Lue keskustelun säännöt.
Psykiatrisessa sairaanhoidossa näkee miten huono asenne ihmisillä on
Sairaanhoitaja
19.12.2018 |
Osa psyykkisesti sairaista on oikeasti sairaita, mutta joka päivä tapaan useita, joilla on vain huono asenne ja liian kovat vaatimukset.
Kaiken pitäisi tulla helposti, pitäisi saada työ ja koti jotka sopisi täysin omiin toiveisiin, ilman että itse tekee mitään. Pitäisi saada rahaa ja palveluita, mutta mitään velvollisuuksia ei saa olla. Lääkkeistä ei suostuta syömään kuin ne joista tulee välitön vaikutus. Kaikki on maailman ja yhteiskunnan syytä, mistään ei ole omaa vastuuta. Ei edes aaenteesta.
Näiden ihmisten takia oikeasti sairaat eivät pääse hoitoon jonojen ollesa valtavat.
Kommentit (458)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.
Oikeanlainen empatia on siis sääli, sääli, paijataan, paijataan-empatiaa? Potilaassa ei saa nähdä mitään hyvää tai mitään vahvuuksia tai mitään toivoa paremmasta, vaan tarkoitus on vain surkutella?
Oikeasti todella monilla mielenterveyspotilailla on hirveästi vahvuuksia ja voimavaroja ja moni todellakin pystyy muuttamaan elämäänsä parempaan, kun vain uskaltaa ottaa nuo vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Kertaakaan en sen sijaan ole nähnyt, että loputon "empatia" ja surkuttelu olisi tässä auttanut, vaan se lähinnä passivoi ja kroonistaa potilaita ja saa heidät uskomaan, että heillä ei ole toivoakaan, koska ovat niin sairaita ja kaikki on jo pilalla, kun silloin joskus ennen kävi näin.
Traumaterapia on nykyään hirvittävän muodikasta ja sen liepeillä on todella hurjaakin menoa. Sen tiettyihin muotoihin juuri liittyy tämä loputon menneessä rypeminen ja sääli terapeutin taholta eteen päin katsomisen sijasta. Tässä tarina sieltä ääripäästä: https://www.rapport.fi/journalistit/jani-kaaro/nooran-monta-minaa
Empatia ei ole sääliä. Empatia nimenomaan on parhaimmillaan sitä, että pystyy tukemaan ja auttamaan sitä toista ottamaan ne omat vahvuudet ja voimavarat käyttöön. Useinkaan mielenterveyspotilailla ei ole kyse siitä, että nämä eivät haluaisi tai uskaltaisi muuttaa elämää, vaan on rajoitteita ja voimavarojen puutteita, jolloin ei ole kykyä tai realistisia mahdollisuuksia parantaa omaa elämää.
Empatia ei ole tosiaan sääliä, mutta juuri sitä sääliä ja surkuttelua ja toisaalta kehumista monet "empatiaa" hoitotahoilta kaipaavat itseasiassa hakevat. He haluavat kuulla, että heille on tapahtunut kauheita, mikään huono asia heidän elämässään ei ole heidän vikansa, että he ovat erinomaisia ja ainutlaatuisia ja poikkeuksellisen herkkiä ja lahjakkaita ihmisiä ja ympäristö ei vain osaa käsitellä heitä eikä käsitä heidän ainutlaatuisuuttaan.
On helppoa kertoa potilaalle, mitä hän haluaa kuulla, paljon vaikeampaa on motivoida häntä parempiin terveystottumuksiin olis kyse sitten somatiikasta tai psykiatriasta. Imartelu on ihan käypä keino voittaa potilaan luottamus, mutta pelkkä sääli ja imartelu ei potilasta auta, koska se motivointi muutokseen olisi se asian pihvi.
Olet vastenmielinen ihminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, lääketiedekin on semmoista, että kirurgi tulee töihin kännissä ja tappaa potilaat! Tämä artikkeli todistaa että näin KAIKKI lääkärit toimii! Kauheaa! Ei kannata mennä lääkäriin!
https://www.cheatsheet.com/health-fitness/horror-stories-of-doctors-who…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa lapsuutta ei voi korjata, ja kiintymyssuhteen ongelmatkin voivat joillakin estää parantumisen, jos ihminen näkee voimakkaasti ongelmiensa syyn muissa tai toivoo saavansa jatkuvasti pelkästään kaikkea sitä, mistä jäi lapsena paitsi.
Ihmisen ymmärtäminen on aina tärkeää. On myös olennaista hahmottaa, mitä ongelmien taustalla on. Mutta empatialla on oma osansa, eikä se yksin edistä tilannetta silloin, kun mietitään, kuinka pärjätään itsensä, muiden ja hankalan menneisyyden kanssa.
On ihmisiä, jotka eivät kykene koskaan katsomaan itseään. Sellaisilla vuosien terapiakin menee luonnollisesti hukkaan, koska kukaan ulkopuolinen ei voi ratkaista ihmisen ongelmia tai antaa edes suoria käytännöllisiä vinkkejä.
Terapiallahan ne kiintymyssuhteen vauriot juuri korjataan! Mikäli terapeutti on siis ammattitaitoinen, eikä hänellä ole vähääkään näitä sairaita asenteita ja ennakkoluuloja, joita ketjussa on tullut ilmi. Tottakai halutaan "sille tietylle terapeutille", ei terapeutti ole mikään bussikuski jossa on ihan sama kuka se on! Jotta voi korjata edes vähän lapsuuden ja nuoruuden vuosikausien sairaista vuorovaikutussuhteista, ei tietenkään voi olettaa, että kaikki korjaantuu kolmessa vuodessa ja vielä siten, että terapeutti ei edes ymmärrä asiakkaansa ongelmia millään tavalla! "Lapsuutta ei voi korjata" - oletteko arvoisat hoitajat koskaan edes kuulleet termiä korvaava kokemus? Mitä teidän koulutukseen oikein sisältyy?
Tuot esille tärkeitä asioita. Itse kuitenkin hain tuossa sitä, että kaikki ihmiset eivät sovellu psykoterpiaan.
Juu ei sovellu, mutta todella leimaavaa ja vaarallista väitt, että potilaistanne suuri osa on sellaisia, jotka ei sinne sovellu! Kun se soveltumattomuus koskee lähinnä jotain psykopaatteja.
Jos ei ole kykyä todelliseen introspektioon, ei hyödy terapiasta mitenkään.
Itse tunnen yhden mielenterveysongelmaisen naisen. Hän on käynyt kahteenkin otteeseen 3 v terapian. Mikä ei auta. Miksi? Koska hän haluaa puhua ankeasta lapsuudestaan ja narskusta eksästä, sen sijaan että pohtisi "Mitä voisin tehdä että elämäni olisi parempaa?"
Ennen kuin on käsitellyt kaikki ongelmansa ei elämässä voikkaan mennä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Empatia on tosiaan tutkitusti yksi keskeinen osa psykiatrista hoitoa. Terapeutti ei kuitenkaan voi koskaan olla pelkkä empaattinen ymmärtäjä, joka ottaa vastaan kaiken aivan suodattamatta ja toisaalta antaa pohjattomasti kaikkea sitä, mistä ihminen on lapsuudessa jäänyt paitsi.
Yksikään ihannevanhempi ei ole pelkästään empaattinen ja yliymmärtäväinen. Niistä lähtökohdista oikeastaan meillä on tänä päivänä #metoot ja tällaiset. Lapselle tulee opettaa, missä omat vastuut ja rajat kulkevat. Lapselta kaikenlaisen käytöksen ymmärtävät vanhemmat voivat olla aivan yhtä huonot kuin väkivaltaiset ja uhkaavat vanhemmat.
Persoonallisuushäiriöisillä ihmisillä on usein vähän sitä taipumusta, että on hyvät, pahat ja rumat. On vain hyvät ja huonot terapeutit, eikä pystytä näkemään sitä, että samassa ihmisessä voi olla yhtä aikaa hyviä ja huonoja puolia.
Älä puhu asioista mistä et mitään ymmärrä.
Toisin sanoen teette turhaa työtä. :) Hanki toinen ammatti, jossa sinusta on jotain oikeaa hyötyä. Terveisin entinen psykiatrinen masennuspotilas, joka ei nykyään suostuisi kirveelläkään hakemaan psykiatrista apua, vaikka vaikea-asteinen masennus palaisi takaisin. Apu oli turhia pillereitä, jotka eivät auttaneet mihinkään, ja hoitajan tarjoamaa "ulkona on kaunis auringonpaiste" hömpänpömppää.
Vaikea masennus parantui pikkuhiljaa sairastamalla se ja löytämällä itse jotain merkitystä elämään, oli se tarkoitus aluksi vaikka niinkin turha kuin "kiva neuloa itselleen huivi". Nykyään takaisin työelämässä. Edelleen kaikki asiat elämässä vituttaa, mutta ainakaan en enää makaa vuoteenpohjalla syömättä ja peseytymättä pelkkää itsemurhaa ajatellen. Kiitos siitä ei kuulu psykiatriselle hoidolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.
Potilaat usein kuvittelevat että ”empatia” heidät parantaa ja he haluaisivat loputtomasti velloa itsesäälissä ja haluaisivat jonkun myötäelävän kurjuuttaan. Heidän mielestään hoitaja on silloin hyvä jos hän vaan jaksaa kuunnella. Totuus kuitenkin on että ei ne ongelmat siitä miksikään muutu vaikka niistä kuinka jaarittelisi.
Itse asiassa kun pääsee puhumaan niistä vaikeista asioista ääneen, niin se monesti auttaa jäsentämään niitä eri näkökulmista. Toki psyykkinen työ usein on aika hidasta, koska ongelmat ovat kulkeneet mukana pitkään ja vaikuttavat monin eri tavoin.
T: mt-potilas
Siihen ei tarvita koulutettua hoitajaa kuuntelemaan. Kenelle tahansa puhuminen ajaa saman asian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämän ketjun lukeminen tekee jotenkin surulliseksi, mutta ei varsinaisesti yllätä. On omakohtaista kokemusta tosi huonosti suhtautuvista psykiatrisista sairaanhoitajista. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se huono suhtautuminen minusta itsestäni. Tämän ketjun perusteella se ei johdukaan minusta, vaan näyttää olevan aika yleistä. Ongelmana tuntuu oikeasti olevan se, että psykiatriset sairaanhoitajat eivät kykene useinkaan oikeanlaiseen empatiaan, ja toisaalta se, että heillä ei ole tarpeeksi tietoa ihmisen psyyken toiminnasta tai siitä mistä psyykkiset häiriöt johtuvat.
Potilaat usein kuvittelevat että ”empatia” heidät parantaa ja he haluaisivat loputtomasti velloa itsesäälissä ja haluaisivat jonkun myötäelävän kurjuuttaan. Heidän mielestään hoitaja on silloin hyvä jos hän vaan jaksaa kuunnella. Totuus kuitenkin on että ei ne ongelmat siitä miksikään muutu vaikka niistä kuinka jaarittelisi.
Itse asiassa kun pääsee puhumaan niistä vaikeista asioista ääneen, niin se monesti auttaa jäsentämään niitä eri näkökulmista. Toki psyykkinen työ usein on aika hidasta, koska ongelmat ovat kulkeneet mukana pitkään ja vaikuttavat monin eri tavoin.
T: mt-potilas
Siihen ei tarvita koulutettua hoitajaa kuuntelemaan. Kenelle tahansa puhuminen ajaa saman asian.
No kerroppa minulle mitä eroa on dissosiatiivisella identiteettihäiriöllä, dissosiaatiohäiriöllä ja konversiohäiriöllä? Tahtoisin puhua niistä. Entä mitä tarkoittaa skitsoidiset piirteet ja miten ne eroavat skitsoidista persoonallisuudesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainaisen kuuntelemisen sijaa auttakaa niitä ihmisiä. Mitä se oikeasti on vailla. Eläke, ystävät, vakavasti otettavuus sairauden takia, parempaa hoitoa, oikeanlainen hoito, oikea diganoosi, kunnon kipulääkitys, apua kotiin, apua raha asioiden hoitamiseen ...
Se että sanotaan mene vaikka ihmisten ilmoille kirjastoon ei auta kun öitä ei pysty nukkumaan kivulta tai ainoa jaksaminen on ruokakaupassa käynti.
Jos ongelmana on juuri se asennevamma ja huonot ajatusmallit, niin oikein hyvä, etteivät suostu syömään lääkkeitä. Ei niillä kyseinen ongelma parane. Psykoterapeutin palveluja pantataan ja painostetaan lääkitykseen ja sitten ollaankin osastolla vääristä syistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoa lapsuutta ei voi korjata, ja kiintymyssuhteen ongelmatkin voivat joillakin estää parantumisen, jos ihminen näkee voimakkaasti ongelmiensa syyn muissa tai toivoo saavansa jatkuvasti pelkästään kaikkea sitä, mistä jäi lapsena paitsi.
Ihmisen ymmärtäminen on aina tärkeää. On myös olennaista hahmottaa, mitä ongelmien taustalla on. Mutta empatialla on oma osansa, eikä se yksin edistä tilannetta silloin, kun mietitään, kuinka pärjätään itsensä, muiden ja hankalan menneisyyden kanssa.
On ihmisiä, jotka eivät kykene koskaan katsomaan itseään. Sellaisilla vuosien terapiakin menee luonnollisesti hukkaan, koska kukaan ulkopuolinen ei voi ratkaista ihmisen ongelmia tai antaa edes suoria käytännöllisiä vinkkejä.
Terapiallahan ne kiintymyssuhteen vauriot juuri korjataan! Mikäli terapeutti on siis ammattitaitoinen, eikä hänellä ole vähääkään näitä sairaita asenteita ja ennakkoluuloja, joita ketjussa on tullut ilmi. Tottakai halutaan "sille tietylle terapeutille", ei terapeutti ole mikään bussikuski jossa on ihan sama kuka se on! Jotta voi korjata edes vähän lapsuuden ja nuoruuden vuosikausien sairaista vuorovaikutussuhteista, ei tietenkään voi olettaa, että kaikki korjaantuu kolmessa vuodessa ja vielä siten, että terapeutti ei edes ymmärrä asiakkaansa ongelmia millään tavalla! "Lapsuutta ei voi korjata" - oletteko arvoisat hoitajat koskaan edes kuulleet termiä korvaava kokemus? Mitä teidän koulutukseen oikein sisältyy?
Tuot esille tärkeitä asioita. Itse kuitenkin hain tuossa sitä, että kaikki ihmiset eivät sovellu psykoterpiaan.
Juu ei sovellu, mutta todella leimaavaa ja vaarallista väitt, että potilaistanne suuri osa on sellaisia, jotka ei sinne sovellu! Kun se soveltumattomuus koskee lähinnä jotain psykopaatteja.
Jos ei ole kykyä todelliseen introspektioon, ei hyödy terapiasta mitenkään.
Itse tunnen yhden mielenterveysongelmaisen naisen. Hän on käynyt kahteenkin otteeseen 3 v terapian. Mikä ei auta. Miksi? Koska hän haluaa puhua ankeasta lapsuudestaan ja narskusta eksästä, sen sijaan että pohtisi "Mitä voisin tehdä että elämäni olisi parempaa?"
Ennen kuin on käsitellyt kaikki ongelmansa ei elämässä voikkaan mennä eteenpäin.
Silloin ei pitäisi olla mitään asiaa terapiaan. Sehän on selvä ettei se auta jos itse ei ole valmis menemään eteenpäin!
Vierailija kirjoitti:
Jos ongelmana on juuri se asennevamma ja huonot ajatusmallit, niin oikein hyvä, etteivät suostu syömään lääkkeitä. Ei niillä kyseinen ongelma parane. Psykoterapeutin palveluja pantataan ja painostetaan lääkitykseen ja sitten ollaankin osastolla vääristä syistä.
Juuri näin! Psykoterapian ansiosta olen voinut vähentää antipsykootteja (ja osastokierrettä) 600 mg:stä 25:een. Kuukausien osastohoito tulee yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin ajoissa aloitettu AMMATTItaitoinen psykoterapia- ei mikään työhönsä tympiintynyt hoitaja, jonka mielestä iuka tahansa puhelinpylväs voisi hoitaa hänen työnsä, kun potilaat on turhaa pas kasakkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohta on joulu..mulla heittää päästä
töissä nytkin..7 pv viikko
joulupäivä ja aatto vapaa.
vanhempia ei ole (tai on spermat ruiskaistu joskus v.ittuun)
lapsia ei ole (en uskaltanut)
En usko Jumalaan.
En usko että kärsimys parantaa ihmisen
Minä olen ilkeä
se tulee ilmi vain kun olen humalassa
Olen ollut putkassa ja sairaalassa monesti tänä vuonna
juon kerran kuussa
viinaa ei ole kotona ..muutoin en juo
ajatuksia?
Vierailija kirjoitti:
Kohta on joulu..mulla heittää päästä
töissä nytkin..7 pv viikko
joulupäivä ja aatto vapaa.
vanhempia ei ole (tai on spermat ruiskaistu joskus v.ittuun)
lapsia ei ole (en uskaltanut)
En usko Jumalaan.
En usko että kärsimys parantaa ihmisen
Minä olen ilkeä
se tulee ilmi vain kun olen humalassa
Olen ollut putkassa ja sairaalassa monesti tänä vuonna
juon kerran kuussa
viinaa ei ole kotona ..muutoin en juo
ajatuksia?
Kuules nyt rapajuoppo..ei kiinnosta
ja ihan oma syy
lopeta se juominen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme alkoholisti?
Siitä vaan lopettaa viinan juonnin...mikä ongelma?
Yleensä ihminen ei myönnä olevansa ilkeä.
sori vaan luonne lotton päävoitossa.
suosittelen köyden hankintaa
sulla on nyt vapaatakin:)
Olen aina tuominnut ehdottomasti kuritusväkivallan kasvatuksessa. Minua itseäni on kuritettu. Eilen olin sairaana ja väsynyt. Töissä yt:t. Lapsi oli koko päivän uhmakas, haastoi rajoja. Yleensä koen pärjääväni ihan hyvin, mutta viime päivinä uhmaa ja vänkkäämistä on ollut voimakkaasti, ruokien tiputtamista mielenosoituksellisesti pöydästä, kun ei saa lempiruokaa, heittäytymistä maahan täysin vastahankaiseksi ym. Yritän pitää kiinni siitä, että asiat viedään loppuun. Yritän kannustaa ja kasvattaa positiivisen kautta. Lapsi haastaessaan puhuu "tuhmuus on hauskaa" -tyylisesti. Käytös on helvetin ärsyttävää, vaikka ymmärrän, että on hyvä, että lapsi saa tahtoa ja tämä kuuluu kehitykseen. Illalla lapsi hyöri ja pyöri hiuksia kammatessa ja juoksi karkuun. Olin laittamassa lapsen hiuksia, kun hän lähti pyöriskelemään. Monta kertaa ennen olin sanonut "pysy paikallasi", fyysisesti asettumiseen ohjaten ja yrittänyt olla ystävällisen jämäkkä. Siinä illalla kammatessa ja lapsen lähtiessä pyörimään minulla sumeni täysin. Reaktio tulisi täysin selkäytimestä ja salamannopeasti mitään miettimättä. Nykäisin hiuksista jämäkästi kiinni pitääkseni lapsen paikallaan. Lapsi alkoi itkeä. Sitten syliteltiin ja pyysin anteeksi, että koskin niin, että sattui ja kukaan ei saa tehdä näin. Hirveä syyllisyys siitä, että tällainen raja rikkoutui. Olen huono äiti, enkä pysty elämään omien periaatteiden mukaan. En meinaa jaksaa tuota vänkkäämistä ja kymmeniä kertoja päivässä keskustelua, miten lapsi ei saa jotakin asiaa, mitä on keksinyt mankua. Reagoin siihen usein jankkaamaalla "nyt harmittaa, nyt et saa sitä", "jankuttamalla et saa tahtoasi läpi" tai "kiitos mielipiteestäsi, olet kertonut sen jo, tuo valittaminen ei tunnu muista kivalta". Lopulta jätän vänkkäämisen huomiotta.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina tuominnut ehdottomasti kuritusväkivallan kasvatuksessa. Minua itseäni on kuritettu. Eilen olin sairaana ja väsynyt. Töissä yt:t. Lapsi oli koko päivän uhmakas, haastoi rajoja. Yleensä koen pärjääväni ihan hyvin, mutta viime päivinä uhmaa ja vänkkäämistä on ollut voimakkaasti, ruokien tiputtamista mielenosoituksellisesti pöydästä, kun ei saa lempiruokaa, heittäytymistä maahan täysin vastahankaiseksi ym. Yritän pitää kiinni siitä, että asiat viedään loppuun. Yritän kannustaa ja kasvattaa positiivisen kautta. Lapsi haastaessaan puhuu "tuhmuus on hauskaa" -tyylisesti. Käytös on helvetin ärsyttävää, vaikka ymmärrän, että on hyvä, että lapsi saa tahtoa ja tämä kuuluu kehitykseen. Illalla lapsi hyöri ja pyöri hiuksia kammatessa ja juoksi karkuun. Olin laittamassa lapsen hiuksia, kun hän lähti pyöriskelemään. Monta kertaa ennen olin sanonut "pysy paikallasi", fyysisesti asettumiseen ohjaten ja yrittänyt olla ystävällisen jämäkkä. Siinä illalla kammatessa ja lapsen lähtiessä pyörimään minulla sumeni täysin. Reaktio tulisi täysin selkäytimestä ja salamannopeasti mitään miettimättä. Nykäisin hiuksista jämäkästi kiinni pitääkseni lapsen paikallaan. Lapsi alkoi itkeä. Sitten syliteltiin ja pyysin anteeksi, että koskin niin, että sattui ja kukaan ei saa tehdä näin. Hirveä syyllisyys siitä, että tällainen raja rikkoutui. Olen huono äiti, enkä pysty elämään omien periaatteiden mukaan. En meinaa jaksaa tuota vänkkäämistä ja kymmeniä kertoja päivässä keskustelua, miten lapsi ei saa jotakin asiaa, mitä on keksinyt mankua. Reagoin siihen usein jankkaamaalla "nyt harmittaa, nyt et saa sitä", "jankuttamalla et saa tahtoasi läpi" tai "kiitos mielipiteestäsi, olet kertonut sen jo, tuo valittaminen ei tunnu muista kivalta". Lopulta jätän vänkkäämisen huomiotta.
Yleensä ihminen ei myönnä olevansa ilkeä.
sori vaan luonne lotton päävoitossa.
suosittelen köyden hankintaa
sulla on nyt vapaatakin:)
Täyttä asiaa