Tunnetko ihmistä, joka on isoista vaikeuksista huolimatta menestynyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja. Pienenä sain kokea paljon väkivaltaa ja katsoa vierestä kun vanhemmat sekoilivat. Vanhempani olivat lisäksi köyhiä ja työttömiä. Isä yritti muutaman kerran itsemurhaa, ollu myös muutaman lyhyen hetken vankilassa. Pienessä kylässä kaikki tiesivät perheestäki, jonka vuoksi minua ja siskoani kiusattiin.

Teininä menetin muutaman ystävän, kuolivat.

Nyt asun onnellisesti yhdessä maailman ihanimman miehen kanssa! Joka kaiken lisäksi on hyvästä perheestä, samasta tuppukylästä kuin minäkin. Olen valmistumassa tohtoriksi ja minulla on kaikki oikein hyvin. Ei mt ongelmia tai muita sairauksia.

Lapsuuden ja perheeni vuoksi itsetuntoni on välillä huono. Mietin usein jos muut arvostelevat minua perheeni vuoksi, ja odotan kauhulla sitä päivää kun minun pitää kutsua vanhempani lapseni ristiäisiin.

Millaisia suojaavia tekijöitä sinulla oli 😊 Oliko muita aikuisia tai tukijoita 😊 Sinulla ei ole velvollisuutta pitää vanhempiasi elämässä ellet halua.

Miksi nämä hymiöt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu oli vielä alaikäinen, kun hänen molemmat vanhemmat kuolivat. Sitten vaimo kuoli heti synnytyksen jälkeen. Hyvin on kasvattanut lapsen ja on muutenkin menestynyt elämässään. Hienosti on pitänyt päänsä kasassa vastoinkäymisistä huolimatta. 

Missä hän eli lapsuutensa. Jos hyvien, turvallisten aikuisten kanssa niin sieltä on onnea hyvät mahdollisuudet ponnistaa :) Jos taas joutui pitämään itse itsestään huolta niin se jättää varmasti jälkensä.

Eihän aloituksessa kysytty sitä, kuka on selvinnyt rankasta menneisyydestä niin, ettei se ole jättänyt jälkiä, vaan sitä, että kuka on selvinnyt niistä jäljistä huolimatta.

Sekin on ihan määrittelykysymys mitä selviytyminen tarkoittaa... Jos on pärjännyt urallaan hienosti, mutta siirtänyt käsittelemättömät traumansa eteenpäin lastensa harteille, niin onko ihminen silloin selvinnyt vai ei? Ainakaan kovin hyvä vanhempi hän ei ole tällöin ollut.

No ainakin tässä tapauksessa lapsi on elänyt hyvin tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden isänsä kanssa. Kyseinen isä on ollut ja on edelleen erittäin hyvä vanhempi. Mitään traumoja ei ole laitettu lapsen harteille. 

Mistä sinä tiedät sen? Oletko tuo kyseinen lapsi?

No tiedän vain, ja tarkemmat tiedot eivät kuulu sinulle. 

Joopa joo. Aivan kuten kaikkien eronneiden vanhempien lapsetkin ovat selvinneet erosta "hienosti". Näin vanhemmat sanovat usein siksi, etteivät ole valmiita kohtaamaan lapsen tuskaa aidosti. Ulkopuolisena et tiedä mistään mitään. Voi olla, että lapsuuden ongelmat eivät tule sinun tietoisia koskaan.

Onko noin vaikea uskoa, että jotkut todellakin pärjäävät vaikeuksien läpi ja elävät vielä ihan normaalia elämää. 

Tiedät ainoastaan miten itse olet pärjännyt. Muiden asiat jäävät aina jossain määrin hämärän peittoon. Et tiedä toisten sisäisestä tuskasta, jollei ihminen siitä sinulle kerro. Miksi luulet lehtien olevan perhesurmien liittyvien artikkeleiden yhteydessä täynnä ihmettelyä siitä miten "kukaan ei olisi voinut aavistaa" ja "niin hieno perhe" yms.? Siksi, että ihmiset puhuvat ongelmistaan usein muille vain vähän, koska niistä ei haluta kuulla.

Sinun lähipiirissä ei varmaan kukaan selviä, koska levität niin paljon negatiivista energiaa kaikkien ympärille. 

Vierailija kirjoitti:

Aloituksellani hain varmaan näkökulmaa siihen, miten yleistä tällaisten tunteiden kokeminen on. Olen kaiken järjen mukaan pärjännyt jollakin tasolla elämässäni mutten silti tunne sitä itse niin. Jos joku onnistunut pääsemään ”sisälle” ns. hyväosaisten joukkoon ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi omassa mielessään, miten hän on sen tehnyt?

Osa ihmisistä yrittää vimmaisesti uskotella itselleen, ettei menneisyydellä ole väliä, koska onhan hän kyennyt siitä huolimatta saavuttamaan sitä, tätä ja tuota. Toisin kuin tuo ja tuo ovat tehneet... Silti näiden supersuorittajien katkeruus usein vyöryy hallitsemattomana esiin mm. erilaisten pakkomielteiden tai vainoharhojen muodossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu oli vielä alaikäinen, kun hänen molemmat vanhemmat kuolivat. Sitten vaimo kuoli heti synnytyksen jälkeen. Hyvin on kasvattanut lapsen ja on muutenkin menestynyt elämässään. Hienosti on pitänyt päänsä kasassa vastoinkäymisistä huolimatta. 

Missä hän eli lapsuutensa. Jos hyvien, turvallisten aikuisten kanssa niin sieltä on onnea hyvät mahdollisuudet ponnistaa :) Jos taas joutui pitämään itse itsestään huolta niin se jättää varmasti jälkensä.

Eihän aloituksessa kysytty sitä, kuka on selvinnyt rankasta menneisyydestä niin, ettei se ole jättänyt jälkiä, vaan sitä, että kuka on selvinnyt niistä jäljistä huolimatta.

Sekin on ihan määrittelykysymys mitä selviytyminen tarkoittaa... Jos on pärjännyt urallaan hienosti, mutta siirtänyt käsittelemättömät traumansa eteenpäin lastensa harteille, niin onko ihminen silloin selvinnyt vai ei? Ainakaan kovin hyvä vanhempi hän ei ole tällöin ollut.

No ainakin tässä tapauksessa lapsi on elänyt hyvin tasapainoisen ja turvallisen lapsuuden isänsä kanssa. Kyseinen isä on ollut ja on edelleen erittäin hyvä vanhempi. Mitään traumoja ei ole laitettu lapsen harteille. 

Mistä sinä tiedät sen? Oletko tuo kyseinen lapsi?

No tiedän vain, ja tarkemmat tiedot eivät kuulu sinulle. 

Joopa joo. Aivan kuten kaikkien eronneiden vanhempien lapsetkin ovat selvinneet erosta "hienosti". Näin vanhemmat sanovat usein siksi, etteivät ole valmiita kohtaamaan lapsen tuskaa aidosti. Ulkopuolisena et tiedä mistään mitään. Voi olla, että lapsuuden ongelmat eivät tule sinun tietoisia koskaan.

Onko noin vaikea uskoa, että jotkut todellakin pärjäävät vaikeuksien läpi ja elävät vielä ihan normaalia elämää. 

Tiedät ainoastaan miten itse olet pärjännyt. Muiden asiat jäävät aina jossain määrin hämärän peittoon. Et tiedä toisten sisäisestä tuskasta, jollei ihminen siitä sinulle kerro. Miksi luulet lehtien olevan perhesurmien liittyvien artikkeleiden yhteydessä täynnä ihmettelyä siitä miten "kukaan ei olisi voinut aavistaa" ja "niin hieno perhe" yms.? Siksi, että ihmiset puhuvat ongelmistaan usein muille vain vähän, koska niistä ei haluta kuulla.

Sinun lähipiirissä ei varmaan kukaan selviä, koska levität niin paljon negatiivista energiaa kaikkien ympärille. 

Miksi koet tarvetta henkilökohtaisesti hyökätä kimppuuni? Minä en ole tuolla tavalla ottanut sinun persoonaasi kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, mutta usein he ovat näistä kokemuksista hiljaa. Jotkut tietyt persoonallisuuden piirteet, ehkä sisäänpäinkääntyneisyys ja sinnikkyys ovat auttaneet heitä. Vai liekö nämä piirteet kehittyneet kokemuksien kautta, en tiedä.

Sisäänpäinkääntyneisyys on usein yhteydessä neuroottisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Mies. Ei mikään maailman komein tyyppi, äitinsä myi itseään ja oli alkoholisti. Pojalla oli kaikki ongelmat erityisluokista nuorisovankilaan. Pohjimmiltaan kyllä kiltti tyyppi, mutta vietävissä. Tutustui 20+ -iässä erääseen erittäin varakkaan perheen tyttöön, joka hänkään ei ole "kedon kaunein kukka" vaan pahasti ylipainoinen ja muutenkin aika vaatimaton tapaus. Menivät naimisiin ja on osoittautunut hyväksi perheenisäksi. Eihän tuo töissä pysty käymään, mutta hoitaa lämmöllä isoa sisarusparvea ja on hoitanut jo pitkään. Elävät mukavasti tämän naisen vanhempien rahoilla ja ennakkoperinnöillä. Tavallaan voisi sanoa, että mies on menestynyt. Hän sai tasapainoisen perheen ja taloudellisesti turvatun elämän huonosta lähtökohdasta huolimatta. Ja on turvallisesta tossun alla, niin ei tule töpeksittyä. Ovat olleet naimissa jo pian 20 vuotta ja vanhin lapsi on täysi-ikäinen.

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Ap täällä ja kiitos mielenkintoisista pohdinnoista. Osa on ymmärtänyt kysymykseni ihan oikein ei tunnetko ihmistä, joka EI olisi saanut lapsuudessaan aikuiselta apua mutta olisi siitä huolimatta pärjännyt elämässään ja olisi tasapainoinen ja sinut menneisyytensä kanssa? Tätä tietysti on vaikea sanoa henkilökohtaisesti jotakuta paremmin tuntematta.

En vähättele ihmisiä, joilla on ollut vaikeat vanhemmat mutta joilla on ollut esimerkiksi huolehtiva isoäiti tai kaverien vanhempia, jotka ovat välittäneet. Tarkoitin aloituksessani jo pienestä lapsesta saakka unohdettua ihmisiä, jotka eivät ole olleet kenellekään tärkeitä ja jotka ovat -ehkä kotitaustaansa häveten- jääneet ulkopuolelle samanikäisistä kaveriporukoista.

Menestyksellä en tarkoittanut rahaa enkä suoraviivaista elämänsä suorittamista. Tarkoitin sitä, että ihminen on pystynyt rakentamaan itselleen olennaisesti lapsuuden ympäristöstä poikkeavan tavan elää. Lisäksi sinut menneisyytensä kanssa, on säilyttänyt uskonsa ihmisiin ja kokee omista lähtökohdistaan huolimatta vilpitöntä halua auttaa muitakin, kuin vain oman perheensä jäseniä.

Ylempänä kuvailin varmaan ihmisen, jota todellakin katson ylöspäin. Aloitukseni liittyy (yllättäen) itseeni. Mietin monesti sitä, mistä ihmeestä pitäisi ammentaa niitä voimavaroja, joilla jaksaa katsoa tulevaisuuteen uteliaasti ja optimistisesti.

Tunsin lapsena ja nuorena olevani kuin vieraalle planeetalle heitetty muukalainen, joka yrittää parhaansa mukaan naamioitua ja sulautua. Olen ollut kympin tyttö tuntematta koskaan iloa hyvistä suorituksistani, kouluttautunut ensin duunariammattiin ja vähän myöhemmin akateemisesti, olen käynyt aina töissä ja pystynyt pitämään sitä kautta kulissit kunnossa. Olen kärsinyt syömishäiriöistä 20 vuotta ja parantunut siitä itse. Yritin hakea useaan kertaan apua julkiselta puolelta mutta turhaan. Olen ilmeisesti liian hyvin kulissia pystyssä pitävä eikä avun tarvetta huomattu. Itsemurhayritysteni jälkeen minut on nopeasti kotiutettu ilman mitään kysymyksiä siitä, tarvitsenko ehkä apua.

Nelikymppisenä käyn omakustanteisessa terapiassa (vasta useiden vuosien haun jälkeen löysin itselleni sopivan terapeutin) ja mietin, miten ihmeessä olisin ehtinyt saada koulutuksen ja työn lisäksi onnellisen parisuhteen erilaisten hyväksikäyttäjien ja narsististen persoonien kanssa vietetyn ajan sijaan. Tällä hetkellä vasta opettelen luottamaan ihmisiin sekä yritän miettiä, millaisia unelmia minulla voisi olla. En kerta kaikkiaan osaa nähdä elämää sen hyvinvointikuplan sisällä vaikka tällä hetkellä ulkoisesti kaikki onkin hyvin.

Aloituksellani hain varmaan näkökulmaa siihen, miten yleistä tällaisten tunteiden kokeminen on. Olen kaiken järjen mukaan pärjännyt jollakin tasolla elämässäni mutten silti tunne sitä itse niin. Jos joku onnistunut pääsemään ”sisälle” ns. hyväosaisten joukkoon ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi omassa mielessään, miten hän on sen tehnyt?

Ap, minäkin yritin hakea mielenterveyteni oireiluun apua. En kuitenkaan nuorena saanut mistään apua tai myötätuntoa, koska olin ulkoisesti pärjäävän oloinen ja taustani oli keskiluokkainen. Pääsin avun piiriin vasta siinä vaiheessa, kun elämässäni tapahtui aikuisiällä jotain todella pahaa. Ennen sitä avunpyyntöni olivat kaikuneet kuin kuuroille korville. Kukaan ei jaksanut välittää perheemme ongelmista, vaikka niitä oli paljon. Aikuisiällä psyykkisten vaurioiden korjaaminen on ollut työlästä. Jo se on ollut minulle hankalaa, että olen opetellut tukeutumaan toisiin. Aiemmin oli pakko pärjätä yksin, kun apua ei saanut mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Jäin miettimään tätä ja minäkään en tunne. Tunnen vaikeista oloista lähteneitä, mutta en itseni lisäksi ketään, joka ei olisi saanut _mistään_ apua. Tai no oli minulla yksi sukulainen, jonka tiedän välittäneen, mutta hänkin menehtyi, kun olin teini-ikäinen. Ei minusta kovin menestynyttä tullut. Kävin kyllä ammattikoulun ja tällä hetkellä suoritan lukiota (kiitettävillä arvosanoilla) mutta pitkästä terapiasta, yrittämisestä ja asennoitumisesta huolimatta uuvun edelleen helposti ja kärsin ajoittaisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Menneisyyden möröt painavat edelleen, kävipä niitä läpi tai ei. Helpointa silti käydä läpi ja tunnistaa mistä ahdistus johtuu. Helpottaa edes hetkeksi. Tunnistin itseni erään toisen kommentista, jossa hän kertoi ulkoisen menestyksen olleen aiemmin tärkeää. Minulla on nyt se vaihe. Täytyy saada hyviä numeroita, täytyisi tehdä jotain ns.merkittävää. Miksi? Siksi, että sisimmässäni en edelleenkään riitä itselleni ja häpeän sitä, etten pystynyt parempaan, vaikka niin kovasti olen yrittänyt. 

Tosiaan onko se ulkoinen sitä menestystä vai se että selviää vaikeista ajoista ja työstää niitä ja itseään ihmisenä. Minusta kuulostaa että olet hyvinkin menestynyt, varsinkin lähtökohtasi huomioon ottaen. Kun pyrkii olemaan itselle ja muille hyvä, se on jo menestymistä. Tietenkään se ei sisäiseen riittämättömyyden tunteeseen aluksi helpota, mutta terapiasta varmasti saat siihen apua. Ymmärrän sinua hyvin ja koen itse olevani samassa tilassa, vaikkakin minulla kyllä nyt on ihmisiä tukena, en tosi ole osannut ottaa sitä tukea aikaisemmin vastaan, koska olen tottunut ja joutunut pärjäämään niin pitkään yksin, mutta se on asia jota pyrin työstämään.

voimia sinulle.

Kiitos sinulle ja samoin voimia sinne. Yksi ongelma varmaan onkin se, että näen helposti vain ulkoisen menestymisen ja häpeän jotenkin sitä, että teen "vaan" osa-aikatyötä matalasti palkatulla alalla. Tämä tietenkin juontaa lapsuuteen. Olen pyrkinyt kyllä olemaan kiitollinen siitä, että ylipäänsä olen työelämässä ja mielenterveysongelmani ovat "vain" masennusta ja ahdistusta, kun ne voisivat olla vaikka skitsofreniaa tai muuta vielä vakavampaa. Olen myös ylpeä siitä, että olen pyrkinyt ja pystynyt edes jotenkuten katkaisemaan sukupolvien jatkumon. Avunpyynti on edelleen todella vaikeaa, sitä on niin tottunut siihen, että täytyy yksin selvitä eikä halua vaivata muita. Sen sijaan kyllä haluan auttaa muita, monesti se taitaa vaan mennä omalla kustannuksella. 

Mt-ongelmiin liittyy usein paljon häpeää. Itse ainakin tunnen häpeää siitä, että en ole yksiselitteisesti päässyt kokemistani vaikeuksista yli. On paljon hyviä päiviä, mutta usein myös ahdistus iskee päälle voimakkaana. Se on luultavasti kokemukset huomioon ottaen täysin normaalia, mutta silti alan helposti syytellä itseäni ahdistuksesta. Ajattelen, että joku epäinhimillisen voimakas ihminen olisi varmasti jo päässyt kaikesta yli, kun taas itse yhä jumitan vaikeiden tunteideni kanssa. Todennäköisesti kuitenkin vaikeat kokemukset olisivat jättäneet keneen hyvänsä jotakin peruuttamattomia jälkiä. Itseruoskintani onkin luultavasti vain yksi masennuksen oire. Ei ole helppoa hyväksyä sitä, ettei kaikkia asioita pysty hyväksymään.

Mä tunnen miehen, joka on todella menestynyt ammatillisesti karmeasta lapsuudesta huolimatta. Parisuhteet eivät kuitenkaan onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmiin liittyy usein paljon häpeää. Itse ainakin tunnen häpeää siitä, että en ole yksiselitteisesti päässyt kokemistani vaikeuksista yli. On paljon hyviä päiviä, mutta usein myös ahdistus iskee päälle voimakkaana. Se on luultavasti kokemukset huomioon ottaen täysin normaalia, mutta silti alan helposti syytellä itseäni ahdistuksesta. Ajattelen, että joku epäinhimillisen voimakas ihminen olisi varmasti jo päässyt kaikesta yli, kun taas itse yhä jumitan vaikeiden tunteideni kanssa. Todennäköisesti kuitenkin vaikeat kokemukset olisivat jättäneet keneen hyvänsä jotakin peruuttamattomia jälkiä. Itseruoskintani onkin luultavasti vain yksi masennuksen oire. Ei ole helppoa hyväksyä sitä, ettei kaikkia asioita pysty hyväksymään.

Niinpä. Ja sitten riittää lähipiirissä näitä totuudentorvia, joiden mielestä ei pidä jäädä vellomaan. Vellominen ja asioiden käsittely on eri asioita ja moni tuntuu sekoittavan nämä. Sitten sitä häpeää, kun ei osaa vaan jatkaa elämää ilman ahdistusta. Olen se, joka käy osa-aikatyössä ja häpeää jotenkin tilannetta. Yritin vuosia vaan tehdä töitä. Tein silloinkin osa-aikaisesti, mutta otin kaikki vuorot mitä annettiin. Usein ennen työvuoroja oksentelin ja panikoin ja kävin rauhoittavilla töissä. Nyt jälkeen päin tuo tuntuu ihan hullulta. Eikä siltikään tullut kukaan kiittämään ja kehumaan kuinka reipas olin :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Jäin miettimään tätä ja minäkään en tunne. Tunnen vaikeista oloista lähteneitä, mutta en itseni lisäksi ketään, joka ei olisi saanut _mistään_ apua. Tai no oli minulla yksi sukulainen, jonka tiedän välittäneen, mutta hänkin menehtyi, kun olin teini-ikäinen. Ei minusta kovin menestynyttä tullut. Kävin kyllä ammattikoulun ja tällä hetkellä suoritan lukiota (kiitettävillä arvosanoilla) mutta pitkästä terapiasta, yrittämisestä ja asennoitumisesta huolimatta uuvun edelleen helposti ja kärsin ajoittaisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Menneisyyden möröt painavat edelleen, kävipä niitä läpi tai ei. Helpointa silti käydä läpi ja tunnistaa mistä ahdistus johtuu. Helpottaa edes hetkeksi. Tunnistin itseni erään toisen kommentista, jossa hän kertoi ulkoisen menestyksen olleen aiemmin tärkeää. Minulla on nyt se vaihe. Täytyy saada hyviä numeroita, täytyisi tehdä jotain ns.merkittävää. Miksi? Siksi, että sisimmässäni en edelleenkään riitä itselleni ja häpeän sitä, etten pystynyt parempaan, vaikka niin kovasti olen yrittänyt. 

Tosiaan onko se ulkoinen sitä menestystä vai se että selviää vaikeista ajoista ja työstää niitä ja itseään ihmisenä. Minusta kuulostaa että olet hyvinkin menestynyt, varsinkin lähtökohtasi huomioon ottaen. Kun pyrkii olemaan itselle ja muille hyvä, se on jo menestymistä. Tietenkään se ei sisäiseen riittämättömyyden tunteeseen aluksi helpota, mutta terapiasta varmasti saat siihen apua. Ymmärrän sinua hyvin ja koen itse olevani samassa tilassa, vaikkakin minulla kyllä nyt on ihmisiä tukena, en tosi ole osannut ottaa sitä tukea aikaisemmin vastaan, koska olen tottunut ja joutunut pärjäämään niin pitkään yksin, mutta se on asia jota pyrin työstämään.

voimia sinulle.

Kiitos sinulle ja samoin voimia sinne. Yksi ongelma varmaan onkin se, että näen helposti vain ulkoisen menestymisen ja häpeän jotenkin sitä, että teen "vaan" osa-aikatyötä matalasti palkatulla alalla. Tämä tietenkin juontaa lapsuuteen. Olen pyrkinyt kyllä olemaan kiitollinen siitä, että ylipäänsä olen työelämässä ja mielenterveysongelmani ovat "vain" masennusta ja ahdistusta, kun ne voisivat olla vaikka skitsofreniaa tai muuta vielä vakavampaa. Olen myös ylpeä siitä, että olen pyrkinyt ja pystynyt edes jotenkuten katkaisemaan sukupolvien jatkumon. Avunpyynti on edelleen todella vaikeaa, sitä on niin tottunut siihen, että täytyy yksin selvitä eikä halua vaivata muita. Sen sijaan kyllä haluan auttaa muita, monesti se taitaa vaan mennä omalla kustannuksella. 

Suoritat lukiota kiitettävillä arvosanoilla ja teet osa-aikatyötä, sen lisäksi sairastat masennusta ja ahdistusta. Aika hurjalta kuulostaa, eikä suinkaan siltä, että asiaa pitäisi jotenkin hävetä. Nostan todella hattua.

Ennen kuin pystyy muita auttamaan, pitää auttaa itseään, se on asia joka itsellänikin on vielä työnalla, enkä voisi kuvitellakkaan juuri siitä syystä edes pyrkimään esimerkiksi parisuhteeseen tai luomaan uusia ystäväsuhteita.

Sisäistän sen ajatuksen, mutta sen käytäntöönpano ei ole helppoa. Se on ollut vuosien tapa toimia ja selvityä, joten sen pois kytkeminen, ei ihan noin vain onnistu.

Muutaman henkisen romahduksen jälkeen, on ollut pakko myös keskittyä vain välttämättömiin pakkoihin ja itsensä kuntoon saamiseen ns. sulkea silmänsä muulta. Se saattaa vaikuttaa kylmältä muita kohtaa ja alisuorittamiselta, mutta on ollut välttämätöntä, jotta joskus voisi itse hyvin ja pystyisi myös muita auttamaan.

Tuo muiden auttaminen on myös itselläni ollut tapa paeta omia ongelmia ja käsitän nyt paljonkin asioita omasta menneisyydestä ja miksi esimerkiksi aikaisemmat ihmis-suhteeni ovat olleet suurimmaksi osaksi sitä, että olen hakeutunut sellaisten ihmisten seuraan, jotka sitä apua ovat tarvinneet. Se katkeroitti aluksi, kun tajusin, että se ei ollut vastavuoroista, mutta nykyään ymmärrän, että olen itse ne valinnat tehnyt ja niihin ihmis-suhteisiin hakeutunut, jopa paennut niitä auttavia ja vastavuoroisia ihmisiä, koska se on ollut itselleni niin vierasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Jäin miettimään tätä ja minäkään en tunne. Tunnen vaikeista oloista lähteneitä, mutta en itseni lisäksi ketään, joka ei olisi saanut _mistään_ apua. Tai no oli minulla yksi sukulainen, jonka tiedän välittäneen, mutta hänkin menehtyi, kun olin teini-ikäinen. Ei minusta kovin menestynyttä tullut. Kävin kyllä ammattikoulun ja tällä hetkellä suoritan lukiota (kiitettävillä arvosanoilla) mutta pitkästä terapiasta, yrittämisestä ja asennoitumisesta huolimatta uuvun edelleen helposti ja kärsin ajoittaisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Menneisyyden möröt painavat edelleen, kävipä niitä läpi tai ei. Helpointa silti käydä läpi ja tunnistaa mistä ahdistus johtuu. Helpottaa edes hetkeksi. Tunnistin itseni erään toisen kommentista, jossa hän kertoi ulkoisen menestyksen olleen aiemmin tärkeää. Minulla on nyt se vaihe. Täytyy saada hyviä numeroita, täytyisi tehdä jotain ns.merkittävää. Miksi? Siksi, että sisimmässäni en edelleenkään riitä itselleni ja häpeän sitä, etten pystynyt parempaan, vaikka niin kovasti olen yrittänyt. 

Tosiaan onko se ulkoinen sitä menestystä vai se että selviää vaikeista ajoista ja työstää niitä ja itseään ihmisenä. Minusta kuulostaa että olet hyvinkin menestynyt, varsinkin lähtökohtasi huomioon ottaen. Kun pyrkii olemaan itselle ja muille hyvä, se on jo menestymistä. Tietenkään se ei sisäiseen riittämättömyyden tunteeseen aluksi helpota, mutta terapiasta varmasti saat siihen apua. Ymmärrän sinua hyvin ja koen itse olevani samassa tilassa, vaikkakin minulla kyllä nyt on ihmisiä tukena, en tosi ole osannut ottaa sitä tukea aikaisemmin vastaan, koska olen tottunut ja joutunut pärjäämään niin pitkään yksin, mutta se on asia jota pyrin työstämään.

voimia sinulle.

Kiitos sinulle ja samoin voimia sinne. Yksi ongelma varmaan onkin se, että näen helposti vain ulkoisen menestymisen ja häpeän jotenkin sitä, että teen "vaan" osa-aikatyötä matalasti palkatulla alalla. Tämä tietenkin juontaa lapsuuteen. Olen pyrkinyt kyllä olemaan kiitollinen siitä, että ylipäänsä olen työelämässä ja mielenterveysongelmani ovat "vain" masennusta ja ahdistusta, kun ne voisivat olla vaikka skitsofreniaa tai muuta vielä vakavampaa. Olen myös ylpeä siitä, että olen pyrkinyt ja pystynyt edes jotenkuten katkaisemaan sukupolvien jatkumon. Avunpyynti on edelleen todella vaikeaa, sitä on niin tottunut siihen, että täytyy yksin selvitä eikä halua vaivata muita. Sen sijaan kyllä haluan auttaa muita, monesti se taitaa vaan mennä omalla kustannuksella. 

Tuokin on tuttua. Huono itsetunto johtaa siihen, että pitää itseään pohjimmiltaan arvottomana ja siksi uskoo, että muut tarvitsevat ja ansaitsevat ennemmin apua kuin mitä itse "ansaitsee".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikael Gabriel, Sofia Belórf. Ovat rodullistettuja ja silti pärjänneet.

Gabrielia itsekkin pitäisin menestyjänä, luonut urallaan huomattavaa menestystä, lähtökohta on kuitenkin ollut vaikea lapsuus, laitoslapsi ja ilmeisesti myös päihteitä reippaasti mennyt. Vaikuttaa onnelliselta puolisonsa kanssa.

Belörf taas insta pyllistylyineen ja vuittonin laukkuineen, osoittaa minkälaisia ihmisiä ennenminkin pidän surullisina tapauksia. Ammattia ei ole, pelkkä rikas ukko ja kaunis ulkokuori. Luonteeltaan pinnallinen pyrkyri, joka julkisesti haukkuu ja solvaa tuntemattomia.

100 000 euroa vuodessa on suurituloisimman 1,8 prosentin raja Suomessa, Sofia on reilusti yli sen. Aika kummalliset kriteerit saa olla jos ei top 1,8 prosenttia ole menestystä. Sofia ei ole koskaan osallistunut mihinkään loanheittoihin julkisesti, samaa ei voi sanoa monista muista julkkiksista.

Yhdeltä vuodelta, entä ensi vuosi ja siitä seuraava? Ammattia ei edelleenkään ole. Entä kun se kauneus katoaa? Käykö Riinat, vai katsooko miljonääri belörfiä silloinkin.

Pelkän rahan mittaaminen menestyksenä kertoo jo, että meille se menestyminen tarkoittaa eri asioita.

Sofiahan kuvasi salilla ollutta miestä, voin vain kuvitella millaisia asioita puhuu ystävien kesken. Ei kovin miellyttävältä ihmiseltä vaikuta.

Toivon toki että elämässä menestyy ja tulee onnelliseksi, mutta tuo ei kyllä omalla mittakaavallani menestystä täytä.

Ja kuten ap kirjoitti, kerrotko vielä niistä vaikeuksista mistä tämä neiti on noussut? Se että isä on markosta ei ole mikään tragedia.

Se että jollain on gradu pupuhyppelystä, ei tee hänestä menestyneempää kuin sellainen joka menee lukion jälkeen salille ja perustaa liikuntayrityksen. Sofia on ollut vuosia Suomen vittumaisimpien mt-potilaiden haukuttavana tällä palstalla eikä hän ole antanut sen haitata menestystään millään tavalla. Siinä on jo nousua enemmän kuin kellään teistä. Täällä tuskin on ainuttakaan ihmistä joka toimii omassa elämässään siten että on varaa antaa eettistä ohjeistusta ylipäänsä kenellekään.

Edelleen jos se raha on menestystä, niin silloin sofia on viime vuonna menestynyt, jonkun mielestä.

Mistä sinä tiedät ketä täällä käy ja ketkä kommentoi, olethan sinäkin täällä joten tarkoititko itseäsi?

Ap kysyi tunnetaanko ketään joka olisi menestynyt ilman kenenkään tukea. Sofia ei liity tähän ketjuun millään tavalla.

Voi miettiä miksi täällä on haukuttu Sofiaa, se voi johtua siitä, ettei itsestään ole kovin mukavan ihmisen kuvaa antanut. Eipä täällä paljoa haukuta Ahtisaarta tai muita, jotka oikeasti ovat jotakin hyvää muille pyytteettömästi tehneet.

Syy seuras, jos olet v mäinen ihminen saat varmasti vihaajia osaksesi.

Ahtisaarta ei kommentoida ylipäänsä missään mitenkään. Ainoa mikä teitä kiinnostaa on sofia, sofia, sofia, bloggaaja sitä, tositv-tähti tätä, sofia, chachi, jukka, jenni ja sieppi.

Sinähän heistä tunnut jankkaavan.

Miksi ylipäätänsä erillistät itsesi meistä muista? Täällä kovasti tunnut itsekin kirjoittelevan, joten samaan kastiin kuulut.

Ahtisaaresta varmasti kommentoitiin kun nobelin rauhanpalkinnon sai.

Se oli vain esimerkki.

Voit toki aloittaa ketjun näistä merkittävistä henkilöistä ja tulen sinne mielelläni keskustelemaan.

Täällä oli kommenteissa esimerkkihenkilöitä menestyneistä, esim. Mike Tyson (joka on tehnyt aivan vitu paljon pahaa). Mainitsin yhtenä esimerkkinä Sofian (joka ei ole tehnyt mitään pahaa) muutaman sanan lauseessa eilen. Aamulla siihen oli tullut litania tekosyitä, miksi Suomen suurituloisimpaan 1,8 prosenttiin 27-vuotiaana kuuluva henkilö ei voi muka olla menestynyt. Joku ei vaan millään voinut olla kommentoimatta lyhyttä eilen kirjoittamaani viestiä, kun siinä oli "väärä henkilö".

Miksi otat asian niin henkilökohtaisesti, jos joku on erimieltä kanssasi? Ihmisillä on eriävät mielipiteet ja tulee aina olemaan, se kannattaisi ihan itsesi takia hyväksyä, pääset helpommalla.

Kyllä mä katsoisin, että salilla kuvatun henkilön kuvan jakamineen someen ja sille nauraminen, on aika pahasti tehty. Kuitenkin se mitä someen laittaa on todella suodatettua, joten voi vain kuvitella millaisella huumorilla ja luonteella tällainen ihminen esiintyy yksityiselämässä.

Se on vähemmän pahasti tehty kuin tuo mitä sinä teet palstalla päivästä ja vuodesta toiseen. Otat kuusi vuotta vanhan jutun kun et mitään muuta löydä ja pyörittelet sitä jotta pääsisit tölvimään ihmistä jonka alapuolella olet eettisesti ja saavutustesi osalta. Suurimmalta osalta Suomen julkuista löytyy vastaavaa ja aika paljon arveluttavampaakin ilman että niistä on kukaan pukahtanut mitään.

Millä tavalla se on vähemmän pahasti tehty?

Sinähän tämän Sofian esille ketjuun nostit, en minä.

Mistä sinä tiedät mikä minä olen eettisesti tai saavutuksieni osalta ja mitä minä vuodesta toiseen tällä palstalla teen vai olenko ensimmäistä kertaa täällä.

Kertoo paljon sinusta ihmisenä pitää täysin anonyymiä henkilöä eettisesti alapuolella, koska hänellä on eriävä mielipide kanssasi.

Sofiako siellä nyt raivostuu kun ei saa hänen mielestään arvoisaansa ihailua?

Oletko koskaan kuullut, että mikäli et perusta arvoasi muiden kehuille ja ihailuille ei ne eriävät mielipiteetkään niin häiritse, vaikka joku ei sinusta tai kommenteistasi olisikaan samaa mieltä.

Miksi kukaan eettisesti hyvä ihminen pyörisi jossain idioottien palstalla levittämässä negatiivista ryönää nuorista kauniista naisista joita ei ole koskaan edes tavannut? Eiköhän tuo nyt ole sanomattakin selvää minkälaisella luonteenlaadulla ja taustalla tuollaista harrastusta ylläpidetään.

Et siis pidä itseäsi eettisesti hyvänä ihmisenä kun täällä pyörit, vaikka pidätkin tätä idioottien palstana, eli pidät itseäsi myös idioottina. Aika surullista.

Nuorista kauniista naisista en ole levittänyt mitään ryönää. Kommentoin mielipiteeni mielipidepalstalla esitettyyn kysymykseen. Mielestäni Sofia ei vastaa ap hakemaa henkilöä, eikä se minusta tee eettisesti huonompaa, vaan ihmisen jolla on eriävä mielipide kanssasi. Myöskään valheita tai haukkumista en ole esittänyt, se mitä kirjoitin muiden kuvaamisesta ja niille nauramisesta oli perustelu sille, miksi ihmiset eivät varmasti Sofiaa kovin mukavana henkilönä tällä palstalla pidä.

Jos tuo logiikkasi pitäisi paikkansa, niin tällä palstalla pitäisi olla monin verroin enemmän haukkuja esim. rikoksiin syyllistyneistä julkuista (Sofialla puhdas rekisteri), joita on huomattavan paljon, esim. menestyjäksi hyväksymäsi räppäri. Tai vaikka parisuhteessa pettäneistä henkilöistä (jollainen Sofia ei myöskään ole). Kun tällaisia ketjuja ei kuitenkaan kovin paljon ole palstan kestoaiheissa, niin syyn täytyy olla jokin muu kuin tekojen oletettu pahemmuus. Hmm.. mikähän se voisi olla?

Edelleen sinä toit esille Sofian tähän ketjuun, en minä.

Voit toki tuoda myös noita muita rikokseen syyllistyneitä ja pettäjiä, mikäli haluat niistäkin keskusteltavan. Tosin kuuluvatko tähän ketjuun niin se on eriasia.

Minusta Sofia ei tähän ketjuun kuulu, kun luet ajatuksella ap aloituksen, niin voit ehkä(?) tulla samaan loppu päätelmään, pakko ei ole ja se sinulle suotakoon.

Miksi olet niin kiinnostunut siitä ketä minä pidän menestyjänä? Edelleen ihmisillä on eriävät mielipiteet ja se kaikille sallittakoon.

Täällä ei ollut ketään tarkoitus laittaa paremmuus järjestykseen. Niin kuin aloituksen tekstiä lukiessa selvästi huomaa, että sitä ei kysytty.

Kovin henkilökohtaisesti tunnut asiaan suhtautuvan hmm... miksiköhän?

Mainitsin eilen lyhyessä kommentissani kaksi nimeä. Sinä tartuit näistä toiseen, et hyväksynyt eriävää mielipidettä. Kaivoit kuusi vuotta vanhan jutun tunnistamattoman henkilön kuvasta, joka on vakavuusasteeltaan ehkä noin miljoonasosa esim Helsingin kaupungin nykyisen pormestarin nuoruudenaikaisista tempauksista. Pahemmista jutuista on ollut otsikoissa myös esim Cheek, Mika Häkkinen, Teemu Selänne, Roope Salminen, Tuomas Enbuske, Riku Rantala ja Laura Halminen, mutta mitäs pienistä, kyllä Sofia on aina Sofia ja häntä pitää palstalla olla enemmän kuin tuhatta muuta.

En kieltänyt sinun mielipidettä, ilmaisin omani. Sinä saat edelleen pitää mielipiteesi, vaikka se eroaakin omastani.

Ihmettelit miksi Sofiasta ei palstalla pidetä, minä kerroin mistä se saattaa johtua. Sinä takerruit siihen ja yllättävän voimakkaasti takerruitkin.

Edelleen ketjussa ei ole kyse siitä kuka on tehnyt eniten pahaa ja missä järjestyksessä kukakin on menestyneempi.

Nythän sinä levität sitä negatiivista röynää(?) muista.

Rauhoitu ja luea aloitus ajatuksella uudestaan.

En ole ihmetellyt kyseistä asiaa. On aika vankka aavistus, mistä tämänkaltaisen palstan valopäiden jutut johtuu.

Varmasti on vankka aavistus, koska tiedät varmuudelta ainakin yhden (omia sanojasi lainaten) valopään joka täällä käy, se kun olet sinä itse.

Muista palstalla olijoista et tiedä mitään, joten lopeta jo se räyhääminen ja tuntemattomien ihmisten haukkuminen.

Voit perustaa Sofialle oman ketjun, kun noin asia sinua puhututtaa.

Ethän sinäkään tiedä netissä haukkumistasi ihmisistä muuta kuin mitä olet seiskasta lukenut ja somessa stalkannut. Se ei ole paljon se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Jäin miettimään tätä ja minäkään en tunne. Tunnen vaikeista oloista lähteneitä, mutta en itseni lisäksi ketään, joka ei olisi saanut _mistään_ apua. Tai no oli minulla yksi sukulainen, jonka tiedän välittäneen, mutta hänkin menehtyi, kun olin teini-ikäinen. Ei minusta kovin menestynyttä tullut. Kävin kyllä ammattikoulun ja tällä hetkellä suoritan lukiota (kiitettävillä arvosanoilla) mutta pitkästä terapiasta, yrittämisestä ja asennoitumisesta huolimatta uuvun edelleen helposti ja kärsin ajoittaisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Menneisyyden möröt painavat edelleen, kävipä niitä läpi tai ei. Helpointa silti käydä läpi ja tunnistaa mistä ahdistus johtuu. Helpottaa edes hetkeksi. Tunnistin itseni erään toisen kommentista, jossa hän kertoi ulkoisen menestyksen olleen aiemmin tärkeää. Minulla on nyt se vaihe. Täytyy saada hyviä numeroita, täytyisi tehdä jotain ns.merkittävää. Miksi? Siksi, että sisimmässäni en edelleenkään riitä itselleni ja häpeän sitä, etten pystynyt parempaan, vaikka niin kovasti olen yrittänyt. 

Tosiaan onko se ulkoinen sitä menestystä vai se että selviää vaikeista ajoista ja työstää niitä ja itseään ihmisenä. Minusta kuulostaa että olet hyvinkin menestynyt, varsinkin lähtökohtasi huomioon ottaen. Kun pyrkii olemaan itselle ja muille hyvä, se on jo menestymistä. Tietenkään se ei sisäiseen riittämättömyyden tunteeseen aluksi helpota, mutta terapiasta varmasti saat siihen apua. Ymmärrän sinua hyvin ja koen itse olevani samassa tilassa, vaikkakin minulla kyllä nyt on ihmisiä tukena, en tosi ole osannut ottaa sitä tukea aikaisemmin vastaan, koska olen tottunut ja joutunut pärjäämään niin pitkään yksin, mutta se on asia jota pyrin työstämään.

voimia sinulle.

Kiitos sinulle ja samoin voimia sinne. Yksi ongelma varmaan onkin se, että näen helposti vain ulkoisen menestymisen ja häpeän jotenkin sitä, että teen "vaan" osa-aikatyötä matalasti palkatulla alalla. Tämä tietenkin juontaa lapsuuteen. Olen pyrkinyt kyllä olemaan kiitollinen siitä, että ylipäänsä olen työelämässä ja mielenterveysongelmani ovat "vain" masennusta ja ahdistusta, kun ne voisivat olla vaikka skitsofreniaa tai muuta vielä vakavampaa. Olen myös ylpeä siitä, että olen pyrkinyt ja pystynyt edes jotenkuten katkaisemaan sukupolvien jatkumon. Avunpyynti on edelleen todella vaikeaa, sitä on niin tottunut siihen, että täytyy yksin selvitä eikä halua vaivata muita. Sen sijaan kyllä haluan auttaa muita, monesti se taitaa vaan mennä omalla kustannuksella. 

Suoritat lukiota kiitettävillä arvosanoilla ja teet osa-aikatyötä, sen lisäksi sairastat masennusta ja ahdistusta. Aika hurjalta kuulostaa, eikä suinkaan siltä, että asiaa pitäisi jotenkin hävetä. Nostan todella hattua.

Ennen kuin pystyy muita auttamaan, pitää auttaa itseään, se on asia joka itsellänikin on vielä työnalla, enkä voisi kuvitellakkaan juuri siitä syystä edes pyrkimään esimerkiksi parisuhteeseen tai luomaan uusia ystäväsuhteita.

Sisäistän sen ajatuksen, mutta sen käytäntöönpano ei ole helppoa. Se on ollut vuosien tapa toimia ja selvityä, joten sen pois kytkeminen, ei ihan noin vain onnistu.

Muutaman henkisen romahduksen jälkeen, on ollut pakko myös keskittyä vain välttämättömiin pakkoihin ja itsensä kuntoon saamiseen ns. sulkea silmänsä muulta. Se saattaa vaikuttaa kylmältä muita kohtaa ja alisuorittamiselta, mutta on ollut välttämätöntä, jotta joskus voisi itse hyvin ja pystyisi myös muita auttamaan.

Tuo muiden auttaminen on myös itselläni ollut tapa paeta omia ongelmia ja käsitän nyt paljonkin asioita omasta menneisyydestä ja miksi esimerkiksi aikaisemmat ihmis-suhteeni ovat olleet suurimmaksi osaksi sitä, että olen hakeutunut sellaisten ihmisten seuraan, jotka sitä apua ovat tarvinneet. Se katkeroitti aluksi, kun tajusin, että se ei ollut vastavuoroista, mutta nykyään ymmärrän, että olen itse ne valinnat tehnyt ja niihin ihmis-suhteisiin hakeutunut, jopa paennut niitä auttavia ja vastavuoroisia ihmisiä, koska se on ollut itselleni niin vierasta.

Et kommentoinut minun viestiini mutta tunnistan itsessäni (ap taas) ihan samaa eli tarvetta auttaa muita. Olen pienestä saakka tuntenut hirvittävää tarvetta puolustaa heikompia, olivat nämä sitten eläimiä tai ihmisiä. Siinä sivussa olen voinut unohtaa omat ongelmani ja kokea mielihyvää siitä, että oma käytökseni saa ainakin hetkellisesti toiselle paremman mielen.

Henkisesti sairaiden ihmisten kanssa seurustellessani kurjuuden kierre on lähinnä syventynyt ja ruokkinut itseään. Haluaisin kovasti parisuhteen ja kokea vastavuoroista rakkautta. En kuitenkaan tiedä, pystynkö ikinä siihen ja se sattuu.

Välillä mietin, kuinka kummalliselta vaikutan työkavereitteni silmissä. Kuten sanoin, ulkoiset puitteet ovat kunnossa mutta vuodesta toiseen torjun kaikki tasapainoiset miehet siksi, että minulle heidän käytöksensä minua kohtaan tuntuu täysin vieraalta enkä ole selityksistäni huolimatta kokenut saavani todellista ymmärrystä heiltä. Monesti asenne tuntuu olevan se, että ”älä vello menneessä vaan katso eteenpäin”. Ei se niin mene. Menneisyys jättää meihin aina jälkeen ja sen kieltäminen olisi itsepetosta.

Minulle olisi enemmän kuin lottovoitto törmätä mieheen, jolla on vähän samankaltainen tausta. Moneen olen törmännytkin mutta sillä erolla, että heidän elämänhallinta sekä tunne-elämä ovat vielä aikuisenakin aivan solmussa. En halua joutua terapeutiksi (taas kerran, näin siis aiemmissa suhteissani) mutta haluaisin kumppanini jotenkin syvällisellä tavalla ymmärtävän, mistä tulen ja kuinka paljon joutunut tekemään töitä sen eteen, mitä tänä päivänä olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Jäin miettimään tätä ja minäkään en tunne. Tunnen vaikeista oloista lähteneitä, mutta en itseni lisäksi ketään, joka ei olisi saanut _mistään_ apua. Tai no oli minulla yksi sukulainen, jonka tiedän välittäneen, mutta hänkin menehtyi, kun olin teini-ikäinen. Ei minusta kovin menestynyttä tullut. Kävin kyllä ammattikoulun ja tällä hetkellä suoritan lukiota (kiitettävillä arvosanoilla) mutta pitkästä terapiasta, yrittämisestä ja asennoitumisesta huolimatta uuvun edelleen helposti ja kärsin ajoittaisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Menneisyyden möröt painavat edelleen, kävipä niitä läpi tai ei. Helpointa silti käydä läpi ja tunnistaa mistä ahdistus johtuu. Helpottaa edes hetkeksi. Tunnistin itseni erään toisen kommentista, jossa hän kertoi ulkoisen menestyksen olleen aiemmin tärkeää. Minulla on nyt se vaihe. Täytyy saada hyviä numeroita, täytyisi tehdä jotain ns.merkittävää. Miksi? Siksi, että sisimmässäni en edelleenkään riitä itselleni ja häpeän sitä, etten pystynyt parempaan, vaikka niin kovasti olen yrittänyt. 

Tosiaan onko se ulkoinen sitä menestystä vai se että selviää vaikeista ajoista ja työstää niitä ja itseään ihmisenä. Minusta kuulostaa että olet hyvinkin menestynyt, varsinkin lähtökohtasi huomioon ottaen. Kun pyrkii olemaan itselle ja muille hyvä, se on jo menestymistä. Tietenkään se ei sisäiseen riittämättömyyden tunteeseen aluksi helpota, mutta terapiasta varmasti saat siihen apua. Ymmärrän sinua hyvin ja koen itse olevani samassa tilassa, vaikkakin minulla kyllä nyt on ihmisiä tukena, en tosi ole osannut ottaa sitä tukea aikaisemmin vastaan, koska olen tottunut ja joutunut pärjäämään niin pitkään yksin, mutta se on asia jota pyrin työstämään.

voimia sinulle.

Kiitos sinulle ja samoin voimia sinne. Yksi ongelma varmaan onkin se, että näen helposti vain ulkoisen menestymisen ja häpeän jotenkin sitä, että teen "vaan" osa-aikatyötä matalasti palkatulla alalla. Tämä tietenkin juontaa lapsuuteen. Olen pyrkinyt kyllä olemaan kiitollinen siitä, että ylipäänsä olen työelämässä ja mielenterveysongelmani ovat "vain" masennusta ja ahdistusta, kun ne voisivat olla vaikka skitsofreniaa tai muuta vielä vakavampaa. Olen myös ylpeä siitä, että olen pyrkinyt ja pystynyt edes jotenkuten katkaisemaan sukupolvien jatkumon. Avunpyynti on edelleen todella vaikeaa, sitä on niin tottunut siihen, että täytyy yksin selvitä eikä halua vaivata muita. Sen sijaan kyllä haluan auttaa muita, monesti se taitaa vaan mennä omalla kustannuksella. 

Suoritat lukiota kiitettävillä arvosanoilla ja teet osa-aikatyötä, sen lisäksi sairastat masennusta ja ahdistusta. Aika hurjalta kuulostaa, eikä suinkaan siltä, että asiaa pitäisi jotenkin hävetä. Nostan todella hattua.

Ennen kuin pystyy muita auttamaan, pitää auttaa itseään, se on asia joka itsellänikin on vielä työnalla, enkä voisi kuvitellakkaan juuri siitä syystä edes pyrkimään esimerkiksi parisuhteeseen tai luomaan uusia ystäväsuhteita.

Sisäistän sen ajatuksen, mutta sen käytäntöönpano ei ole helppoa. Se on ollut vuosien tapa toimia ja selvityä, joten sen pois kytkeminen, ei ihan noin vain onnistu.

Muutaman henkisen romahduksen jälkeen, on ollut pakko myös keskittyä vain välttämättömiin pakkoihin ja itsensä kuntoon saamiseen ns. sulkea silmänsä muulta. Se saattaa vaikuttaa kylmältä muita kohtaa ja alisuorittamiselta, mutta on ollut välttämätöntä, jotta joskus voisi itse hyvin ja pystyisi myös muita auttamaan.

Tuo muiden auttaminen on myös itselläni ollut tapa paeta omia ongelmia ja käsitän nyt paljonkin asioita omasta menneisyydestä ja miksi esimerkiksi aikaisemmat ihmis-suhteeni ovat olleet suurimmaksi osaksi sitä, että olen hakeutunut sellaisten ihmisten seuraan, jotka sitä apua ovat tarvinneet. Se katkeroitti aluksi, kun tajusin, että se ei ollut vastavuoroista, mutta nykyään ymmärrän, että olen itse ne valinnat tehnyt ja niihin ihmis-suhteisiin hakeutunut, jopa paennut niitä auttavia ja vastavuoroisia ihmisiä, koska se on ollut itselleni niin vierasta.

Kiitos sinulle <3 Tämä keskustelu on ollut kyllä harvinaisen hyvä ja silmiä avaava. Kun toinen kirjoittaa sen mitä itse tekee niin se näyttää ihan eriltä kuin mitä siitä itse ajattelee. Tulee siis sellainen olo, että ihan totta! Minä opiskelen sivutoimisesti, teen vielä vähän töitäkin ja mulla on tässä kuitenkin perhekin, että enhän minä voi ihan laiska ja epäonnistunut olla. En siis tietenkään tarkoita, että muut sitä olisivat. Itseäänhän kohtaan sitä on hirveän armoton. Olen myös huomannut, että käytän paljon itsestäni sanaa laiska. Sitten huomaan, että olenkin päivän aikana opiskellut useamman tunnin, tehnyt ruokaa, mutta se lepäily tai vaan oleminen on muka sitä laiskuutta. Sen armollisuuden itseään kohtaan löytää vasta siinä vaiheessa, kun makaa siellä pöntöllä ja oksentaa ahdistusta ulos. Tai, kun kuumemittari näyttää 38. Silloin on lupa levähtää. Ja samalla kun kirjoitan tätä tajuan miten hullua se onkaan. Vaikka autan muita sinänsä vilpittömästi niin samaan aikaan välillä ottaa päähän, kun se ei ole vastavuoroista. Ja siinä on hirvittävän ristiriita, koska itsehän en apua pyydä. Kuinka joku voisi auttaa, kun ei tiedä? Olen kiitollinen siitä, että mulla on mies (no, parisuhde on vaikea eikä siitä sen enempää) ja lapsia, mutta usein olen niin poikki, etten edes jaksaisi sanoa mitään tai olla läsnä. Ymmärrän siis hyvin tuon, kun kokee ettei pysty ihmissuhteisiin. Usein on aika yksinäinen olo sellaisten seurassa, joita elämä on kohdellut vähän paremmin. Kysymykset siitä mikä se nyt ahdistaa tai väsyttää on hankalia. En minä aina itsekään tiedä. Helpompi, kun ei sano muille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikael Gabriel, Sofia Belórf. Ovat rodullistettuja ja silti pärjänneet.

Gabrielia itsekkin pitäisin menestyjänä, luonut urallaan huomattavaa menestystä, lähtökohta on kuitenkin ollut vaikea lapsuus, laitoslapsi ja ilmeisesti myös päihteitä reippaasti mennyt. Vaikuttaa onnelliselta puolisonsa kanssa.

Belörf taas insta pyllistylyineen ja vuittonin laukkuineen, osoittaa minkälaisia ihmisiä ennenminkin pidän surullisina tapauksia. Ammattia ei ole, pelkkä rikas ukko ja kaunis ulkokuori. Luonteeltaan pinnallinen pyrkyri, joka julkisesti haukkuu ja solvaa tuntemattomia.

100 000 euroa vuodessa on suurituloisimman 1,8 prosentin raja Suomessa, Sofia on reilusti yli sen. Aika kummalliset kriteerit saa olla jos ei top 1,8 prosenttia ole menestystä. Sofia ei ole koskaan osallistunut mihinkään loanheittoihin julkisesti, samaa ei voi sanoa monista muista julkkiksista.

Yhdeltä vuodelta, entä ensi vuosi ja siitä seuraava? Ammattia ei edelleenkään ole. Entä kun se kauneus katoaa? Käykö Riinat, vai katsooko miljonääri belörfiä silloinkin.

Pelkän rahan mittaaminen menestyksenä kertoo jo, että meille se menestyminen tarkoittaa eri asioita.

Sofiahan kuvasi salilla ollutta miestä, voin vain kuvitella millaisia asioita puhuu ystävien kesken. Ei kovin miellyttävältä ihmiseltä vaikuta.

Toivon toki että elämässä menestyy ja tulee onnelliseksi, mutta tuo ei kyllä omalla mittakaavallani menestystä täytä.

Ja kuten ap kirjoitti, kerrotko vielä niistä vaikeuksista mistä tämä neiti on noussut? Se että isä on markosta ei ole mikään tragedia.

Se että jollain on gradu pupuhyppelystä, ei tee hänestä menestyneempää kuin sellainen joka menee lukion jälkeen salille ja perustaa liikuntayrityksen. Sofia on ollut vuosia Suomen vittumaisimpien mt-potilaiden haukuttavana tällä palstalla eikä hän ole antanut sen haitata menestystään millään tavalla. Siinä on jo nousua enemmän kuin kellään teistä. Täällä tuskin on ainuttakaan ihmistä joka toimii omassa elämässään siten että on varaa antaa eettistä ohjeistusta ylipäänsä kenellekään.

Edelleen jos se raha on menestystä, niin silloin sofia on viime vuonna menestynyt, jonkun mielestä.

Mistä sinä tiedät ketä täällä käy ja ketkä kommentoi, olethan sinäkin täällä joten tarkoititko itseäsi?

Ap kysyi tunnetaanko ketään joka olisi menestynyt ilman kenenkään tukea. Sofia ei liity tähän ketjuun millään tavalla.

Voi miettiä miksi täällä on haukuttu Sofiaa, se voi johtua siitä, ettei itsestään ole kovin mukavan ihmisen kuvaa antanut. Eipä täällä paljoa haukuta Ahtisaarta tai muita, jotka oikeasti ovat jotakin hyvää muille pyytteettömästi tehneet.

Syy seuras, jos olet v mäinen ihminen saat varmasti vihaajia osaksesi.

Ahtisaarta ei kommentoida ylipäänsä missään mitenkään. Ainoa mikä teitä kiinnostaa on sofia, sofia, sofia, bloggaaja sitä, tositv-tähti tätä, sofia, chachi, jukka, jenni ja sieppi.

Sinähän heistä tunnut jankkaavan.

Miksi ylipäätänsä erillistät itsesi meistä muista? Täällä kovasti tunnut itsekin kirjoittelevan, joten samaan kastiin kuulut.

Ahtisaaresta varmasti kommentoitiin kun nobelin rauhanpalkinnon sai.

Se oli vain esimerkki.

Voit toki aloittaa ketjun näistä merkittävistä henkilöistä ja tulen sinne mielelläni keskustelemaan.

Täällä oli kommenteissa esimerkkihenkilöitä menestyneistä, esim. Mike Tyson (joka on tehnyt aivan vitu paljon pahaa). Mainitsin yhtenä esimerkkinä Sofian (joka ei ole tehnyt mitään pahaa) muutaman sanan lauseessa eilen. Aamulla siihen oli tullut litania tekosyitä, miksi Suomen suurituloisimpaan 1,8 prosenttiin 27-vuotiaana kuuluva henkilö ei voi muka olla menestynyt. Joku ei vaan millään voinut olla kommentoimatta lyhyttä eilen kirjoittamaani viestiä, kun siinä oli "väärä henkilö".

Miksi otat asian niin henkilökohtaisesti, jos joku on erimieltä kanssasi? Ihmisillä on eriävät mielipiteet ja tulee aina olemaan, se kannattaisi ihan itsesi takia hyväksyä, pääset helpommalla.

Kyllä mä katsoisin, että salilla kuvatun henkilön kuvan jakamineen someen ja sille nauraminen, on aika pahasti tehty. Kuitenkin se mitä someen laittaa on todella suodatettua, joten voi vain kuvitella millaisella huumorilla ja luonteella tällainen ihminen esiintyy yksityiselämässä.

Se on vähemmän pahasti tehty kuin tuo mitä sinä teet palstalla päivästä ja vuodesta toiseen. Otat kuusi vuotta vanhan jutun kun et mitään muuta löydä ja pyörittelet sitä jotta pääsisit tölvimään ihmistä jonka alapuolella olet eettisesti ja saavutustesi osalta. Suurimmalta osalta Suomen julkuista löytyy vastaavaa ja aika paljon arveluttavampaakin ilman että niistä on kukaan pukahtanut mitään.

Millä tavalla se on vähemmän pahasti tehty?

Sinähän tämän Sofian esille ketjuun nostit, en minä.

Mistä sinä tiedät mikä minä olen eettisesti tai saavutuksieni osalta ja mitä minä vuodesta toiseen tällä palstalla teen vai olenko ensimmäistä kertaa täällä.

Kertoo paljon sinusta ihmisenä pitää täysin anonyymiä henkilöä eettisesti alapuolella, koska hänellä on eriävä mielipide kanssasi.

Sofiako siellä nyt raivostuu kun ei saa hänen mielestään arvoisaansa ihailua?

Oletko koskaan kuullut, että mikäli et perusta arvoasi muiden kehuille ja ihailuille ei ne eriävät mielipiteetkään niin häiritse, vaikka joku ei sinusta tai kommenteistasi olisikaan samaa mieltä.

Miksi kukaan eettisesti hyvä ihminen pyörisi jossain idioottien palstalla levittämässä negatiivista ryönää nuorista kauniista naisista joita ei ole koskaan edes tavannut? Eiköhän tuo nyt ole sanomattakin selvää minkälaisella luonteenlaadulla ja taustalla tuollaista harrastusta ylläpidetään.

Et siis pidä itseäsi eettisesti hyvänä ihmisenä kun täällä pyörit, vaikka pidätkin tätä idioottien palstana, eli pidät itseäsi myös idioottina. Aika surullista.

Nuorista kauniista naisista en ole levittänyt mitään ryönää. Kommentoin mielipiteeni mielipidepalstalla esitettyyn kysymykseen. Mielestäni Sofia ei vastaa ap hakemaa henkilöä, eikä se minusta tee eettisesti huonompaa, vaan ihmisen jolla on eriävä mielipide kanssasi. Myöskään valheita tai haukkumista en ole esittänyt, se mitä kirjoitin muiden kuvaamisesta ja niille nauramisesta oli perustelu sille, miksi ihmiset eivät varmasti Sofiaa kovin mukavana henkilönä tällä palstalla pidä.

Jos tuo logiikkasi pitäisi paikkansa, niin tällä palstalla pitäisi olla monin verroin enemmän haukkuja esim. rikoksiin syyllistyneistä julkuista (Sofialla puhdas rekisteri), joita on huomattavan paljon, esim. menestyjäksi hyväksymäsi räppäri. Tai vaikka parisuhteessa pettäneistä henkilöistä (jollainen Sofia ei myöskään ole). Kun tällaisia ketjuja ei kuitenkaan kovin paljon ole palstan kestoaiheissa, niin syyn täytyy olla jokin muu kuin tekojen oletettu pahemmuus. Hmm.. mikähän se voisi olla?

Edelleen sinä toit esille Sofian tähän ketjuun, en minä.

Voit toki tuoda myös noita muita rikokseen syyllistyneitä ja pettäjiä, mikäli haluat niistäkin keskusteltavan. Tosin kuuluvatko tähän ketjuun niin se on eriasia.

Minusta Sofia ei tähän ketjuun kuulu, kun luet ajatuksella ap aloituksen, niin voit ehkä(?) tulla samaan loppu päätelmään, pakko ei ole ja se sinulle suotakoon.

Miksi olet niin kiinnostunut siitä ketä minä pidän menestyjänä? Edelleen ihmisillä on eriävät mielipiteet ja se kaikille sallittakoon.

Täällä ei ollut ketään tarkoitus laittaa paremmuus järjestykseen. Niin kuin aloituksen tekstiä lukiessa selvästi huomaa, että sitä ei kysytty.

Kovin henkilökohtaisesti tunnut asiaan suhtautuvan hmm... miksiköhän?

Mainitsin eilen lyhyessä kommentissani kaksi nimeä. Sinä tartuit näistä toiseen, et hyväksynyt eriävää mielipidettä. Kaivoit kuusi vuotta vanhan jutun tunnistamattoman henkilön kuvasta, joka on vakavuusasteeltaan ehkä noin miljoonasosa esim Helsingin kaupungin nykyisen pormestarin nuoruudenaikaisista tempauksista. Pahemmista jutuista on ollut otsikoissa myös esim Cheek, Mika Häkkinen, Teemu Selänne, Roope Salminen, Tuomas Enbuske, Riku Rantala ja Laura Halminen, mutta mitäs pienistä, kyllä Sofia on aina Sofia ja häntä pitää palstalla olla enemmän kuin tuhatta muuta.

En kieltänyt sinun mielipidettä, ilmaisin omani. Sinä saat edelleen pitää mielipiteesi, vaikka se eroaakin omastani.

Ihmettelit miksi Sofiasta ei palstalla pidetä, minä kerroin mistä se saattaa johtua. Sinä takerruit siihen ja yllättävän voimakkaasti takerruitkin.

Edelleen ketjussa ei ole kyse siitä kuka on tehnyt eniten pahaa ja missä järjestyksessä kukakin on menestyneempi.

Nythän sinä levität sitä negatiivista röynää(?) muista.

Rauhoitu ja luea aloitus ajatuksella uudestaan.

En ole ihmetellyt kyseistä asiaa. On aika vankka aavistus, mistä tämänkaltaisen palstan valopäiden jutut johtuu.

Varmasti on vankka aavistus, koska tiedät varmuudelta ainakin yhden (omia sanojasi lainaten) valopään joka täällä käy, se kun olet sinä itse.

Muista palstalla olijoista et tiedä mitään, joten lopeta jo se räyhääminen ja tuntemattomien ihmisten haukkuminen.

Voit perustaa Sofialle oman ketjun, kun noin asia sinua puhututtaa.

Ethän sinäkään tiedä netissä haukkumistasi ihmisistä muuta kuin mitä olet seiskasta lukenut ja somessa stalkannut. Se ei ole paljon se.

Ketä olen haukkunut ja stalkannut? Kyllä tuo kuvaus tapaus oli ihan julkinen ihmettelyn aihe, joka osaltaan vaikuttaan ihmisen antamaan kuvaan itsestään.

Jokaisella on ne omat mittarit menestykselle. Minulle tuollainen ei ole, vaikka sinulle se olisikin.

Se että ilmaisen mielipiteeni ko neidin toimintaan, neidin jonka sinä tähän ketjuun toit, ei ole haukkumista.

Sinähän täällä idiooteiksi ja valopäiksi muita haukut.

Voisitko jo jatkaa aiheesta muussa ketjussa, voin luvata etten sinne tule ilmaisemaan mielipidettäni, kun koko henkilö ei minua kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Mies. Ei mikään maailman komein tyyppi, äitinsä myi itseään ja oli alkoholisti. Pojalla oli kaikki ongelmat erityisluokista nuorisovankilaan. Pohjimmiltaan kyllä kiltti tyyppi, mutta vietävissä. Tutustui 20+ -iässä erääseen erittäin varakkaan perheen tyttöön, joka hänkään ei ole "kedon kaunein kukka" vaan pahasti ylipainoinen ja muutenkin aika vaatimaton tapaus. Menivät naimisiin ja on osoittautunut hyväksi perheenisäksi. Eihän tuo töissä pysty käymään, mutta hoitaa lämmöllä isoa sisarusparvea ja on hoitanut jo pitkään. Elävät mukavasti tämän naisen vanhempien rahoilla ja ennakkoperinnöillä. Tavallaan voisi sanoa, että mies on menestynyt. Hän sai tasapainoisen perheen ja taloudellisesti turvatun elämän huonosta lähtökohdasta huolimatta. Ja on turvallisesta tossun alla, niin ei tule töpeksittyä. Ovat olleet naimissa jo pian 20 vuotta ja vanhin lapsi on täysi-ikäinen.

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Ap täällä ja kiitos mielenkintoisista pohdinnoista. Osa on ymmärtänyt kysymykseni ihan oikein ei tunnetko ihmistä, joka EI olisi saanut lapsuudessaan aikuiselta apua mutta olisi siitä huolimatta pärjännyt elämässään ja olisi tasapainoinen ja sinut menneisyytensä kanssa? Tätä tietysti on vaikea sanoa henkilökohtaisesti jotakuta paremmin tuntematta.

En vähättele ihmisiä, joilla on ollut vaikeat vanhemmat mutta joilla on ollut esimerkiksi huolehtiva isoäiti tai kaverien vanhempia, jotka ovat välittäneet. Tarkoitin aloituksessani jo pienestä lapsesta saakka unohdettua ihmisiä, jotka eivät ole olleet kenellekään tärkeitä ja jotka ovat -ehkä kotitaustaansa häveten- jääneet ulkopuolelle samanikäisistä kaveriporukoista.

Menestyksellä en tarkoittanut rahaa enkä suoraviivaista elämänsä suorittamista. Tarkoitin sitä, että ihminen on pystynyt rakentamaan itselleen olennaisesti lapsuuden ympäristöstä poikkeavan tavan elää. Lisäksi sinut menneisyytensä kanssa, on säilyttänyt uskonsa ihmisiin ja kokee omista lähtökohdistaan huolimatta vilpitöntä halua auttaa muitakin, kuin vain oman perheensä jäseniä.

Ylempänä kuvailin varmaan ihmisen, jota todellakin katson ylöspäin. Aloitukseni liittyy (yllättäen) itseeni. Mietin monesti sitä, mistä ihmeestä pitäisi ammentaa niitä voimavaroja, joilla jaksaa katsoa tulevaisuuteen uteliaasti ja optimistisesti.

Tunsin lapsena ja nuorena olevani kuin vieraalle planeetalle heitetty muukalainen, joka yrittää parhaansa mukaan naamioitua ja sulautua. Olen ollut kympin tyttö tuntematta koskaan iloa hyvistä suorituksistani, kouluttautunut ensin duunariammattiin ja vähän myöhemmin akateemisesti, olen käynyt aina töissä ja pystynyt pitämään sitä kautta kulissit kunnossa. Olen kärsinyt syömishäiriöistä 20 vuotta ja parantunut siitä itse. Yritin hakea useaan kertaan apua julkiselta puolelta mutta turhaan. Olen ilmeisesti liian hyvin kulissia pystyssä pitävä eikä avun tarvetta huomattu. Itsemurhayritysteni jälkeen minut on nopeasti kotiutettu ilman mitään kysymyksiä siitä, tarvitsenko ehkä apua.

Nelikymppisenä käyn omakustanteisessa terapiassa (vasta useiden vuosien haun jälkeen löysin itselleni sopivan terapeutin) ja mietin, miten ihmeessä olisin ehtinyt saada koulutuksen ja työn lisäksi onnellisen parisuhteen erilaisten hyväksikäyttäjien ja narsististen persoonien kanssa vietetyn ajan sijaan. Tällä hetkellä vasta opettelen luottamaan ihmisiin sekä yritän miettiä, millaisia unelmia minulla voisi olla. En kerta kaikkiaan osaa nähdä elämää sen hyvinvointikuplan sisällä vaikka tällä hetkellä ulkoisesti kaikki onkin hyvin.

Aloituksellani hain varmaan näkökulmaa siihen, miten yleistä tällaisten tunteiden kokeminen on. Olen kaiken järjen mukaan pärjännyt jollakin tasolla elämässäni mutten silti tunne sitä itse niin. Jos joku onnistunut pääsemään ”sisälle” ns. hyväosaisten joukkoon ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi omassa mielessään, miten hän on sen tehnyt?

Ap, minäkin yritin hakea mielenterveyteni oireiluun apua. En kuitenkaan nuorena saanut mistään apua tai myötätuntoa, koska olin ulkoisesti pärjäävän oloinen ja taustani oli keskiluokkainen. Pääsin avun piiriin vasta siinä vaiheessa, kun elämässäni tapahtui aikuisiällä jotain todella pahaa. Ennen sitä avunpyyntöni olivat kaikuneet kuin kuuroille korville. Kukaan ei jaksanut välittää perheemme ongelmista, vaikka niitä oli paljon. Aikuisiällä psyykkisten vaurioiden korjaaminen on ollut työlästä. Jo se on ollut minulle hankalaa, että olen opetellut tukeutumaan toisiin. Aiemmin oli pakko pärjätä yksin, kun apua ei saanut mistään.

Tismalleen sama kokemus. Tajusin jo ala-asteella asioiden olevan pahasti pielessä mutta missään ei ollut aikuista, joka olisi tilanteeni nähnyt. Kärsin pahoista pakkoneuroosesta mutta kukaan ei (käsittämätöntä kyllä) kiinnittänyt niihinkään mitään huomiota. Osittain niitä hävetessäni sulkeudun lisää ja keskityin täysillä näyttämään mahdollisimman normaalilta. Luottamusta ihmisiin ei ollut sen vertaa, että olisin kokenut voivani puhua asiasta kenellekään.

Yläasteella tajusin ongelmani koko ajan pahenevan ja pääsinkin juttelemaan jollekin mielenterveyshoitajalle. Hän lähinnä hymyili ystävällisesti ja sanoi minua fiksuksi tytöksi, joka pärjää kyllä kunhan vain uskoo itseensä. Jostakin syystä en kokenut halua jatkaa kertomustani siitä koettuani tämän herttaisen naisen juuri täysin mitätöineen oman kokemukseni.

Jatkossa minuun on suhtauduttiin julkisen terveydenhuollon puolella herkkähipiäisenä valittajana, joka valittaa huolimatta todellisista ongelmista. Vasta kouluttauduttuani päälle kolmekymppisenä ja saatuani paremmin palkattuja töitä minulla oli varaa etsiä yksityiseltä puolelta lääkäri, jota oikeasti kiinnostin ongelmineni.

On ollut todella takkuinen ja turhauttava tie yrittää hakea apua 25 vuotta ja samalla yrittää yksinään (ystäviä ei ole ollut, kumppanina korkeintaan masentunut alkoholisti) pitää itsensä kasassa kyetäkseen käymään töissä ja kyetäkseen lopulta töiden lisäksi myös opiskelemaan itselleen loppututkinto.

Monta kertaa usko on meinannut loppua mutta olen aina tajunnut sen, että luovuttamalla asiat eivät parane ja että kukaan ulkopuolinen ei pohjalta tule valmiiksi yksinäistä nostamaan.

Kuulostan itsestänikin itsesäälissä rypijältä mutta halusin yrittää avata sitä toivottomuuden tunnetta, jossa lapsuuden ja nuoruuden peruna ei ole minkäänlaista luottamusta itseen eikä koko yhteiskuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikael Gabriel, Sofia Belórf. Ovat rodullistettuja ja silti pärjänneet.

Gabrielia itsekkin pitäisin menestyjänä, luonut urallaan huomattavaa menestystä, lähtökohta on kuitenkin ollut vaikea lapsuus, laitoslapsi ja ilmeisesti myös päihteitä reippaasti mennyt. Vaikuttaa onnelliselta puolisonsa kanssa.

Belörf taas insta pyllistylyineen ja vuittonin laukkuineen, osoittaa minkälaisia ihmisiä ennenminkin pidän surullisina tapauksia. Ammattia ei ole, pelkkä rikas ukko ja kaunis ulkokuori. Luonteeltaan pinnallinen pyrkyri, joka julkisesti haukkuu ja solvaa tuntemattomia.

100 000 euroa vuodessa on suurituloisimman 1,8 prosentin raja Suomessa, Sofia on reilusti yli sen. Aika kummalliset kriteerit saa olla jos ei top 1,8 prosenttia ole menestystä. Sofia ei ole koskaan osallistunut mihinkään loanheittoihin julkisesti, samaa ei voi sanoa monista muista julkkiksista.

Yhdeltä vuodelta, entä ensi vuosi ja siitä seuraava? Ammattia ei edelleenkään ole. Entä kun se kauneus katoaa? Käykö Riinat, vai katsooko miljonääri belörfiä silloinkin.

Pelkän rahan mittaaminen menestyksenä kertoo jo, että meille se menestyminen tarkoittaa eri asioita.

Sofiahan kuvasi salilla ollutta miestä, voin vain kuvitella millaisia asioita puhuu ystävien kesken. Ei kovin miellyttävältä ihmiseltä vaikuta.

Toivon toki että elämässä menestyy ja tulee onnelliseksi, mutta tuo ei kyllä omalla mittakaavallani menestystä täytä.

Ja kuten ap kirjoitti, kerrotko vielä niistä vaikeuksista mistä tämä neiti on noussut? Se että isä on markosta ei ole mikään tragedia.

Se että jollain on gradu pupuhyppelystä, ei tee hänestä menestyneempää kuin sellainen joka menee lukion jälkeen salille ja perustaa liikuntayrityksen. Sofia on ollut vuosia Suomen vittumaisimpien mt-potilaiden haukuttavana tällä palstalla eikä hän ole antanut sen haitata menestystään millään tavalla. Siinä on jo nousua enemmän kuin kellään teistä. Täällä tuskin on ainuttakaan ihmistä joka toimii omassa elämässään siten että on varaa antaa eettistä ohjeistusta ylipäänsä kenellekään.

Edelleen jos se raha on menestystä, niin silloin sofia on viime vuonna menestynyt, jonkun mielestä.

Mistä sinä tiedät ketä täällä käy ja ketkä kommentoi, olethan sinäkin täällä joten tarkoititko itseäsi?

Ap kysyi tunnetaanko ketään joka olisi menestynyt ilman kenenkään tukea. Sofia ei liity tähän ketjuun millään tavalla.

Voi miettiä miksi täällä on haukuttu Sofiaa, se voi johtua siitä, ettei itsestään ole kovin mukavan ihmisen kuvaa antanut. Eipä täällä paljoa haukuta Ahtisaarta tai muita, jotka oikeasti ovat jotakin hyvää muille pyytteettömästi tehneet.

Syy seuras, jos olet v mäinen ihminen saat varmasti vihaajia osaksesi.

Ahtisaarta ei kommentoida ylipäänsä missään mitenkään. Ainoa mikä teitä kiinnostaa on sofia, sofia, sofia, bloggaaja sitä, tositv-tähti tätä, sofia, chachi, jukka, jenni ja sieppi.

Sinähän heistä tunnut jankkaavan.

Miksi ylipäätänsä erillistät itsesi meistä muista? Täällä kovasti tunnut itsekin kirjoittelevan, joten samaan kastiin kuulut.

Ahtisaaresta varmasti kommentoitiin kun nobelin rauhanpalkinnon sai.

Se oli vain esimerkki.

Voit toki aloittaa ketjun näistä merkittävistä henkilöistä ja tulen sinne mielelläni keskustelemaan.

Täällä oli kommenteissa esimerkkihenkilöitä menestyneistä, esim. Mike Tyson (joka on tehnyt aivan vitu paljon pahaa). Mainitsin yhtenä esimerkkinä Sofian (joka ei ole tehnyt mitään pahaa) muutaman sanan lauseessa eilen. Aamulla siihen oli tullut litania tekosyitä, miksi Suomen suurituloisimpaan 1,8 prosenttiin 27-vuotiaana kuuluva henkilö ei voi muka olla menestynyt. Joku ei vaan millään voinut olla kommentoimatta lyhyttä eilen kirjoittamaani viestiä, kun siinä oli "väärä henkilö".

Miksi otat asian niin henkilökohtaisesti, jos joku on erimieltä kanssasi? Ihmisillä on eriävät mielipiteet ja tulee aina olemaan, se kannattaisi ihan itsesi takia hyväksyä, pääset helpommalla.

Kyllä mä katsoisin, että salilla kuvatun henkilön kuvan jakamineen someen ja sille nauraminen, on aika pahasti tehty. Kuitenkin se mitä someen laittaa on todella suodatettua, joten voi vain kuvitella millaisella huumorilla ja luonteella tällainen ihminen esiintyy yksityiselämässä.

Se on vähemmän pahasti tehty kuin tuo mitä sinä teet palstalla päivästä ja vuodesta toiseen. Otat kuusi vuotta vanhan jutun kun et mitään muuta löydä ja pyörittelet sitä jotta pääsisit tölvimään ihmistä jonka alapuolella olet eettisesti ja saavutustesi osalta. Suurimmalta osalta Suomen julkuista löytyy vastaavaa ja aika paljon arveluttavampaakin ilman että niistä on kukaan pukahtanut mitään.

Millä tavalla se on vähemmän pahasti tehty?

Sinähän tämän Sofian esille ketjuun nostit, en minä.

Mistä sinä tiedät mikä minä olen eettisesti tai saavutuksieni osalta ja mitä minä vuodesta toiseen tällä palstalla teen vai olenko ensimmäistä kertaa täällä.

Kertoo paljon sinusta ihmisenä pitää täysin anonyymiä henkilöä eettisesti alapuolella, koska hänellä on eriävä mielipide kanssasi.

Sofiako siellä nyt raivostuu kun ei saa hänen mielestään arvoisaansa ihailua?

Oletko koskaan kuullut, että mikäli et perusta arvoasi muiden kehuille ja ihailuille ei ne eriävät mielipiteetkään niin häiritse, vaikka joku ei sinusta tai kommenteistasi olisikaan samaa mieltä.

Miksi kukaan eettisesti hyvä ihminen pyörisi jossain idioottien palstalla levittämässä negatiivista ryönää nuorista kauniista naisista joita ei ole koskaan edes tavannut? Eiköhän tuo nyt ole sanomattakin selvää minkälaisella luonteenlaadulla ja taustalla tuollaista harrastusta ylläpidetään.

Et siis pidä itseäsi eettisesti hyvänä ihmisenä kun täällä pyörit, vaikka pidätkin tätä idioottien palstana, eli pidät itseäsi myös idioottina. Aika surullista.

Nuorista kauniista naisista en ole levittänyt mitään ryönää. Kommentoin mielipiteeni mielipidepalstalla esitettyyn kysymykseen. Mielestäni Sofia ei vastaa ap hakemaa henkilöä, eikä se minusta tee eettisesti huonompaa, vaan ihmisen jolla on eriävä mielipide kanssasi. Myöskään valheita tai haukkumista en ole esittänyt, se mitä kirjoitin muiden kuvaamisesta ja niille nauramisesta oli perustelu sille, miksi ihmiset eivät varmasti Sofiaa kovin mukavana henkilönä tällä palstalla pidä.

Jos tuo logiikkasi pitäisi paikkansa, niin tällä palstalla pitäisi olla monin verroin enemmän haukkuja esim. rikoksiin syyllistyneistä julkuista (Sofialla puhdas rekisteri), joita on huomattavan paljon, esim. menestyjäksi hyväksymäsi räppäri. Tai vaikka parisuhteessa pettäneistä henkilöistä (jollainen Sofia ei myöskään ole). Kun tällaisia ketjuja ei kuitenkaan kovin paljon ole palstan kestoaiheissa, niin syyn täytyy olla jokin muu kuin tekojen oletettu pahemmuus. Hmm.. mikähän se voisi olla?

Edelleen sinä toit esille Sofian tähän ketjuun, en minä.

Voit toki tuoda myös noita muita rikokseen syyllistyneitä ja pettäjiä, mikäli haluat niistäkin keskusteltavan. Tosin kuuluvatko tähän ketjuun niin se on eriasia.

Minusta Sofia ei tähän ketjuun kuulu, kun luet ajatuksella ap aloituksen, niin voit ehkä(?) tulla samaan loppu päätelmään, pakko ei ole ja se sinulle suotakoon.

Miksi olet niin kiinnostunut siitä ketä minä pidän menestyjänä? Edelleen ihmisillä on eriävät mielipiteet ja se kaikille sallittakoon.

Täällä ei ollut ketään tarkoitus laittaa paremmuus järjestykseen. Niin kuin aloituksen tekstiä lukiessa selvästi huomaa, että sitä ei kysytty.

Kovin henkilökohtaisesti tunnut asiaan suhtautuvan hmm... miksiköhän?

Mainitsin eilen lyhyessä kommentissani kaksi nimeä. Sinä tartuit näistä toiseen, et hyväksynyt eriävää mielipidettä. Kaivoit kuusi vuotta vanhan jutun tunnistamattoman henkilön kuvasta, joka on vakavuusasteeltaan ehkä noin miljoonasosa esim Helsingin kaupungin nykyisen pormestarin nuoruudenaikaisista tempauksista. Pahemmista jutuista on ollut otsikoissa myös esim Cheek, Mika Häkkinen, Teemu Selänne, Roope Salminen, Tuomas Enbuske, Riku Rantala ja Laura Halminen, mutta mitäs pienistä, kyllä Sofia on aina Sofia ja häntä pitää palstalla olla enemmän kuin tuhatta muuta.

En kieltänyt sinun mielipidettä, ilmaisin omani. Sinä saat edelleen pitää mielipiteesi, vaikka se eroaakin omastani.

Ihmettelit miksi Sofiasta ei palstalla pidetä, minä kerroin mistä se saattaa johtua. Sinä takerruit siihen ja yllättävän voimakkaasti takerruitkin.

Edelleen ketjussa ei ole kyse siitä kuka on tehnyt eniten pahaa ja missä järjestyksessä kukakin on menestyneempi.

Nythän sinä levität sitä negatiivista röynää(?) muista.

Rauhoitu ja luea aloitus ajatuksella uudestaan.

En ole ihmetellyt kyseistä asiaa. On aika vankka aavistus, mistä tämänkaltaisen palstan valopäiden jutut johtuu.

Varmasti on vankka aavistus, koska tiedät varmuudelta ainakin yhden (omia sanojasi lainaten) valopään joka täällä käy, se kun olet sinä itse.

Muista palstalla olijoista et tiedä mitään, joten lopeta jo se räyhääminen ja tuntemattomien ihmisten haukkuminen.

Voit perustaa Sofialle oman ketjun, kun noin asia sinua puhututtaa.

Ethän sinäkään tiedä netissä haukkumistasi ihmisistä muuta kuin mitä olet seiskasta lukenut ja somessa stalkannut. Se ei ole paljon se.

Ketä olen haukkunut ja stalkannut? Kyllä tuo kuvaus tapaus oli ihan julkinen ihmettelyn aihe, joka osaltaan vaikuttaan ihmisen antamaan kuvaan itsestään.

Jokaisella on ne omat mittarit menestykselle. Minulle tuollainen ei ole, vaikka sinulle se olisikin.

Se että ilmaisen mielipiteeni ko neidin toimintaan, neidin jonka sinä tähän ketjuun toit, ei ole haukkumista.

Sinähän täällä idiooteiksi ja valopäiksi muita haukut.

Voisitko jo jatkaa aiheesta muussa ketjussa, voin luvata etten sinne tule ilmaisemaan mielipidettäni, kun koko henkilö ei minua kiinnosta.

"julkinen ihmettelyn aihe" = eli et tiedä asiasta muuta kuin mitä iltalehdessä ja av:llä luki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Mies. Ei mikään maailman komein tyyppi, äitinsä myi itseään ja oli alkoholisti. Pojalla oli kaikki ongelmat erityisluokista nuorisovankilaan. Pohjimmiltaan kyllä kiltti tyyppi, mutta vietävissä. Tutustui 20+ -iässä erääseen erittäin varakkaan perheen tyttöön, joka hänkään ei ole "kedon kaunein kukka" vaan pahasti ylipainoinen ja muutenkin aika vaatimaton tapaus. Menivät naimisiin ja on osoittautunut hyväksi perheenisäksi. Eihän tuo töissä pysty käymään, mutta hoitaa lämmöllä isoa sisarusparvea ja on hoitanut jo pitkään. Elävät mukavasti tämän naisen vanhempien rahoilla ja ennakkoperinnöillä. Tavallaan voisi sanoa, että mies on menestynyt. Hän sai tasapainoisen perheen ja taloudellisesti turvatun elämän huonosta lähtökohdasta huolimatta. Ja on turvallisesta tossun alla, niin ei tule töpeksittyä. Ovat olleet naimissa jo pian 20 vuotta ja vanhin lapsi on täysi-ikäinen.

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Ap täällä ja kiitos mielenkintoisista pohdinnoista. Osa on ymmärtänyt kysymykseni ihan oikein ei tunnetko ihmistä, joka EI olisi saanut lapsuudessaan aikuiselta apua mutta olisi siitä huolimatta pärjännyt elämässään ja olisi tasapainoinen ja sinut menneisyytensä kanssa? Tätä tietysti on vaikea sanoa henkilökohtaisesti jotakuta paremmin tuntematta.

En vähättele ihmisiä, joilla on ollut vaikeat vanhemmat mutta joilla on ollut esimerkiksi huolehtiva isoäiti tai kaverien vanhempia, jotka ovat välittäneet. Tarkoitin aloituksessani jo pienestä lapsesta saakka unohdettua ihmisiä, jotka eivät ole olleet kenellekään tärkeitä ja jotka ovat -ehkä kotitaustaansa häveten- jääneet ulkopuolelle samanikäisistä kaveriporukoista.

Menestyksellä en tarkoittanut rahaa enkä suoraviivaista elämänsä suorittamista. Tarkoitin sitä, että ihminen on pystynyt rakentamaan itselleen olennaisesti lapsuuden ympäristöstä poikkeavan tavan elää. Lisäksi sinut menneisyytensä kanssa, on säilyttänyt uskonsa ihmisiin ja kokee omista lähtökohdistaan huolimatta vilpitöntä halua auttaa muitakin, kuin vain oman perheensä jäseniä.

Ylempänä kuvailin varmaan ihmisen, jota todellakin katson ylöspäin. Aloitukseni liittyy (yllättäen) itseeni. Mietin monesti sitä, mistä ihmeestä pitäisi ammentaa niitä voimavaroja, joilla jaksaa katsoa tulevaisuuteen uteliaasti ja optimistisesti.

Tunsin lapsena ja nuorena olevani kuin vieraalle planeetalle heitetty muukalainen, joka yrittää parhaansa mukaan naamioitua ja sulautua. Olen ollut kympin tyttö tuntematta koskaan iloa hyvistä suorituksistani, kouluttautunut ensin duunariammattiin ja vähän myöhemmin akateemisesti, olen käynyt aina töissä ja pystynyt pitämään sitä kautta kulissit kunnossa. Olen kärsinyt syömishäiriöistä 20 vuotta ja parantunut siitä itse. Yritin hakea useaan kertaan apua julkiselta puolelta mutta turhaan. Olen ilmeisesti liian hyvin kulissia pystyssä pitävä eikä avun tarvetta huomattu. Itsemurhayritysteni jälkeen minut on nopeasti kotiutettu ilman mitään kysymyksiä siitä, tarvitsenko ehkä apua.

Nelikymppisenä käyn omakustanteisessa terapiassa (vasta useiden vuosien haun jälkeen löysin itselleni sopivan terapeutin) ja mietin, miten ihmeessä olisin ehtinyt saada koulutuksen ja työn lisäksi onnellisen parisuhteen erilaisten hyväksikäyttäjien ja narsististen persoonien kanssa vietetyn ajan sijaan. Tällä hetkellä vasta opettelen luottamaan ihmisiin sekä yritän miettiä, millaisia unelmia minulla voisi olla. En kerta kaikkiaan osaa nähdä elämää sen hyvinvointikuplan sisällä vaikka tällä hetkellä ulkoisesti kaikki onkin hyvin.

Aloituksellani hain varmaan näkökulmaa siihen, miten yleistä tällaisten tunteiden kokeminen on. Olen kaiken järjen mukaan pärjännyt jollakin tasolla elämässäni mutten silti tunne sitä itse niin. Jos joku onnistunut pääsemään ”sisälle” ns. hyväosaisten joukkoon ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi omassa mielessään, miten hän on sen tehnyt?

Ap, minäkin yritin hakea mielenterveyteni oireiluun apua. En kuitenkaan nuorena saanut mistään apua tai myötätuntoa, koska olin ulkoisesti pärjäävän oloinen ja taustani oli keskiluokkainen. Pääsin avun piiriin vasta siinä vaiheessa, kun elämässäni tapahtui aikuisiällä jotain todella pahaa. Ennen sitä avunpyyntöni olivat kaikuneet kuin kuuroille korville. Kukaan ei jaksanut välittää perheemme ongelmista, vaikka niitä oli paljon. Aikuisiällä psyykkisten vaurioiden korjaaminen on ollut työlästä. Jo se on ollut minulle hankalaa, että olen opetellut tukeutumaan toisiin. Aiemmin oli pakko pärjätä yksin, kun apua ei saanut mistään.

Tismalleen sama kokemus. Tajusin jo ala-asteella asioiden olevan pahasti pielessä mutta missään ei ollut aikuista, joka olisi tilanteeni nähnyt. Kärsin pahoista pakkoneuroosesta mutta kukaan ei (käsittämätöntä kyllä) kiinnittänyt niihinkään mitään huomiota. Osittain niitä hävetessäni sulkeudun lisää ja keskityin täysillä näyttämään mahdollisimman normaalilta. Luottamusta ihmisiin ei ollut sen vertaa, että olisin kokenut voivani puhua asiasta kenellekään.

Yläasteella tajusin ongelmani koko ajan pahenevan ja pääsinkin juttelemaan jollekin mielenterveyshoitajalle. Hän lähinnä hymyili ystävällisesti ja sanoi minua fiksuksi tytöksi, joka pärjää kyllä kunhan vain uskoo itseensä. Jostakin syystä en kokenut halua jatkaa kertomustani siitä koettuani tämän herttaisen naisen juuri täysin mitätöineen oman kokemukseni.

Jatkossa minuun on suhtauduttiin julkisen terveydenhuollon puolella herkkähipiäisenä valittajana, joka valittaa huolimatta todellisista ongelmista. Vasta kouluttauduttuani päälle kolmekymppisenä ja saatuani paremmin palkattuja töitä minulla oli varaa etsiä yksityiseltä puolelta lääkäri, jota oikeasti kiinnostin ongelmineni.

On ollut todella takkuinen ja turhauttava tie yrittää hakea apua 25 vuotta ja samalla yrittää yksinään (ystäviä ei ole ollut, kumppanina korkeintaan masentunut alkoholisti) pitää itsensä kasassa kyetäkseen käymään töissä ja kyetäkseen lopulta töiden lisäksi myös opiskelemaan itselleen loppututkinto.

Monta kertaa usko on meinannut loppua mutta olen aina tajunnut sen, että luovuttamalla asiat eivät parane ja että kukaan ulkopuolinen ei pohjalta tule valmiiksi yksinäistä nostamaan.

Kuulostan itsestänikin itsesäälissä rypijältä mutta halusin yrittää avata sitä toivottomuuden tunnetta, jossa lapsuuden ja nuoruuden peruna ei ole minkäänlaista luottamusta itseen eikä koko yhteiskuntaan.

Et sinä minusta kyllä siltä kuulosta <3 Toivoisin niin paljon, että nykyään olisi lapsille enemmän apua tarjolla. Minun lapsuudessani lastensuojelu oli aikuistensuojelua. Minulla on myös samanlainen kokemus psykologilla käynnistä teini-ikäisenä. Hän varmasti tarkoitti hyvää kehuessaan ja yrittäessään tätä kautta tsempata, mutta minä olin jo aikuinen teinin kehossa. Elin juoppohullun alkoholistiäidin kanssa (rakas silti) joka oli yrittänyt itsaria ja lopulta onnistui. Kaipasin paljon muuta apua kuin kehuja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Mies. Ei mikään maailman komein tyyppi, äitinsä myi itseään ja oli alkoholisti. Pojalla oli kaikki ongelmat erityisluokista nuorisovankilaan. Pohjimmiltaan kyllä kiltti tyyppi, mutta vietävissä. Tutustui 20+ -iässä erääseen erittäin varakkaan perheen tyttöön, joka hänkään ei ole "kedon kaunein kukka" vaan pahasti ylipainoinen ja muutenkin aika vaatimaton tapaus. Menivät naimisiin ja on osoittautunut hyväksi perheenisäksi. Eihän tuo töissä pysty käymään, mutta hoitaa lämmöllä isoa sisarusparvea ja on hoitanut jo pitkään. Elävät mukavasti tämän naisen vanhempien rahoilla ja ennakkoperinnöillä. Tavallaan voisi sanoa, että mies on menestynyt. Hän sai tasapainoisen perheen ja taloudellisesti turvatun elämän huonosta lähtökohdasta huolimatta. Ja on turvallisesta tossun alla, niin ei tule töpeksittyä. Ovat olleet naimissa jo pian 20 vuotta ja vanhin lapsi on täysi-ikäinen.

Hieno juttu mutta taas ohi aiheen. Hän sai tukea. Tiedetäänkö ketään joka ei olisi mistään tukea tai apua saanut ja silti menestynyt, niin en ainakaan itse henkilökohtaisesti tunne.

Jokainen tarvitsee edes sen yhden ymmärtävän ja auttavan käden, jotta voi elämässä pärjätä. Ilman ymmärrystä ja rakkauta, monesta tulee vankeja, mt-potilaita ja päihdepotilaita elleivät sitten riistä henkeään omaa tai toisen. Näin se vain on, joten muistakaa se seuraavalla kerralla kun lauotte, että on jokaisen omasta asenteesta kiinni. Jaksamiseen ja vaikeuksista selviämiseen vaatii osalle todella paljon ponnisteluja ja yksin tässä maailmassa ei kukaan pärjää.

Menestystä on olla katkeroitumatta, onnellinen, satuttamatta muita ja auttaa muita mikäli vain voi. Omista vaikeuksistaan ja huonosta lähtötilanteesta huolimatta.

Ap täällä ja kiitos mielenkintoisista pohdinnoista. Osa on ymmärtänyt kysymykseni ihan oikein ei tunnetko ihmistä, joka EI olisi saanut lapsuudessaan aikuiselta apua mutta olisi siitä huolimatta pärjännyt elämässään ja olisi tasapainoinen ja sinut menneisyytensä kanssa? Tätä tietysti on vaikea sanoa henkilökohtaisesti jotakuta paremmin tuntematta.

En vähättele ihmisiä, joilla on ollut vaikeat vanhemmat mutta joilla on ollut esimerkiksi huolehtiva isoäiti tai kaverien vanhempia, jotka ovat välittäneet. Tarkoitin aloituksessani jo pienestä lapsesta saakka unohdettua ihmisiä, jotka eivät ole olleet kenellekään tärkeitä ja jotka ovat -ehkä kotitaustaansa häveten- jääneet ulkopuolelle samanikäisistä kaveriporukoista.

Menestyksellä en tarkoittanut rahaa enkä suoraviivaista elämänsä suorittamista. Tarkoitin sitä, että ihminen on pystynyt rakentamaan itselleen olennaisesti lapsuuden ympäristöstä poikkeavan tavan elää. Lisäksi sinut menneisyytensä kanssa, on säilyttänyt uskonsa ihmisiin ja kokee omista lähtökohdistaan huolimatta vilpitöntä halua auttaa muitakin, kuin vain oman perheensä jäseniä.

Ylempänä kuvailin varmaan ihmisen, jota todellakin katson ylöspäin. Aloitukseni liittyy (yllättäen) itseeni. Mietin monesti sitä, mistä ihmeestä pitäisi ammentaa niitä voimavaroja, joilla jaksaa katsoa tulevaisuuteen uteliaasti ja optimistisesti.

Tunsin lapsena ja nuorena olevani kuin vieraalle planeetalle heitetty muukalainen, joka yrittää parhaansa mukaan naamioitua ja sulautua. Olen ollut kympin tyttö tuntematta koskaan iloa hyvistä suorituksistani, kouluttautunut ensin duunariammattiin ja vähän myöhemmin akateemisesti, olen käynyt aina töissä ja pystynyt pitämään sitä kautta kulissit kunnossa. Olen kärsinyt syömishäiriöistä 20 vuotta ja parantunut siitä itse. Yritin hakea useaan kertaan apua julkiselta puolelta mutta turhaan. Olen ilmeisesti liian hyvin kulissia pystyssä pitävä eikä avun tarvetta huomattu. Itsemurhayritysteni jälkeen minut on nopeasti kotiutettu ilman mitään kysymyksiä siitä, tarvitsenko ehkä apua.

Nelikymppisenä käyn omakustanteisessa terapiassa (vasta useiden vuosien haun jälkeen löysin itselleni sopivan terapeutin) ja mietin, miten ihmeessä olisin ehtinyt saada koulutuksen ja työn lisäksi onnellisen parisuhteen erilaisten hyväksikäyttäjien ja narsististen persoonien kanssa vietetyn ajan sijaan. Tällä hetkellä vasta opettelen luottamaan ihmisiin sekä yritän miettiä, millaisia unelmia minulla voisi olla. En kerta kaikkiaan osaa nähdä elämää sen hyvinvointikuplan sisällä vaikka tällä hetkellä ulkoisesti kaikki onkin hyvin.

Aloituksellani hain varmaan näkökulmaa siihen, miten yleistä tällaisten tunteiden kokeminen on. Olen kaiken järjen mukaan pärjännyt jollakin tasolla elämässäni mutten silti tunne sitä itse niin. Jos joku onnistunut pääsemään ”sisälle” ns. hyväosaisten joukkoon ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi omassa mielessään, miten hän on sen tehnyt?

Ap, minäkin yritin hakea mielenterveyteni oireiluun apua. En kuitenkaan nuorena saanut mistään apua tai myötätuntoa, koska olin ulkoisesti pärjäävän oloinen ja taustani oli keskiluokkainen. Pääsin avun piiriin vasta siinä vaiheessa, kun elämässäni tapahtui aikuisiällä jotain todella pahaa. Ennen sitä avunpyyntöni olivat kaikuneet kuin kuuroille korville. Kukaan ei jaksanut välittää perheemme ongelmista, vaikka niitä oli paljon. Aikuisiällä psyykkisten vaurioiden korjaaminen on ollut työlästä. Jo se on ollut minulle hankalaa, että olen opetellut tukeutumaan toisiin. Aiemmin oli pakko pärjätä yksin, kun apua ei saanut mistään.

Tismalleen sama kokemus. Tajusin jo ala-asteella asioiden olevan pahasti pielessä mutta missään ei ollut aikuista, joka olisi tilanteeni nähnyt. Kärsin pahoista pakkoneuroosesta mutta kukaan ei (käsittämätöntä kyllä) kiinnittänyt niihinkään mitään huomiota. Osittain niitä hävetessäni sulkeudun lisää ja keskityin täysillä näyttämään mahdollisimman normaalilta. Luottamusta ihmisiin ei ollut sen vertaa, että olisin kokenut voivani puhua asiasta kenellekään.

Yläasteella tajusin ongelmani koko ajan pahenevan ja pääsinkin juttelemaan jollekin mielenterveyshoitajalle. Hän lähinnä hymyili ystävällisesti ja sanoi minua fiksuksi tytöksi, joka pärjää kyllä kunhan vain uskoo itseensä. Jostakin syystä en kokenut halua jatkaa kertomustani siitä koettuani tämän herttaisen naisen juuri täysin mitätöineen oman kokemukseni.

Jatkossa minuun on suhtauduttiin julkisen terveydenhuollon puolella herkkähipiäisenä valittajana, joka valittaa huolimatta todellisista ongelmista. Vasta kouluttauduttuani päälle kolmekymppisenä ja saatuani paremmin palkattuja töitä minulla oli varaa etsiä yksityiseltä puolelta lääkäri, jota oikeasti kiinnostin ongelmineni.

On ollut todella takkuinen ja turhauttava tie yrittää hakea apua 25 vuotta ja samalla yrittää yksinään (ystäviä ei ole ollut, kumppanina korkeintaan masentunut alkoholisti) pitää itsensä kasassa kyetäkseen käymään töissä ja kyetäkseen lopulta töiden lisäksi myös opiskelemaan itselleen loppututkinto.

Monta kertaa usko on meinannut loppua mutta olen aina tajunnut sen, että luovuttamalla asiat eivät parane ja että kukaan ulkopuolinen ei pohjalta tule valmiiksi yksinäistä nostamaan.

Kuulostan itsestänikin itsesäälissä rypijältä mutta halusin yrittää avata sitä toivottomuuden tunnetta, jossa lapsuuden ja nuoruuden peruna ei ole minkäänlaista luottamusta itseen eikä koko yhteiskuntaan.

Tuo on kamala kokemus. Yritykset hakea apua pitäisi aina ottaa tosissaan, koska se jo vaatii niin paljon voimia ja rohkeutta. Silti moni mielenterveyden parissa työskenteleväkin torjuu avunhakijan, koska heillä on vaikeuksia sietää toisen ahdistuksen näkemistä. On helpompaa todeta toisen kyllä pärjäävän, jos vielä vähän lisää ponnistelee, kuin auttaa aidosti ahdistunutta. Tämä vain pahentaa toisen ahdistusta entisestään, koska monelle ei ole ollut mitään apua tarjolla aiemminkaan ja elämä on siksi ollut vain sarja pakonomaista eteenpäin ponnistelua, kun muihin ei ole voinut tukeutua. Onnellinen elämä ei ole sitä, että on aina pakko pärjätä yksin, koska kukaan läheisistä ei siedä oman haavoittuneisuuden näyttämistä.