Te muut 40 + naiset! Onko sellainen tunne, että "kaikki on nähty" ( työelämä jne)

Sitähän se keski-iän kriisi kai tarkoittaa. "Suuret" asiat elämässä on jo takanapäin: aikuistuminen, opiskelu, omien lasten saaminen ja kasvattaminen, nousujohteinen ura, matkustelu ympäri maailmaa... jossain vaiheessa alkaa miettiä, onko tässä elämässä enää mitään uutta ja suurta edessä. 

Jos on aina ollut kunnianhimoinen ja asettanut elämässään tavoitteet korkealle, pudotus tuntuu suurelta, kun ei oikein keksi enää mitään suurta tavoiteltavaksi. Nyt pitäisi oppia nauttimaan kedon kukkasista ja ensilumen valaisemasta maisemasta. Se on vaikeaa ihmiselle, joka on tottunut elämään tavoitteille ja niiden saavuttamiselle. Se että saan aamukahvit keitettyä, ei oikein tunnu kovin innostavalta tavoittelta.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä te monet olette saaneet jo niin paljon tähän mennessä, ettei oo mitään odotettavaa varsinaisesti. Itse just täytin 40, ja tuntuu että elämä vasta alkaa pikkuhiljaa lähestyä sitä, että se lipuisi uomiinsa. En ole vielä saanut sellaista asuntoa jonka haluan (vaikka ihan kivassa asutaan nytkin), työelämässä on aivan valtavasti saavutettavaa, olen vasta polkuni alkuvaiheessa, vaikka olen töitä tehnyt koko ikäni. Odotan että pääsen rakentamaan uutta puutarhaa, luoda uusia juttuja ja myös matkustella miehen kanssa, vaikka se ei olekaan mun ykkösjuttu (olen jo jonkun verran nähnyt maailmaa). Rahaa ei ole paljoa, mutta onnellinen parisuhde. Paljon on kokematta, arki on silti täynnä harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita. Minusta asenne ratkaisee aika paljon, ja tietysti se, miten kohtaa asiat elämässään. Mulla ollut paljon vastoinkäymisiä, mutta niin kai kaikilla. Lapsellinen luotto on kuitenkin, että elämä muuttuu paremmaksi ja uusia kivoja asioita tulee eteen. Muutos kun on ainoa vakio.

Mulla taas just tää 40 raja teki sen, että tuo luotto katosi jonnekin. Siihen saakka aina uskoin, että jonain päivänä kaikki kirkastuu ja kyllä vielä joskus kaikki on hyvin... Tuossa kohtaa tuli romahdus, että ei helkkari, mikään ei ole onnistunut vieläkään eikä oikein mitään valoa näy tunnelin päässä. Vaikka tosiasiassa jotkut asiat on hyvinkin, mutta jatkuva stressi ja viime vuosien henkinen kuorma sekä kivut on jotenkin lannistaneet. Toivottavasti tämä on tilapäistä vain.

Just tää tunne on tuttu mulle neljänkympin puolivälissä,  että ennen sitä tuli katsottua tulevaisuuteen optimistisesti, tietäen varmasti, että joka nurkan takana on jotain uutta odotettavissa... Nuoruuden perustoiveikkuus pysähtyy melkein kuin seinään, tässä sitä nyt vain jollotellaan ilman mittään uutta suuntautumista. Minusta se yksi kommentti, jossa kirjoittaja oli mennyt Espanjaan kahdeksi vuodeksi ja saanut täydellisen perspektiivin muutoksen oli ihan paras ja kuvaa hyvin sitä huomiota, että keski-ikäisenä haluaisi oivaltaa jotain silmiä avaavaa ja tuntea merkityksellisyyttä. 

Olen vasta hoksannut, opintojen ei tarvitse kestää seuraavaa kuutta vuotta. Itse aloitan opiskelut nyt ammatti-opistossa, joka kestää 2-3 vuotta ja harjoittelujaksojen kautta voi erikoistua siihen aspektiin mihin itse haluaa. Työelämän ohessa voi myös erikoistua mielin määrin. Vaihtoehtoja on. Pikkuisen taistelin mielessäni opiskelujen aloitusta, koska tämä on nyt sitten todiste siitä että kaikki ei ole mennyt aivan putkeen. Eli jauhoin mielessäni sitä miltä tämä näyttää muiden silmissä. Onneksi kuuntelin yhtä 65-vuotiasta, joka oli sitä mieltä, että hän nelikymppisenä ajatteli vielä paljon enemmän muiden ihmisten mielipiteitä kuin nyt kuuskymppisenä. 

Keski-iän kriisi...

Oisko ennemminkin niin että ollaan lihavia= epäseksuaalisen näköisiä

niin???

Vierailija kirjoitti:

Keski-iän kriisi...

Oisko ennemminkin niin että ollaan lihavia= epäseksuaalisen näköisiä

niin???

Omalla kohdallani ikä kriisi oli tavallaan sitä että elämänarvojen oli muututtava ja hyväksyttävä että nuoruus oli mennyttä. Ulkonäkö alkaa rapistumaan ja ihan turhaa taistella sitä vastaan. Menoa on hidastettava ja lepäämistä lisättävä ja turhasta pinnallisuudesta luopumista. Mennyttä ei voi muuttaa, se on eletty miten on eletty eikä se tulevaisuuskaan muutu jos ei uskalla mitään muuttaa elämässään.

rupsahtanut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-iän kriisi...

Oisko ennemminkin niin että ollaan lihavia= epäseksuaalisen näköisiä

niin???

Omalla kohdallani ikä kriisi oli tavallaan sitä että elämänarvojen oli muututtava ja hyväksyttävä että nuoruus oli mennyttä. Ulkonäkö alkaa rapistumaan ja ihan turhaa taistella sitä vastaan. Menoa on hidastettava ja lepäämistä lisättävä ja turhasta pinnallisuudesta luopumista. Mennyttä ei voi muuttaa, se on eletty miten on eletty eikä se tulevaisuuskaan muutu jos ei uskalla mitään muuttaa elämässään.

Oletko TUKEVASTI parisuhteessa?

Työ ok, mutta kakaroista eroon pääsyä joutuu kärvistelemään vielä muutaman vuoden. Ne sekä kaikki muutkin koko ajan pahalla päällä.  Muutto edessä, mutta sekin yhtä tuskaa ja raatamista remppoineen, kunnes se on ohi. Sitten hetkellinen nautinto uudesta asunnosta, toivoen, että se muuttaisi jotain. No ei se kumminkaan muuta. Toisaalta, ei sen paljoa tarvitsisikaan.

 

Tunnistan itseni osasta noista jutuista. Nuoruuden unelmat on väljähtyneet ja unohtuneet. Ei ole enää paljon mitään mistä haaveilla. Toisaalta olen itse hyvin tyytyväinen siihen, millaista elämäni on nyt. Viihdyn työssäni ja kotonani. Nautin tavallisista asioista, kuten lenkeistä koiran kanssa, tv:n katselusta, hyvästä ruoasta. Elämäni on hyvää, mutta tosiaan mitään ihmeellistä ei ole enää odotettavissa.