Te muut 40 + naiset! Onko sellainen tunne, että "kaikki on nähty" ( työelämä jne)

Samalta tuntuu. Ainoa uusi juttu on matkustelu. Muuten elämä on sitä vanhaa tuttua juttua. N 53 v.

Tavallaan sama, vaikken ole kokenut juuri mitään, koska olen ollut vain freelancer ja työtön. Yksi ainoa parisuhdekin takana.

Mulla taas aika erilaiset ajatukset ainakin tällä hetkellä. Tuntuu, että vasta on päässyt työelämässä oikeasti mielenkiintoisiin juttuihin kiinni ja nyt kun lapset on tehty ja pikkulapsiaika ohi, tuntuu, että niihin ehtii ja jaksaa panostaa aivan eri tavalla kuin aiemmin. En tietty tiedä ovatko tulevaisuudessa työnantajani tästä samaa mieltä, voi olla, että kohta olen taas heidän mielestään jo liian vanha, mutta juuri tällä hetkellä ainakin vielä mahdollisuuksia ja omaa kiinnostusta tuntuu löytyvän.

No ei tosiaan tunnu tuolta. Muutin vasta ja laitan nyt uutta kotia. Opiskelin uuden ammatin ja sain vakituisen työpaikan. Aloitin uuden harrastuksen ja odotan helmikuun matkaa. Nautin hyvästä ruoasta, viinistä, teatterista, elokuvista, konserteista ja ystävien seurasta.

Arki rakentuu tietyllä tavalla ja arki-iltaisin ei ehdi paljoa. Mutta vapaa-aika on ihanaa ja elämä muutenkin yllätyksiä täynnä.

Olisi kamalaa nyt 40-vuotiaana vain odottaa kuolemaa, kuten sinä teet.

On. Juuri tuo matkustelu avaa vähän uusia ulottuvuuksia. Kun ei enää ole aina niin persaukinen kuin nuorena ja voi käydä matkoilla niin se piristää. Työtä voi ajatella välineenä siihen, että pystyy tekemään jotain mielekästä. Itse ajattelin aloittaa jonkun kielikurssin. Työelämän suhteen olen kyynistynyt ja into on kadonnut. Kun on tarpeeksi kauan nähnyt miten asiat menee ja minkälaisia ihmiset ovat, niin se nuoruuden into ja halu muuttaa ja kehittää on hävinnyt.  Ei vaan enää kiinnosta.  Tietyllä tavalla on pettynyt ihmisiin ja on inhorealisti. T: 48-v

Ei ollenkaan, päinvastoin. Olen 44 vuotias ja suhtaudun hyvin innokkaasti tulevaan kaikin puolin. Lapseni ovat jo teinejä ja heidän kanssaan on todella mukavaa ja helppoa. Mieheni ja lasten isä on ollut vieressäni jo yli 20 vuotta ja tänään viimeksi kävimme kävelemässä pari tuntia ja juttua riitti samoin kun seksiä ja läheisyyttä. Työni on mukavaa ja nyt kun olen ollut viikon lomalla ja lomaa on vielä muutama päivä, niin tiedän, että töihin on taas aivan ihana mennä.

Minulla oli joskus 39-41 vuotiaana joku neljänkympin kriisi ja vasta jälkeenpäin tajusin miten hyvä kriisi se olikin. Kun sain kriiseillä turvallisessa vakaassa ympäristössä, niin minusta tuli entistä tyytyväisempi ja onnellisempi ihminen. Samassa jamassa ovat myös ystäväni ja myös heidän kanssaan puhuttavaa riittää tunneiksi.

No ei todellakaan. Maailmassa on lukematon määrä paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, lukematon määrä mielenkiintoisia asioita, joihin en ole vielä perehtynyt, lukematon määrä ihmisiä, joita en ole vielä tavannut. Työelämän saralla en ole koskaan kaivannut sen ihmeempiä kuin palkkaa, jolla olen pystynyt rahoittamaan elämiseni ja mielitekoni.

Sun pitää ravistella elämääsi, oli ikä mikä hyvänsä. Tee jotain sellaista mitä et ole ikinä kokeillut, vaikka miettisit että et voi kun olet liian vanha jne. Tee vaan. Mieti mitä oikeasti haluat äläkä anna niiden syiden lannistaa jotka estävät tekemisen. Kaikenikäisenä on oikeus tehdä mitä haluaa.

Suomessa on valitettavasti sellainen ilmapiiri että vain nuoret saavat tehdä kaikkea ja vanhempien pitää vaan olla hissukseen ja odottaa kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

No ei tosiaan tunnu tuolta. Muutin vasta ja laitan nyt uutta kotia. Opiskelin uuden ammatin ja sain vakituisen työpaikan. Aloitin uuden harrastuksen ja odotan helmikuun matkaa. Nautin hyvästä ruoasta, viinistä, teatterista, elokuvista, konserteista ja ystävien seurasta.

Arki rakentuu tietyllä tavalla ja arki-iltaisin ei ehdi paljoa. Mutta vapaa-aika on ihanaa ja elämä muutenkin yllätyksiä täynnä.

Olisi kamalaa nyt 40-vuotiaana vain odottaa kuolemaa, kuten sinä teet.

Missä sanoin odottavani kuolemaa?

T: ap

takana loistava tulevaisuus kirjoitti:

Miksi mikään ei oikein enää tunnu miltään? Tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Joulut, uudet vuodet jne, Aina sama kaava toistuu eikä enää jaksa oikein innostua mistään. Mitään ei oikeastaan ole edessäkään. Lapset on ihania ja tietty loppuelämä menee heidän elämänsä kuvioita seuratessa. Viimeistään nyt tajuaa, minkälaiseksi tämä elämä muodostuu. Suuret unelmat työelämän saralta ei toteuteneet ja oikeasti monia asia on mennyt pieleen. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta. Nyt ei enää pysty siihenkään harhaan luottamaan, että tulevaisuudessa jotain ihmeellistä tapahtuisi esim. työelämän saralla. Se vain on fakta, että moni ovi on sulkeutunut ja nykyisessä työssä olo on itselleni aikamoista kärvistelyä. Tiedän, että vain itseään voi syyttää monista tapahtumaketjuista ja valinnoista, mutta siltikin se masentaa kun totuus on tämä, että ei ole tyytyväinen. Itse olen ainakin jäänyt jumiin siihen ajatukseen etten miksen nuorena valinnut toisin ja en luottanut itseeni. Nyt sitten teen työtä, joka ei kiinnosta yhtään ja missä en saa mitenkään käyttää potentiaaliani. Nuorempi ihminen voi vaihtaa helposti työpaikkaa, yli 4-kymppistä ei niin vain oteta mihinkään ja joku kuuden vuoden uudelleenkoulutus on hankalaa kun on murkkuikäiset lapset hoidettavana ja elätettävänä. Koen myös kateuden tunteita niitä kohtaan, joilla on toinen tilanne. Olen kiitollinen terveydestä ja se on tietysti tärkeintä eikä niin ole aina ollut. Iän myötä on kuitenkin jotain alamäkeä tulossa vääjäämättä senkin suhteen. Onko muita joilla samanlaisia ajatuksia?

Minulla on samanmoisia kokemuksia. Työura ei mennytkään kuten olin suunnitellut. Se oli kova paikka jonka myötä päädyin muuttamaan Espanjaan kahdeksi vuodeksi. Se reissu muutti suhtautumiseni asiaan. Suomessa työ ja ura määritti jostain syystä minua liikaa. Espanjassa asuessa havahduin että elämä on muutakin. Itseasiassa työ siellä oli paljon merkityksettömämpää ihmisille kuin meille. Siellä työt oli tehtävä mutta vapaa-aika oli elämää. Muutin Suomeen ja aloin panostaa elämässä kaikkeen muuhun kuin uraani. Ja se on tuonut minulle onnen. Lisäksi moni ystävistäni loi sen menestyksekkään uran, mutta työhön kun tottuu, se ei välttämättä ollutkaan sen arvoista kun oli kuvitellut. Älä murehdi uraa, elämässä on paljon parempaakin tarjolla.

Kaikki on niin nähty, jotenki ei odota enää yhtään mitään ei innostu mistään. Ikää 50+. Edessä kyllä muutto uudelle paikkakunnalle ja työttömyys joten aika lohdutonta on edessä. Ei ole hauskuuksia horisontissa, ei. Ei mitään käryä mille alkais, luovuttaisko jo työasioissa, turha varmaan yrittääkään enää töihin päästä. Pitääkö tässä nyt sitten vain odotella eläkeikää ja mikä sairaus iskee ensimmäisenä tai mikä tappaa.

Työn suhteen olen samassa jamassa.Samassa firmassa ollut 27 vuotta.Yläkerran väki vaihtuu ja aina syöttävät uutuksia meille jotka ollaan hirarkiassa alemilla oksilla.Tehdään se pakonomanen luuppi ja palataan alkuperäseen modelliin.

Olen 48 v.Lapset jo aikusia.

Vierailija kirjoitti:

No ei todellakaan. Maailmassa on lukematon määrä paikkoja, joissa en ole vielä käynyt, lukematon määrä mielenkiintoisia asioita, joihin en ole vielä perehtynyt, lukematon määrä ihmisiä, joita en ole vielä tavannut. Työelämän saralla en ole koskaan kaivannut sen ihmeempiä kuin palkkaa, jolla olen pystynyt rahoittamaan elämiseni ja mielitekoni.

Miksi matkustaa, kun ihmiset ovat samanlaisia joka paikassa? Niissä asioissa, joihin haluaisi perehtyä, törmää vain omiin rajoitteisiinsa.

Olen pääsääntöisesti tyytyväinen elämääni. On perhe ja lapset. Työelämässä ainoa hyvä asia on palkka, joka sekään ei ole loistava, mutta tulee toimeen. Jos jotain saisin muuttaa, niin olisin myös valinnut toisin ja ollut rohkeampi ammatinvalintojen ja ns. uran kanssa. Se kaduttaa. Se ettei ole työhönsä tyytyväinen, on melko yleinen ongelma eikä mitenkään erityistä. Nuorempana asiaan on helpompi vaikuttaa, mutta keski-iässä asiaa ei välttämättä saa muutettua vaikka itse yrittäisi muutosta. Eli uutta työtä ei saa vaikka uskaltaisi ja haluaisi lähteä muualle. Silloin vain pitää tehdä työ työnä ja keskittää energia muualle.

Ei tunnu tuolta. Johtunee siitä, että vuosikausia kärvistelin ammatissa, josta todella halusin pois (tutkija.) Nyt kun olen uudella uralla, niin olen joka aamu kiitollinen siitä, että sain tämän mahdollsiuuden. Uudessa hommassa edessä on vielä uutta opittavaa ja työolosuhteet, palkka ja työyhteisö ovat paljon entstä paremmat.

Ei suinkaan! Olen 51, ja tuntuu, että tässä on vielä koko maailma kokematta, vaikka paljon on jo koettu ja nähty. Elämä on ihanaa!! 

I hear you, sis. Tosin olen siinä nuoruuteni unelmahommassa, muutenkin uökoisesti kaikki erittäin hyvin. Jotenkin tyhjää kuitenkin, niitä isompia kiinnostavia tavoitteita ei vaan oikein enää ole. Matkustelu, teatteri, ystävät, liikunta - joojoo, ihanaa on. Ei niistä oikein elämän sisällöksi kuitenkaan. Toisten on vaan vaikea olla hetkessä..

takana loistava tulevaisuus kirjoitti:

Miksi mikään ei oikein enää tunnu miltään? Tuntuu, että kaikki on jo niin moneen kertaan nähty. Joulut, uudet vuodet jne, Aina sama kaava toistuu eikä enää jaksa oikein innostua mistään. Mitään ei oikeastaan ole edessäkään. Lapset on ihania ja tietty loppuelämä menee heidän elämänsä kuvioita seuratessa. Viimeistään nyt tajuaa, minkälaiseksi tämä elämä muodostuu. Suuret unelmat työelämän saralta ei toteuteneet ja oikeasti monia asia on mennyt pieleen. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta. Nyt ei enää pysty siihenkään harhaan luottamaan, että tulevaisuudessa jotain ihmeellistä tapahtuisi esim. työelämän saralla. Se vain on fakta, että moni ovi on sulkeutunut ja nykyisessä työssä olo on itselleni aikamoista kärvistelyä. Tiedän, että vain itseään voi syyttää monista tapahtumaketjuista ja valinnoista, mutta siltikin se masentaa kun totuus on tämä, että ei ole tyytyväinen. Itse olen ainakin jäänyt jumiin siihen ajatukseen etten miksen nuorena valinnut toisin ja en luottanut itseeni. Nyt sitten teen työtä, joka ei kiinnosta yhtään ja missä en saa mitenkään käyttää potentiaaliani. Nuorempi ihminen voi vaihtaa helposti työpaikkaa, yli 4-kymppistä ei niin vain oteta mihinkään ja joku kuuden vuoden uudelleenkoulutus on hankalaa kun on murkkuikäiset lapset hoidettavana ja elätettävänä. Koen myös kateuden tunteita niitä kohtaan, joilla on toinen tilanne. Olen kiitollinen terveydestä ja se on tietysti tärkeintä eikä niin ole aina ollut. Iän myötä on kuitenkin jotain alamäkeä tulossa vääjäämättä senkin suhteen. Onko muita joilla samanlaisia ajatuksia?

Kyllä, täällä vähän samanlaisissa tunnelmissa. Olen 48-vuotias, lapsi teini-iässä, ja kasvamassa aikuiseksi. Työssäni olen mukavassa jamassa, ja tiedän, etten vaihtamalla saisi nykyisiä etuja, ajoittain olen kuitenkin kyllästynyt työhönkin. Tiedän asioideni olevan periaatteessa hyvin, tunnen kuitenkin, että tulevaisuudelta on odotettavissa alamäkeä, kuinka jyrkkää, sitä en osaa sanoa. Ihmissuhteet ovat minulle tärkeitä kuitenkin ystäväpiiri kutistunut, ehkä pikkulapsiarjen syövereissä, ja osaan ystävistä välit viilenneet. Olen jonkin verran matkustellut, jotenkin tuosta ei ole elämän sisällöksi. Kadehdin ihmisiä, jotka löytävät uutta elämäänsä, itse vaan en innostu asioista kuten ehkä ennen. 

Itse koen eläväni nyt 52 vuotiaana elämäni parasta aikaa. Tiedän, kuka ja mikä olen. Lapset on aikuisia ja kaikilla elämät mallillaan. On ihanat lapsenlapset. Velaton talo täällä ja toinen asunto ulkomailla. Työni yrittäjänä mahdollistaa pidempiaikaiset lomailut kakkoskodissamme. Olen saanut olla terve. Muutama vuosi sitten aloitettu kuntosaliharrastus pitää virkeänä ja salille pitää päästä neljänä iltana viikossa. Olen saanut olla maailman parhaan miehen vaimona 34 vuotta.

Eipä tule mieleen mitään, jonka haluaisin elämässäni olevan toisin.

Täällä sama vaikka 33.v.

Pikkulapsiarki, pätkätyö, työttömyys, taloudelliset huolet.

Nyt alan hyväksymään ettei enää usean lapsen äitinä ja asuntovellisena uudelleen kouluttautuminen ole mahdollista. Palkka niin pieni ettei sillä elä kuin kädestä suuhun. Masentaa kituuttaminen ja jatkuva vähään tyytyväinen. Lapset ei pysty harrastamaan, ei käymään huvipuistoissa, laskettelemassa, lomamatkoista puhumattakaan. Itseni olen saanut unohtaa täysin.

Muutaman vuoden sitä jaksoi kun ajatteli että tilanne on väliaikainen. Nyt alkaa jo todella masentaa.