Lue keskustelun säännöt.
Olen jäänyt lapsen tasolle.
08.12.2018 |
En ole siis kehittynyt kuin muut aikuiset, koska sairastin teini-iän masennuksen, ja lisäksi sosiaalinen fobiani on estänyt kaikki ihmissuhteet ikävälillä 15-27. Nyt täytän pian 27 ja olen vielä lapsen tasolla. En ole koskaan seurutellut ja tarvitsen äitini apua kaikessa.
Kommentit (43)
Sanooko sinun äitisi, että et itse osaa ja hänen pitää auttaa? Etkö opi mitään niistä kerroista, kun on ollut jokin asia hoidettavana? Ota asiat vaan omaan hoitoosi. Et tarvitse niihin vanhempiesi tai heidän lupaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ootko opiskellu mitään yläasteen jälkeen.
Jaha, pierupakkomielteinen incel meni kerrankin itseensä.
Onko sun bibelskin kokoa vauvanukke
Vierailija kirjoitti:
Itsellänikin on vuosikausien nuoruuden ja nuoren aikuisuuden masennustaustaa, yksinäisyyttä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja itsenäistymisen, voisiko sanoa viivästymistä, mutta en silti todellakaan ole jäänyt minnekään lapsen tai teini-ikäisen tasolle. Asioitanikin rupesin hoitamaan itse oma-aloitteisesti, kun toivuin lopulta sen verran, että pystyin, pitkän ajan jälkeenkin. Ja parantelin vieläpä itse itseni, ammattilaisella en käynyt.
Kyllä teillä on jotain muuta taustalla, jos te itse tai läheisenne kokevat teidän kehityksenne täysin pysähtyneen. Todella omituiselta kuulostaa.
"ammattilaiset" on täysi vitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sun bibelskin kokoa vauvanukke
Aloittaja ei maininnut sukupuoltansa. Jotenkin mielsin hänet naisena.
Vierailija kirjoitti:
Vi##u mitä neuvoja. Se että osaa siivota tai käydä kaupassa ei ole itsenäistymistä. Ne ovat perustaitoja joiden avulla pysytään hengissä.
Itsenäinen ihminen osaa hoitaa kaikki asiansa itse.
-tehdä sähkösopimuksen
-miettiä mitä vakuutuksia tarvitaan, kilpailuttaa ja hankkii ne
-osaa hankkia itse asunnon, vuokra tai omistus
-järjestää muuttokuljetuksen
-tietää miten toimia jos peruuttaa autonsa naapurin auton kylkeen tai jos auto jättää tielle. Tai vetäisee polkupyörällä naarmun jonkun toisen autoon(ei soittamalla isille, äitille tai puolisolle)
yms...
Olen 54vuotias. En kykene näihin. Olen lapsen tasolle jäänyt ja eristäytynyt. Hävettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten minusta tuntuu, että olen jäänyt ihan teinin tasolle - ainakin epäilyttää. Tulee mieleen edesmennyt laulaja Michael Jackson, joka oli emotionaalisesti pienen lapsen tasolla, mitä olen nähnyt hänestä videoita, joissa hän on taantunut ihan pikku pojaksi. Tosin erottava tekijä on vain se, että ei minua sentään näe kiikkumassa leikkipuistossa, kiipeämässä puihin, menemässä nuorisotaloon tai hengailemaan ostoskeskukselle haistattaen vartijoille tehdessäni jotain typerää tai jotain muuta sellaista, mikä on lapselle tai teinillä tyypillistä ellei siihen lasketa tätä pukeutumista ja hiusten värjäämistä. Vielä kolmekymppisenä kannan EMP:stä ostettua kissalaukkua, vaikka on minulla Ted Bakerin laukkua, joten jotain aikuisille "sopivaakin" minulta löytyy. Ulkoisesti näytän joltain animea, mangaa, videopelejä yms. kuluttavalta nörtiltä, joille siniset tai pinkit hiukset yms. sallitaan, minkälaisen tyypin ulkonäköä havittelinkin nuorempana mutta äiti ei vain oikein sallinut. Enpä ihmettele, jos itsetunto oli sen takia paskana itseään etsiessä ja nyt aikuisena löytänyt vasta itsensä. Ulkoisesti olen aika tyttömäinen, välttelen aurinkoa, suojaan itseäni auringolta ja tarkkailen painoani, jotta pysyn alle 55 kg. Välillä toki huolestuttaa, että enhän vain ole riippuvainen ulkonäöstäni.
Syitä, joiden takia minua epäilyttää henkisesti teinin tasolle jääminen, on koulukiusatuksi tuleminen, hyväksikäytetyksi tuleminen, perheväkivallan (isän naisystävä löi isääni ja uhkaili jopa tappamisella) todistaminen lapsena ja huono itsetunto (joka vaivaa edelleen huonon itseluottamuksen takia) omien diagnoosien (niitä on ollut vaikka mitä, mm. vaikea dysfasia, jopa lievä kehitysvammakin kunnes se kumottiin, nykyisin laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi) ja erilaisuuden takia, kun ei lapsena ollessa ollut mitään samaistumisen kohdetta, joka olisi käynyt pienluokkaa ja olisi ollut jollakin diagnoosilla varustettu ihminen, joka olisi silti menestynyt ihminen. Koko ajan lapsena hoin, ettei minusta voi mitään tulla.
Ei minulla ollut alkuunkaan kavereita lukuun ottamatta yhtä serkkua, mutten muista koulukiusaamista esikoulun ja peruskoulun aloittaessa, vaan kiusaamisen muistan alkaneen neljännellä luokalla. Se alkoi valheilla serkun kaverin keksiessä minusta valheen, jonka mukaan olin lähettänyt hänelle jonkun törkykuvan puhelimitse ja piirtänyt opettajista alastonkuvia. Hän sai serkkuni sekä naapurin, jonka kanssa käytiin samaa koulua, ja pari koulututtua, jotka tiesin nimeltä eikä ollut mitään erityistä viha-rakkaussuhdetta kummankaan kanssa, kääntymään minua vastaan. Olin tuohon aikaan kiinnostunut novellien kirjoittamisesta, ja kun näissä novelleissa oli sattumalta muutamia tuttuja nimiä, joilla ei ollut mitään tekemistä näiden koulututtujen kanssa, niin yksi näistä tytöistä (naapuri) uhkaili poikaystävänsä antavan minulle turpaan. Minäkin yritin sovittaa serkun ja hänen kaverin, josta tuli aiemmin kaveri, kanssa asettaen jopa ehdoksi häipyväni pois heidän silmistä. Jopa valitsin pienemmän riesan tunnustamalla opettajille "piirtäneeni opettajista alastonkuvia", jollaista serkun kaveri väitti minun tehneen kunnes sekin sotku saatiin selvitettyä ja alettiin tulla toimeen toistemme kanssa uudelleen. Tämä tapaus tuntuu niin hyttysen pistolta verrattuna myöhempiin tapauksiin, kun kuitenkin koko sotku saatiin selvitettyä.
Vierailija kirjoitti:
Miten minusta tuntuu, että olen jäänyt ihan teinin tasolle - ainakin epäilyttää. Tulee mieleen edesmennyt laulaja Michael Jackson, joka oli emotionaalisesti pienen lapsen tasolla, mitä olen nähnyt hänestä videoita, joissa hän on taantunut ihan pikku pojaksi. Tosin erottava tekijä on vain se, että ei minua sentään näe kiikkumassa leikkipuistossa, kiipeämässä puihin, menemässä nuorisotaloon tai hengailemaan ostoskeskukselle haistattaen vartijoille tehdessäni jotain typerää tai jotain muuta sellaista, mikä on lapselle tai teinillä tyypillistä ellei siihen lasketa tätä pukeutumista ja hiusten värjäämistä. Vielä kolmekymppisenä kannan EMP:stä ostettua kissalaukkua, vaikka on minulla Ted Bakerin laukkua, joten jotain aikuisille "sopivaakin" minulta löytyy. Ulkoisesti näytän joltain animea, mangaa, videopelejä yms. kuluttavalta nörtiltä, joille siniset tai pinkit hiukset yms. sallitaan, minkälaisen tyypin ulkonäköä havittelinkin nuorempana mutt
Onko tuo mikään ihme, jos minulle puhkesi yläasteella sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus, joista ei koskaan tehty edes tutkimuksia vaikka miten epäileväisesti puhuin näistä asioista. Kuraattorin mukaan en ollut masentunut, vaikka monta kertaa hänelle tulin avautumaan. Äitikin totesi tuohon minun sosiaalisten tilanteiden pelkoepäilyyn, että älä höpsi tuollaista. Noin sanoi nuorelle, joka ei uskaltanut kaupassa liikkua yksin ollessa vielä ammattikoulun aloitettua. Haaveilin niin peruskoulussa tehneeni yksilötöitä ryhmätöiden sijaan, koska aina kävi niitä tilanteita, jos päädyin minua kiusanneen kanssa pariksi, joka alkoi kiukuttelemaan ja minäkin hiljaa vastahakoisesti osoitin mieltäni (harmittaa, kun en uskaltanut haistattaa paskat, kertoo vaan siitä miten en vaan uskalla) ja opettaja vain kehoitti minua olemaan ystävällinen tälle. En koskaan uskaltanut tällaisissa tilanteissa sanoa mitään ollessan liian ujo ja vaatia, että haluan tehdä yksin, lukuun ottamatta yhteiskuntaopin ryhmätyötä, jolloin uskalsin sanoa haluavani tehdä yksin vedoten sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ja silloin sain tehdä itse. Ilmeisesti yhteiskuntaopin opettaja oli tästä asiasta puhunut erityisopettajan kanssa ja erityisopettaja kysyi asiasta minulta, kun minulla meni kuuleman mukaan niin hyvin yritysaiheinen ryhmätyö kahden (no kato kun toinen oli serkkuni ja toinen taas vanha ala-astetuttu, joka oli ainoita, jonka kanssa tultiin toimeen) oppilaan kanssa, vaikka kaipasin sitä yksintyöskentelyä. En enää muista, mitä vastasin tuohon erityisopettajan huoleen, mutten koskaan uskaltanut puhua ujoudestani ja halustani tehdä yksin asiat.
Pakko vielä jatkaa, tulee aikamoinen romaani. Pahoittelen kirjoitusvirheitä tässä kohdin, koska näköni on nykyään heikko ja näöntarkkuus vaihtelee kuivasilmäisyyden takia. Tuntuu kuin ei aina hahmota pieniä tekstejä ja numeroita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten minusta tuntuu, että olen jäänyt ihan teinin tasolle - ainakin epäilyttää. Tulee mieleen edesmennyt laulaja Michael Jackson, joka oli emotionaalisesti pienen lapsen tasolla, mitä olen nähnyt hänestä videoita, joissa hän on taantunut ihan pikku pojaksi. Tosin erottava tekijä on vain se, että ei minua sentään näe kiikkumassa leikkipuistossa, kiipeämässä puihin, menemässä nuorisotaloon tai hengailemaan ostoskeskukselle haistattaen vartijoille tehdessäni jotain typerää tai jotain muuta sellaista, mikä on lapselle tai teinillä tyypillistä ellei siihen lasketa tätä pukeutumista ja hiusten värjäämistä. Vielä kolmekymppisenä kannan EMP:stä ostettua kissalaukkua, vaikka on minulla Ted Bakerin laukkua, joten jotain aikuisille "sopivaakin" minulta löytyy. Ulkoisesti näytän joltain animea, mangaa, videopelejä yms. kuluttavalta nörtiltä, joille siniset tai pinkit hiukset yms. sallitaan, minkälais
Ei ole mikään ihmekään, jos niin kaipaan takaisin yläasteelle vaikka tiedän, että vanhenen enkä näe siinä mitään pelottavaa. Silti vain minulla on jokin kaipuu teini-ikään, jota paikkaan lähinnä ulkonäöllä. Teinin tasolla oleva aikuinen, joka asuu omillaan ja on käynyt jopa töissä (keikkatöissä), vaikka siinäkin ollut hankaluutensa johtuen omasta epävarmuudesta, pettymyksistä kokiessani etten mitään voi opiskella edes ammattikoulussakaan jne. Ajattelin 20-vuotiaana jopa aikuisten perusopetukseen menemistä paikatakseni puutteita. Viime aikoina vain ajatellut, että pääsisinkö johonkin iltakouluun korottamaan peruskoulun arvosanoja vaikka keskiarvo oli 7,5, mutta peruskoulu meni masentuessa enkä saanut käydä sitä omalla tavalla miten itse olisin halunnut eli tehdä itsenäisesti ryhmätöiden sijaan. Erityisenä motiivina on tähän ollut päästä näyttämään, mihin oikeasti voisin pystyä yhteiskuntaopin, historian, äidinkielen ja englannin kielen kiinnostaessa minua, joista kumma kyllä englannin kieli kiinnosti ennen kolmatta luokkaa ja se sujui alkuun hyvin kunnes kiinnostus lopahti muiden kiinnostusten tullessa tielle. Kansalaisopistolla olen saanut aikuisena kehuja englannin oppimisesta, jota nyt olen opiskellut B2-tasolle asti. Soveltaminen on sitten toinen juttu, mutta tunnistan joitain kielioppisääntöjä että mitä niillä tarkoitetaan kuten "by" tai "there are/is...".
Olin ilmeisesti hyvä äidinkielessä alkuun, äidinkielen opettaja kehui jotakin seitsemännellä luokalla tehtyä novellia ja taisin olla jopa 9:n oppilas siinä, kun taas kahdeksannella luokalla pelkäsin kirjoittaa novellia, koska en keksinyt mitään ja aloin pitämään kaikkea fiktiivistä "naurettavana". Loppujen lopuksi sain päättötodistukseen äidinkielestä arvosanan 8, vaikka laiskasti tein suomalaisesta kirjailijasta tehdyn kirjailijakansion, koska ei kiinnostanut kirjoittaa mitään tarinanomaista novellia imitoiden kirjailijan kirjoitustyyliä, sen sijaan faktapohjaiseen kirjoitukseen jaksoin panostaa. Kuitenkin olin sellainen oppilas, joka ei vaivautunut saati halunnut ja jaksanut lukea kokeisiin johtuen pitkistä koulukyydeistä ja omasta mukavuudenhaluisuudesta. Myös oppiminen oli vaikeaa, eritysesti matematiikassa ja myöhemmin fysiikassa sekä maantiedossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten minusta tuntuu, että olen jäänyt ihan teinin tasolle - ainakin epäilyttää. Tulee mieleen edesmennyt laulaja Michael Jackson, joka oli emotionaalisesti pienen lapsen tasolla, mitä olen nähnyt hänestä videoita, joissa hän on taantunut ihan pikku pojaksi. Tosin erottava tekijä on vain se, että ei minua sentään näe kiikkumassa leikkipuistossa, kiipeämässä puihin, menemässä nuorisotaloon tai hengailemaan ostoskeskukselle haistattaen vartijoille tehdessäni jotain typerää tai jotain muuta sellaista, mikä on lapselle tai teinillä tyypillistä ellei siihen lasketa tätä pukeutumista ja hiusten värjäämistä. Vielä kolmekymppisenä kannan EMP:stä ostettua kissalaukkua, vaikka on minulla Ted Bakerin laukkua, joten jotain aikuisille "sopivaakin" minulta löytyy. Ulkoisesti näytän joltain animea, mangaa, videopelejä yms. kuluttavalta nörtiltä, joille s
En tiedä, missä minun olisi mahdollista kartoittaa tätä että olenko oikeasti jäänyt teini-ikäisen tasolle. Ainakin itseäni huolestuttaa ikäreggressioni, vaikken vaadi ketään minua kohtelemaan sen mukaisesti ja tiedän aikuisena, miten laskut maksetaan, missä järjestyksessä koti siivotaan (vaikka siivoaminenkin nykyään fyysisesti vaikeaa Sjögrenin oireyhtymän tuomien väsymysoireiden takia) ja mitä tehdä, jos ei pysty maksamaan laskuja etuajassa enkä ole koskaan sortunut ottamaan pikavippiä enkä muutenkaan kovin uskalias ottamaan tuollaisia riskejä lukuun ottamatta opintolainaa, joka oli elämäni suurin virhe, johon todennut, että tiesin sen jo aiemmin ja silti otin sen riskin saadakseni silmälasit. Olin silloin puun ja kuoren välissä. Tämäkin asia toki on onneksi neuvoteltavissa ja olen saanut ratkaistua ongelman hakemalla sekä saaden korkoavustusta.
Anteeksi vielä pitkä tekstini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En menisi sanomaan omaa tilannettaan sujuvasti analysoivaa sekä syy-seuraussuhteita selvästi ymmärtävää ihmistä lapsen tasolle jääneeksi. Oikeasti lapsen tasolla oleva ei tajua omaa tilaansa eikä sitä, mitkä asiat ovat hänet siihen pisteeseen johtaneet. Lapsen tasolla oleva ei myöskään kykene analyyttiseen tarkasteluun vaan turvautuu kaikkiin mahdollisiin lapsekkaisiin defensseihin: kieltämiseen, muiden syyttämiseen, raivoamiseen, uhriutumiseen, asioiden läskiksi lyömiseen ja tekopirteään pakkopositiivisuuteen, tosikkomaiseen ja jopa pikkuvanhalta kuulostavaan päällepäsmäröintiin ja pätemiseen jne.
Niin mäkin kuulemma, mutta siihen perusteena on kuulemma se, että en ole töissä ja en kuulemma osaa käyttää rahaa järkevästi tsi jakaa sitä kenenkään kanssa. Jehheh saattaisi joillain olla eriäviä mielipiteitä tuosta, jos tietäisivät nykyisen rahanjskomme miehen kanssa.
Lisäksi kuulemma lapsellisuuden merkki on mieltymys aikuisena ksrkkiin Ja limuun.
No ei se mitään. Tiedän itse olevani luiyenkin älykkäämpi ja jopa parempi ihminen kaikessa mitattuna jopa muinteenpiirteiötään, kun moni ns. aikuisempaa elämää elävä.
Ja hohhoh olisi kiva kuulla onko oikeasti ollut pahojakin valheita ja vääristelyjä mm. ruuanlaittotsidoosta ysi syömisistä tai muista jehheh? En ihmettelisi, vaikka olisi. Sen verran ssirasta ollut tuo meno ympärillä. Olisi ihana kuulla mitä huhuja ollut ja mielellään vastaisin niihin miten asiat oikesti on ovat ja miten olleet vuosien saatossa. Eikö olekin hulvstonta, jos vaikka valehdellasn jonkun syömishäiriöistä, jota ei oikeasti ole?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähes kaikki jää elämän jollain osa-alueella. Siinä kiva kesäleikki kaikille kyylääjille ja sen henkisille eli "psykoloogeille" eli etsi lapsi. Millä tavalla juuri sinun läheisesi on jälkeenjäänyt? Onko se näkyvää vai piilotettua?
Vierailija kirjoitti:
Valtaosa ihmisistä jää lapsen tai korkeintaan teinin tasolle. Siksihän parisuhteet ja avioliittokin on keksitty: jotta voidaan taas takertua uuteen ihmiseen, jolle ulkoistetaan vastuu siitä kaikesta, mitä ei itse viitsitä hoitaa. Vedät vaan lisää masennuslääkkeitä, kuten kaikki muutkin, ja lohdutat itseäsi sillä samalla typerällä Suomi-propagandalla, millä muutkin uskottelee elävänsä maailman onnellisimmassa maailmassa, itket lisää tukia, kun mikään ei huvita, ja keksit uusiavihan kohteita. Sillä tavoin muutkin aikuiset tässä maassa elää.
Heh, melko kärjistetty näkemys mutta totta on että juuri noin moni elää koko elämänsä. Eikä todellakaan vain Suomessa. Syytän kyllä osittain tuota että mielialalääkkeitä on määrätty 90-luvulta kuin karkkia. Turruttavat päätä niin paljon ettei ihminen sitten turtana koe enää tuskatilaa mikä pakottaisi tekemään tarvittavia radikaaleja muutoksia ajatteluun ja toimintaan. Jäädään tuleen makaamaan, passivoidutaan vain olemaan hengissä elämisen sijaan kun mielihyvän kokemuskin turtuu.
Vierailija kirjoitti:
En menisi sanomaan omaa tilannettaan sujuvasti analysoivaa sekä syy-seuraussuhteita selvästi ymmärtävää ihmistä lapsen tasolle jääneeksi. Oikeasti lapsen tasolla oleva ei tajua omaa tilaansa eikä sitä, mitkä asiat ovat hänet siihen pisteeseen johtaneet. Lapsen tasolla oleva ei myöskään kykene analyyttiseen tarkasteluun vaan turvautuu kaikkiin mahdollisiin lapsekkaisiin defensseihin: kieltämiseen, muiden syyttämiseen, raivoamiseen, uhriutumiseen, asioiden läskiksi lyömiseen ja tekopirteään pakkopositiivisuuteen, tosikkomaiseen ja jopa pikkuvanhalta kuulostavaan päällepäsmäröintiin ja pätemiseen jne.
Mmmm, silti asia askarruttaa minua ja olen jopa ottanut tuon laaja-alaiset oppimisvaikeudet -diagnoosin, joka tarkoittaa löytämieni tietojen mukaan vanhentunutta heikkolahjaisuus-termiä, puheeksi mielenterveystyötä tekevän diakoniatyöntekijän kanssa pohtien, että mitä jos minulla todellisuudessa on traumaperäinen stressihäiriö. Tämän saman seikan otin puheeksi yli vuosi sitten ammattiopiston kuraattorin kanssa, joka oikeasti mietti, että voisinko pärjätä AMK:ssa (ihan oikeasti) jollakin linjalla. Tämä kuraattori oikeasti ihmetteli minun diagnoosia kertoessani olevani heikkolahjainen, kun hän sai taas fiksun kuvan minusta. Hän luonnehti minua myös syvälliseksi. Samoin luonnehti mielenterveystyötä tekevä diakoniatyöntekijä, jonka kanssa puitiin miten pääsisin miettimään tätä laaja-alaiset oppimisvaikeudet -asiaa toisesta näkökulmasta: kiusaamisen, uskaltamottomuuden, omasta halusta eristäytymisen, pelkojen ja aiemman ihmisinhon kautta. Tämän diakonityöntekijän mielestä olin hänen sanojen mukaan ensimmäinen nuori (no, nuori ja nuori, olen lain mukaan ylittänyt nuorison täyttäessäni 30 vuotta), joka niin kypsästi puhuu.
Tuntuukin, että olen niin ristiriitainen henkilö. En voi itsekään tajuta, miten voin näyttäytyä eri henkilöille eri tavalla, kun en edes ole mitään rooleja valmistellut enkä osaisi maskata. Tuntemattomat netissä kutsuu minua analyyttiseksi ihmiseksi, joka osaa kirjoittaa asioita eri näkökulmista, mutta minua koskevissa papereissa on ihan toista tietoa. On käyty ammatinvalintapsykologilla ja ammatillisella kuntoutuskurssilla, joista jälkimmäisen nettitesteistä sain heikot ja parhaimmillaan heikon keskitason tulokset - tosin oli vaikeaa istua tietokoneen ääressä niskat naksuen ja raajat kipeinä. Kannattaa vaan minun tapaan avata se energiajuomatölkki ja selata tietokonetta tai puhelinta, niin tykkää niskat, kädet ja pääkin sekä silmätkin, kun ne on nykyään rutikuivat silmätipoista huolimatta.
Jatkan vielä toisessa viestikentässä.
- 28
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En menisi sanomaan omaa tilannettaan sujuvasti analysoivaa sekä syy-seuraussuhteita selvästi ymmärtävää ihmistä lapsen tasolle jääneeksi. Oikeasti lapsen tasolla oleva ei tajua omaa tilaansa eikä sitä, mitkä asiat ovat hänet siihen pisteeseen johtaneet. Lapsen tasolla oleva ei myöskään kykene analyyttiseen tarkasteluun vaan turvautuu kaikkiin mahdollisiin lapsekkaisiin defensseihin: kieltämiseen, muiden syyttämiseen, raivoamiseen, uhriutumiseen, asioiden läskiksi lyömiseen ja tekopirteään pakkopositiivisuuteen, tosikkomaiseen ja jopa pikkuvanhalta kuulostavaan päällepäsmäröintiin ja pätemiseen jne.
Mmmm, silti asia askarruttaa minua ja olen jopa ottanut tuon laaja-alaiset oppimisvaikeudet -diagnoosin, joka tarkoittaa löytämieni tietojen mukaan vanhentunutta heikkolahjaisuus-termiä, puheeksi mielenterveystyötä tekevän diakoniatyöntekijän kanssa pohti
Minua epäilyttää teinin tasolle jääminen siitäkin syystä, että tunnen olevani ihan jäljessä monista perusasioistakin ja psykologin tuoreimmissa testeissä tulokset olivat heikon ja heikon keskitason välimaastossa epätasaisine kykyprofiileineen (muistan matriisitehtävän olleen keskitasoa, mitä kutsutaan myös loogiseksi päättelykyvyksi, ja yleistiedon hyvä, mutta silti en esim. tiennyt mikä on suurpiirteinen kunnes sanakirjasta myöhemmin katsoin tai mikä on murtovesi, enkä tiennyt Suomen kansallispeliä lukuun ottamatta Suomen kansalliskukkaa, -eläintä, -lintua ja -eeposta ja yleistieto Katariina Suurestaa, Jean Sibeliuksesta ja siitä, että 60 sekuntia on 1 minuutti, olivat hyvällä tasolla, yleistieto muuten oli ok). Olen liian pelokas toimimaan, enkä ole tykännyt olla muiden katsottavana. Tuntuu, että yksin ajatellessa on helpompaa vaikka en kaikkia sananlaskuja, vaikka jotain netin kautta oppinut, tunne. Hyvä, kun en sentään ole keksinyt kuiskata vastauksia opettajille koulussa, vaikka niinkin olisi mieli tehnyt toimia.
Tämä uskaltamattomuus vaivasi ammattikoulun aloittaessa, kun en tiennyt mitä tehdä, uskallanko, saanko tehdä tuota tai tätä, käteni vapisi pursotustöitä opetellessa (onneksi en ole kokki tai leipuri, kakut läsähtäisi enkä saisi ruusuketta tehtyä), kun taas teoriatason tehtävät osasin ok, jonka uskon perustuneen siihen, että mitään "ei tarvinnut" käsillä luoda eikä kukaan ollut näkemässä lukuun ottamatta opettajaa. Ihan kuin haluaisin olla vaan salaperäinen nainen, mutta en edes yksinänikään osaa tai uskalla tehdä mitään, en ainakaan osaa rakentaa, korjata tai asentaa mitään. Tästä toki heittänyt vitsiä, että ihan vaimoainesta, kun näin avuton olen. Tiedän, huumorintajuni on liian "loukkaavaa", mustaa ja satiiriakin milloin mistäkin, jopa omasta autismista ja sukupuolesta, ei ole tarpeeksi korrekteja vitsejä minulla.
- 28
Samperi, numero 29:nä aloitin kirjoitukseni 28:n sijaan. Anteeksi siitä.
Vierailija kirjoitti:
En menisi sanomaan omaa tilannettaan sujuvasti analysoivaa sekä syy-seuraussuhteita selvästi ymmärtävää ihmistä lapsen tasolle jääneeksi. Oikeasti lapsen tasolla oleva ei tajua omaa tilaansa eikä sitä, mitkä asiat ovat hänet siihen pisteeseen johtaneet. Lapsen tasolla oleva ei myöskään kykene analyyttiseen tarkasteluun vaan turvautuu kaikkiin mahdollisiin lapsekkaisiin defensseihin: kieltämiseen, muiden syyttämiseen, raivoamiseen, uhriutumiseen, asioiden läskiksi lyömiseen ja tekopirteään pakkopositiivisuuteen, tosikkomaiseen ja jopa pikkuvanhalta kuulostavaan päällepäsmäröintiin ja pätemiseen jne.
Minun pitää vielä tähän numero 29:nä todeta, että viidennen luokan aikaisessa lastenpsykiatrian poliklinikan lausunnossa minuun liittyen oli kirjoitettu näin: "Ei ymmärrä syy-seuraussuhteita, helposti manipuloitavissa ja kavereiden jujuteltavissa." ja kuudennen luokan aikaisessa lausunnossa, joka oli foniatrian poliklinikalta, minua oli kuvailtu ikäistään pienemmäksi. Nämä lausunnot olin lukenjt kolme vuotta sitten, joiden saamiseen annoin koulupsykologille luvan yli viisi vuotta sitten. Samat lausunnot sain itsekin kirjekuoressa kotiin, ja kaksi vuotta vierähti kunnes uskalsin avata kirjeen ja lukea kaikki lausunnot läpi - mikä oli itse asiassa helpotus.
Askarruttaa, että voisiko dysfasialla tai/ja autismilla olla osaa tai arpaa siihen, että annoin itsestäni sen vaikutelman, että olin ikäistäni pienempi. Olin jopa jotenkin lapsellinen, pidin jopa 11-vuotiaana sellaisia vaaleanpunaisia kumppareita, joita yksi sanoi vauvojen kumppareiksi. Toisaalta tunsin taas paineita poikaystävän saamisessa viidennellä luokalla, kun muut luokkatoverit jutteli poikien kanssa, muttei kukaan pitänyt minusta enkä uskaltanut sanoa edes "moi" oma-aloitteisesti. Siksi kirjoitin paljon nettiin, missä minulla oli nettikavereita. Oli helpompaa kirjoittaa kuin puhua kasvotusten, en uskaltanut.
En kuitenkaan kuuntele esim. Fröbelin palikoita tai katso Pikku kakkosta, vaan kuuntelen ns. aikuisempaa musiikkia ja erityisesti arvostan Michael Jacksonin, David Bowien yms. kaltaisia muusikkoja, joihin minulla liittyy fanitus, ei tosin sellainen autistimityypillinen pakkomielle. En ymmärrä sellaisia stereotyyppisia white trash-tyyppejä, jotka menevät tyttöjen iltaa viettämään Kaija Koon keikalle. Myös jotkut Shakespearen näytelmät olisi mahtavaa nähdä. En tosin halua vaikuttaa miltään uniikilta lumihiutaleelta, vaikka välillä sitä vitsillä heitän. Ehkä ainoa "lapsellinen" asia, mikä minulle on jäänyt, on se että seuraan Instagramissa mieluummin fanitaidetta tai -dubbauksia tekeviä ihmisiä, ja niin siistiä olisi itse tehdä omia dubbauksia (joskus tämä oli minun unelma-ammatti, mutta eipä ollut pienellä paikkakunnalla saati äidillä resursseja tukea mielenkiinnon kohteita, nyt on myöhäistä). Kyllä niiden aikuisten animaatioiden katseluiden ja fanidubbausten ihailujen lisäksi tykkään katsella Katariina Sourin maalauksia haaveillen saavani jonkun niistä tauluista itselleni. Ehkä sitten olen jossain välimaastossa.
- 29
Valtaosa ihmisistä jää lapsen tai korkeintaan teinin tasolle. Siksihän parisuhteet ja avioliittokin on keksitty: jotta voidaan taas takertua uuteen ihmiseen, jolle ulkoistetaan vastuu siitä kaikesta, mitä ei itse viitsitä hoitaa. Vedät vaan lisää masennuslääkkeitä, kuten kaikki muutkin, ja lohdutat itseäsi sillä samalla typerällä Suomi-propagandalla, millä muutkin uskottelee elävänsä maailman onnellisimmassa maailmassa, itket lisää tukia, kun mikään ei huvita, ja keksit uusiavihan kohteita. Sillä tavoin muutkin aikuiset tässä maassa elää.