Psykiatrisessa sairaanhoidossa näkee miten huono asenne ihmisillä on

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.

Oikeanlainen empatia on siis sääli, sääli, paijataan, paijataan-empatiaa? Potilaassa ei saa nähdä mitään hyvää tai mitään vahvuuksia tai mitään toivoa paremmasta, vaan tarkoitus on vain surkutella?

Oikeasti todella monilla mielenterveyspotilailla on hirveästi vahvuuksia ja voimavaroja ja moni todellakin pystyy muuttamaan elämäänsä parempaan, kun vain uskaltaa ottaa nuo vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Kertaakaan en sen sijaan ole nähnyt, että loputon "empatia" ja surkuttelu olisi tässä auttanut, vaan se lähinnä passivoi ja kroonistaa potilaita ja saa heidät uskomaan, että heillä ei ole toivoakaan, koska ovat niin sairaita ja kaikki on jo pilalla, kun silloin joskus ennen kävi näin.

Traumaterapia on nykyään hirvittävän muodikasta ja sen liepeillä on todella hurjaakin menoa. Sen tiettyihin muotoihin juuri liittyy tämä loputon menneessä rypeminen ja sääli terapeutin taholta eteen päin katsomisen sijasta. Tässä tarina sieltä ääripäästä: https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/nooran-monta-minaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.

Oikeanlainen empatia on siis sääli, sääli, paijataan, paijataan-empatiaa? Potilaassa ei saa nähdä mitään hyvää tai mitään vahvuuksia tai mitään toivoa paremmasta, vaan tarkoitus on vain surkutella?

Oikeasti todella monilla mielenterveyspotilailla on hirveästi vahvuuksia ja voimavaroja ja moni todellakin pystyy muuttamaan elämäänsä parempaan, kun vain uskaltaa ottaa nuo vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Kertaakaan en sen sijaan ole nähnyt, että loputon "empatia" ja surkuttelu olisi tässä auttanut, vaan se lähinnä passivoi ja kroonistaa potilaita ja saa heidät uskomaan, että heillä ei ole toivoakaan, koska ovat niin sairaita ja kaikki on jo pilalla, kun silloin joskus ennen kävi näin.

Traumaterapia on nykyään hirvittävän muodikasta ja sen liepeillä on todella hurjaakin menoa. Sen tiettyihin muotoihin juuri liittyy tämä loputon menneessä rypeminen ja sääli terapeutin taholta eteen päin katsomisen sijasta. Tässä tarina sieltä ääripäästä: https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/nooran-monta-minaa

Toi linkin juttu on ihan kauheeta. Oikeastiko traumaterapia on tuollaista? Ei ihme, jos eivät asiat mene parempaan päin.

Hirveätä on sekin, että valemuisto on yhtä traumatisoiva kuin oikeakin vastaava muisto. Eli oikeastaan nuo valemuistoja luovat 'terapeutit' ovat yhtä pahoja tai pahempia kuin lapsenraiskaajat. Uhrina sekä potilas että omaisensa.

Jokainen, joka on tehnyt hoito- tai terapiatyötä persoonallisuushäiriöisen tai päihderiippuvaisen ihmisen kanssa, kyynistyy väkisin. Tai ehkä kyynisyys on väärä sana; realistinen asenne on osuvampi. Turha siitä on valittaa, koska mielestäni on suorastaan ihme miten mielenterveys- ja päihdepuolen työntekijät ensinnäkin jaksavat toimia tällaisten kanssa. Jos omaan lähipiiriin sattuu tällainen tapaus, niin alkaa taviksellekin selvitä mistä puhutaan.

Toiseksi tässä ketjussa sekoitetaan asioita ihan kunnolla. Yksi puhuu mielisairaalatason potilaista, toinen jostakin terapiassa käyvästä taviksesta ja kolmas jostakin sieltä väliltä. 

Psykiatrisissa sairaaloissakin on paljon potilaita, jotka toipuvat oikein hyvin. Henkilökunnalle tietysti jäävät mieleen ne, jotka tulevat aina uudestaan. Toki usein niillä hyvin sairaudestaan selviävillä on paljon vahvuuksia, jotka auttavat, ovat usein sekä kognitiivisesti, asenteeltaan että itsetietoisuudeltaan sellaisia, että pystyvät aidosti ymmärtämään itseään ja ongelmiaan ja ottamaan elämästään vastuuta. Monilla on koulutusta, taustaa työelämästä, monia hyviä ihmissuhteita ja mahdollinen persoonallisuushäiriökin on muusta kuin B-ryhmästä.

Valitettavasti harvempi pärjää, jos on oikein huonot kortit, heikkolahjaisuus, vanhemmilla skitsofreniaa, "kaikki kelpaa"-päihdehäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö esimerkiksi on sellainen yhdistelmä, että aika turha siinä on mitään ihmeparantumista kuvitella. Ja näitähän valitettavasti riittää.

Vierailija kirjoitti:

On enemmän huonoja psykiatrisia sairaanhoitajia kuin niitä hyviä. Mistä se sitten johtuu, kuka osaisi kertoa?

Totta, ihan yhtä tyhjän kanssa on ollut puhua masennuksesta psyk. sairaanhoitajien kanssa. En oikein tiedä mikä heidän funktionsa on, kun eivät oikeasti sano yhtään mitään hyödyllistä, tai oikeastaan eivät sano juuri mitään ylipäätään. Itse siinä pitäisi vain jaaritella ja sen pitäisi jotenkin mystisesti auttaa.

Ehkä jossain muissa työtehtävissä sitten eri asia, tai omalle kohdalle osunut erityisen passiivisia hoitajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.

Traumaterapia on nykyään hirvittävän muodikasta ja sen liepeillä on todella hurjaakin menoa. Sen tiettyihin muotoihin juuri liittyy tämä loputon menneessä rypeminen ja sääli terapeutin taholta eteen päin katsomisen sijasta. Tässä tarina sieltä ääripäästä: https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/nooran-monta-minaa

Tuo artikkeli muistutti pelottavan paljon erään ystäväni tilannetta. Hänellä ei tosin ole mitään seksisuhdetta terapeuttiinsa, mutta terapian myötä koko ihminen tuntuu hajonneen ja kadonneen johonkin.

Ollaan tunnettu lapsesta asti ja lapsena ja nuorena oli ihan tavis. Itse en noilta ajoilta muista mitään raflaavaa, mutta terapian myötä ystävä on alkanut puhua paljon sellaisia juttuja, joita mkinä vain en muista ja joita on vaikea uskoa. Esimerkiksi yhdellä festarireissulla tapahtui hänen mukaansa vaikka ja mitä kauheaa ja minun muistaakseni ikävintä taisi olla rakot jalassa - ja muistaakseni ei tuolla reissulla oltu erossa viittä minuuttia pidempiä aikoja.

Erityisesti tuo "Anteeksi, mau!"-tekstiviesti tuntui pelottavan tutulta, myös ystävältäni saattaa tulla tuollaisia. En tiedä ovatko huomionhakua, söpöily-yrityksiä vai oikeaa irtaantumista realiteeteista. Itse on vakuuttunut, että terapia auttaa ja terapeutti on aivan huippu, mutta neljä vuotta kestäneen terapian aikana ystäväni elämä on ollut pelkkää alamäkeä ja toimintakyky nykyisin olematon verrattuna aikaan ennen terapian alkua. Eikä kyllä vaikuta ainakaan onnellisemmalta kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Silloin ihmisen pääasiallinen henkinen ongelma on se, mitä kutsut huonoksi asenteeksi. Hän tarvitsee apua juuri siihen asiaan.

Varmaan niin mutta sehän ei sitten kyllä ole mikään psyykkinen sairaus johon pitää tuhlata erikoissairaanhoidon resursseja. En tiedä voiko edes sellaista ihmistä auttaa jonka ongelmat johtuu omasta asenteesta.

Kannattaa muistaa myös sekin pointti ettei sellainen potilas jolla on paha krooninen somaattinen sairaus yleensä parannu mielensairauksista.

Pidätte mielen ja somaattisen puolen sairuksia erillään. Yleensä näin ei ole vaan potilaat ovat monisairaita.

Kipu kroonikko on usein pahasti masentunut.

Monissa sairaaloissa ei ole kipupolia.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.

Potilaat usein kuvittelevat että ”empatia” heidät parantaa ja he haluaisivat loputtomasti velloa itsesäälissä ja haluaisivat jonkun myötäelävän kurjuuttaan. Heidän mielestään hoitaja on silloin hyvä jos hän vaan jaksaa kuunnella. Totuus kuitenkin on että ei ne ongelmat siitä miksikään muutu vaikka niistä kuinka jaarittelisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.

Oikeanlainen empatia on siis sääli, sääli, paijataan, paijataan-empatiaa? Potilaassa ei saa nähdä mitään hyvää tai mitään vahvuuksia tai mitään toivoa paremmasta, vaan tarkoitus on vain surkutella?

Oikeasti todella monilla mielenterveyspotilailla on hirveästi vahvuuksia ja voimavaroja ja moni todellakin pystyy muuttamaan elämäänsä parempaan, kun vain uskaltaa ottaa nuo vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Kertaakaan en sen sijaan ole nähnyt, että loputon "empatia" ja surkuttelu olisi tässä auttanut, vaan se lähinnä passivoi ja kroonistaa potilaita ja saa heidät uskomaan, että heillä ei ole toivoakaan, koska ovat niin sairaita ja kaikki on jo pilalla, kun silloin joskus ennen kävi näin.

Traumaterapia on nykyään hirvittävän muodikasta ja sen liepeillä on todella hurjaakin menoa. Sen tiettyihin muotoihin juuri liittyy tämä loputon menneessä rypeminen ja sääli terapeutin taholta eteen päin katsomisen sijasta. Tässä tarina sieltä ääripäästä: https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/nooran-monta-minaa

Empatia ei ole sääliä. Empatia nimenomaan on parhaimmillaan sitä, että pystyy tukemaan ja auttamaan sitä toista ottamaan ne omat vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Useinkaan mielenterveyspotilailla ei ole kyse siitä, että nämä eivät haluaisi tai uskaltaisi muuttaa elämää, vaan on rajoitteita ja voimavarojen puutteita, jolloin ei ole kykyä tai realistisia mahdollisuuksia parantaa omaa elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.

Oikeanlainen empatia on siis sääli, sääli, paijataan, paijataan-empatiaa? Potilaassa ei saa nähdä mitään hyvää tai mitään vahvuuksia tai mitään toivoa paremmasta, vaan tarkoitus on vain surkutella?

Oikeasti todella monilla mielenterveyspotilailla on hirveästi vahvuuksia ja voimavaroja ja moni todellakin pystyy muuttamaan elämäänsä parempaan, kun vain uskaltaa ottaa nuo vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Kertaakaan en sen sijaan ole nähnyt, että loputon "empatia" ja surkuttelu olisi tässä auttanut, vaan se lähinnä passivoi ja kroonistaa potilaita ja saa heidät uskomaan, että heillä ei ole toivoakaan, koska ovat niin sairaita ja kaikki on jo pilalla, kun silloin joskus ennen kävi näin.

Traumaterapia on nykyään hirvittävän muodikasta ja sen liepeillä on todella hurjaakin menoa. Sen tiettyihin muotoihin juuri liittyy tämä loputon menneessä rypeminen ja sääli terapeutin taholta eteen päin katsomisen sijasta. Tässä tarina sieltä ääripäästä: https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/nooran-monta-minaa

Empatia ei ole sääliä. Empatia nimenomaan on parhaimmillaan sitä, että pystyy tukemaan ja auttamaan sitä toista ottamaan ne omat vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Useinkaan mielenterveyspotilailla ei ole kyse siitä, että nämä eivät haluaisi tai uskaltaisi muuttaa elämää, vaan on rajoitteita ja voimavarojen puutteita, jolloin ei ole kykyä tai realistisia mahdollisuuksia parantaa omaa elämää. 

Empatia ei ole tosiaan sääliä, mutta juuri sitä sääliä ja surkuttelua ja toisaalta kehumista monet "empatiaa" hoitotahoilta kaipaavat itseasiassa hakevat. He haluavat kuulla, että heille on tapahtunut kauheita, mikään huono asia heidän elämässään ei ole heidän vikansa, että he ovat erinomaisia ja ainutlaatuisia ja poikkeuksellisen herkkiä ja lahjakkaita ihmisiä ja ympäristö ei vain osaa käsitellä heitä eikä käsitä heidän ainutlaatuisuuttaan.

On helppoa kertoa potilaalle, mitä hän haluaa kuulla, paljon vaikeampaa on motivoida häntä parempiin terveystottumuksiin olis kyse sitten somatiikasta tai psykiatriasta. Imartelu on ihan käypä keino voittaa potilaan luottamus, mutta pelkkä sääli ja imartelu ei potilasta auta, koska se motivointi muutokseen olisi se asian pihvi.

Luulenpa, että jos tuo työ ei kiinnosta ja näet potilaat vaan asennevammaisina, niin kannattaa vaihtaa alaa. Ei tuolla pakko ole olla töissä.

Itselläni on paranoidi skitsofrenia ja olen ollut osastollakin. Ei siellä näkynyt asennevammaisia potilaita. Monet puhuivat itsekseen, kuulivat ääniä, näkivät halluja jne. Kyllä varmaan itse kullakin on omat ongelmansa, vaikka ne päällepäin saattaisivat näyttää "asenneongelmalta".

Mielestäni hoitajat olivat ammattitaitoisia ja henkilökunta muutenkin hyvää. Porukka auttoi ja oli hyvin joustavaa tilanteessani.

Järkiini tulin ehkä puolen vuoden/vuoden päästä lääkkeiden aloituksesta ja harhat väistyivät.

Itse asiassa on aika merkillistä, kuinka aina puhutaan vain siitä, kuinka negatiivinen minäkuva mielenterveysongelmaisilla on. Kun oikeastaan voisi ennemminkin sanoa, että se usein on ailahteleva ja epärealistinen. Välillä ollaan vakuuttuneita, että ollaan maailmankaikkeuden paskimpia ihmisiä ja olisi kaikille paras, jos kuolisi ja toisena hetkenä ollaan sitä mieltä, että ollaan erityisen spesiaali herkkiä, älykkäitä ja intuitiivisia. Molemmat ihan yhtä epärealistisia ajatuksia. Ei ole hyväksi, joskumpaakaan ääripäätä muiden taholta pönkitetään.

Ei saa sanoa, että juu, oletkin ihan paska, viillä seuraavalla kerralla ranteesi näin päin äläkä taas noin päin, millä et henkeä saa pois. Mutta ei myöskään pitäisi pönkittää epärealistisen positiivista minäkuvaa, vaan tukea sitä ihmistä ymmärtämään, että on vahvuuksia ja heikkouksia ja on tehnyt sekä hyviä että huonoja valintoja ja itsellä niistä on vastuu ja itse elämäänsä voi vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa on aika merkillistä, kuinka aina puhutaan vain siitä, kuinka negatiivinen minäkuva mielenterveysongelmaisilla on. Kun oikeastaan voisi ennemminkin sanoa, että se usein on ailahteleva ja epärealistinen. Välillä ollaan vakuuttuneita, että ollaan maailmankaikkeuden paskimpia ihmisiä ja olisi kaikille paras, jos kuolisi ja toisena hetkenä ollaan sitä mieltä, että ollaan erityisen spesiaali herkkiä, älykkäitä ja intuitiivisia. Molemmat ihan yhtä epärealistisia ajatuksia. Ei ole hyväksi, joskumpaakaan ääripäätä muiden taholta pönkitetään.

Ei saa sanoa, että juu, oletkin ihan paska, viillä seuraavalla kerralla ranteesi näin päin äläkä taas noin päin, millä et henkeä saa pois. Mutta ei myöskään pitäisi pönkittää epärealistisen positiivista minäkuvaa, vaan tukea sitä ihmistä ymmärtämään, että on vahvuuksia ja heikkouksia ja on tehnyt sekä hyviä että huonoja valintoja ja itsellä niistä on vastuu ja itse elämäänsä voi vaikuttaa.

Mikä se realistinen ajatus on?

Saatat kokea väärin potilaan kertomat asiat.

Oma terapeuttini oli vielä kovin lapsen kengissä alallaan. Teki olettamuksia ja ne olivat vääriä, koska ei kysynyt potilaalta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.

Potilaat usein kuvittelevat että ”empatia” heidät parantaa ja he haluaisivat loputtomasti velloa itsesäälissä ja haluaisivat jonkun myötäelävän kurjuuttaan. Heidän mielestään hoitaja on silloin hyvä jos hän vaan jaksaa kuunnella. Totuus kuitenkin on että ei ne ongelmat siitä miksikään muutu vaikka niistä kuinka jaarittelisi.

Itse asiassa kun pääsee puhumaan niistä vaikeista asioista ääneen, niin se monesti auttaa jäsentämään niitä eri näkökulmista. Toki psyykkinen työ usein on aika hidasta, koska ongelmat ovat kulkeneet mukana pitkään ja vaikuttavat monin eri tavoin.

T: mt-potilas

Kyllä ne, jotka pitävät empatiaa säälinä ja vellomisena ,ovat mielestäni itse hoidon tarpeessa. 

Empatia on sitä, että kohdataan ihminen aidosti. Osataan sen verran asettua hänen asemaansa, että nähdään, miten hänet saadaan tuettua ylös kuopastaan ja osataan riittävästi hahmottaa, miltä hänestä tuntuu ja mitkä hänen kipukohtansa ovat. 

Empatia on lähes yhtäläisyysmerkit rakkaudelle. Tuskainen ihminen on tosi yksin ja voi tuntea, ettei kukaan ymmärrä. Jos terapeuttikin vaan kokee, että toinen on uhriutunut ja laiska, ei sillä saavuta yhtään mitään, korkeintaan pahentaa asiaa. 

Kun itse olen rämpinyt vaikeiden vuosien läpi, sen erottaa todella selvästi, kuka kohtaamisissa on aidosti empaattinen, kuka latelee liturgiaa (otan osaa tms. vailla sen syvempää tunnetta) ja kuka ei tajua tilannetta lainkaan. Empatia todella rakentaa ja vahvistaa. Kun sitä kokee, saa voimaa ottaa uusia askelia ja kun sitä kokee riittävästi, on lopulta eheytynyt. Ja se avaa myös aidon keskusteluyhteyden. Yksinäisyys - fyysinen ja henkinen - tappaa. 

Lisään vielä (445), että minua on korjannut eniten se, että joku on ihan sydämestään sanonut, että on ajatellut minua paljon ja sitä, miten olen pärjännyt tms. En ole kokenut sitä vellomiseksi vaan asiaksi, että joku tunnistaa ja tunnustaa tilanteen. Minulla on lupa tuntea ne tunteet, joita olen tuntenut - joku toinenkin samassa tilanteessa olisi tuntenut samoin, minussa ei ole vikaa. Ja lopulta on saanut tunnettua ne tunteet ja käsiteltyä asiansa ja on vakaalla ja pitävällä pohjalla aidosti vapaa ja onnellinen ilman haudattuja ja kiellettyjä tunteita. 

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa, että jos tuo työ ei kiinnosta ja näet potilaat vaan asennevammaisina, niin kannattaa vaihtaa alaa. Ei tuolla pakko ole olla töissä.

Itselläni on paranoidi skitsofrenia ja olen ollut osastollakin. Ei siellä näkynyt asennevammaisia potilaita. Monet puhuivat itsekseen, kuulivat ääniä, näkivät halluja jne. Kyllä varmaan itse kullakin on omat ongelmansa, vaikka ne päällepäin saattaisivat näyttää "asenneongelmalta".

Mielestäni hoitajat olivat ammattitaitoisia ja henkilökunta muutenkin hyvää. Porukka auttoi ja oli hyvin joustavaa tilanteessani.

Järkiini tulin ehkä puolen vuoden/vuoden päästä lääkkeiden aloituksesta ja harhat väistyivät.

Joo no, mene katsomaan mielialahäiriö puolelle niitä epävakaita jotka ramppaa kodin ja osaston väliä vuodesta toiseen ja on aina vaan sitä mieltä että he ovat väärinkohdeltuja ja kaikki paha on muiden syytä. Itsellä ei mitään vastuuta mistään ja tietenkin hoitajat on huonoja kun ei kuuntele niitä ikuisuus-jaaritteluita miten huonosti kaikki on. Psykoosi-osasto onkin ihan eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Kuka voi ”parantaa” asennevamman?

Ei mitenkään. Siksi ne turhaan viekin resursseja oikeasti sairailta. Osastolle tulee ihan oikeasti sairaita jotka myös hyötyvät saamastaan hoidosta, mutta on ihan totta kuten ap sanoi että osalla kyse on vaan huonosta asenteesta, itsekkyydestä ja k***päisestä luoneesta. Ei kyllä riitä säälipisteet ja empatia esimerkiksi äideille jotka kohtelevat omia pieniä lapsiaan huonosti ja tulvat sitten osastolle itkemään miten rankkaa heillä itsellään on. Lapsista ei mitään huolta vaikka heidät on juuri otettu kiireellisesti huostaan ”ihanien” vanhempiensa laiminlyönnin vuoksi. Itse pitäisi aina vaan saada ymmärrystä ja sääliä. Yksikin tällainen äiti pelaili jo ensimmäisenä iltanaan osastolla iloisesti naureskellen lautapelejä toisten potilaiden kanssa vaikka samana päivänä oli heittänyt alaikäisen lapsensa ulos pakkaseen ja ottanut häneltä avaimet pois. Ilmoittanut vielä ettei kotiin ole enää tulemista. Hitto mitä sakkia! Ei kaikkea voi eikä tarvitse ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä (445), että minua on korjannut eniten se, että joku on ihan sydämestään sanonut, että on ajatellut minua paljon ja sitä, miten olen pärjännyt tms. En ole kokenut sitä vellomiseksi vaan asiaksi, että joku tunnistaa ja tunnustaa tilanteen. Minulla on lupa tuntea ne tunteet, joita olen tuntenut - joku toinenkin samassa tilanteessa olisi tuntenut samoin, minussa ei ole vikaa. Ja lopulta on saanut tunnettua ne tunteet ja käsiteltyä asiansa ja on vakaalla ja pitävällä pohjalla aidosti vapaa ja onnellinen ilman haudattuja ja kiellettyjä tunteita. 

Kun nyt oikeasti pysähtyisit miettimään, miten ja missä yhteyksissä käytät sanaa "aito", saattaisi mielesi avartua.