Lue keskustelun säännöt.
Psykiatrisessa sairaanhoidossa näkee miten huono asenne ihmisillä on
Sairaanhoitaja
19.12.2018 |
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Kommentit (458)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä psyyken puolen diagnooseissa on se erikoisuus että diagnoosi muuttuu ja vavaihtelee aina lääkärin vaihtuessa. Ovat siis tulkinnanvaraisia diagnooseja, eli riippuvat siitä, keneltä asiaa kysytään. Syöpien kohdalla näin ei ole.
No, onneksi näin ei kuitenkaan ole kuin sinun mielikuvituksessasi.
Tuo väite ei ole vale. Psykiatrisia sairauksia ei voi todentaa minkäänlaisin luotettavin testein, ne eivät siis ole ns. oikeita sairauksia joita voidaan tehokkaasti ja täsmällisesti hoitaa. Ne todellakin perustuvat psykiatrien omiin, henilökohtaisiin näkökulmiin. DSM on psykiatrien Raamattu, joiden diagnooneista on päätetty psykiatrien kesken. Tästä kertoo mm. James Davies kirjassaan. Koko psykiatria on ihan totaalista pseudotiedettä.
Kyllä nykytutkimuksella pystytään esim. aivojen kuvantamisella ja välittäjäaineenvaihduntaa testaamalla diagnosoimaan mielisairauksia. Ennen ei pystytty, mutta kehitys kehittyy. Sairauksillahan on aina fyysinen vaste elimistössä, eikä ole vain ajatusten häiriöitä, kuten ennenvanhaan kuviteltiin.
Mutta ei testata. Diagnoosi arvotaan oirepohjaisesti hatusta, ja sitten "hoidetaan",
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Terveet" äänestävät nat*ipuolueita (kokoomus, siniset, persut, keskusta, rkp) jotta mt-ongelmaiset eivät saisi asianmukaista hoitoa vaan jatkuvaa henkistä kidutusta ja myrkyttämistä väärillä lääkkeillä. Eivät suostu eutan*siaa sallimaan koska silloin loppuisivat ihmiset joita potkia ja hyväksikäyttää.
Empatia on tosiaan tutkitusti yksi keskeinen osa psykiatrista hoitoa. Terapeutti ei kuitenkaan voi koskaan olla pelkkä empaattinen ymmärtäjä, joka ottaa vastaan kaiken aivan suodattamatta ja toisaalta antaa pohjattomasti kaikkea sitä, mistä ihminen on lapsuudessa jäänyt paitsi.
Yksikään ihannevanhempi ei ole pelkästään empaattinen ja yliymmärtäväinen. Niistä lähtökohdista oikeastaan meillä on tänä päivänä #metoot ja tällaiset. Lapselle tulee opettaa, missä omat vastuut ja rajat kulkevat. Lapselta kaikenlaisen käytöksen ymmärtävät vanhemmat voivat olla aivan yhtä huonot kuin väkivaltaiset ja uhkaavat vanhemmat.
Persoonallisuushäiriöisillä ihmisillä on usein vähän sitä taipumusta, että on hyvät, pahat ja rumat. On vain hyvät ja huonot terapeutit, eikä pystytä näkemään sitä, että samassa ihmisessä voi olla yhtä aikaa hyviä ja huonoja puolia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa lapsuutta ei voi korjata, ja kiintymyssuhteen ongelmatkin voivat joillakin estää parantumisen, jos ihminen näkee voimakkaasti ongelmiensa syyn muissa tai toivoo saavansa jatkuvasti pelkästään kaikkea sitä, mistä jäi lapsena paitsi.
Ihmisen ymmärtäminen on aina tärkeää. On myös olennaista hahmottaa, mitä ongelmien taustalla on. Mutta empatialla on oma osansa, eikä se yksin edistä tilannetta silloin, kun mietitään, kuinka pärjätään itsensä, muiden ja hankalan menneisyyden kanssa.
On ihmisiä, jotka eivät kykene koskaan katsomaan itseään. Sellaisilla vuosien terapiakin menee luonnollisesti hukkaan, koska kukaan ulkopuolinen ei voi ratkaista ihmisen ongelmia tai antaa edes suoria käytännöllisiä vinkkejä.
Terapiallahan ne kiintymyssuhteen vauriot juuri korjataan! Mikäli terapeutti on siis ammattitaitoinen, eikä hänellä ole vähääkään näitä sairaita asenteita ja ennakkoluuloja, joita ketjussa on tullut ilmi. Tottakai halutaan "sille tietylle terapeutille", ei terapeutti ole mikään bussikuski jossa on ihan sama kuka se on! Jotta voi korjata edes vähän lapsuuden ja nuoruuden vuosikausien sairaista vuorovaikutussuhteista, ei tietenkään voi olettaa, että kaikki korjaantuu kolmessa vuodessa ja vielä siten, että terapeutti ei edes ymmärrä asiakkaansa ongelmia millään tavalla! "Lapsuutta ei voi korjata" - oletteko arvoisat hoitajat koskaan edes kuulleet termiä korvaava kokemus? Mitä teidän koulutukseen oikein sisältyy?
Tuot esille tärkeitä asioita. Itse kuitenkin hain tuossa sitä, että kaikki ihmiset eivät sovellu psykoterpiaan.
Juu ei sovellu, mutta todella leimaavaa ja vaarallista väitt, että potilaistanne suuri osa on sellaisia, jotka ei sinne sovellu! Kun se soveltumattomuus koskee lähinnä jotain psykopaatteja.
Jos ei ole kykyä todelliseen introspektioon, ei hyödy terapiasta mitenkään.
Itse tunnen yhden mielenterveysongelmaisen naisen. Hän on käynyt kahteenkin otteeseen 3 v terapian. Mikä ei auta. Miksi? Koska hän haluaa puhua ankeasta lapsuudestaan ja narskusta eksästä, sen sijaan että pohtisi "Mitä voisin tehdä että elämäni olisi parempaa?"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrisella puolella on tosiaan aika iso, ja hirvittävän turhauttava, potilasjoukko, jotka tasan tarkkaan tietävät, mitä palveluita haluavat. Lääkkeistä kelpaavat bentsot (niiden haittavaikutuksista ei olla), muut eivät. Vaikuttavista lääkkeettömistä hoitomuodoistakaan valtaosa ei kelpaa. Masennus- ja ahdistuskoulut, päiväsairaalat yms. ovat ehdoton ei, ei, pitkä terapia yleensä kelpaa, mutta terapeuteissa on aina vikaa, kun eivät ole tarpeeksi ymmärtäväisiä. Tai ainakin terapeutin pitäisi olla just se yks traumaterapeutti. Ja kun kolme vuotta terapiaa on takana ja mitään edistystä parempaan ei ole tapahtunut, tarvittaisiin toki lisää terapiaa, koska kyllä se "auttaa", vaikka kolmen vuoden kokeilulla ei olekaan auttanut, vaan tilanne on jopa pahentunut.
Oikeasti siis halutaan lähinnä joku, jonka on pakko myötätuntoisesti kuunnella, kun potilas kertoo, kuinka pahasti häntä on kohdeltu ja kuinka hän on olosuhteiden uhri. Sinänsä monia on kohdeltukin pahasti, mutta ei kukaan niitä pahasti kohteluja voi enää muuksi muuttaa, joten paremman elämän avaimet ovat muualla kuin siinä, että saa 10 000 kerran kertoa, kuinka äiti, isä, sisarus, luokkakaveri, puoliso tms. teki pahasti ja nyt on koko elämä pilalla ja se on sen pahantekijän syy.
Juuri näin!
Ja mitkähän ovat ne paremman elämän avaimet? "Esitä ettet enää välitä" ei riitä vastaukseksi. Riippuvuuksia esimerkiksi on hankala purkaa ellei päästä käsiksi niihin syihin, jotka ovat olleet riippuvuuden syntymisen taustalla.
Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.
Ratkaisu ei ole se, että käytetään terapeuttia jonain ihanneäidin korvikkeena ja paijausautomaattina, vaan opitaan löytämään ne keinot, jolla itsensä hoitaminen, huolenpito, lohduttaminen, rauhoittaminen ja "paijaaminen" onnistuu ihan itse. Sen jälkeen jos vielä oppii, miten lohduttaa ja paijata toista, niin on mahdollisuus esimerkiksi terveeseen parisuhteeseen, jossa saa toiseltakin sitä huolenpitoa tasa-arvoisesti itse annetun huolenpidon kanssa.
No voi herran tähden, sitä varten sen terapeutin pitääkin nuo taidot asiakkaalle opettaa, kun tällä ei niitä valmiiksi ole! Ja kyllä terapeutti on nimenomaan usein vanhemman korvike, eli opettaa asiakkaalle ne taidot, jotka tämän olisi pitänyt saada vanhemmiltaan, kuten vaikka se kyky arvioida omia tunteita ja ajatuksia ja rauhoittaa itseä. Sitä varten ne terapeutit on nimenomaan olemassa!
Toki, mutta potilaalla pitää olla halu opetella ja itse oppia. Terapeutti ei voi kaataa päähän tuota osaamista sen enempää kuin kieltenopettaja voi opettaa vierasta kieltä, jos oppilas ei itse opiskele. Ongelmana molemmissa vain tuppaa olemaan se, että sitä omaa osuutta ei haluta tehdä, vaan terapiassa halutaan, että se terapeutti jotenkin vain taianomaisesti siirtäisi ne taidot tai vielä mieluummin vain loputtomasti ymmärtäisi, paijaisi ja kertoisi, kuinka arvokas ja hieno ihminen ja muutenkin tosi taitava ja herkkä ja korkeammalla tasolla kuin muut potilas on.
Jos terapeutti esimerkiksi vaatii, että potilas tekisi terapiassa sovitut tehtävät ja kokeilisi terapiassa keksittyjä asioita käytännössä, on terapeutti ihan ilkeä, ei ymmärrä mitään ja pitää vaihtaa. Näitä potilaita on valitettavasti tosi paljon. Sitten on kolme vuotta terapia-aikaa käytetty neljän eri terapeutin kanssa ja mitään ei ole saavutettu, mutta varmasti jossain olisi se täydellinen terapeutti, joka heidät parantaisi, jos vain saa lisää rahaa terapiaan ja elämiseen.
Olispa minullakin terapeutti joka antaisi tehtäviä. Oli vähän tylsää puhua kolme vuotta ihmiselle joka enimmäkseen vaan sanoi "Niin" ja jos itkin, hengitti puuskuttaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vain vahvistaa huonoja käsityksiä psyk hoitajista.
Tämä ketju osoittaa, millaista VÄÄNTÖÄ hoitajan työ joidenkin potilaiden kanssa on. Kaikki tiedetään paremmin, hoitotoimenpiteet ja hoitavat henkilöt halutaan valita kuin joulumarkkinoiden myyntikojuista, sitoudutaan niihin asioihin, mitkä sattuvat miellyttämään. Kirsikkana kakussa sekoilu ihmissuhteissa, vanhemmuudessa ja talousasioissa. Toki potilaina on myös ihmisiä, joiden kanssa on aidosti mukava tehdä työtä, nämä usein luottavat hoitotahoon, sitoutuvat hoitoon ja yrittävät itse. Ja usein paranevat, jos eivät täydellisesti, ainakin mielekkääseen elämään.
Tämä on vähän jännä kommentti. Totta kai ihminen, joka hakeutuu yksityiseen terapiaan ja jopa maksaa siitä haluaa, että kemiat kohtaavat terapeutin kanssa. Ja hyvin harvan kanssa ne valitettavasti kohtaavat. Itselläni kävi hyvä tuuri, kun löytyi kerrasta huippu terapeutti. Eli ihmisellä on todellakin oikeus valita se terapeutti kenen kanssa lähtee terapiatyöhön.
Tutkimukset sitäpaitsi osoittavat että terapian onnistumisen kannalta tärkeintä on se, että kemiat kohtaa. Terapiasuuntauksella ei ole mitään merkitystä.
Tutkimukset myös osoittavat että masennuslääkkeiden teho on jokseenkin sama kuin plasebon. Tämän takia moni ei enää viidennen lääkekokeilun jälkeen viitsi niitä syödä. Jos sivuvaikutuksena on vaikkapa jatkuva ripuli tai niin pahat levottomat jalat ettei saa nukuttua, ei lääkettä voi syödä edes sitä aikaa minkä vasteen kehittyminen vaatisi. Jos olisi kehittyäkseen.
Vierailija kirjoitti:
Empatia on tosiaan tutkitusti yksi keskeinen osa psykiatrista hoitoa. Terapeutti ei kuitenkaan voi koskaan olla pelkkä empaattinen ymmärtäjä, joka ottaa vastaan kaiken aivan suodattamatta ja toisaalta antaa pohjattomasti kaikkea sitä, mistä ihminen on lapsuudessa jäänyt paitsi.
Yksikään ihannevanhempi ei ole pelkästään empaattinen ja yliymmärtäväinen. Niistä lähtökohdista oikeastaan meillä on tänä päivänä #metoot ja tällaiset. Lapselle tulee opettaa, missä omat vastuut ja rajat kulkevat. Lapselta kaikenlaisen käytöksen ymmärtävät vanhemmat voivat olla aivan yhtä huonot kuin väkivaltaiset ja uhkaavat vanhemmat.
Persoonallisuushäiriöisillä ihmisillä on usein vähän sitä taipumusta, että on hyvät, pahat ja rumat. On vain hyvät ja huonot terapeutit, eikä pystytä näkemään sitä, että samassa ihmisessä voi olla yhtä aikaa hyviä ja huonoja puolia.
Minusta tuo viimeinen osio on aika looginen. Pers.häiriöisenä minä näen itsenikin hyvin karrikoidusti joko todella hyvänä tai todella pahana riippuen tilanteesta. Useimmiten tosin jälkimmäistä. Se mustavalkoisuus on usein osa ongelmaa ja laajenee muuhunkin elämään ja maailmankuvaan. Ja kuten näkyy että vaikka olen tietoinen asiasta niin se ei vielä ole tarpeeksi asian sisäistämiseen koska omat kokemukseni tukevat tuota mustavalkoista näkemystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutissa ei vaan riitä että on yhtä paljon hyviä ja huonoja puolia vaan se on varsinkin vaikeammissa häiriöissä yhtä tärkeää kuin puolison valinta. Ei puolisoakaan valita siten että joo, toi on vähän lyhyt, mutta sil on paksut hiukset- kyllä niiden kemioiden pitää kohdata. Kyseessä on yksittäisten traumojen/oireiden jne lisäksi aiempia, usein jo vauvasta lähtien koettujen vahingollisten ihmissuhteiden korvaava vuorovaikutuskokemus, ei mikään mekaaninen suoritus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa lapsuutta ei voi korjata, ja kiintymyssuhteen ongelmatkin voivat joillakin estää parantumisen, jos ihminen näkee voimakkaasti ongelmiensa syyn muissa tai toivoo saavansa jatkuvasti pelkästään kaikkea sitä, mistä jäi lapsena paitsi.
Ihmisen ymmärtäminen on aina tärkeää. On myös olennaista hahmottaa, mitä ongelmien taustalla on. Mutta empatialla on oma osansa, eikä se yksin edistä tilannetta silloin, kun mietitään, kuinka pärjätään itsensä, muiden ja hankalan menneisyyden kanssa.
On ihmisiä, jotka eivät kykene koskaan katsomaan itseään. Sellaisilla vuosien terapiakin menee luonnollisesti hukkaan, koska kukaan ulkopuolinen ei voi ratkaista ihmisen ongelmia tai antaa edes suoria käytännöllisiä vinkkejä.
Terapiallahan ne kiintymyssuhteen vauriot juuri korjataan! Mikäli terapeutti on siis ammattitaitoinen, eikä hänellä ole vähääkään näitä sairaita asenteita ja ennakkoluuloja, joita ketjussa on tullut ilmi. Tottakai halutaan "sille tietylle terapeutille", ei terapeutti ole mikään bussikuski jossa on ihan sama kuka se on! Jotta voi korjata edes vähän lapsuuden ja nuoruuden vuosikausien sairaista vuorovaikutussuhteista, ei tietenkään voi olettaa, että kaikki korjaantuu kolmessa vuodessa ja vielä siten, että terapeutti ei edes ymmärrä asiakkaansa ongelmia millään tavalla! "Lapsuutta ei voi korjata" - oletteko arvoisat hoitajat koskaan edes kuulleet termiä korvaava kokemus? Mitä teidän koulutukseen oikein sisältyy?
Tuot esille tärkeitä asioita. Itse kuitenkin hain tuossa sitä, että kaikki ihmiset eivät sovellu psykoterpiaan.
Juu ei sovellu, mutta todella leimaavaa ja vaarallista väitt, että potilaistanne suuri osa on sellaisia, jotka ei sinne sovellu! Kun se soveltumattomuus koskee lähinnä jotain psykopaatteja.
Jos ei ole kykyä todelliseen introspektioon, ei hyödy terapiasta mitenkään.
Itse tunnen yhden mielenterveysongelmaisen naisen. Hän on käynyt kahteenkin otteeseen 3 v terapian. Mikä ei auta. Miksi? Koska hän haluaa puhua ankeasta lapsuudestaan ja narskusta eksästä, sen sijaan että pohtisi "Mitä voisin tehdä että elämäni olisi parempaa?"
Itse potilaana toivoisin ammattiauttajan ottavan ohjaavan roolin. Jos terapiasuunta on tiedossa, on myös tiedossa mitä esim. 50 käynyikerran aikana on tarkoitus läpikäydä. Kun terapialle annetaan raamit, on helpompi ymmärtää sitä, sitoutua siihen ja luottaa terapeutin.ammatyimaisuuteen.
Omalla kohdalla terapia on ollut hahmoton asia. Olen käynyt viikottain tilittämässä jostain asiasta, eikä oikein ole auennut mihin sillä pyritään.
Onhan kirjoissakin sisällysluettelot, joista näkee suurinpiirtein mitä seuraavat 300suvua käsittelee ja aiheeseen voi sieltä orientoitua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
7days a week kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ilkeä luonne.
Onko se psykiatrinen sairaus.
Se ja katkeruus paskasta elämästä ilman lomia ja joulua ..häiritsee elämään.
Yrittäjä, töissä joka v.tun päivä
Kyky reflektoida myös ja ennen kaikkea omaa osuuttaan ja osallisuuttaan omaan elämäänsä, ymmärrys, että juuri itsellä on ne ratkaisut ja halu parantaa sitä omaa elämäänsä ja tehdä sen eteen konkreettisia asioita ja poistua omalta mukavuusalueelta.
ööh teen joka päivä töitä ja hymyilen asiakkaille
mitä vielä?
Tee kiitollisuus harjoituksia esim:
1. Kiitos että minulla on työpaikka
2. kiitos että olen terve
3. kiitos että minulla on ruokaa
Afrikassa lapset näkee nälkää, voisit esim auttaa heitä:)
Oikein rauhaisaa joulua sinulle
tässäpä ouva teksti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveyspuolella on tosiaan suurehko kuolleisuus monessakin sairaudessa. Ongelma on siinä, että potilaat eivät suostu hoitamaan sairauttaan. Kuolemanriskistä huolimatta ei hyväksytä mitään ikävältä tuntuvia hoitoja, lääkkeiltä ei hyväksytä vähäisiäkään haittavaikutuksia, paitsi jos niistä samalla saa suuren välittömän mielihyvän kokemuksen, jolloin millään haittavaikutuksilla ei ole väliä jne.
On ihan uskomatonta, miten samat lääkkeet juuri mielenterveyspotilaille aiheuttavat niin kestämättömät sivuvaikutukset ja somaattisesti sairaille vain vähäisiä. Beta-salpaajia syö puoli Suomea, mutta ahdistukseen käytettynä sivuvaikutukset ovat sietämättömät, puhumattakaan epilepsialääkkeistä jne. Ja tosiaan, joku myöntää olevansa hengenvaarallisesti sairas, mutta lääkettä ei voi edes harkita, koska joku kummin kaima tai keskustelupalstalla joku oli lihonut muutaman kilon tai libido kärsinyt. Nimenomaan asennevammasta siinä on kysymys. Jos on sairas, silloin se sairaus pitää hyväksyä ja hyväksyä sekin, että sen hoitamiseswsa pitää nähdä vaivaa ja siinä voi olla ikäviäkin puolia.
Ongelma psyykelääkkeissä on se, että niiden apu voi olla hyvin vähäistä, ja potilas itsekin tietää, että tarvitsee esim pitkäkestoista psykoterapiaa eikä lääkitystä, jonka on ihan itse kokeilemalla todennut tehottomaksi, ja lisäksi muuttunut normaalipainoisesta merkittävästi ylipainoiseksi esidiabeetikoksi.
Paitsi ettei terapialla voi hoitaa mielisairautta, eikä edes p-häiriötä, jolle p-häiriöinen itse ymmärrä olevansa p-häiriöinen. Terapialla voidaan antaa työkaluja selviämiseen tilanteista, valaa uskoa paremmasta huomisesta jne, mutta kukaan, joka on oikeassa terapiassa käynyt, ei voi väittää ettei mitään tarvitse itse tehdä. Avaimet terapiassa on AINA potilaalla itsellään. Terapia voi auttaa ymmärtämään ja näkemään ne omat ajatusvirheet, ja väärät luulot, ja huonot ajatuspolut, mutta ihmisen pitää itse kyetä lopettamaan haitallinen toiminta.Sitten pitää muistaa että kaikilla "ei ole koskaan tarpeeksi turvallinen olo" itsensä auttamiseen, joten hän jää sitten vellomaan kunnes ottaa avun vastaan itse, tai elää lopun elämäänsä avutta, koska ei ota sitä vastaan syyst x,y ja z.
x y z kissa kävelee antimateriaa pitkin 3D taivaaseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketään ei oikeasti kiinnosta, mitä sinulle tehtiin lapsena, miten huonosti sinua kohdeltiin tai laiminlyötiin. Monia kiinnostaa se ilmainen raha, jota läsnäolosta saa kun sinä puhut.
Kannattaisi kiinnostaa ettei kymmenien ihmisten tarvitsisi kärsiä. Mutta eihän pyhillälehmillä riitä ajatuksen juoksu kovin pitkälle. Mani mani mani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrisen hoidon suurimpia rasitteita on päihdeongelmat. Lähes joka ikisellä osastohoitoon tulevalla on nykyään päihdeongelma, joka sitten pahentaa ja laukaisee psykooseja. Alan henkilökunnan kesken usein vitsaillaankin, että on ikävä ns. "vanhan ajan hulluja", jotka olivat rehellisesti sekaisin, mutta eivät mitään päihdeongelmaisia venkuloita. Heitä pystyi sitten hoitamaankin, koska he eivät alkaneet heti hoidon päätyttyä tai sen aikana narkkaamaan ja vetämään itseään uudestaan sekaisin. Nykyäänhän se menee niin, että ne harvat, jotka osastolle pääsevät, narkkaavat itsensä uudestaan psykoosiin heti kun ovesta pihalle pääsevät. Sitten taas uusi hoito, ulos, uusi hoito, ulos.. jne. Lienee tarpeetonta mainitakaan, että aika monella näistä on myös persoonallisuushäiriö, mikä entisestään mutkistaa asioita. Toinen fakta on se, että tämän porukan vuoksi hyvin moni apua tarvitseva "hiljainen" jää ilman pätevää hoitoa.
Turha ymmärtää näitä viestejä väärin. Tässähän nimenomaan halutaan kohdentaa hyvä hoito niille, jotka sitä tarvitsevat. Ikävä kyllä nyt on niin, että nämä järjestelmää kuormittavat, hoitoonsa sitoutumattomat tyypit vievät paikkoja niiltä, jotka niitä kipeästi tarvitsisivat. Mutta heidät jätetään oman onnensa nojaan omaan asuntoonsa pilleripurkin kanssa. Resursseja ei riitä.
Mulla on nykyisin mustaa valkoisella että oli jo päiväkoti ikäisestä lähtien kaiken maailman mielen ongelmia jatkuvalla syötöllä kuten itsemurhajuttuja ynnä muuta jotka sitten diaknosoitiin "määrittämättömiksi käytöshäiriöiksi" tai jätettiin diaknosoimatta. Lapselle kun ei esimerkiksi sosiopaatin papereita tai kaksisuuntaisen mielialahäiriön papereita anneta perusteella "ettei henkinen kehitys vaarannu."
Päihteitä aloin käyttää vasta 15 vuotiaana, mutta silti kaikki ongelmat "kaikesta kaiken tietävien ammattilaisten" mielestä on aina päihteiden syytä. Joopa joo joten kun olen yrittänyt saada nyt aikuisena itelleni diaknoosia se aina kaatuu siihen että aletaan saarnata päihteistä ja sanomaan ettei ole muuta ongelmaa ja mulla palaa totaallisesti hermot. Esimerkiksi runsas päihteiden käyttö on kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epäsosiaallisen persoonallisuushäiriön oireita. No kuten sanoin nyt mulla on kymmenien ammattilaisten havaintoja vuosikausia ajalta ennen kuin tiesin mitä päihteet on joten eivät voi enää syyttää sokeasti päihteitä vaikka varmasti mieli tekisi.
Monet taistelut oon "ammattilaisten" kanssa käynyt joka ei ole johtanut mihinkään, mutta nyt olen hyvin varustautunut seuraavaan taisteluun.
Mitäs jos taistelisit itsesi eroon niistä päihteistä etkä asettuisi poikkiteloon niitä vastaan jotka yrittävät sinua auttaa? Nimittäin pohjalla olevaa häiriötä ei edes voida luotettavasti diagnosoida kun päihteet sotkevat aivokemiasi. Jos olet pitkään käyttänyt, ei voida tietää millainen persoonasi, mielialasi ja vointisi olisi ilman niitä. Valitettavasti et voi saada itseäsi parempaan kuntoon, ellet itse tee työtä sen eteen. On valehtelua itseä kohtaan ajatella että ”kunhan muut hoitavat ensin minut kuntoon ratkeaa päihdeongelmakin kuin itsestään, nyt en pysty”. Myös anorektikot usein ajattelevat että ensin masennus ja huono itsetunto tms pitää muiden pitää hoitaa kuntoon ja sitten syömiskäyttäytyminen ja anorektiset ajatukset korjaantuvat kuin itsestään. Ei. Se ei mene niin vaan potilaan pitää tulla siihen pisteeseen että pystyy itse tekemään muutoksia parantumisensa eteen. Muuten pystytään auttamaan vain sen verran että ihminen yritetään pitää elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se jännää, että nykyaikana suorastaan tuputetaan ajatusta "hae apua itsellesi" ja sitten kun niin tekee ja luulee tekevänsä oikein, onkin vastassa ihmisiä, jotka eivät suostu auttamaan, koska sulla on "huono asenne" ja sanotaan vaan että "auta itse itseäsi".
Onko tuo asennejuttu jokin muoti-ilmiö, joka leviää hoitajien keskuudessa? Sillä ei tunnu olevan juuri mitään todellisuuspohjaa, ja ehkä se on tarkoitettu sellaisten potilaiden leimaamiseen, joista hoitaja itse ei syystä tai toisesta pidä.
Jos nyt valitetaan psyykepotilaista, jotka haluavat rahaa tekemättä itse mitään, niin eikö aloittajan kaltainen hoitaja ole itse juuri samanlainen? Siis ei halua oikeasti auttaa ihmisiä, ja nostaa kuitenkin työstään palkkaa.
Suurin osa psyykkisistä ongelmista johtuu nimenomaan vääristyneestä minäkuvasta ja vääristä odotuksista. Jos et tätä ole koulutettuna ihmisenä ymmärtänyt, totean, että sulla on ihan väärä asenne, jonka saa ehkä korjattua, jos opiskelet lisää. Kaiken avain on kuitenkin sisäistäminen ja ymmärtäminen, oman ajattelun reflektointi ja vähittäinen korjaaminen. Tämä koskee tietysti potilaita siinä missä hoitajiakin.
Näin itse ajattelee näin, että jos masentuisin, niin aloittasin lääkkeet ja jatkaisin elämää. Hommat on hoidettava kuitenkin, oli olo mikä oli.
Vierailija kirjoitti:
Näin itse ajattelee näin, että jos masentuisin, niin aloittasin lääkkeet ja jatkaisin elämää. Hommat on hoidettava kuitenkin, oli olo mikä oli.
Kunnes tulee vakava masennus, etkä pysty tekemään mitään.
Vierailija kirjoitti:
On se jännää, että nykyaikana suorastaan tuputetaan ajatusta "hae apua itsellesi" ja sitten kun niin tekee ja luulee tekevänsä oikein, onkin vastassa ihmisiä, jotka eivät suostu auttamaan, koska sulla on "huono asenne" ja sanotaan vaan että "auta itse itseäsi".
Onko tuo asennejuttu jokin muoti-ilmiö, joka leviää hoitajien keskuudessa? Sillä ei tunnu olevan juuri mitään todellisuuspohjaa, ja ehkä se on tarkoitettu sellaisten potilaiden leimaamiseen, joista hoitaja itse ei syystä tai toisesta pidä.
Jos nyt valitetaan psyykepotilaista, jotka haluavat rahaa tekemättä itse mitään, niin eikö aloittajan kaltainen hoitaja ole itse juuri samanlainen? Siis ei halua oikeasti auttaa ihmisiä, ja nostaa kuitenkin työstään palkkaa.
Selvennys: psykiatrisilla potilailla on ihan oikea syy olla tekemättä töitä. Sen sijaan sairaanhoitaja, joka ei työaikana tee töitä, tekee väärin. Siis aloittajan kaltainen sairaanhoitaja tekee väärin, sekä potilaita että yhteiskuntaa kohtaan.
Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.
Mutta sitten pitää muistaa, että ihanneäiti on paitsi empaattinen ymmärtäjä myös vastuuttava ja itsenäiseen aikuiseen elämään rohkaiseva vanhempi. Osalla ihmisistä on ongelmia juuri sen vuoksi, etteivät heidän vanhempansa ole olleet tarpeeksi turvallisia ja jämäköitä.