Ahdistaa kun lapset kasvaneet murrosikään. Miten te veditte murrosikäisten kasvatuksen läpi ja vielä onnistuen?

Keskityin kokeisiin ja koulunkäyntiin. Yhdessä opeteltiin koetärppejä.

Pelaamiseen, nettiaikaan, kotiintuloaikaan tai nukkumaanmenoaikaan en jaksanut puuttua.

Ruoka, kokeet ja kuteet, pyykkisota ja viikonloppuna tortillabileet, niihin riitti kotitöiden lisäksi puhti.

Nyt molemmat opiskelevat yliopistossa, toisella lääkis, toisella oikis.

Mulla on poikia, mut mikään ikä ei ole ollut hankala. Vaikea edes kuvitella.

Taidan olla siinä mielessä onnekas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulin joskus, että parasta, mitä murrosikäisen vanhempi voi tehdä, on pysyä elossa. Siinä ajatuksessa on jotain vapauttavaa.

Omien lasteni teiniajoista on nyt jo yli 20 vuotta aikaa ja näin jälkikäteen on tietävinään, mitä tekisi nyt aivan eri tavalla. Aloittaisin jo ennen teinivuosia ja olisin ihan joka päivä ruokapöydän ääressä kiinnostunut siitä, miten päivä meni päiväkodissa, eskarissa ja alakoulussa.  

Eikö teillä muilla kysytä joka päivä miten koulussa meni, oliko kivaa, mitä teitte?

Tai olla kiinnostuneita siitä kenen kanssa on ja missä pyörivät?

Meillä tehtiin selväksi heti kun saivat yksin kulkea ulkona,että meidän vanhempien pitää tietää kenen kanssa liikkuvat.

Nyt teininä kertovat tyyliin: meen x:n kaa ulos. Meen z:n kaa heseen.

Taistella saa kyllä meilläkin, mutta taistelut pyritään valitsemaan. Kotiin tullaan sovittuun aikaan, läksyt on tehtävä, sovitut kotityöt hoidettava.

Raastavaa aikaa mutta lyhyt jakso elämästä.

  Raastavaa?????

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä yksi oivallukseni on, että ihan kaikkeen ei tarvitse reagoida. Pitää keskittyä olennaiseen ja jättää pikkuärsytykset huomioimatta. Esim. periaatteessa vaadin hyvää käytöstä ja kielenkäyttöä, mutta olen oppinut olemaan reagoimatta 'v....ihin' ja 's.......hin' varsinkin, jos ne tulevat vain perheelle. En myöskään reagoi vetäytymisen, tympeyteen jne ja annan olla omissa oloissa. Elämää ymmärtämättömien (varsinkin niiden, jotka eivät ole teinejä omin pikkukätösin kasvattaneet) mielipiteet ja kommentit jätän omaan olemattomaan arvoonsa.

Periaatteessa hyvän käytöksen vaatiminen onkin tosiaan vain periaate, jos kersat saavat haistatella kotona. 

No, toiset haistattelevat kotona ja toiset muualla. Kotona haistatteleva teini provosoi ja siihen ei pidä lähteä mukaan. Eri asia, jos kodin ulkopuolella. Et ole tainnut teinejä kovin montaa kasvattaa.

Kolme teinipoikaa kasvattanut, yhdellä ADHD. Kukaan ei todellakana haistatellut kotona, ja koulustakin tuli aina kiitosta kohteliaisuudesta. Muuten saattoivat olla levottomia ja koheltaa.

Mutta siis mikä ihmeen perustarve haistattelu ihmiselle muka on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä mulla oli sitä huumoria siinä(kin) kohtaa. Kun tuttavaperheet tuskailivat vaikeiden murkkujensa kanssa, kerroin kaikille että meidän tenaville ei tule sellaista laisinkaan.

Että vaikeeta ikää ei ole olemassakaan.😉 Taisivat lapset ottaa todesta kun sen niin moneen kertaan kuulivat. Olivat silloin 10v kieppeillä, tytär ja kaksi poikaa.

Tosi helposti meni, pojille ei tullut mitään hankalaa vaihetta. Tytölle lukion ekalla vuoden mittainen mökötys kotiintuloajoista. Sekin meni iisisti ohi.

Nyt he kaikki ovat nuoria aikuisia ja perheellisiä. Sanovat käyttävänsä samaa konstia omiin lapsiinsa.

Huumorinkukka kukkii ja kukoistaa!🌹

Saa nähdä meneekö iisisti pitemmän päälle. Mä oon pian nelikymppinen nainen ja mutsi luulee varmaankin sun tavoin että onnistui timantisti kasvatuksessa kun mitään tappelu- tai sekoiluvaihetta ei teini-iässä tullut. Äiti piti musta sellaisen henkisen otteen koko lapsuuden ja nuoruuden ajan, etten tohtinut häntä järkyttää kapinoimalla. Nyt aikuisena suunnilleen vihaan koko ihmistä ja olen tekemisissä mahdollisimman vähän. En koskaan kasvattaisi omaa lastani samalla tavalla, enkä missään tapauksessa pyrkisi siihen että vanhempi ja lapsi on läpi lapsen teini-iän mitä parhaassa harmoniassa.

No entäs jos vaan sattuu olemaan? Siis harmoniassa läpi teini-iän?

Meillä on näin: koulu, kotityöt ja harrastukset kun sujuu, niin sen jälkeen saa olla kuin ellun kanat. Kotitöitä on aika paljon lapsillakin, mutta eivät juurikaan valita. Ei niihin kuitenkaan kenelläkään yli varttia päivässä mene, kun porukkaa on enemmän.

Harrastaa ei ole pakko, mutta jos haluaa, mä mahdollistan ja lapsi sitoutuu. Koulussa pitää tehdä oman tasonsa mukaan ( ovat hyviä koulussa).

Mutta saavat pelata minkä haluavat ja määritellä nukkuma-aikansa. Sitten jos tulee pommiin nukkumisia, asia keskustellaan, ja mä kerron että tilanne muuttuu jos ei teini itse hoida sitä kuntoon. Eli että mä otan sitten pois laitteet illalla tiettyyn aikaan. Ei ole tarvinnut kuin kerran ennen teini-ikää takavarikoida kännykkä yhdeltä pariksi päiväksi.

Alkoholin käytöstä on vanhimman kanssa puhuttu. Tiedän että hän juo aina silloin tällöin, ja noina aikoina olen sitten vaan vielä paremmin puhelimen äärellä jne. En koe viisaaksi kieltää, koska sitten tekisi asian salaa. Mieluummin puhun siitä, että pitää itsestään ja kavereista huolta, ja tietää mitä juo. Nyt on kaikki mennyt hyvin.

Lapseni olivat kyllä todella helppoja tapauksia. Ainoa missä teini-ikä näkyi oli enemmän omaan huoneeseen eristäytyminen, sarkasmin lisääntyminen, ja toki enemmän kavereiden kanssa ajan viettäminen. Haistatteluja sain muutaman kerran lähinnä kun menin häiritsemään teiniä kuplassaan. Poika alkoi pelata hieman liikaa, mutta ajan kanssa löysi muutakin itselleen mielekästä tekemistä. Sarkasmille kannattaa vaan nauraa, omaa tilaa kannattaa teineille antaa ja aina välillä vaan käydä koputtamassa kepillä jäätä, jos nyt olisi parempi hetki perheen seuraan. Joistain asioista voi vetää selkeät rajat, esimerkiksi jos aiemminkin olette kaikki syöneet yhdessä, ei teinit saa erivapauksia kun tietävät hyvin kodin ruoka-ajat ja -käytännöt. 

liisuli kirjoitti:

Ei se helppoa ole ollut...  meillä on 4 lasta (joista kolme ovat poikia) ja pienin on kohta teini jo. Meillä lapset ovat aina urheilleet paljon, ja se on auttanut huomattavasti!! Urheilu pitää lapset ruodussa ja motivoi heitä sekä antaa tilaa unelmille. Sekä lasten isä että minä olemme vahvasti mukana arjessa ja harrastuksissa ja pyrimme siihen, että kotona keskustellaan kaikesta. Jokainen teini on kuitenkin yksilö, ja joillakin on täytynyt ottaa järeämmät keinot käyttöön. Kyllä se mopoikäinenkin gangsteri lopettaa kapinnoinnin, kun mopon avain on jäähyllä eikä kyytiä treeneihin heru =D Usein on kyllä pelkkä puhuttelu auttanut... =) Riippuu tietysti teinistä...

Vanhin poika oli kaikista vaikein. Hänen ollessa mopoiässä sai hakea milloin mistäkin kotiin, kun mopo oli ojassa / bensa loppu / poika ottanut kaljaa. Nuuskaaminenkin oli ongelma. Poika soitti aina kuitenkin itse kotiin ollessaan pulassa ja oli kiva huomata, että hän pystyi luottamaan vanhempiinsa =) Tyttären kanssa oli vaikeinta juuri se vastaan haraaminen ja kinaaminen, varsinkin kun kisat tai treenit olivat menneet huonosti tai oli paha päivä. Toiseksi nuorin poika on nyt mopoiässä ja meidän lapsista kiltein. Panostaa tosissaan urheiluun ja se pitää pojan poissa päihteistä ja rälläämisestä =) Eivät meidän nuoret mitään enkeleitä ole olleet, mutta ihan hyvin on pärjätty koulussa ja muutenkin... Tuetaan parhaamme mukaan heitä <3

Tuo onkin paras palkinto, kun teini on kielloista ja keskusteluista huolimatta juonut, mutta siitä huolimatta tulee epäröimättä kotiin. Eikä toruta siinä vaiheessa tietenkään, eikä mielellään vielä aamullakaan, vaan sitten kun on taas oma itsensä, käydään läpi syitä ja seurauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samanlainen fiilis kuin ap:lla, en tiedä miten selviän teinien kasvatuksesta. Poikani on kohta 14 ja hänessä on kuin kaksi persoonaa: se ihana, hauska, rakastava poika, jonka tunsin, ja sitten se v-sanaa hokeva, huutava "ei kiinnosta" -teinimonsteri. Koulu ei kiinnosta ja tuntuu kuin poika taantuisi välillä pikkulapsen tasolle, ei huolehdo hygieniasta eikä saa laitettua edes roskia roskikseen.

Pelkään yli kaiken sitä, kun se tuosta vielä kasvaa. Mitä jos se ei oikeasti tottele enää ollenkaan, sanoo vaan "sä et mahda mulle mitään", haistattelee ja menee ja tekee niin kuin huvittaa tai on tekemättä, jos ei huvita? MIten ihmeessä pidetään kuria 15-vuotiaalle, joka on itseä vahvempi ja jota ei voi mitenkään vahtia, en pysty mitenkään estämään, jos se todella päättää vaikka lähteä ulos keskellä yötä ties mitä tekemään :(.

Ahdistaa kamalasti. Odotan kauhulla seuraavia vuosia. Mitä jos en selviä tästä kasvatusvastuusta?

Asennemuutos, sulla? En oo ikinä uskonut kuriin vaan rajoihin ja luottamukseen. Sähän oot jo valmiiks taisteluasemassa, peloissasi. Sunhan pitäs olla pojalle luotettava, turvallinen aikuinen, joka pysyy vahvana silloin kun häntä ahdistaa, ja turvallisena vastaanottamaan hänen viha, ahdistus yms kun hän irtautuu lapsuudestaan. Voisitko hakea itselles tukea? Vois hyödyttää lastasi aika paljon

Millä ne rajat pysyy? Miten voi luottaa, jos luottamus petetään jatkuvasti?

En tiedä, se luottamus on vaan kaivettava kerta toisensa jälkeen jostakin. Olen jotenkin koittanut tulkita niin, että jos teini on selkeästi pahoillaan luottamuksen rikkoutumisesta, niin mahtaisi tuntua pahalta, jos ei enää luotettaisi. Toki sanktioita saattaa tulla, mutta ei sitä lasta voi silti  kotiin kahlita. Jotenkin se pitää osoittaa ja mielellään myös sanoittaa, että "mokasit ja nyt on vaikea luottaa, mutta haluan antaa sinulle vielä mahdollisuuden, koita paremmin tällä kertaa". Tietysti jos toinen ei edes pyydä anteeksi eikä häpeile yhtään, niin silloin ei tule liekaakaan.

Sanokaahan kokeneet: Jos lapsi on jo pienestä asti voimakastahtoinen, räjähtelevä ja jääräpää, onko hän murrosiässä sitä samaa ja vielä paheneekin kenties? Vaiko onko sellaisella lapsella päinvastoin lievempi murrosikä, kun tahdon puskemista on jo niin paljon valmiiksi "harjoiteltu"?

Vierailija kirjoitti:

Sanokaahan kokeneet: Jos lapsi on jo pienestä asti voimakastahtoinen, räjähtelevä ja jääräpää, onko hän murrosiässä sitä samaa ja vielä paheneekin kenties? Vaiko onko sellaisella lapsella päinvastoin lievempi murrosikä, kun tahdon puskemista on jo niin paljon valmiiksi "harjoiteltu"?

Samaa ja vielä pahempaa murrosiässä. Meillä ei ainakaan päde se, että pikkulapsena vaativalla olisi helppo murrosikä. 13-vuotiaana alkoi, kohta 16 mittarissa, eikä helpotusta näy. En tiedä, montako vuotta vielä jaksan.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisenä se pahin vaihe yleensä on ja miten kauan kestää? Uhkailu, kiristys ja lahjonta, toimiiko?

Toimii. Tai ainakin toimii kaikissa niissä lapsiperheissä, joita tunnen. Penskat uhkailevat ja kiristävät vanhempiaan ihan jatkuvasti. Tuota lahjontaa harjoittaa sitten enneminkin vanhemmat.

En tunne yhtään mukavaa teiniä. En yhtään. En juuri kyllä muitakaan mukavia lapsia. Ehkä muutama leikki-ikäinen on symppis. Kauhein tapaus oli duunipaikalla iänikuisen keräyksensä pystyyn taas pykännyt äitikkä, oli raahannut poikansa kerjäämään halpiskarkkipussin kanssa. Pojat kulki aggressiivisena ja nokka pystyssä huoneesta toiseen kuin veronkerääjät ja heittelivät yhden karkin, jos rahanantaja sitä erikseen pyysi. Äiti kulki vain hieman nolona kiherrellen perässä. (takuuvarmasti kihersi esileikkinä ukolleen illalla onnellisena määrätietoisista ja topakoista poikuleistaan, huh)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulin joskus, että parasta, mitä murrosikäisen vanhempi voi tehdä, on pysyä elossa. Siinä ajatuksessa on jotain vapauttavaa.

Omien lasteni teiniajoista on nyt jo yli 20 vuotta aikaa ja näin jälkikäteen on tietävinään, mitä tekisi nyt aivan eri tavalla. Aloittaisin jo ennen teinivuosia ja olisin ihan joka päivä ruokapöydän ääressä kiinnostunut siitä, miten päivä meni päiväkodissa, eskarissa ja alakoulussa.  

Eikö teillä muilla kysytä joka päivä miten koulussa meni, oliko kivaa, mitä teitte?

Tai olla kiinnostuneita siitä kenen kanssa on ja missä pyörivät?

Meillä tehtiin selväksi heti kun saivat yksin kulkea ulkona,että meidän vanhempien pitää tietää kenen kanssa liikkuvat.

Nyt teininä kertovat tyyliin: meen x:n kaa ulos. Meen z:n kaa heseen.

Taistella saa kyllä meilläkin, mutta taistelut pyritään valitsemaan. Kotiin tullaan sovittuun aikaan, läksyt on tehtävä, sovitut kotityöt hoidettava.

Raastavaa aikaa mutta lyhyt jakso elämästä.

  Raastavaa?????

Eikö ole tuttu ilmaisu? Hermoja raastavaa ja myös sydäntä kun se pikkuinen kasvaa isoksi.

Mä olen ollut auktoriteetti lapsilleni alusta asti ja ollut vahvasti heidän tukena ja puolellaan koko ajan. Olen opettanut lapsilleni, että olen heidän puolellaan aina, mutta myös pistän heidät vastuuseen jos se on oikeudenmukaista niin. Tämä ymmärrys on ohjannut heidän toimintaansa ja murrosiät on menneet aika vähillä huudoilla ohi. Ovia on paiskittu ja kiroiltu, mutta minulle ei ole koskaan haistateltu. Meillä on hyvä huumori ja monet asiat on porukalla pistetty vitsiksi. Useampi lapsi, niin ryhmäkuri toimii hyvin ja isommat lapset puhuvat järkeä pienemmille. Meillä myös puhutaan asioista suoraan, eikä hyssytellä. Lapsilla on päivittäiset kotityöt, viikkoraha/kuukausiraha, eikä kaikkea ole saanut mitä on halunnut. Jos joku olisi erehtynyt tekemään jotain todella hölmöä, se olisi pahoittanut mieleni ja siitä olisi ollut myös riittävät seuraukset. Toki lapsilla on ollut haasteita mm eron takia ja silloin olen järjestänyt heille keskusteluapua kodin ulkopuolelta. Olen aina uskonut lasteni hyvyyteen, taitoon oppia ja kehittyä. En tee puolesta, vaan opetan tarvittavan taidon. Luotan heihin, mutta en ole mikään niuhottaja. Lasten läksyihin en ole puuttunut, sillä koulutyö on heidän tehtävänsä ja siitä on hyvä ottaa vastuu heti ekaluokkalaisesta asti. Apua tietysti on saanut, jos on sitä tarvinnut. Tiivistetysti voisin sanoa että kun heti pienestä asti on auktoriteetti, uskoo lapseen, on hänen puolellaan niin että välillenne syntyy rikkoutumaton luottamus, puhuu avoimesti asioista, on itse luotettava... mikä syy lapsella olisi murrosiän vuosi olla inhottava ja hankala? Pitää myös osata päästää sopivasti irti liiasta huolehtimisesta ja huolestumisesta kun lapsi kasvaa. 

Vierailija kirjoitti:

mikä syy lapsella olisi murrosiän vuosi olla inhottava ja hankala?

No syyksi kyllä riittää ihan se murrosikä. Helpon nuoren vanhemmat luulevat usein kaiken olevan omaa ansiotaan.

Ketjua lukiessani tunnen vilpitöntä ylpeyttä ja onnea, että tein päätöksen olla hankkimatta lapsia.

- Sinkkumies :)

Mun poika oli ennen avoin ja puhelias ja naurettiin paljon yhteisille höpstötyksillemme. Hän halusi osallistua keittiöpuuhiin ja puhua kiinnostuksensa kohteista. Kaikki muuttui yläasteiässä. Pojasta tuli jurottaja. Ei puhu mulle mitään. Vastaa kysymyksiin mahdollisimman lyhyesti ja epäselvästi. Nyt 16 v ja sama jatkuu edelleen. Kouluhommat hoitaa tunnollisesti, ei haistattele, ei juokse kylillä. Ei itse asiassa vietä vapaa-aikaa kavereiden kanssa vaan yksin. Tulee tunne että oon tehnyt jotain väärin. En todellakaan uskaltaisi ärsyttää häntä hieromalla hartioita tai muutenkaan koskemalla, kavahtaa kosketusta. Varmaan koiramme on ainoa, joka häntä saa koskettaa. Koiraa kyllä rapsuttelee ja pitää sylissä.

No, tuo on varmaan hänen tapansa luovia murrosikä. En pysty auttamaan, kun ei hän halua todellakaan jutella kanssani. Helppoahan tämä sinänsä on, ei ole muuta huolta kuin tuo kaverittomuus vapaa-ajalla. Lukiossa kavereita kuulemma on, en tiedä onko totta vai haluaako hän vaan lopettaa aiheesta puhumisen mahdollisimman lyhyeen.

No ei oikein hyvin mennyt pojan pimein murrosikä. :( Ihan puskista tuli kaikki sen tempaukset ja luotto teiniin meni pariksi vuodeksi. Yleensä oli ihan löysä makaroni ja väsynyt. Silloin kun oli "virtaa", niin teki jotain luvatonta. Kaikki rajat kokeiltiin ja rikottiin ja koulu meni huonosti. Nyt alkaa vähitellen olla järkeä päässä ja vuosi on mennyt asiallisesti.

Päätä ennalta mistä asioita et anna tuumaakaan periksi, ja vie aina rauhallisesti läpi ne asiat, jotka koet kulmakivi asioiksi. Vähemmän tärkeistä asioita voi neuvotella. Kasvata lehmänhermot, älä menetä malttia vaikka tekisi mieli huutaa, kuin palosireeni. Jankuta rauhallisesti ja katso, että asiat tehdään kuten on sovittu. Luota, odota että ollaan luottamuksen arvoisia, kerro miten toimit, jos ei sovittu asia pidä. Älä jatise turhista! Älä menetä arvostusta! ole rauhalinen ja luotettava  auktoriteetti. Tämä ikävaihe vie voimia! 

Täällä nyt kahden täysikäisen äiskä.

Sanopa se. Kahdesta pojasta ensimmäisellä tuntui murrosikä alkaneen jo suoraan uhmaiästä, eikä nyt päälle parikymppisenäkään näytä täysin loppuneen...

Juniori sitten: hänelle ei koskaan minkäänlaista murrosikää tuntunutkaan tulevan, on aina vaan oma positiivinen itsensä.

Lähetin lapset vaihto-oppilaiksi ulkomaille. Takaisin tuli fiksuja nuoria, olivat vaihtovuoden aikana itsenäistyneet ja kypsyneet.

Olen puolestaan ottanut vastaan 3 vaihtaria, tosin eri aikaan, jotka ovat asuneet meillä vuoden. Olivat kaikki fiksuja nuoria ja heidän vanhempansa saivat takaisin itsenäistyneet ja kypsyneet nuorensa.

Toisen lapsen kanssa jaksaa paremmin, kun tunteet eivät ole pelissä.