Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ketään ”hylky-orpoja” palstalla? Miten jaksatte ja pärjäätte?
09.12.2018 |
Kysymys siis vanhempiens hylkäämiksi tai kokonan välirikossa ilman kontaktia vanhempiinsa oleville. Eli ”hylätyksi tulleille ja sitä kautta orvoille”.
Olen vanhempieni hylkäämä, kaltoinkohtelivat minua koko lapsuuteni ja hylkäsivät täysin kun täytin 18. Itse pitänyt nuoresta jo rlättää itsensä, maksa lukio itse, yliopisto itse. Aina pitänyt pärjätä yksin ilman apua ja tukea. Edes lastenlasten syntymä ei muuttanut asiaa, eivät ole ikinä nähneet lapsiani eivätkä halua nähdä tai pitää yhteyttä.
Mitään riitaa tms ei ole ollut, vain välinpitämättömät vanhemmat jotka on sitä mieltä että yhteys katkeaa kun lapsi täyttää 18.
Pitkään pärjäsinkin, jopa pikkulapsivaiheet jne ilman suvun tukea. Mutta nyt nelikymppisenä tää alkoi vaivaamaan ja kaihertamaan mieltä.
Miten vanhempi voi kohdella lastaan noin? Hylätä ja jättää täysin yksin?
Ketään muuta hylätyksi tullutt orpoa? Miten käsittelit asian? Saitko mistään korvaavaa kokemusta vanhemmista? Miten pärjäät kaikki elämän käännekohdat ja vaikkapa joulut ja juhannukset?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Minulla vanhemmat ei luultavasti pitäneet meistä lapsista koska lapsi on liian avuton ja tarvitseva ja kaipaa läsnäoloa ja huomiota eikä osaa käyttäytyä kuin järkevä aikuinen. Vanhemmat kohteli minua siis lapsena kuin idioottia joka ei ajattele järjellä jos vaikka pelottaa isän tappouhkaukset, ja nyt aikuisena ovat kuin ihan normaali lapsuus olisi ollut..
Jotain samaa oli omassakin kuviossa. Jopa vielä siinä myöhäisteininä 17-18v kohtelivat ja puhuivat kuin ”idiootille”. Pitävät varmaan vieläkin idioottina vaikka olen esim paljon koulutetumpi ja uralla menestyneempi kuin vanhempani.
Mutta heille ei silti tullut mitään omantunnon ongelmaa heittää lapset pihalle kun tuli 18v täyteen. Sanottiin vaan että omillas olet ja meidän vastuu loppuu nyt tähän.
Vaikeaa tai siis aivan mahdotonta että ikinä tekisin omille lapsille noin. Muttavanhempani eivät koskaan mitenkään rakastaneet tai välittäneet lapsistaan joten kait ne voi helposti hylätäkin.
Olen nyt vaan jotenkin, en oikein tiedä edes mikä tämä tunne on, ärtynyt ja kiukkuinen siitä mitä nuo paskat tekivät. Luopuivat ihanvapaaehtousestija tietoisesti lapsestaan. Ja lapsenlapsistaan kun eivät oleikinä niitä nähneet. Eivät tiedä nimiä, ikiä, eivät asuinpaikkaakaan, ehkä kaupungin korkeintaan.
En vaan ymmärrä. Ja en ymmärtä miksi asia vaivaa juuri NYT. Edellisen kerran se vsivasi kun lapset oli pieniä, silloin suretti isovanhempien puute ja toki se että ikinä ei saatu hoitoapua eikä olla saatu vieläkään. Mutta lspset nyt koululaisia ja luulin että suru olisi jo mennyt. Mutta ei! Nyt kihisen kiukusta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain oli mielestäni yritetty sanoittaa, miltä tunnevaje vanhempien rakkaudettomasta lapsesta tuntuu ja kaipuu vanhemmasta. Sitä tunnetta verrattiin kuoleeseen lapseen. Molemmissa tapauksissa kaipaa pohjattomasti rakkautta, jota ei koskaan saa.
Ehkä jotain tällaista se tunne on. Pahin on kuitenkin se että alitajuisesti pitää itseään arvottomana. Ap
Typerä neuvo: älä pidä.
Vika ei ole sinussa, vaan henkisesti kehittymättömissä vanhemmissasi.
Sinuna etsisin itselleni ns. varavanhemmat, kuten lapsille etsitään varaisä. Joko tarkoituksella etsit vanhemman pariskunnan, jonka luona vierailla tai tutustut vanhempiin ihmisiin ja saat heiltä henkistä tukea.
Olen lukenut että lapsuus alkaa vaivata usein keski-iässä, kun ei ole enää samanlaisia psyykkisiä voimavaroja tunkea ikävät asiat pois mielestä kuten nuorempana, jolloin vaikka asiat olisi silloinkin todellisuudessa vaivanneet, oli energiaa keskittyä esim uraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla vanhemmat ei luultavasti pitäneet meistä lapsista koska lapsi on liian avuton ja tarvitseva ja kaipaa läsnäoloa ja huomiota eikä osaa käyttäytyä kuin järkevä aikuinen. Vanhemmat kohteli minua siis lapsena kuin idioottia joka ei ajattele järjellä jos vaikka pelottaa isän tappouhkaukset, ja nyt aikuisena ovat kuin ihan normaali lapsuus olisi ollut..
Jotain samaa oli omassakin kuviossa. Jopa vielä siinä myöhäisteininä 17-18v kohtelivat ja puhuivat kuin ”idiootille”. Pitävät varmaan vieläkin idioottina vaikka olen esim paljon koulutetumpi ja uralla menestyneempi kuin vanhempani.
Mutta heille ei silti tullut mitään omantunnon ongelmaa heittää lapset pihalle kun tuli 18v täyteen. Sanottiin vaan että omillas olet ja meidän vastuu loppuu nyt tähän.
Vaikeaa tai siis aivan mahdotonta että ikinä tekisin omille lapsille noin. Muttavanhempani eivät koskaan mitenkään rakastaneet tai välittäneet lapsistaan joten kait ne voi helposti hylätäkin.Olen nyt vaan jotenkin, en oikein tiedä edes mikä tämä tunne on, ärtynyt ja kiukkuinen siitä mitä nuo paskat tekivät. Luopuivat ihanvapaaehtousestija tietoisesti lapsestaan. Ja lapsenlapsistaan kun eivät oleikinä niitä nähneet. Eivät tiedä nimiä, ikiä, eivät asuinpaikkaakaan, ehkä kaupungin korkeintaan.
En vaan ymmärrä. Ja en ymmärtä miksi asia vaivaa juuri NYT. Edellisen kerran se vsivasi kun lapset oli pieniä, silloin suretti isovanhempien puute ja toki se että ikinä ei saatu hoitoapua eikä olla saatu vieläkään. Mutta lspset nyt koululaisia ja luulin että suru olisi jo mennyt. Mutta ei! Nyt kihisen kiukusta. Ap
Lapset alkavat lähestyä sitä ikää, jolloin tajusit vanhempiesi paskamaisuuden ja vähän myöhemmin tulit kokonaan hylätyksi. Se triggeröi traumasi. Tai sitten vaan nyt on tullut hetki käsitellä asiaa.
Minut on isä hylännyt. Menee kausia, kun en ajattele asiaa ja joskus on vaikeita jaksoja.
Miten muut hylätyt, oletteko selvinneet otse, vai tarvinet terapiaa? Saako mitään tukea terapiaan mikäli ei ole ns ”oikeasti sairas”?
Itsekin pystyisin maksamaan jotain mutta ehkä sellaset 10-15 kertaa (maksaa 90e tunti) joten riittääkö joku 10 krt mihinkään kun jotkut käy terapiassa vuosia? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ennenkin kertonut tämän täällä. Minä olen adoptiolapsi, ja adoptioäitini on alkoholisti joka itse lopetti yhteydenpidon (haukuttuaan minut ensin äpäräksi, ja kerrottuaan että olen hänen elämänsä virhe). Adoptioisälläni on uusi vaimo, joka alusta asti ei ole voinut sietää minua. Välit on poikki myös heihin.
Minä en kiinny ihmisiin. En voi sietää vanhempieni ikäisiä tai heitä vanhempia ihmisiä, koska en ole saanut koskaan kokea hyväksyntää heiltä. Oikeasti pelkään, että kuka vain voi tulla ja aloittaa uudestaan sen haukkumisen ja painaa maahan kuten vanhempani tekivät.
Juhla - ajat ovat tuskaa. Mutta pidän itseni kasassa joten kuten pienten lasteni ja mieheni takia. Hän ei ymmärrä aina tunteitani eikä pohjattoman lohdutonta oloani, kun "kaikilla muilla" on ihanat vanhemmat ja suku, ja minulla ei.
Vierailija kirjoitti:
Olen ennenkin kertonut tämän täällä. Minä olen adoptiolapsi, ja adoptioäitini on alkoholisti joka itse lopetti yhteydenpidon (haukuttuaan minut ensin äpäräksi, ja kerrottuaan että olen hänen elämänsä virhe). Adoptioisälläni on uusi vaimo, joka alusta asti ei ole voinut sietää minua. Välit on poikki myös heihin.
Minä en kiinny ihmisiin. En voi sietää vanhempieni ikäisiä tai heitä vanhempia ihmisiä, koska en ole saanut koskaan kokea hyväksyntää heiltä. Oikeasti pelkään, että kuka vain voi tulla ja aloittaa uudestaan sen haukkumisen ja painaa maahan kuten vanhempani tekivät.
Juhla - ajat ovat tuskaa. Mutta pidän itseni kasassa joten kuten pienten lasteni ja mieheni takia. Hän ei ymmärrä aina tunteitani eikä pohjattoman lohdutonta oloani, kun "kaikilla muilla" on ihanat vanhemmat ja suku, ja minulla ei.
Oloani pahentaa eniten oma epäonnistuminen elämässä. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään, ja lähestyn neljääkymmentä. Junat meni ajat sitten, joka ikinen. Kun olisi edes sellainen lällässlää-kortti taskussa, mutta ei ole. He olivat siis oikeassa, että ei minusta tullut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten muut hylätyt, oletteko selvinneet otse, vai tarvinet terapiaa? Saako mitään tukea terapiaan mikäli ei ole ns ”oikeasti sairas”?
Itsekin pystyisin maksamaan jotain mutta ehkä sellaset 10-15 kertaa (maksaa 90e tunti) joten riittääkö joku 10 krt mihinkään kun jotkut käy terapiassa vuosia? Ap
Minä en siis ole "oikea hylätty", vain henkisesti, ja Kelan terapiaa varten tarvitsee käydä psykiatrilla joka antaa diagnoosin ja tekee lähetteen terapiaan. Sinullahan voi olla jotain häiriöitä vaikket itse tiedostaisikaan, mutta jos ei ole niin sitten pitää maksaa itse.
Vierailija kirjoitti:
Miten muut hylätyt, oletteko selvinneet otse, vai tarvinet terapiaa? Saako mitään tukea terapiaan mikäli ei ole ns ”oikeasti sairas”?
Itsekin pystyisin maksamaan jotain mutta ehkä sellaset 10-15 kertaa (maksaa 90e tunti) joten riittääkö joku 10 krt mihinkään kun jotkut käy terapiassa vuosia? Ap
Selvisin itse ja opin paljon. Terapiaan en alunperin uskonut koska epäilin alalla olevien asiantuntemusta, eikä minulla terapiaan olisi ollut varaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häiriöksi riittää siis työkykyä uhkaava masennus / traumatisoituminen tms, ei tarvitse olla sekaisin kuin seinäkello, mutta psykiatrin lähete ja oma hakemus tarvitaan.
Vierailija kirjoitti:
Joo, olen lukenut esim 70-luvun äidit ketjuun (joka kuvasi hyvin omaa lapsuuttani). Mutta useimmat näistä ketjuista kuvaavat tilannetta jossa välit ON olemassa (vaikka ehkä huonot ovatkin).
Mulla taas tilanne että yli 20v ollut ilman vanhempia. Ovat elossa, mutta ei mitään yhteyttä yli 20 vuoteen. Eri vähän eri tilanne.
Ap
Saako kysyä että miltä tuntuu olla tämä josta tehdään isoja syytteleviä nyyhkyotsikoita siitä ettei käy vanhempiaan katsomassa palvelutalossa? Mua kiinnostaa siksi, kun en sekuntiakaan usko että monikaan ei kävisi vanhempiaan katsomassa, mikäli vanhempi itse olisi ollut ns. sen arvoinen. Niin paljon on lapsia hylätty emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin täällä maassa, että en ihmettele ollenkaan että ei ole sellaisia välejä enää kun vanhempi on vanhus ja huonovointinen, että lapsi kävisi häntä katsomassa, tuntematonta, pahoin loukannutta ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ennenkin kertonut tämän täällä. Minä olen adoptiolapsi, ja adoptioäitini on alkoholisti joka itse lopetti yhteydenpidon (haukuttuaan minut ensin äpäräksi, ja kerrottuaan että olen hänen elämänsä virhe). Adoptioisälläni on uusi vaimo, joka alusta asti ei ole voinut sietää minua. Välit on poikki myös heihin.
Minä en kiinny ihmisiin. En voi sietää vanhempieni ikäisiä tai heitä vanhempia ihmisiä, koska en ole saanut koskaan kokea hyväksyntää heiltä. Oikeasti pelkään, että kuka vain voi tulla ja aloittaa uudestaan sen haukkumisen ja painaa maahan kuten vanhempani tekivät.
Juhla - ajat ovat tuskaa. Mutta pidän itseni kasassa joten kuten pienten lasteni ja mieheni takia. Hän ei ymmärrä aina tunteitani eikä pohjattoman lohdutonta oloani, kun "kaikilla muilla" on ihanat vanhemmat ja suku, ja minulla ei.
Oloani pahentaa eniten oma epäonnistuminen elämässä. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään, ja lähestyn neljääkymmentä. Junat meni ajat sitten, joka ikinen. Kun olisi edes sellainen lällässlää-kortti taskussa, mutta ei ole. He olivat siis oikeassa, että ei minusta tullut mitään.
Tuota, mikä sinusta olisi pitänyt tulla, hirviövanhempien jatkeko? Ellei sinusta tullut samanlaista, sinusta tuli arvostettava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain oli mielestäni yritetty sanoittaa, miltä tunnevaje vanhempien rakkaudettomasta lapsesta tuntuu ja kaipuu vanhemmasta. Sitä tunnetta verrattiin kuoleeseen lapseen. Molemmissa tapauksissa kaipaa pohjattomasti rakkautta, jota ei koskaan saa.
Ehkä jotain tällaista se tunne on. Pahin on kuitenkin se että alitajuisesti pitää itseään arvottomana. Ap
Typerä neuvo: älä pidä.
Vika ei ole sinussa, vaan henkisesti kehittymättömissä vanhemmissasi.
Sinuna etsisin itselleni ns. varavanhemmat, kuten lapsille etsitään varaisä. Joko tarkoituksella etsit vanhemman pariskunnan, jonka luona vierailla tai tutustut vanhempiin ihmisiin ja saat heiltä henkistä tukea.
Voi kun saisin varavanhemmat! En vain tiedä mistä etsiä. Mitä kautta tutustuisi vanhempiin ihmisiin? Olisinmielelläni myös heille tukena ja apuna. Seurakunta? Spr? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä aloituskirjoitus. Tämä oli tavallistakin 6+-70 l vanhemmilla ja sota oli takana kummittelemassa. Lapsia ei katsottu tarviivan paapoa kun takana oli itsellä oman vanhemmuuden menetys ja isä sodassa.
Koet ymmärtää mistä ja miksi vanhempasi tulivat sellaisisksi niin pystyt pian antamaan ns anteeksi ja asia asettuu.
Mun vanhemmat on juurikin n. 70v ja molemmilla isä oli sodassa mutta ei kuollut. Isovanhempani olivat lempeät ja välittävät. Isän menetys ei siis selitä tätä tunnevammaisuutta ja välinpitämättömyyttä. Vaikea kyllä antaa anteeksi, kaikki pahoinpitelyt ja hylkääminen, eritotrn kun eivät pyydä anteeksi eivätkä mielestään ole väärin toimineetkaan. Ap
Anteeksi ei tarvitse antaa. Oletko lukenut psykoterapeutti, kirjailija Katriina Järvisen tuotantoa?
Olen lukenut lehtihaastatteluita, ja hän taitaa ollaniitä harvoja terapeutteja jotka eivät pakota anteeksiantoon. Kaikki ns selfhelp kirjat mitä olen lukenut, asettavat juurikin tuon anteeksiannon toipumisen ehdoksi, eli on pakko antaa anteeksi itsensä takia. En pysty. Ärsyttää. Ap
Musta tuntuu että tuolla anteeksiantamisella tarkoitetaan ehkä vähän eri asiaa silloin kun sanotaan että raiskaaajalle/murrhaajalle/pahoinitelijälle pitää antaa anteeksi. Sillä ehkä ei tarkoiteta tällaista ateeksiantoa mikä ensin tulee mieleen, vaan että että pääsee itse eteenpäin kun Saa jonkun sovun itsensä kanssa aikaan.
Kyllä mä olen päässyt asioista yli huonnoille ihmisille anteeksi antamatta, enkä enää edes ajattele mitään anteeksipyyntöjä tai saamisia asian tiimoilta. Sen sijaan mitä mun on pitänyt tehdä, on ollut se, että mun on täytynyt saada itselleni joku selitys siihen että miksi on toimittu niin kuin on toimittu. Mikäli henkilö ei voi/halua/pysty sitä itse kertomaan, niin tutkiskelen omassa päässäni mistä kyseinen paska käytös voisi johtua, ja menen sitten sillä selityksellä. Olen siis opiskellut sen verran mieleen liittyviä asioita, että osaan päätellä mahdollisen syyn. Koskaan en voi jäädä siihen kuvitelmaan että minua on kohdeltu huonosti ja epäreilusti lapsena siksi, että olen ollut niin huono että olen sen ansainnut.
Esimerkiksi vanhempi joka olisi kohdellut minua huonosti lapsuuteni ajan, ja heittäisi sitten pihalle kun täytän 18, menisi varmasti persoonallisuus/kiintymyshäiriöinen-traumatisoitunut/narsistinen- ja monta muuta mitä hän saattaisi olla. Sitten ajattelisin että ei noin sairas henkilö kykene näkemään toiminnassaan mitään väärää, joten häneltä on turha anteeksi mankua, tai hänelle anteeksi antaa, kun ei se kuitenkaan ymmärtäisi koko prosessista mitään, mokoma vajakkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, olen lukenut esim 70-luvun äidit ketjuun (joka kuvasi hyvin omaa lapsuuttani). Mutta useimmat näistä ketjuista kuvaavat tilannetta jossa välit ON olemassa (vaikka ehkä huonot ovatkin).
Mulla taas tilanne että yli 20v ollut ilman vanhempia. Ovat elossa, mutta ei mitään yhteyttä yli 20 vuoteen. Eri vähän eri tilanne.
ApSaako kysyä että miltä tuntuu olla tämä josta tehdään isoja syytteleviä nyyhkyotsikoita siitä ettei käy vanhempiaan katsomassa palvelutalossa? Mua kiinnostaa siksi, kun en sekuntiakaan usko että monikaan ei kävisi vanhempiaan katsomassa, mikäli vanhempi itse olisi ollut ns. sen arvoinen. Niin paljon on lapsia hylätty emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin täällä maassa, että en ihmettele ollenkaan että ei ole sellaisia välejä enää kun vanhempi on vanhus ja huonovointinen, että lapsi kävisi häntä katsomassa, tuntematonta, pahoin loukannutta ihmistä.
Minuahan syyllistetään tästä välirikosta jo NYT. Kaikki puolitutu, kaukaisemmat sukulaiset ja kaverit (jotka ei tiedä tarkkaan lapsuuteni taustoja) aina, siis AINA POIKKEUKSETTA, alkavat syyttämään minua kun käy ilmi ettävälejä vanhempiin ei ole. Mikä siinä on että automaattisesti ajatellaan lapsen syyksi kaikki?
On väitetty ja esitetty mm seuraavia syitä: olen itsekäs / olen vaikea / olin teininä liian hankala / olen mankunut liikaa lastenhoitoapua / olen vaatinut rahaa / olen ollut epäkohtelias.
Nää syytökset on siis ihan päin nasmaa esitetty, siis sellaseen selittelevään tyyliin ”niin, varmaan ne välit on etäiset jos olit teininä niin hankala ettei vanhemnat ole siitä toipuneet”
Ihmisillä on hirveä tarve selittää tää asia ja vielä niin että syy on mun. Ihmiset jotka ei tiedä MITÄÄN mun kokemasta helvetistä, käyvät kirkkain silmin arvelemaan mistä minun viastani välirikko johtuu. Kukaan ei ole sanallakaan koskaan viitannut mahdollisuuteen että jotain vikaa voisi olla vanhemmissa.
Tuntuu ihan helvetin pahalta ja tän takia salasn koko asian. En voi kellekään kertoa siitä koska asiasta syytetään minua.
Tää on jotenkin täysi TABU. Ja kyllä, tulen olemaanse ”paska tunteeton vanhuksnhyljääjä” sitten kun vanhempani ovat vaippavaiheessa ja ”kiittämätön lapsi” ei käy vierailemassa.
Tää on vähän niinkuin tripla rangaistus. Ensin on hirveä lapsuus ja vanhemnat hylkää. Sit tuntee koko aikuisuuden orpoutta ja häpeää kun ei ole sukua ympärillä eikä lapsilla mummoja/pappija. Sit vielä vanhempien loppumetreillä tulee leimatuksi tunteettomaksi vanhustenhylkjäkdi joka on itsekäs.
Mitenhän paljon sitä pitää kärsiä tän asian takia? Koko elämä? Ja mitään pahaa en ole koskaantehnyt edes, riitti vain se että sattui syntymään paskoille vsnhemmille.
Ja joo, huokaus, olen näköjään katkera.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, olen lukenut esim 70-luvun äidit ketjuun (joka kuvasi hyvin omaa lapsuuttani). Mutta useimmat näistä ketjuista kuvaavat tilannetta jossa välit ON olemassa (vaikka ehkä huonot ovatkin).
Mulla taas tilanne että yli 20v ollut ilman vanhempia. Ovat elossa, mutta ei mitään yhteyttä yli 20 vuoteen. Eri vähän eri tilanne.
ApSaako kysyä että miltä tuntuu olla tämä josta tehdään isoja syytteleviä nyyhkyotsikoita siitä ettei käy vanhempiaan katsomassa palvelutalossa? Mua kiinnostaa siksi, kun en sekuntiakaan usko että monikaan ei kävisi vanhempiaan katsomassa, mikäli vanhempi itse olisi ollut ns. sen arvoinen. Niin paljon on lapsia hylätty emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin täällä maassa, että en ihmettele ollenkaan että ei ole sellaisia välejä enää kun vanhempi on vanhus ja huonovointinen, että lapsi kävisi häntä katsomassa, tuntematonta, pahoin loukannutta ihmistä.
Minuahan syyllistetään tästä välirikosta jo NYT. Kaikki puolitutu, kaukaisemmat sukulaiset ja kaverit (jotka ei tiedä tarkkaan lapsuuteni taustoja) aina, siis AINA POIKKEUKSETTA, alkavat syyttämään minua kun käy ilmi ettävälejä vanhempiin ei ole. Mikä siinä on että automaattisesti ajatellaan lapsen syyksi kaikki?
On väitetty ja esitetty mm seuraavia syitä: olen itsekäs / olen vaikea / olin teininä liian hankala / olen mankunut liikaa lastenhoitoapua / olen vaatinut rahaa / olen ollut epäkohtelias.
Nää syytökset on siis ihan päin nasmaa esitetty, siis sellaseen selittelevään tyyliin ”niin, varmaan ne välit on etäiset jos olit teininä niin hankala ettei vanhemnat ole siitä toipuneet”Ihmisillä on hirveä tarve selittää tää asia ja vielä niin että syy on mun. Ihmiset jotka ei tiedä MITÄÄN mun kokemasta helvetistä, käyvät kirkkain silmin arvelemaan mistä minun viastani välirikko johtuu. Kukaan ei ole sanallakaan koskaan viitannut mahdollisuuteen että jotain vikaa voisi olla vanhemmissa.
Tuntuu ihan helvetin pahalta ja tän takia salasn koko asian. En voi kellekään kertoa siitä koska asiasta syytetään minua.Tää on jotenkin täysi TABU. Ja kyllä, tulen olemaanse ”paska tunteeton vanhuksnhyljääjä” sitten kun vanhempani ovat vaippavaiheessa ja ”kiittämätön lapsi” ei käy vierailemassa.
Tää on vähän niinkuin tripla rangaistus. Ensin on hirveä lapsuus ja vanhemnat hylkää. Sit tuntee koko aikuisuuden orpoutta ja häpeää kun ei ole sukua ympärillä eikä lapsilla mummoja/pappija. Sit vielä vanhempien loppumetreillä tulee leimatuksi tunteettomaksi vanhustenhylkjäkdi joka on itsekäs.
Mitenhän paljon sitä pitää kärsiä tän asian takia? Koko elämä? Ja mitään pahaa en ole koskaantehnyt edes, riitti vain se että sattui syntymään paskoille vsnhemmille.
Ja joo, huokaus, olen näköjään katkera.
Ap
Ja kysyin myös siksi, koska minulla on päinvastainen tilanne, tai siis olen sillä toisella puolella, että oikeastaan mitään välejä lapseen ei ole. Hän on tosin vielä nuori, 19vuotias. Että älä huoli, eläkä syyttele itseäsi, en minäkään enää tee niin, vaikka olen saanut joka paikasta sontaa niskaani, että vika on yksin minun, kun lapsi ei hhalua olla kanssani tekemisissä. Olen tehnyt sovun sen kanssa että lapseni ei varman käy minua koskaan katsomassa kun olen vanha ja raihnainen, mutta toivon tietysti että asia muuttuu. Minulla ei ole mitään selitystä sille miksi lapseni hylkäsi minut, eikä hän ole sitä antanut, vaikka olen usein pyytänyt anteeksi(vaikka en edes tiedä mitä pyydän). Ymmärrän siis täysin tilannettasi, mutta toiselta puolelta. Tämä vain taitaa olla vielä suurempi tabu, sillä olenhan paskaa vanhempi, kun lapseni ei halua olla kanssani tekemisissä. Rakastan kuitenkin lastani edelleen eniten maailmassa, enkä koskaan ole ollut hänelle paha. Hän ilmeisesti näkee asian toisin, muttei vaivaudu selittämään käytöstään.
KAtsohan minkä määrän tulen saamaan rumia ja ikäviä vastauksia, ja arveluita että olen kuitenkin lapselleni huono ollut, ja mieti millaista on elää tämän asian kanssa, kun en voi asiasta edes puhua kenellekään, sillä minut syyllistetään heti, ja arvaillaan syitä milla kaikilla tavoilla olenkaan huono ollut, vaikka itse tiedän että ne eivät pidä paikkaansa, niin sattuuhan se silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, olen lukenut esim 70-luvun äidit ketjuun (joka kuvasi hyvin omaa lapsuuttani). Mutta useimmat näistä ketjuista kuvaavat tilannetta jossa välit ON olemassa (vaikka ehkä huonot ovatkin).
Mulla taas tilanne että yli 20v ollut ilman vanhempia. Ovat elossa, mutta ei mitään yhteyttä yli 20 vuoteen. Eri vähän eri tilanne.
ApSaako kysyä että miltä tuntuu olla tämä josta tehdään isoja syytteleviä nyyhkyotsikoita siitä ettei käy vanhempiaan katsomassa palvelutalossa? Mua kiinnostaa siksi, kun en sekuntiakaan usko että monikaan ei kävisi vanhempiaan katsomassa, mikäli vanhempi itse olisi ollut ns. sen arvoinen. Niin paljon on lapsia hylätty emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin täällä maassa, että en ihmettele ollenkaan että ei ole sellaisia välejä enää kun vanhempi on vanhus ja huonovointinen, että lapsi kävisi häntä katsomassa, tuntematonta, pahoin loukannutta ihmistä.
Minuahan syyllistetään tästä välirikosta jo NYT. Kaikki puolitutu, kaukaisemmat sukulaiset ja kaverit (jotka ei tiedä tarkkaan lapsuuteni taustoja) aina, siis AINA POIKKEUKSETTA, alkavat syyttämään minua kun käy ilmi ettävälejä vanhempiin ei ole. Mikä siinä on että automaattisesti ajatellaan lapsen syyksi kaikki?
On väitetty ja esitetty mm seuraavia syitä: olen itsekäs / olen vaikea / olin teininä liian hankala / olen mankunut liikaa lastenhoitoapua / olen vaatinut rahaa / olen ollut epäkohtelias.
Nää syytökset on siis ihan päin nasmaa esitetty, siis sellaseen selittelevään tyyliin ”niin, varmaan ne välit on etäiset jos olit teininä niin hankala ettei vanhemnat ole siitä toipuneet”Ihmisillä on hirveä tarve selittää tää asia ja vielä niin että syy on mun. Ihmiset jotka ei tiedä MITÄÄN mun kokemasta helvetistä, käyvät kirkkain silmin arvelemaan mistä minun viastani välirikko johtuu. Kukaan ei ole sanallakaan koskaan viitannut mahdollisuuteen että jotain vikaa voisi olla vanhemmissa.
Tuntuu ihan helvetin pahalta ja tän takia salasn koko asian. En voi kellekään kertoa siitä koska asiasta syytetään minua.Tää on jotenkin täysi TABU. Ja kyllä, tulen olemaanse ”paska tunteeton vanhuksnhyljääjä” sitten kun vanhempani ovat vaippavaiheessa ja ”kiittämätön lapsi” ei käy vierailemassa.
Tää on vähän niinkuin tripla rangaistus. Ensin on hirveä lapsuus ja vanhemnat hylkää. Sit tuntee koko aikuisuuden orpoutta ja häpeää kun ei ole sukua ympärillä eikä lapsilla mummoja/pappija. Sit vielä vanhempien loppumetreillä tulee leimatuksi tunteettomaksi vanhustenhylkjäkdi joka on itsekäs.
Mitenhän paljon sitä pitää kärsiä tän asian takia? Koko elämä? Ja mitään pahaa en ole koskaantehnyt edes, riitti vain se että sattui syntymään paskoille vsnhemmille.
Ja joo, huokaus, olen näköjään katkera.
ApJa kysyin myös siksi, koska minulla on päinvastainen tilanne, tai siis olen sillä toisella puolella, että oikeastaan mitään välejä lapseen ei ole. Hän on tosin vielä nuori, 19vuotias. Että älä huoli, eläkä syyttele itseäsi, en minäkään enää tee niin, vaikka olen saanut joka paikasta sontaa niskaani, että vika on yksin minun, kun lapsi ei hhalua olla kanssani tekemisissä. Olen tehnyt sovun sen kanssa että lapseni ei varman käy minua koskaan katsomassa kun olen vanha ja raihnainen, mutta toivon tietysti että asia muuttuu. Minulla ei ole mitään selitystä sille miksi lapseni hylkäsi minut, eikä hän ole sitä antanut, vaikka olen usein pyytänyt anteeksi(vaikka en edes tiedä mitä pyydän). Ymmärrän siis täysin tilannettasi, mutta toiselta puolelta. Tämä vain taitaa olla vielä suurempi tabu, sillä olenhan paskaa vanhempi, kun lapseni ei halua olla kanssani tekemisissä. Rakastan kuitenkin lastani edelleen eniten maailmassa, enkä koskaan ole ollut hänelle paha. Hän ilmeisesti näkee asian toisin, muttei vaivaudu selittämään käytöstään.
KAtsohan minkä määrän tulen saamaan rumia ja ikäviä vastauksia, ja arveluita että olen kuitenkin lapselleni huono ollut, ja mieti millaista on elää tämän asian kanssa, kun en voi asiasta edes puhua kenellekään, sillä minut syyllistetään heti, ja arvaillaan syitä milla kaikilla tavoilla olenkaan huono ollut, vaikka itse tiedän että ne eivät pidä paikkaansa, niin sattuuhan se silti.
Olen pahoillani puolestasi. Mielestäni olet toiminut erityäin hienosti kun olet pyytänyt anteeksi (omat vanhempani eivät ikinä ”alentuisi” pyytämään minulta anteeksi yhtään mitään), ja olet myös yrittänyt selvittää asiaa ja yrittänyt avata keskustelua ( mun tilanteess vanhempia ei kiinnosta tipan vertaa mikään välien korjaaminen tai asiast puhuminen). Enempääei oikein voi tehdäkään.
Muista kuitenkin se että juurisyy tuolle tilanteelle voi olla myös jossain muussa lapsesi kokemassa asiassa jonka hän luulee ratkovansa sillä että katkaisee välit. Hän on myös vielä nuori, ja on mahdollista että mieli muuttuu viimeistään kun saa omia lapsia jolloin sukua alkaa arvostaa enemmän.
Mutta ymmärrän sinua siinä hyvin miltää tuntuu kun oma tilanne on tabu. Ja huomaat varmaan sinäkin että ihmisille asia on vaikea ”kestää” ja heille tulee hirveä kiire etsiä asialle selitys ja syyttää siitä jotakuta. Ikäänkuin asia olis niin hirveä että äkkiä pitää oman mielenterveyden takia löytää syntipukki jota syyttää.
Toivottavasti tilanteesi korjautuu joskus! Mun tapauksessa siihen ei ole mitään toivoa tai mahdollisuutta kun vanhempani eivät halua mitään yhteydenpitoa, saati ”kiusallisia selvittelyiä” - heidän mielestä mitään ongelmaa ei ole olemassa.
Ap
Lasketaanko se kun isukki osti aikanaan vanhan puuveneenraadon ja vietti keväisin kuukausitolkulla koko vapaa-aikansa koittamalla saada sen kesäksi käyttökelpoiseksi. Ehdotin että sen voisin nimetä "hylky" nimellä muttei tuo ehdotus oikein saanut positiivista vastakaikua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossain oli mielestäni yritetty sanoittaa, miltä tunnevaje vanhempien rakkaudettomasta lapsesta tuntuu ja kaipuu vanhemmasta. Sitä tunnetta verrattiin kuoleeseen lapseen. Molemmissa tapauksissa kaipaa pohjattomasti rakkautta, jota ei koskaan saa.
Ehkä jotain tällaista se tunne on. Pahin on kuitenkin se että alitajuisesti pitää itseään arvottomana. Ap
Typerä neuvo: älä pidä.
Vika ei ole sinussa, vaan henkisesti kehittymättömissä vanhemmissasi.
Sinuna etsisin itselleni ns. varavanhemmat, kuten lapsille etsitään varaisä. Joko tarkoituksella etsit vanhemman pariskunnan, jonka luona vierailla tai tutustut vanhempiin ihmisiin ja saat heiltä henkistä tukea.
Voi kun saisin varavanhemmat! En vain tiedä mistä etsiä. Mitä kautta tutustuisi vanhempiin ihmisiin? Olisinmielelläni myös heille tukena ja apuna. Seurakunta? Spr? Ap
Soita vaikka diakonissalle ja kysy, tietääkö hän pariskuntaa, joka voisi tukea sinua ja sinä heitä. :)
Alue: Aihe vapaa
Minulla vanhemmat ei luultavasti pitäneet meistä lapsista koska lapsi on liian avuton ja tarvitseva ja kaipaa läsnäoloa ja huomiota eikä osaa käyttäytyä kuin järkevä aikuinen. Vanhemmat kohteli minua siis lapsena kuin idioottia joka ei ajattele järjellä jos vaikka pelottaa isän tappouhkaukset, ja nyt aikuisena ovat kuin ihan normaali lapsuus olisi ollut..