Ketään ”hylky-orpoja” palstalla? Miten jaksatte ja pärjäätte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ennenkin kertonut tämän täällä. Minä olen adoptiolapsi, ja adoptioäitini on alkoholisti joka itse lopetti yhteydenpidon (haukuttuaan minut ensin äpäräksi, ja kerrottuaan että olen hänen elämänsä virhe). Adoptioisälläni on uusi vaimo, joka alusta asti ei ole voinut sietää minua. Välit on poikki myös heihin.

Minä en kiinny ihmisiin. En voi sietää vanhempieni ikäisiä tai heitä vanhempia ihmisiä, koska en ole saanut koskaan kokea hyväksyntää heiltä. Oikeasti pelkään, että kuka vain voi tulla ja aloittaa uudestaan sen haukkumisen ja painaa maahan kuten vanhempani tekivät.

Juhla - ajat ovat tuskaa. Mutta pidän itseni kasassa joten kuten pienten lasteni ja mieheni takia. Hän ei ymmärrä aina tunteitani eikä pohjattoman lohdutonta oloani, kun "kaikilla muilla" on ihanat vanhemmat ja suku, ja minulla ei.

Oloani pahentaa eniten oma epäonnistuminen elämässä. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään, ja lähestyn neljääkymmentä. Junat meni ajat sitten, joka ikinen. Kun olisi edes sellainen lällässlää-kortti taskussa, mutta ei ole. He olivat siis oikeassa, että ei minusta tullut mitään.

Tulihan sinusta. Olet vaimo ja äiti. 

Sinulla on noin 60 vuotta aikaa miettiä, mitä haluat tehdä. :)

Onko kukan koskan onnistunut löytämään varavanhempia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, olen lukenut esim 70-luvun äidit ketjuun (joka kuvasi hyvin omaa lapsuuttani). Mutta useimmat näistä ketjuista kuvaavat tilannetta jossa välit ON olemassa (vaikka ehkä huonot ovatkin).

Mulla taas tilanne että yli 20v ollut ilman vanhempia. Ovat elossa, mutta ei mitään yhteyttä yli 20 vuoteen. Eri vähän eri tilanne.

Ap

Saako kysyä että miltä tuntuu olla tämä josta tehdään isoja syytteleviä nyyhkyotsikoita siitä ettei käy vanhempiaan katsomassa palvelutalossa? Mua kiinnostaa siksi, kun en sekuntiakaan usko että monikaan ei kävisi vanhempiaan katsomassa, mikäli vanhempi itse olisi ollut ns. sen arvoinen. Niin paljon on lapsia hylätty emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin täällä maassa, että en ihmettele ollenkaan että ei ole sellaisia välejä enää kun vanhempi on vanhus ja huonovointinen, että lapsi kävisi häntä katsomassa, tuntematonta, pahoin loukannutta ihmistä.

Minuahan syyllistetään tästä välirikosta jo NYT. Kaikki puolitutu, kaukaisemmat sukulaiset ja kaverit (jotka ei tiedä tarkkaan lapsuuteni taustoja) aina, siis AINA POIKKEUKSETTA, alkavat syyttämään minua kun käy ilmi ettävälejä vanhempiin ei ole. Mikä siinä on että automaattisesti ajatellaan lapsen syyksi kaikki?

On väitetty ja esitetty mm seuraavia syitä: olen itsekäs / olen vaikea / olin teininä liian hankala / olen mankunut liikaa lastenhoitoapua / olen vaatinut rahaa / olen ollut epäkohtelias.

Nää syytökset on siis ihan päin nasmaa esitetty, siis sellaseen selittelevään tyyliin ”niin, varmaan ne välit on etäiset jos olit teininä niin hankala ettei vanhemnat ole siitä toipuneet”

Ihmisillä on hirveä tarve selittää tää asia ja vielä niin että syy on mun. Ihmiset jotka ei tiedä MITÄÄN mun kokemasta helvetistä, käyvät kirkkain silmin arvelemaan mistä minun viastani välirikko johtuu. Kukaan ei ole sanallakaan koskaan viitannut mahdollisuuteen että jotain vikaa voisi olla vanhemmissa.

Tuntuu ihan helvetin pahalta ja tän takia salasn koko asian. En voi kellekään kertoa siitä koska asiasta syytetään minua.

Tää on jotenkin täysi TABU. Ja kyllä, tulen olemaanse ”paska tunteeton vanhuksnhyljääjä” sitten kun vanhempani ovat vaippavaiheessa ja ”kiittämätön lapsi” ei käy vierailemassa.

Tää on vähän niinkuin tripla rangaistus. Ensin on hirveä lapsuus ja vanhemnat hylkää. Sit tuntee koko aikuisuuden orpoutta ja häpeää kun ei ole sukua ympärillä eikä lapsilla mummoja/pappija. Sit vielä vanhempien loppumetreillä tulee leimatuksi tunteettomaksi vanhustenhylkjäkdi joka on itsekäs.

Mitenhän paljon sitä pitää kärsiä tän asian takia? Koko elämä? Ja mitään pahaa en ole koskaantehnyt edes, riitti vain se että sattui syntymään paskoille vsnhemmille.

Ja joo, huokaus, olen näköjään katkera.

Ap

Ja kysyin myös siksi, koska minulla on päinvastainen tilanne, tai siis olen sillä toisella puolella, että oikeastaan mitään välejä lapseen ei ole. Hän on tosin vielä nuori, 19vuotias.  Että älä huoli, eläkä syyttele itseäsi, en minäkään enää tee niin, vaikka olen saanut joka paikasta sontaa niskaani, että vika on yksin minun, kun lapsi ei hhalua olla kanssani tekemisissä. Olen tehnyt sovun sen kanssa että lapseni ei varman käy minua koskaan katsomassa kun olen vanha ja raihnainen, mutta toivon tietysti että asia muuttuu. Minulla ei ole mitään selitystä sille miksi lapseni hylkäsi minut, eikä hän ole sitä antanut, vaikka olen usein pyytänyt anteeksi(vaikka en edes tiedä mitä pyydän). Ymmärrän siis täysin tilannettasi, mutta toiselta puolelta. Tämä vain taitaa olla vielä suurempi tabu, sillä olenhan paskaa vanhempi, kun lapseni ei halua olla kanssani tekemisissä. Rakastan kuitenkin lastani edelleen eniten maailmassa, enkä koskaan ole ollut hänelle paha. Hän ilmeisesti näkee asian toisin, muttei vaivaudu selittämään käytöstään.

KAtsohan minkä määrän tulen saamaan rumia ja ikäviä vastauksia, ja arveluita että olen kuitenkin lapselleni huono ollut, ja mieti millaista on elää tämän asian kanssa, kun en voi asiasta edes puhua kenellekään, sillä minut syyllistetään heti, ja arvaillaan syitä milla kaikilla tavoilla olenkaan huono ollut, vaikka itse tiedän että ne eivät pidä paikkaansa, niin sattuuhan se silti.

No en todellakaan usko, että lapsi yhtäkkiä hylkää totaalisesti 19 vuotiaana hyvän vanhempansa, huonon kyllä. Miksi et ole päällimmäisenä huolissasi, onko lapsi esim. lähtenyt ulkomaille ja hänellä on hengenhätä. Ja silti olet sovussa itsesi kanssa, ettet lasta enää tapaa.  Puhut ristiin siinä, että olet saanut jokapaikasta syytteet itsellesi, että vika on sinussa. Ja toisessa lausessa ettet ole asiasta puhunut kenellekään. Anteeksi vaan, mutta vaikutat ihmiseltä joka ei halua nähdä omia virheitään ja joka luopuu lapsestaan ennemmin kuin katsoo peiliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla eronneet vanhemmat; isä jäi etäiseksi,äiti jäi alkoholistielämään uuden puolison kanssa. Muutin takaisin isovanhemmille teininä. Kumpikaan vanhemmista ei ole välittänyt koskaan. Olen joutunut käsittelemään nämä tunteet vuosien mittaan, huomaan että löydän helposti vanhempia aikuisia ihmisiä,joihin kiinnyn,vaikkei he tosi asiassa ole kovin läheisiä (esim.esimies tai tuttu harrastuksesta). Näiden ihmisten torjunta (hyvinkin pieni negatiivinen kommentti,johonkin tekemiseen liittyen) koskettaa voimakkaasti. Uskon sen johtuvan siitä,että jotenkin olen asettanut heidät vanhempien asemaan.

Oikeasti olen aika hyvin kuitenkin pärjännyt. Ja onnellinen siitä että välirikko vanhempiin on olemassa. Muuten olisin varmaan kiinni aika sairaissa ihmissuhteissa.

Ehkä niin on sinunkin kohdalla?!

Ehkä välirikko tunnevammaisiin voi olla hyväkin asia. Mutta just tuota samaa on mulla, eöi kiinnyn syvästi vanhempiin ihmisiin (esim proffa, lapsen päikyn täti) ja harn jotain korvaavaa ”äitikokemusta”. Toki järjen tasolla tiedän että mikään ei tuota ammottavaa vajetta voi paikata. Ap

Mä uskon, että tuollaisiin vanhempiin ei kannata yrittää pitää mitään suhteita yllä. Mutta sehän ei tarkoita sitä, että välirikko ratkaisisi kaiken. Uskon, että tuossa tilanteessa pitää tehdä surutyö siitä, että ei saanut sellaisia vanhempia kuin olisi ansainnut ja tarvinnut. Terapia voi auttaa, tai se jos pystyy jotenkin itse hoivaamaan itsensä ehjäksi.

Olen pahoillani, että et saanut kunnollisia vanhempia.

Ohis, mutta oletteko ikinä mistäännaistenlehdestä lukeneet tällaisia (tai vastaavia) tabu-tarinoita? Minä en ikinä. Näistä pitäisi kirjoittaa ja puhua! Suomessa on varmaan kymmeniätuhansia ellei satojakin tuhansia sukulirikkoja, riitoja ja välien katkeamisia. Silti media ja lehdet tuputtaa aina sitä perusnormia eli ”ihanaa läheisyyttä äitien ja tytärten kesken” tai ”kolmen sukupolven rakkaudentäyteinen joulu”.

Enkä nyt tarkoita että välirikko olisi normaali tila, mutta jos sitä kehdattaisiin puhua niin sinakaan siihen ei liittyisi tuota syyttelyä ja syyllisenetsintää tai häpeää.

Vierailija kirjoitti:

Ohis, mutta oletteko ikinä mistäännaistenlehdestä lukeneet tällaisia (tai vastaavia) tabu-tarinoita? Minä en ikinä. Näistä pitäisi kirjoittaa ja puhua! Suomessa on varmaan kymmeniätuhansia ellei satojakin tuhansia sukulirikkoja, riitoja ja välien katkeamisia. Silti media ja lehdet tuputtaa aina sitä perusnormia eli ”ihanaa läheisyyttä äitien ja tytärten kesken” tai ”kolmen sukupolven rakkaudentäyteinen joulu”.

Enkä nyt tarkoita että välirikko olisi normaali tila, mutta jos sitä kehdattaisiin puhua niin sinakaan siihen ei liittyisi tuota syyttelyä ja syyllisenetsintää tai häpeää.

Pitäisi kyllä olla mediassa enemmään asiasta avautumista. Jari Sinkkosen työhän liittyviä artikkeleita olen nähnyt, niissä avaudutaan lähinnä hyvän ja huononn kasvatuksen seurauksista. Häpeä liittyy monesti epäonnistuneen vanhemman piirteisiin, hänen vanhempansa ovat voineet kasvattaa häpeämetodeilla, häpeällä ohjataan ja rangaistaan. Häpeä on kohdistettu ihmiseen, ei tekoihin, siksi se on juurtunut traumaksi ihmiseen. Maton alle lakaiseminen ei auta häpeän katoamiseen, vaan siitäkin pitäisi avoimesti keskutella, tuoda se helpommin lähestyttäväksi huonon vanhemman itsensä käsiteltäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, olen lukenut esim 70-luvun äidit ketjuun (joka kuvasi hyvin omaa lapsuuttani). Mutta useimmat näistä ketjuista kuvaavat tilannetta jossa välit ON olemassa (vaikka ehkä huonot ovatkin).

Mulla taas tilanne että yli 20v ollut ilman vanhempia. Ovat elossa, mutta ei mitään yhteyttä yli 20 vuoteen. Eri vähän eri tilanne.

Ap

Saako kysyä että miltä tuntuu olla tämä josta tehdään isoja syytteleviä nyyhkyotsikoita siitä ettei käy vanhempiaan katsomassa palvelutalossa? Mua kiinnostaa siksi, kun en sekuntiakaan usko että monikaan ei kävisi vanhempiaan katsomassa, mikäli vanhempi itse olisi ollut ns. sen arvoinen. Niin paljon on lapsia hylätty emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin täällä maassa, että en ihmettele ollenkaan että ei ole sellaisia välejä enää kun vanhempi on vanhus ja huonovointinen, että lapsi kävisi häntä katsomassa, tuntematonta, pahoin loukannutta ihmistä.

Minuahan syyllistetään tästä välirikosta jo NYT. Kaikki puolitutu, kaukaisemmat sukulaiset ja kaverit (jotka ei tiedä tarkkaan lapsuuteni taustoja) aina, siis AINA POIKKEUKSETTA, alkavat syyttämään minua kun käy ilmi ettävälejä vanhempiin ei ole. Mikä siinä on että automaattisesti ajatellaan lapsen syyksi kaikki?

On väitetty ja esitetty mm seuraavia syitä: olen itsekäs / olen vaikea / olin teininä liian hankala / olen mankunut liikaa lastenhoitoapua / olen vaatinut rahaa / olen ollut epäkohtelias.

Nää syytökset on siis ihan päin nasmaa esitetty, siis sellaseen selittelevään tyyliin ”niin, varmaan ne välit on etäiset jos olit teininä niin hankala ettei vanhemnat ole siitä toipuneet”

Ihmisillä on hirveä tarve selittää tää asia ja vielä niin että syy on mun. Ihmiset jotka ei tiedä MITÄÄN mun kokemasta helvetistä, käyvät kirkkain silmin arvelemaan mistä minun viastani välirikko johtuu. Kukaan ei ole sanallakaan koskaan viitannut mahdollisuuteen että jotain vikaa voisi olla vanhemmissa.

Tuntuu ihan helvetin pahalta ja tän takia salasn koko asian. En voi kellekään kertoa siitä koska asiasta syytetään minua.

Tää on jotenkin täysi TABU. Ja kyllä, tulen olemaanse ”paska tunteeton vanhuksnhyljääjä” sitten kun vanhempani ovat vaippavaiheessa ja ”kiittämätön lapsi” ei käy vierailemassa.

Tää on vähän niinkuin tripla rangaistus. Ensin on hirveä lapsuus ja vanhemnat hylkää. Sit tuntee koko aikuisuuden orpoutta ja häpeää kun ei ole sukua ympärillä eikä lapsilla mummoja/pappija. Sit vielä vanhempien loppumetreillä tulee leimatuksi tunteettomaksi vanhustenhylkjäkdi joka on itsekäs.

Mitenhän paljon sitä pitää kärsiä tän asian takia? Koko elämä? Ja mitään pahaa en ole koskaantehnyt edes, riitti vain se että sattui syntymään paskoille vsnhemmille.

Ja joo, huokaus, olen näköjään katkera.

Ap

Ja kysyin myös siksi, koska minulla on päinvastainen tilanne, tai siis olen sillä toisella puolella, että oikeastaan mitään välejä lapseen ei ole. Hän on tosin vielä nuori, 19vuotias.  Että älä huoli, eläkä syyttele itseäsi, en minäkään enää tee niin, vaikka olen saanut joka paikasta sontaa niskaani, että vika on yksin minun, kun lapsi ei hhalua olla kanssani tekemisissä. Olen tehnyt sovun sen kanssa että lapseni ei varman käy minua koskaan katsomassa kun olen vanha ja raihnainen, mutta toivon tietysti että asia muuttuu. Minulla ei ole mitään selitystä sille miksi lapseni hylkäsi minut, eikä hän ole sitä antanut, vaikka olen usein pyytänyt anteeksi(vaikka en edes tiedä mitä pyydän). Ymmärrän siis täysin tilannettasi, mutta toiselta puolelta. Tämä vain taitaa olla vielä suurempi tabu, sillä olenhan paskaa vanhempi, kun lapseni ei halua olla kanssani tekemisissä. Rakastan kuitenkin lastani edelleen eniten maailmassa, enkä koskaan ole ollut hänelle paha. Hän ilmeisesti näkee asian toisin, muttei vaivaudu selittämään käytöstään.

KAtsohan minkä määrän tulen saamaan rumia ja ikäviä vastauksia, ja arveluita että olen kuitenkin lapselleni huono ollut, ja mieti millaista on elää tämän asian kanssa, kun en voi asiasta edes puhua kenellekään, sillä minut syyllistetään heti, ja arvaillaan syitä milla kaikilla tavoilla olenkaan huono ollut, vaikka itse tiedän että ne eivät pidä paikkaansa, niin sattuuhan se silti.

No en todellakaan usko, että lapsi yhtäkkiä hylkää totaalisesti 19 vuotiaana hyvän vanhempansa, huonon kyllä. Miksi et ole päällimmäisenä huolissasi, onko lapsi esim. lähtenyt ulkomaille ja hänellä on hengenhätä. Ja silti olet sovussa itsesi kanssa, ettet lasta enää tapaa.  Puhut ristiin siinä, että olet saanut jokapaikasta syytteet itsellesi, että vika on sinussa. Ja toisessa lausessa ettet ole asiasta puhunut kenellekään. Anteeksi vaan, mutta vaikutat ihmiseltä joka ei halua nähdä omia virheitään ja joka luopuu lapsestaan ennemmin kuin katsoo peiliin.

No monet”normaalitkin” vanhemmat eivät tiedä missä lapsi on ja mitä tekee. Esim anoppini soittaa pojalleen kerta vuoteen. Eivät ole riidoissa vasn ihan hyvissä väleissä. Mutta tuo kerta vuoteen on anopin mielestä tarpeelsi. Ei se anoppi tiedä mitään poikansa elämän tapahtumista eikä aina missä asuu, missä on töissä tai edes lapsenlapsen syntymästä.

Minullekin moni sanoo, että kyllä ne välit isän kanssa korjautuu, kun menen vaan hänen luokseen ja kerron kaivanneeni häntä. Koen sen ensinnäkin oman kaltoinkohteluni vähättelynä ja syyllistämisenä. Ei, se ei muutu, vaikka kuinka yrittäisin ottaa yhteyttä. Ja toisaalta, jos toinen puoli ei kykene normaaliin ihmissuhteeseen, miksi yrittäisin pakolla herättää henkiin huonon sellaisen.

Vierailija kirjoitti:

Minullekin moni sanoo, että kyllä ne välit isän kanssa korjautuu, kun menen vaan hänen luokseen ja kerron kaivanneeni häntä. Koen sen ensinnäkin oman kaltoinkohteluni vähättelynä ja syyllistämisenä. Ei, se ei muutu, vaikka kuinka yrittäisin ottaa yhteyttä. Ja toisaalta, jos toinen puoli ei kykene normaaliin ihmissuhteeseen, miksi yrittäisin pakolla herättää henkiin huonon sellaisen.

Mulle on sanottu myös tuota samaa, ja se on sekä törkeän vähättelevää, että erityäin loukkaavaa. Usein se sanotaan vähän alentuvasti, antaen ymmärtäävettä kyllä pikku kiukuttelut isän kanssa nopeasti unohtuu kun vaan sovitte!

Tässä ei jukolauta ole pikku kiukuttelu kyseessä.

Ap

Itse sanoisin että jos on tavallaan sairastunut välinpitämättömistä vanhemmista, niin väite, että vaikka anteeksianto tai "menneiden unohtaminen" parantaa on sama kuin sanoisi skitsofreenikolle, että harhat lähtee kun unohdat menneet. No ei lähde.

Vierailija kirjoitti:

Itse sanoisin että jos on tavallaan sairastunut välinpitämättömistä vanhemmista, niin väite, että vaikka anteeksianto tai "menneiden unohtaminen" parantaa on sama kuin sanoisi skitsofreenikolle, että harhat lähtee kun unohdat menneet. No ei lähde.

Totta. Vaikea ihmissuhde satuttaa kerta toisensa jälkeen. Siksi olen ottanut reilusti etäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullekin moni sanoo, että kyllä ne välit isän kanssa korjautuu, kun menen vaan hänen luokseen ja kerron kaivanneeni häntä. Koen sen ensinnäkin oman kaltoinkohteluni vähättelynä ja syyllistämisenä. Ei, se ei muutu, vaikka kuinka yrittäisin ottaa yhteyttä. Ja toisaalta, jos toinen puoli ei kykene normaaliin ihmissuhteeseen, miksi yrittäisin pakolla herättää henkiin huonon sellaisen.

Mulle on sanottu myös tuota samaa, ja se on sekä törkeän vähättelevää, että erityäin loukkaavaa. Usein se sanotaan vähän alentuvasti, antaen ymmärtäävettä kyllä pikku kiukuttelut isän kanssa nopeasti unohtuu kun vaan sovitte!

Tässä ei jukolauta ole pikku kiukuttelu kyseessä.

Ap

Ihmiset, jotka eivät olet kokeneet samaa, eivät ymmärrä. Tai jotkut ihmiset ovat välinpitämättömiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, olen lukenut esim 70-luvun äidit ketjuun (joka kuvasi hyvin omaa lapsuuttani). Mutta useimmat näistä ketjuista kuvaavat tilannetta jossa välit ON olemassa (vaikka ehkä huonot ovatkin).

Mulla taas tilanne että yli 20v ollut ilman vanhempia. Ovat elossa, mutta ei mitään yhteyttä yli 20 vuoteen. Eri vähän eri tilanne.

Ap

Saako kysyä että miltä tuntuu olla tämä josta tehdään isoja syytteleviä nyyhkyotsikoita siitä ettei käy vanhempiaan katsomassa palvelutalossa? Mua kiinnostaa siksi, kun en sekuntiakaan usko että monikaan ei kävisi vanhempiaan katsomassa, mikäli vanhempi itse olisi ollut ns. sen arvoinen. Niin paljon on lapsia hylätty emotionaalisesti ja ihan konkreettisestikin täällä maassa, että en ihmettele ollenkaan että ei ole sellaisia välejä enää kun vanhempi on vanhus ja huonovointinen, että lapsi kävisi häntä katsomassa, tuntematonta, pahoin loukannutta ihmistä.

Minuahan syyllistetään tästä välirikosta jo NYT. Kaikki puolitutu, kaukaisemmat sukulaiset ja kaverit (jotka ei tiedä tarkkaan lapsuuteni taustoja) aina, siis AINA POIKKEUKSETTA, alkavat syyttämään minua kun käy ilmi ettävälejä vanhempiin ei ole. Mikä siinä on että automaattisesti ajatellaan lapsen syyksi kaikki?

On väitetty ja esitetty mm seuraavia syitä: olen itsekäs / olen vaikea / olin teininä liian hankala / olen mankunut liikaa lastenhoitoapua / olen vaatinut rahaa / olen ollut epäkohtelias.

Nää syytökset on siis ihan päin nasmaa esitetty, siis sellaseen selittelevään tyyliin ”niin, varmaan ne välit on etäiset jos olit teininä niin hankala ettei vanhemnat ole siitä toipuneet”

Ihmisillä on hirveä tarve selittää tää asia ja vielä niin että syy on mun. Ihmiset jotka ei tiedä MITÄÄN mun kokemasta helvetistä, käyvät kirkkain silmin arvelemaan mistä minun viastani välirikko johtuu. Kukaan ei ole sanallakaan koskaan viitannut mahdollisuuteen että jotain vikaa voisi olla vanhemmissa.

Tuntuu ihan helvetin pahalta ja tän takia salasn koko asian. En voi kellekään kertoa siitä koska asiasta syytetään minua.

Tää on jotenkin täysi TABU. Ja kyllä, tulen olemaanse ”paska tunteeton vanhuksnhyljääjä” sitten kun vanhempani ovat vaippavaiheessa ja ”kiittämätön lapsi” ei käy vierailemassa.

Tää on vähän niinkuin tripla rangaistus. Ensin on hirveä lapsuus ja vanhemnat hylkää. Sit tuntee koko aikuisuuden orpoutta ja häpeää kun ei ole sukua ympärillä eikä lapsilla mummoja/pappija. Sit vielä vanhempien loppumetreillä tulee leimatuksi tunteettomaksi vanhustenhylkjäkdi joka on itsekäs.

Mitenhän paljon sitä pitää kärsiä tän asian takia? Koko elämä? Ja mitään pahaa en ole koskaantehnyt edes, riitti vain se että sattui syntymään paskoille vsnhemmille.

Ja joo, huokaus, olen näköjään katkera.

Ap

Ja kysyin myös siksi, koska minulla on päinvastainen tilanne, tai siis olen sillä toisella puolella, että oikeastaan mitään välejä lapseen ei ole. Hän on tosin vielä nuori, 19vuotias.  Että älä huoli, eläkä syyttele itseäsi, en minäkään enää tee niin, vaikka olen saanut joka paikasta sontaa niskaani, että vika on yksin minun, kun lapsi ei hhalua olla kanssani tekemisissä. Olen tehnyt sovun sen kanssa että lapseni ei varman käy minua koskaan katsomassa kun olen vanha ja raihnainen, mutta toivon tietysti että asia muuttuu. Minulla ei ole mitään selitystä sille miksi lapseni hylkäsi minut, eikä hän ole sitä antanut, vaikka olen usein pyytänyt anteeksi(vaikka en edes tiedä mitä pyydän). Ymmärrän siis täysin tilannettasi, mutta toiselta puolelta. Tämä vain taitaa olla vielä suurempi tabu, sillä olenhan paskaa vanhempi, kun lapseni ei halua olla kanssani tekemisissä. Rakastan kuitenkin lastani edelleen eniten maailmassa, enkä koskaan ole ollut hänelle paha. Hän ilmeisesti näkee asian toisin, muttei vaivaudu selittämään käytöstään.

KAtsohan minkä määrän tulen saamaan rumia ja ikäviä vastauksia, ja arveluita että olen kuitenkin lapselleni huono ollut, ja mieti millaista on elää tämän asian kanssa, kun en voi asiasta edes puhua kenellekään, sillä minut syyllistetään heti, ja arvaillaan syitä milla kaikilla tavoilla olenkaan huono ollut, vaikka itse tiedän että ne eivät pidä paikkaansa, niin sattuuhan se silti.

Olen pahoillani puolestasi. Mielestäni olet toiminut erityäin hienosti kun olet pyytänyt anteeksi (omat vanhempani eivät ikinä ”alentuisi” pyytämään minulta anteeksi yhtään mitään), ja olet myös yrittänyt selvittää asiaa ja yrittänyt avata keskustelua ( mun tilanteess vanhempia ei kiinnosta tipan vertaa mikään välien korjaaminen tai asiast puhuminen). Enempääei oikein voi tehdäkään.

Muista kuitenkin se että juurisyy tuolle tilanteelle voi olla myös jossain muussa lapsesi kokemassa asiassa jonka hän luulee ratkovansa sillä että katkaisee välit. Hän on myös vielä nuori, ja on mahdollista että mieli muuttuu viimeistään kun saa omia lapsia jolloin sukua alkaa arvostaa enemmän.

Mutta ymmärrän sinua siinä hyvin miltää tuntuu kun oma tilanne on tabu. Ja huomaat varmaan sinäkin että ihmisille asia on vaikea ”kestää” ja heille tulee hirveä kiire etsiä asialle selitys ja syyttää siitä jotakuta. Ikäänkuin asia olis niin hirveä että äkkiä pitää oman mielenterveyden takia löytää syntipukki jota syyttää.

Toivottavasti tilanteesi korjautuu joskus! Mun tapauksessa siihen ei ole mitään toivoa tai mahdollisuutta kun vanhempani eivät halua mitään yhteydenpitoa, saati ”kiusallisia selvittelyiä” - heidän mielestä mitään ongelmaa ei ole olemassa.

Ap

Kiitos lämpimistä sanoistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sanoisin että jos on tavallaan sairastunut välinpitämättömistä vanhemmista, niin väite, että vaikka anteeksianto tai "menneiden unohtaminen" parantaa on sama kuin sanoisi skitsofreenikolle, että harhat lähtee kun unohdat menneet. No ei lähde.

Totta. Vaikea ihmissuhde satuttaa kerta toisensa jälkeen. Siksi olen ottanut reilusti etäisyyttä.

Ehkä etäisyys voi autta jos siitä päättää itse. Mutta mulla se ei oikein toimi kun en itse voinut valita asiaa. Ja olet niin oikeassa että tuo ”unohda ne menneet”- ohje ei toimi. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt unohtaa menneet mutta hitto vie kun ne alkaa vaivaamaan ajatuksissa aina uudestaan...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sanoisin että jos on tavallaan sairastunut välinpitämättömistä vanhemmista, niin väite, että vaikka anteeksianto tai "menneiden unohtaminen" parantaa on sama kuin sanoisi skitsofreenikolle, että harhat lähtee kun unohdat menneet. No ei lähde.

Totta. Vaikea ihmissuhde satuttaa kerta toisensa jälkeen. Siksi olen ottanut reilusti etäisyyttä.

Ehkä etäisyys voi autta jos siitä päättää itse. Mutta mulla se ei oikein toimi kun en itse voinut valita asiaa. Ja olet niin oikeassa että tuo ”unohda ne menneet”- ohje ei toimi. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt unohtaa menneet mutta hitto vie kun ne alkaa vaivaamaan ajatuksissa aina uudestaan...

Ap

Kyllä se etäisyys auttaa ainakin minulla. Isäni on jättänyt minut kokonaan pari kertaa ja siinä välissä ollut mitä on. Ainakin minun mieleni on rauhallisempi, kun tilanne on stabiilisti hylättynäolo kuin jotain jatkuvaa mielensäpahoittamista tai ahdistusta ja joku toivonpilkahdus kerran viidessä vuodessa. En siis tarkoita, että hylättynä olo olisi helppoa, mutta itse koen tämän silti helpommaksi. Pilaa se elämää silti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sanoisin että jos on tavallaan sairastunut välinpitämättömistä vanhemmista, niin väite, että vaikka anteeksianto tai "menneiden unohtaminen" parantaa on sama kuin sanoisi skitsofreenikolle, että harhat lähtee kun unohdat menneet. No ei lähde.

Totta. Vaikea ihmissuhde satuttaa kerta toisensa jälkeen. Siksi olen ottanut reilusti etäisyyttä.

Ehkä etäisyys voi autta jos siitä päättää itse. Mutta mulla se ei oikein toimi kun en itse voinut valita asiaa. Ja olet niin oikeassa että tuo ”unohda ne menneet”- ohje ei toimi. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt unohtaa menneet mutta hitto vie kun ne alkaa vaivaamaan ajatuksissa aina uudestaan...

Ap

Kyllä se etäisyys auttaa ainakin minulla. Isäni on jättänyt minut kokonaan pari kertaa ja siinä välissä ollut mitä on. Ainakin minun mieleni on rauhallisempi, kun tilanne on stabiilisti hylättynäolo kuin jotain jatkuvaa mielensäpahoittamista tai ahdistusta ja joku toivonpilkahdus kerran viidessä vuodessa. En siis tarkoita, että hylättynä olo olisi helppoa, mutta itse koen tämän silti helpommaksi. Pilaa se elämää silti. 

Tuo on kyllä totta. Pahempaa olisi tosiaan ”on-off”-meininki että välillä vanhemmat olis kiinnostuneita, sit taas hylkäävät, sit taas kiinnostutaan, taas hylätään.

Nyt on sinällään stabiilia eli ehkä pitää siitä olla... kiitollinen jotenkin?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sanoisin että jos on tavallaan sairastunut välinpitämättömistä vanhemmista, niin väite, että vaikka anteeksianto tai "menneiden unohtaminen" parantaa on sama kuin sanoisi skitsofreenikolle, että harhat lähtee kun unohdat menneet. No ei lähde.

Totta. Vaikea ihmissuhde satuttaa kerta toisensa jälkeen. Siksi olen ottanut reilusti etäisyyttä.

Ehkä etäisyys voi autta jos siitä päättää itse. Mutta mulla se ei oikein toimi kun en itse voinut valita asiaa. Ja olet niin oikeassa että tuo ”unohda ne menneet”- ohje ei toimi. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt unohtaa menneet mutta hitto vie kun ne alkaa vaivaamaan ajatuksissa aina uudestaan...

Ap

Kyllä se etäisyys auttaa ainakin minulla. Isäni on jättänyt minut kokonaan pari kertaa ja siinä välissä ollut mitä on. Ainakin minun mieleni on rauhallisempi, kun tilanne on stabiilisti hylättynäolo kuin jotain jatkuvaa mielensäpahoittamista tai ahdistusta ja joku toivonpilkahdus kerran viidessä vuodessa. En siis tarkoita, että hylättynä olo olisi helppoa, mutta itse koen tämän silti helpommaksi. Pilaa se elämää silti. 

Tuo on kyllä totta. Pahempaa olisi tosiaan ”on-off”-meininki että välillä vanhemmat olis kiinnostuneita, sit taas hylkäävät, sit taas kiinnostutaan, taas hylätään.

Nyt on sinällään stabiilia eli ehkä pitää siitä olla... kiitollinen jotenkin?

Ap

Ei siitä tarvi sentään kiitollinen olla. 

Mina rasittaa myös asian tabuus. Olen ihan tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, missä ei ole alkoholi- tai väkivaltaongelmia. Ainoa ongelma on se, että isä on täysin hylännyt. Sellaisesta ei puhuta. Puhutaan ainoastaan muutenkin ongelmallisten perheiden ongelmista sekä erkaannuttamisista. Mutta ei siitä, kun normaali "vastuuntuntoinen" vanhempi, ottaa ja lähtee selittelemättä ja kantaa edelleen vastuunsa yhteiskunnassa ja työelämässä itsestään, mutta ei lapsestaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mina rasittaa myös asian tabuus. Olen ihan tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, missä ei ole alkoholi- tai väkivaltaongelmia. Ainoa ongelma on se, että isä on täysin hylännyt. Sellaisesta ei puhuta. Puhutaan ainoastaan muutenkin ongelmallisten perheiden ongelmista sekä erkaannuttamisista. Mutta ei siitä, kun normaali "vastuuntuntoinen" vanhempi, ottaa ja lähtee selittelemättä ja kantaa edelleen vastuunsa yhteiskunnassa ja työelämässä itsestään, mutta ei lapsestaan. 

Olen ihan samaa mieltä, muakin haittaa tämä asian tabuus, ja eritoten se miten aina defaulttina syylliseksi leimataan minut.

Minunkin isäni on melko tunnettu ja oli ennn eläköitymistä merkittävässä virassa, oli siis ns valkokaulus-lapsenhakkaaja, muille mukava mies ja kotona psykopaatti.

Tiedän sen verran että vanhempani valehtelevat tuttavilleen että ovat lastensa elämässä mukana. Eräs ”tutuntuttu” jonka äiti asuu lähellä vanhempiani alkoi kerran mulle päivittelemään että on se niin hienoa että sulla ne vanhemmat auttaa ja osallistuu lastesi elämään! Olin että WHAT? Vanhempani ei ole ikinä NÄHNEETKÄÄN mun lapsia eikä tiedä niistä mitään!.

Ovat sen verran ovelia siis, että osaavat valehdella kulissit kuntoon, ja kukaan ei varmaan uskoisi ”niin mukavasta pariskunnasta” että ovat hylänneet lapsensa täysin. Tuo valehtelu ja kulissinkiillotus käy kyllä hermoon ja kovaa.

Kurjaa on kun asiasta ei voi puhua ja vertaistuki puuttuu. Ja tiedän järjen tasolla että minun syyni tämä välirikko ei ole. Mutta siltikin tunnen ajoittain häpeää ja arvottomuutta, tunteen tasolla siis niin että ”en ole rakastamisen arvoinen kun vanhempanikaan eivät rakastaneet minua”. Järki toki sanoo että eihän se noin mene, mutta hitto kun tunne ei tottele järkeä! :). Ap

Mutta eteenpäin vaan kuin mummo lumessa, tsempit saman kokeneille!

Ap

Up