suhteen olen kyynistynyt ja into on kadonnut. Kun on tarpeeksi kauan nähnyt miten asiat menee ja minkälaisia ihmiset ovat, niin se nuoruuden into ja halu muuttaa ja kehittää on hävinnyt. Ei vaan enää kiinnosta. Tietyllä tavalla on pettynyt ihmisiin ja on inhorealisti. T: 48-v
Tuo on juuri se mikä itsellä vie kaiken motivaation. Yleinen pettymys ihmisiin.
Ei auta, vaikka tajuan että ongelma on minun perfektionismissani. Vaadin ihmisiltä liikaa, eivätkä he siis kohtele minua hyvin, vaikka itse kohtelisin heitä hyvin. En tajua sitä alkuunkaan, enkä tule ikinä tajuamaan.
Olen nähnyt ihmisistä ne pahimmat ja lapsellisimmat puolet, enkä toivu siitä.
Herää huomaamaan, että sinä et ole se hyvis ja muut pahoja, vaan jopa toisin päin. Et kohtele muita hyvin muiden mielestä. Sinä olet taas asioita yhdistävä tekijä, eivät ne muut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämänilo on asennekysymys.
Ei se aina ole. Hyvän lapsuuden omaavalle ehkä. Mutta hakatulle väkivaltakodin lapselle ei ole sitä.
Olen 44v hirveiden hakkaajavanhempien lapsi. En tajua miksi paska lapsuus ja lapsuuden kauhu ja prlko alkoi vaivaamaan mieltä vasta NYT. Tähän asti olin tunkenut sen ”laatikkoon” mutt nyt se tuli ulos ja vituttaa.
Olen ihan stanan katkera kusipäävanhemmilleni jotka pieksi, hakkasi ja kaltoinkohteli lapsuuden ja nuoruuden, ja sit 18v täytettyäni laittoivat lapsen pihalle selviämään elämästä yksin. Mitään apua tai tukea en sanut (ei henkistä eikä konkreettista) ja yhteydenpitokin lakkasi seinään. Tässä 25 v aikana vanhempiani ei ole tippaakaan kiinnostanut olenko elossa, missä asun, mitä teen, olenko mennyt naimisiin tai saanut lapsia. Silloin tällöin ehkä kerta viiteen vuoteen soitetti sieltä haukkumispuhelu jossa syytelty että ”te lapset pilasitte elämämme”.Ja NYT mua niin veetuttaa, kyrsii ja KYLLÄ OON KATKERA. Mua on kohdeltu rikollisesti ja väärin eikä nuo paskasäkit ole mitenkään joutuneet vastuuseen tai saaneet maksaa teoistaan.
Katkeruus ei auta, joten sinun pitää ihan itse yrittää jollakin muulla tavoin parantaa SINUN OMAA elämääsi. Olet oman elämäsi herra ollut jo vuosikymmeniä, muytaaa sinä vain haluat lillua siinä vanhassa liejussa. Typerää, erittäin typerää.
Olet jo käyttänyt liikaa aikaasi huonosti ja täysin toimimattomaan, joten luulisi nyt ihmisen itsensäkin tajuavan, että asiaa pitäisi muuttaa. Vanhempasi ovat mitä ovat ja historiaa et voi muuttaa, mutta nykyisyyttä voit, joten tee se. Älä enää valita, nyyhki mennyttä ja ryve itsesäälissä, vaan päästä siitä jo irti. Vain sinä sen voit tehdä.
Tää on ihan sama kuin lapsi kuolisi ja 2 viikon päästä tulisi joku rääkymään että get over it already! Jos lapsuutta tai mitä vain ikävää ei ole surrut
ajallaan niin ne surraan sitten kun surraan. Itse vihasin vanhempiani (tietoisesti) ehkä n 3-5 vuotta ja nyt viha on laantunut.No eikä ole ihan samaa, älä viitsi edes yrittää tuollaista älytöntä. Hohhoijaa vaan... Tuo tyyppi on maannut räkä poskella yli parikymmentä vuotta ja yhä vieläkin häntä pitäisi paijata päähän ymmärtävästi, myötäillä ja lässyttää hänelle juuri niin kuin hän haluaa. Ei sellaista yksikään sivullinen jaksa ja ihmettelen miten tyyppi itsekään jaksaa. Mutta jokainen tavallaan, kaikkia ei pysty pelastamaan.
Etkö osaa lukea edes auttavasti? Asia alkoi vaivaamaan häntä NYT? Sinä et ole pystynyt pelastamaan edes itseäsi, koska jos olisit, panoksesi keskusteluun ei olisi tämä.
Olen reippaasti yli 50 ja tunnistan tunteesi. Siksi päätin irtisanoutua vakituisesta työsuhteestani, vaikka se olikin aikanaan unelmatyöni. Lisäksi tein isoja ratkaisuja henkilökohtaisessa elämässäni alkaen elämäntapamuutoksista aina ihmissuhteisiin. Olen kuitenkin kiitollinen, niin kuin sinäkin, kaikesta hyvästä, mitä minulla oli ja on yhä.
Tein myös huonojakin muutoksia ja joissa menin ojasta allikkoon. Osa jopa kohtalokkain seurauksin.
Tärkeintä muutoksissa., hyvissä ja huonoissa, on ollut kasvaa ihmisenä. Ymmärsin, että usein me annamme elämän vain valua ohitsemme ja kutistumme persoonina hyvin pieniksi arjen rutiinien tai muiden tarpeiden ohjatessa meitä. Teemme velvollisuutemme, kannamme vastuumme, huolehdimme muista, olemme ihan kivoja naapureita/työkavereita/veronmaksajia/äitejä/puolisoja/ sukulaisia jne. Me pidämme ehkä itsestämme huolta, täytämme hetkiämme jopa omalla hemmottelullakin, mutta kuitenkin jos sen kaiken jälkeen yhä kritisoimme itseämme, mietimme teimmekö menneisyydessä oikein, unohdamme sen että elämä on elämistä varten ja olemme yhä silti tyytymättömiä, on aika ryhtyä välillä tekemään just sitä mikä huvittaa. Se voi olla pieni poikkeama työmatkalla, jolloin huomaa olevansa sinut itsensä kanssa kiertäessään innoissaan vieraan korttelin ympäri (kärjistetty esimerkki, mutta tarkoitan ettei tekojen tarvitse olla suuria ja ihmeellisiä). Pääasia, että tutustuu itseensä ja mitä nyt haluaa elämältään. Kun sitä kuitenkin osaa kaikenlaista ja on monessa osaava.
Kyse ei ole mistään irtiotosta totaalisesti, vaan tietyt elämän roolit jatkuvat. Niistä vain osaa ottaa ehkä enemmän irti, kun tajuaa miten hyviä ratkaisuja on myös osannut elämässään tehdä. Arvostaa itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Juuri tuo matkustelu avaa vähän uusia ulottuvuuksia. Kun ei enää ole aina niin persaukinen kuin nuorena ja voi käydä matkoilla niin se piristää. Työtä voi ajatella välineenä siihen, että pystyy tekemään jotain mielekästä. Itse ajattelin aloittaa jonkun kielikurssin. Työelämän suhteen olen kyynistynyt ja into on kadonnut. Kun on tarpeeksi kauan nähnyt miten asiat menee ja minkälaisia ihmiset ovat, niin se nuoruuden into ja halu muuttaa ja kehittää on hävinnyt. Ei vaan enää kiinnosta. Tietyllä tavalla on pettynyt ihmisiin ja on inhorealisti. T: 48-v
Tuo on juuri se mikä itsellä vie kaiken motivaation. Yleinen pettymys ihmisiin.
Ei auta, vaikka tajuan että ongelma on minun perfektionismissani. Vaadin ihmisiltä liikaa, eivätkä he siis kohtele minua hyvin, vaikka itse kohtelisin heitä hyvin. En tajua sitä alkuunkaan, enkä tule ikinä tajuamaan.
Olen nähnyt ihmisistä ne pahimmat ja lapsellisimmat puolet, enkä toivu siitä.
Herää huomaamaan, että sinä et ole se hyvis ja muut pahoja, vaan jopa toisin päin. Et kohtele muita hyvin muiden mielestä. Sinä olet taas asioita yhdistävä tekijä, eivät ne muut.
Ilmeisesti kirjoitin epäselvästi. Kohtelen muita hyvin ja muut kohtelevat minua huonosti. Minusta se ei ole liikaa vaadittu että toiset vastaisivat samalla mitalla, mutta se on näköjään minulta perfektionismin vaatimista. Siis se, että ihmiset toimisivat kuten olettaisi ihannemaailmassa.
Antakaa minulle, 30 vuotiaalle jotain neuvoja tai vinkkejä. Mitä minun kuuluisi tehdä, etten 10 vuoden päästä kadu "elämääni" tai valintojani.
Olen yhden 4 vuotiaan lapsen äiti (lapsiluku jää tähän yhteen!), olen osa-aikaisena töissä (olen ollut ennen lasta ko. työpaikassa täysiaikaista työtä tekevänä 3 vuotta (määräaikainen) ja nyt lapsen jälkeen palattuani takaisin töihin 2 vuotta osa-aikaisena). Lyhennettyä työaikaa teen omasta halustani. Tällä hetkellä on vuoden määräaikaisuus menossa. Vakitöitä en ole koskaan haaveillut. Pitäisikö? Tällä hetkellä olen tyytyväinen valintoihini. Ennen lasta valmistuin AMK:sta ja koulutuksen mukaista työtä teen.
Vinkkejä? Kysyn tätä ihan aidosti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Näinhän se on, että ei osaa olla tyytyväinen elämäänsä sellaisena kun se arki on. Itsellä on ollut 2 rajua herätyksen paikkaa matkan varrella. Ensimmäinen oli, kun sairastuin syöpään kymmenen vuotta sitten. Hoitojaksot oli rankkoja, mutta syöpä selätettiin. Sen jälkeen osasin ottaa asiat rennommin kuin ennen. Ei harmittanut siivoamaton asunto tai punaviinitahra paidalla. Sairauteni jälkeen miehenikin kanssa löysimme toisemme ikään kuin uudelleen.
Kaksi vuotta sitten maailma romahti, kun mieheni kuoli onnettomuudessa. Läheisteni ansiosta siitäkin on noustu pikkuhiljaa kohti valoa ja uusia mahdollisuuksia. Paradoksi on siinä, että nyt olisi kyllä varallisuutta tehdä vaikka mitä, mutta ei sitä kanssamatkustajaa rinnalla.
Tästäkin huolimatta näen edessä olevat ajat mahdollisuuteena, en uhkana. Kaikkea ei ole todellakaan nähty eikä koettu. Olen selättänyt vaikean sairauden, kokenut pahoja kriisejä, joten antaa tulla uusia juttuja vaan vastaan sen mukaa kun on tullakseen. Tämä matkustaja ei pelkää, vaan on paikoin yhtä utelias kuin olin pikkutyttönä vaarin polvella. Elämä maistuu hyvälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Antakaa minulle, 30 vuotiaalle jotain neuvoja tai vinkkejä. Mitä minun kuuluisi tehdä, etten 10 vuoden päästä kadu "elämääni" tai valintojani.
Olen yhden 4 vuotiaan lapsen äiti (lapsiluku jää tähän yhteen!), olen osa-aikaisena töissä (olen ollut ennen lasta ko. työpaikassa täysiaikaista työtä tekevänä 3 vuotta (määräaikainen) ja nyt lapsen jälkeen palattuani takaisin töihin 2 vuotta osa-aikaisena). Lyhennettyä työaikaa teen omasta halustani. Tällä hetkellä on vuoden määräaikaisuus menossa. Vakitöitä en ole koskaan haaveillut. Pitäisikö? Tällä hetkellä olen tyytyväinen valintoihini. Ennen lasta valmistuin AMK:sta ja koulutuksen mukaista työtä teen.
Vinkkejä? Kysyn tätä ihan aidosti :)
Itselleni on vakitöitä siunaantunut vasta yli 40-vuotiaana ja se sopi oikeastaan ihan hyvin.
Niihin kannattaa hakeutua ajan myötä, kun siltä tuntuu. N46.
Ei, ei tunnu. Mä tosin en ole koskaan ollut työelämäkeskeinen, ja olen leikannut työaikaa lyhyemmäksi aina sitä mukaa kun siihen on ollut varaa. Olen jo puoliksi ulkona pyörästä, muutaman vuoden päästä kokonaan.
Meillä on pian edessä yksi iso uusi alku, kun lapsi muuttaa kotoa. Samaan syssyyn muutetaan elämäntyyli liikkuvammaksi (karavaanareita) ja vaihdetaan kotia. Mun aikani kuluu mukavasti nyt, kun on vihdoin riittävästi aikaa keskittyä asioihin, joista tykkää niiden pakollisten sijaan.
Keskiluokkainen vakaus ei ole koskaan puhutellut, lapsen kanssa se oli tietty suurelta osin välttämätöntä. Töitä on kyllä tehty, ja meninpä hankkimaan akateemisen koulutuksenkin, josko se saisi työelämän vaikuttamaan mielekkäämmältä. No ei. Kohti muita, mielenkiintoisempia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu tuolta. Johtunee siitä, että vuosikausia kärvistelin ammatissa, josta todella halusin pois (tutkija.) Nyt kun olen uudella uralla, niin olen joka aamu kiitollinen siitä, että sain tämän mahdollsiuuden. Uudessa hommassa edessä on vielä uutta opittavaa ja työolosuhteet, palkka ja työyhteisö ovat paljon entstä paremmat.
Jopas jotain. Ei kai sen parempaa työtä olekaan kuin tutkijan luova työ. Itse olen ryhtymässä siihen nyt nelikymppisenä.
Onnea! Saatat huomata että paratiisissa on käärme jos toinenkin. Paitsi jos olet perinyt rahaa ja omaat geneettisen teflonpinnan jatkuvaa arvostelunkohteena olemista ja kilpailua kohtaan. Enkä puhu työyhteisöstä vaan työn tekemisen edellytyksistä. Positiivisinkin kyynistyy
Ainoa uusia asia on, että seksi on paljon kiinnostavampaa ja rennonpaa. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei, se mikä on tuttua on minusta ihanan tavallista.
Opiskelen jatkuvasti ja kehitän itseäni. Teen uusia asioita, olen opetellut neulomaan ja tekemään puutöitä, soittamaan pianoa.
Lapset on ihania teinejä, joiden kanssa ei ole enää ilmataisteluita yms vaan kunnon keskusteluja.
Mies on luotettava ja hänen kanssaan matkaillaan ja ollaan vaan.
Mun elämä on aika ihanaa kaikin puolin, olen kiitollinen niiiin monesta asiasta.
Koiran hommasin vähän aikaa sitten ja se on tuonut myös elämääni lisää iloa.
Jos elämä tuntuu tylsältä, on itse vastuussa siitä, ett tekee siitä itselleen mieluisaa..Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?
Sitten kannattaa todella paneutua tuon seikan hoitamiseen. Masennus voi olla myös hormonaalista.
Millä lailla hormonaalista? Erilaisia masennuslääkkeitä olen syönyt vaihtelevasti n 15 vuoden ajan eikä ne ainakaan auta tähän.
Etkö huomaa, ap, että se olet sinä, joka teet aina kaiken samalla kaavalla, joulut, uudet vuodet jne.?
Ihmiset ovat tyytymättömiä, kun eivät voi/osaa/halua elää yhteiskunnassa arvostettujen sosiaalisten normien mukaan, eivätkä tajua, että se oma elämä on ihan hyvä, vaikkakin se poikkeaa tuosta normista.
Jos koko ajan jankuttaa itselleen, että kaikki on p*kaa, mikään ei huvita ja kaikki on niin nähty, niin se toimii itseään toteuttavana ennusteena tulevalle elämälle. Juu, mikään ei muutu, jos vaan tumput suorassa odottaa jonkun tulevan ja taikaiskusta muuttavan elämän kiinnostavammaksi. Niitä ikäviä asioita on iän myötä tulossa kaikkien kremppojen yms. myötä, mutta niiden kiinnostavien asioiden suhteen pitää itse olla aktiivinen.
Ongelma on siinä, että teillä ruikuttajilla ei ole kykyä innostua, mielikuvitusta nauttia pienistä asioista eikä aktiivista pyrkimystä muuttaa omaa elämäänne itsellenne sopivammaksi.
Ei, ei ole.
En ole nähnyt ja kokenut läheskään kaikkea. Mies, lapset, oma koti ja nykyinen työ (ja edelliset työt) eivät ole "kaikki". Tosi paljon on asioita, jotka kiinnostaa ja jotka haluan oppia, mutta ei ole vielä vaan tullut tehtyä tai ollut aikaa.
t. 50-vuotias
Vierailija kirjoitti:
Etkö huomaa, ap, että se olet sinä, joka teet aina kaiken samalla kaavalla, joulut, uudet vuodet jne.?
Ihmiset ovat tyytymättömiä, kun eivät voi/osaa/halua elää yhteiskunnassa arvostettujen sosiaalisten normien mukaan, eivätkä tajua, että se oma elämä on ihan hyvä, vaikkakin se poikkeaa tuosta normista.
Jos koko ajan jankuttaa itselleen, että kaikki on p*kaa, mikään ei huvita ja kaikki on niin nähty, niin se toimii itseään toteuttavana ennusteena tulevalle elämälle. Juu, mikään ei muutu, jos vaan tumput suorassa odottaa jonkun tulevan ja taikaiskusta muuttavan elämän kiinnostavammaksi. Niitä ikäviä asioita on iän myötä tulossa kaikkien kremppojen yms. myötä, mutta niiden kiinnostavien asioiden suhteen pitää itse olla aktiivinen.
Ongelma on siinä, että teillä ruikuttajilla ei ole kykyä innostua, mielikuvitusta nauttia pienistä asioista eikä aktiivista pyrkimystä muuttaa omaa elämäänne itsellenne sopivammaksi.
Taputapu, sitähän tässä on juuri sanottu että mikään ei tunnu miltään, eli mikään ei innosta. Aktiiviset pyrkimykset on ainakin minulla johtaneet täsmälleen samaan olotilaan kuin missä nyt olen. Joo, pienet tai isot asiat ei tosiaan herätä nautintoa. Sehän se ongelma on.
Alue: Aihe vapaa
Mitäs jos mikään asia ei tunnu mieluisalta?