Mistä voi etukäteen tietää, että tuleeko mies hoitamaan lapsia sitten kun niitä saadaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän miehetkään saa takuuta siitä, että nainen ei jää lihavaksi.

Tai, että nainen on hyvä äiti. Voihan se olla näitä äitejä joiden lapsi kasvaa purkkiruualla ja ruudun eessä.

Tai että nainen tekee kotitöitä.

Jos joku nainen osoittautuu huonoksi äidiksi, joka ei huolehdikaan lapsestaan, vaikka ennen lapsen saamista teki paljon kotitöitä, tykkäsi hoitaa kavereiden lapsia jne, niin ei siinä tilanteessa kukaan tule miehelle sanomaan, että mitäs menit lisääntymään tuollaisen huonon äidin kanssa. Naista sensijaan syyllistetään joka ainoa kerta siitä, että mies ei hoida omaa lastaan ja huudetaan, että mitäs menit lisääntymään tuollaisen miehen kanssa. Ap

Totta kai naista syyllistetään. Siksi, että miehen syyllistäminen kaikuu kuuroille korville, sillä heitä ei juuri kiinnosta, syyllistääkö joku vai ei.

Ei sitä osaa oikein sanoa, mistä sen täydellisen isämatskun tunnistaisi. Oma mieheni oli ennen lapsia juuri sitä täydellistä isä-tyyppiä, vaikkei ihan pieniä tuttavien vauvoja sylissään uskaltanutkaan pitää. Ensimmäisen vuoden esikoinen oli silti melkein kokonaan minun vastuullani, mutta sen jälkeen isä sitten jo uskaltautui tekemään lapsen kanssa asioita ihan uudella tavalla, kun lapsi ei enää ollutkaan mukamas niin helposti rikki menevä. Luulen, että muutamat onnistumiset esimerkiksi nukkumaanlaiton kanssa tekivät tehtävänsä isän itsetunnon kohentamiseksi, kun selvisi niistä huomattavasti paremmin kuin minä.

Muistathan myös ap jakaa vastuutasi puolisollesi niin, että hän kokee myös olevansa tärkeä kasvattaja? :)

Vierailija kirjoitti:

Minun duunarimieheni selitti aina jo ennen lapsien saamista kuinka haluaa sitten jäädä koti-isäksi. Ei liiemmin nauti työstään ja se oli hänelle ainakin yksi painava syy haaveilla koti-isyydestä. Ja näin myös kävi, hän on ollut reilun vuoden hoitovapaalla siitä lähtien, kun vauva täytti 9kk. Hienosti hoiti vauvaa heti synnäriltä lähtien, itse en pystynyt sektion takia vauvaa niin paljon ekoina päivinä hoitamaan.

Harmillista, jos todella näin monilla on tilanne, ettei isä syystä tai toisesta lastaan hoida. Itse sanoisin aloittajalle, että jos mies oikeasti haaveilee koti-isyydestä eikä työn imu ole kummoinen, tällöin voi olla hyvät mahdollisuudet siihen, että isä tulee lastansa oikeasti myös hoitamaan.

Mieheni haaveili koti-isyydestä ennen lapsen syntymää eikä tykännyt työstään ja aina puhui, että vaimo voi tehdä uraa ja tienata niin hän on kotona, mutta kun näki mitä se todellisuus sitten on vauvan kanssa, niin haaveet karisi siinä ihan hetkessä. Tämä ketju on saanut minut ajattelemaan, että omalla miehelläni syynä on varmaan ollut se, että hän ei ole ymmärtänyt mitä vauvan ja taaperon kanssa oleminen ja eläminen oikeasti on, vaan on kuvitellut etukäteen ihan jotain muuta. Ja sitten se todellisuus ei olekaan yhtään kivaa eikä kiinnostavaa, niin ei vain hoida. Eli vinkkinä muille, tehkää lapsia sellaisen miehen kanssa, joka on oikeasti nähnyt pitkään ja hyvin läheltä pahimmat vauvajutut ja silti lupaa, että hoitaa omaa lastaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttää miten empatiakyvyttömiä miehet voi olla, onneksi olen vela.

Tämä.

En myöskään ymmärrä naisia, jotka haluavat olla suhteessa tuollaisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä osaa oikein sanoa, mistä sen täydellisen isämatskun tunnistaisi. Oma mieheni oli ennen lapsia juuri sitä täydellistä isä-tyyppiä, vaikkei ihan pieniä tuttavien vauvoja sylissään uskaltanutkaan pitää. Ensimmäisen vuoden esikoinen oli silti melkein kokonaan minun vastuullani, mutta sen jälkeen isä sitten jo uskaltautui tekemään lapsen kanssa asioita ihan uudella tavalla, kun lapsi ei enää ollutkaan mukamas niin helposti rikki menevä. Luulen, että muutamat onnistumiset esimerkiksi nukkumaanlaiton kanssa tekivät tehtävänsä isän itsetunnon kohentamiseksi, kun selvisi niistä huomattavasti paremmin kuin minä.

Muistathan myös ap jakaa vastuutasi puolisollesi niin, että hän kokee myös olevansa tärkeä kasvattaja? :)

Tosi kiva olisi, jos puoliso ottaisi oman roolinsa ja omat vastuualueensa ilman delegointia. Ilmeisesti kuitenkin turha toivo, naisen täytyy olla aktiivinen tässäkin.

Vanhemmuus on opettelua molemmille vanhemmille. Suosittelen mielikuvaharjoittelua lasta suunnitellessa/odottaessa, ja kun lapsi syntyy, alusta alkaen molemmat reippaasti mukaan lapsenhoitoon. Kumppania saa kehuakin onnistuneesta lapsenhoidosta ja -kasvatuksesta moitteiden sijaan ;)

Oma arvaukseni on että

- osa miehistä on niin laiskoja etteivät he viitsi hoitaa edes omia lapsiaan koska se oma napa!

- osa miehistä haluaa innolla lasta mutta sitten se vauva onkin yllättävän itkuinen, pelottavan tuntuinen eikä siihen toimikaan moottorin rassausohjeet jne. Joten miehet sitten menevät ennemmin harrastuksiinsa, ylitöihin ym missä kokevat onnistumista eikä tarvi kokea niin paljoa epäonnistumisia tai sen pelkoa.

Ja ennenkaikkea uskon että moni mies todellakin kuvittelee hoitavansa paljon omaa vauvaa mutta todellisuudessa mikään ei olekkaan kuten kuvitteli.

Mistä voisi tunnistaa miehen joka ei hoidakkaan vauvaa

- laiskuus tuskin paranee vauvan avulla

- keskeneräiset projektit ja vaihtuvat kiinnostuksen kohteet. Eli jos jampalle vaihtuu vähän väliä auto/harrastus jne niin riiittääkö pitkäjännitteisesti edes oman vauvan kanssa

- uraholistit eli jos ura on todella tärkeä miehelle on vaara että ura menee aina ohi vauvasta

- alkoholistit tietty todennäköisiä vauvan hylkääjiä

- harrastusholistit eli jos on todella innostunut harrastamisesta ei välttämättä vaihda vapaa aikaa vauvan hoitoon vaan valitsee harrastamisen

- jos miehen kavereilla ei ole lapsia tai vaikka olisi lapsia mutta jos nämä antavat käytöksellään mallin siitä ettei lasten kanssa tarvi olla

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on opettelua molemmille vanhemmille. Suosittelen mielikuvaharjoittelua lasta suunnitellessa/odottaessa, ja kun lapsi syntyy, alusta alkaen molemmat reippaasti mukaan lapsenhoitoon. Kumppania saa kehuakin onnistuneesta lapsenhoidosta ja -kasvatuksesta moitteiden sijaan ;)

Kehunut olen, moittinut en. Ei sillä ole ollut vaikutusta. Varmaan joihinkin ehkä on.

Miten mies otetaan reippaasti mukaan lapsenhoitoon jos hän ei vain osallistu vaikka kuinka pyytäisi, kehuisi, käskisi ja yrittäisi pakottaa? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tietenkin henkisesti varautua siihen, että itse on päävastuussa lapsesta. Toki se on loogista jo imetyksen takia, ei siinä alussa mies paljon ehdi sylitellä kun on rinnoilla "koko ajan". 

Mietin, miten miehesi perustelee muutoksen, miksi ei toimikaan kuten lupasi? Tämä on tärkeä tietää, mikä syynä!

Monille miehille isyys sitten kuitenkin tulee vähän yllätyksenä, ennakkoajatukset on tietenkin äidilläkin vähän eri kuin mitä sitten todellisuus. Voi olla aika erilaista se alku kun oli kuvitellut. Vauvan saaminen saattaa laukaista myös oman kriisin, ehkä alitajunnasta tulee mieleen epäkohtia omasta varhaislapsuudessa. Vanhemmaksi tulo on joka tapauksessa iso prosessi ja muutos, siinä taitekohdassa voi tapahtua henkisesti kaikenlaista niin isälle kuin äidillekin.

Suosittelen puhumista, puhumista ja puhumista! Selvittäkää syitä ja seurauksia, miksi ja mitä sitten. 

Tsemppiä, lapset on joka tapauksessa parasta maailmassa <3

Minua jotenkin ärsyttää tämä että "miehille isyys on kriisin paikka". Meille ainakin jo neuvolassa raskausaikana välillä keskityttiin enemmän isän fiiliksiin kuin minun fyysiseen terveydentilaan (oli raskausmyrkytys lopulta), synnytyksessä kyseltiin isän fiiliksiä ja huolehtdittiin oliko nälkäinen (synnytys meni kiirelliiseen sektioon jossa menetin paljon verta ja lapsi oli vähällä kuristua napanuoraansa). Vauvan synnyttyä muistutettiin joka neuvolakäynnillä isän osallisuudesta ja hänenn tukemisestaan. Itse koen etten saanut henkistä tukea äityiteen valmistautumisessa tai vauvan synnyttyä vaan jouduin jotekin kummallisesti isän tukihenkilöksi. Meille molemmille lapsi oli toivottu esikoinen. 

Yritinkin kaikkeni, annoin kahdenkeskistä aikaa poistumalla kotoa ihan pikkuvauva- vaiheessa, opastin vauvanhoidon ja muut jutut jotka jouduin itsekin opettelemaan, hankit varusteet, vaatteet jne yksin. Muistin mitä olin lukenut tuosta että "isä saattaa kokea jäävänsä ulkopuolelle" ja ajattelin että jos tuen häntä isyydessä,on hänellä helpompaa. Itse en valitettavasti tukea saanut keneltäkään.

Sama jatkui taaperovaiheessa ja nyt leikki- ikäisenä. Yhtäkkiä kaikki oli ja on minun vastuullani. Ei ole auttanut keskustelut, pakottamiset, asioiden hoitamatta jättämiset (toki en voi esim olla illmoittamatta lasta päiväkotiin jne), Mies on edennyt mukavasti urallaan, teki väitöskirjan kokopäivätyön ohella, millojn vain saattoi ilmoittaa tulevansa vasta kello 23, olevansa vkloput työssä jne. Työmatkat päälle. Minä olin kotihoidontuella ilman vakituista työpaikkaa johon palata, ja sain kuulla olevani velkaa miehelle kun hoidin lasta enkä käynyt töissä. Nyt olen palannut työelämään,mutta sama jatkuu, eli mies tulee ja menee kute haluaa, saattaa jäädä joka päivä töiden jälkeen omiin harrastuksiin ja tulla vasta kello 21. Vuoteen ei ole esim tehnyt iltaruokaa lapselle.

Tämä ei ollut millään lailla arvattavissa oleva tilanne ja mielestäni yritin tukea häntä tuoreena äitinä itsekin parhaani mukaan. Mitään fiiliksiä ei hän miehenä herätä, ainoastaan ärsytystä siitä että tulee kotiin kuin hotelliin. Kuinka paljon tukea ne miehet tarvitsevat? Vai auttaako mikään jos on pikkupoika vielä lähemmäs 40 vuotiaana?

Minulla on täysin sama kokemus tästä lapsemme ensimmäisestä vuodesta, ja pelkään että käy juuri noin kuin teillä jatko. Mitä sinun miehesi sanoo syyksi? Anna kun arvaan. Ei mitään, kuten ei minunkaan mies. Ap

Ei mies osaa kertoa syytä, kun mielestään on hyvä isä ja osallistuu. Ei näe toiminnassaan vikaa. Jos esimerkiksi lapsen saappaat ovat pienet, ei huomaa asiaa, jos lapsi tarvitsee uusia vaatteita, ei huomaa asiaa, jos täytyy ilmoittautua johonkin tapahtumaan tai harrastukseen, ei huomaa asiaa jne. Ei muista että hiukset täytyy pestä (lapselta), imuroida tms. Olen tehnyt listoja jääkaapin oveen asioista mitkä pitää kotona hoitaa, laittanut tekstareita, sähköpostia... välillä havahtuu ja tekee muutaman asian, sitten se taas jää. En jaksaisi olla se vastuun kantaja yksin. Tuntuu että mies on perheen toinen lapsi vaikka olen yrittänyt kaikin tavoin ottaa häntä mukaan. Ja se ärsyttää että miksi olen joutunut tähän rooliin? En minäkään äitinä oloa ole ennen harjoitellut! Me olemme siinä pisteessä ettei mies jotenkin kuulu enää tähän perheeseen, tulee ja menee sen verran itsekkäästi. Esim ei ole hankkinut yhtään ainoaa joulu tai synttärilahjaa lapsellemme vaikka olen pyytänyt. Ei tee mieli viettää edes joulua yhdessä. Mies ei kuulemma halua erota.

Samanlaista täälläkin. Mies tekee mitä pyydän (jos tekee). Minulla ns.kaikki narut käsissä, mikä on aika raskasta välillä. Ei tiedä koululaisten asioista yhtään mitään (ei halua wilma-tunnuksia esim koska "riittää kun ne toisella on"), käy lapsen kanssa vaate/kenkäostoksilla, jos minä käsken käymään. Ei ts.huomaa jos lapsella on pieni takki vaikka. Ruuat laitan minä, huolehdin ruokaostokset,neuvolat, terveystarkastukset, vanhempainillat, vanhempainvartit, lääkärissäkäynnit, pyykit pesen, siivoan, lasten harrastukset touhuan, kuskaan, joka joulu hankin lahjat, lasten synttärit järjestän yksin. Mies sitten välillä "auttelee", tyhjentää tiskikoneen tai pyyhkii pöydän, hoitaa kyllä lapset ok:sti jos olen illan poissa. Mutta päävastuu kaikessa on minulla.... Terveisin neljän äiti

Minusta näyttää että osa miehistä taantuu lapsiksi kun saavat itse lapsen ( joskus tähän riittää jo naimisiin menokin ilman lapsia). Eli mies vaan rupeaa näkemään puolisonsa nimenomaan äitinä ja itsensä lapsena. Ja eihän heidän tarvinnut lapsena osallistua vauvojen hoitoon, kotitöihin ym vaan silloin sai juoksennella kavereiden kanssa vapaasti leikkimässä ja harrastamassa. Kyllä äiti hoitaa.

Ja miehet ei siis tee tätä tietoisesti mutta siltä tuo käytös näyttää. Eli hypätään enemmän omissa menoissa ja harrastetaan entistä enemmän jne.

En tiedä mikä tuohon auttaisi. Ehkä jos miehen saisi näkemään vaimon vaimona eikä äitinä. Ja itsensä aikuisena vastuullisena ihmisenä eikä pikkupoikana. Itse ainakin huolehtisi ettei mies puhuttele minua "äidiksi". ja varmaan pitäisi näyttää miehelle muitakin puolia itsestään kuin niitä äidillisiä.

No tsemppiä aloittajalle ja muille vastaavassa tilanteessa olijoille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tietenkin henkisesti varautua siihen, että itse on päävastuussa lapsesta. Toki se on loogista jo imetyksen takia, ei siinä alussa mies paljon ehdi sylitellä kun on rinnoilla "koko ajan". 

Mietin, miten miehesi perustelee muutoksen, miksi ei toimikaan kuten lupasi? Tämä on tärkeä tietää, mikä syynä!

Monille miehille isyys sitten kuitenkin tulee vähän yllätyksenä, ennakkoajatukset on tietenkin äidilläkin vähän eri kuin mitä sitten todellisuus. Voi olla aika erilaista se alku kun oli kuvitellut. Vauvan saaminen saattaa laukaista myös oman kriisin, ehkä alitajunnasta tulee mieleen epäkohtia omasta varhaislapsuudessa. Vanhemmaksi tulo on joka tapauksessa iso prosessi ja muutos, siinä taitekohdassa voi tapahtua henkisesti kaikenlaista niin isälle kuin äidillekin.

Suosittelen puhumista, puhumista ja puhumista! Selvittäkää syitä ja seurauksia, miksi ja mitä sitten. 

Tsemppiä, lapset on joka tapauksessa parasta maailmassa <3

Minua jotenkin ärsyttää tämä että "miehille isyys on kriisin paikka". Meille ainakin jo neuvolassa raskausaikana välillä keskityttiin enemmän isän fiiliksiin kuin minun fyysiseen terveydentilaan (oli raskausmyrkytys lopulta), synnytyksessä kyseltiin isän fiiliksiä ja huolehtdittiin oliko nälkäinen (synnytys meni kiirelliiseen sektioon jossa menetin paljon verta ja lapsi oli vähällä kuristua napanuoraansa). Vauvan synnyttyä muistutettiin joka neuvolakäynnillä isän osallisuudesta ja hänenn tukemisestaan. Itse koen etten saanut henkistä tukea äityiteen valmistautumisessa tai vauvan synnyttyä vaan jouduin jotekin kummallisesti isän tukihenkilöksi. Meille molemmille lapsi oli toivottu esikoinen. 

Yritinkin kaikkeni, annoin kahdenkeskistä aikaa poistumalla kotoa ihan pikkuvauva- vaiheessa, opastin vauvanhoidon ja muut jutut jotka jouduin itsekin opettelemaan, hankit varusteet, vaatteet jne yksin. Muistin mitä olin lukenut tuosta että "isä saattaa kokea jäävänsä ulkopuolelle" ja ajattelin että jos tuen häntä isyydessä,on hänellä helpompaa. Itse en valitettavasti tukea saanut keneltäkään.

Sama jatkui taaperovaiheessa ja nyt leikki- ikäisenä. Yhtäkkiä kaikki oli ja on minun vastuullani. Ei ole auttanut keskustelut, pakottamiset, asioiden hoitamatta jättämiset (toki en voi esim olla illmoittamatta lasta päiväkotiin jne), Mies on edennyt mukavasti urallaan, teki väitöskirjan kokopäivätyön ohella, millojn vain saattoi ilmoittaa tulevansa vasta kello 23, olevansa vkloput työssä jne. Työmatkat päälle. Minä olin kotihoidontuella ilman vakituista työpaikkaa johon palata, ja sain kuulla olevani velkaa miehelle kun hoidin lasta enkä käynyt töissä. Nyt olen palannut työelämään,mutta sama jatkuu, eli mies tulee ja menee kute haluaa, saattaa jäädä joka päivä töiden jälkeen omiin harrastuksiin ja tulla vasta kello 21. Vuoteen ei ole esim tehnyt iltaruokaa lapselle.

Tämä ei ollut millään lailla arvattavissa oleva tilanne ja mielestäni yritin tukea häntä tuoreena äitinä itsekin parhaani mukaan. Mitään fiiliksiä ei hän miehenä herätä, ainoastaan ärsytystä siitä että tulee kotiin kuin hotelliin. Kuinka paljon tukea ne miehet tarvitsevat? Vai auttaako mikään jos on pikkupoika vielä lähemmäs 40 vuotiaana?

Minulla on täysin sama kokemus tästä lapsemme ensimmäisestä vuodesta, ja pelkään että käy juuri noin kuin teillä jatko. Mitä sinun miehesi sanoo syyksi? Anna kun arvaan. Ei mitään, kuten ei minunkaan mies. Ap

Ei mies osaa kertoa syytä, kun mielestään on hyvä isä ja osallistuu. Ei näe toiminnassaan vikaa. Jos esimerkiksi lapsen saappaat ovat pienet, ei huomaa asiaa, jos lapsi tarvitsee uusia vaatteita, ei huomaa asiaa, jos täytyy ilmoittautua johonkin tapahtumaan tai harrastukseen, ei huomaa asiaa jne. Ei muista että hiukset täytyy pestä (lapselta), imuroida tms. Olen tehnyt listoja jääkaapin oveen asioista mitkä pitää kotona hoitaa, laittanut tekstareita, sähköpostia... välillä havahtuu ja tekee muutaman asian, sitten se taas jää. En jaksaisi olla se vastuun kantaja yksin. Tuntuu että mies on perheen toinen lapsi vaikka olen yrittänyt kaikin tavoin ottaa häntä mukaan. Ja se ärsyttää että miksi olen joutunut tähän rooliin? En minäkään äitinä oloa ole ennen harjoitellut! Me olemme siinä pisteessä ettei mies jotenkin kuulu enää tähän perheeseen, tulee ja menee sen verran itsekkäästi. Esim ei ole hankkinut yhtään ainoaa joulu tai synttärilahjaa lapsellemme vaikka olen pyytänyt. Ei tee mieli viettää edes joulua yhdessä. Mies ei kuulemma halua erota.

Samanlaista täälläkin. Mies tekee mitä pyydän (jos tekee). Minulla ns.kaikki narut käsissä, mikä on aika raskasta välillä. Ei tiedä koululaisten asioista yhtään mitään (ei halua wilma-tunnuksia esim koska "riittää kun ne toisella on"), käy lapsen kanssa vaate/kenkäostoksilla, jos minä käsken käymään. Ei ts.huomaa jos lapsella on pieni takki vaikka. Ruuat laitan minä, huolehdin ruokaostokset,neuvolat, terveystarkastukset, vanhempainillat, vanhempainvartit, lääkärissäkäynnit, pyykit pesen, siivoan, lasten harrastukset touhuan, kuskaan, joka joulu hankin lahjat, lasten synttärit järjestän yksin. Mies sitten välillä "auttelee", tyhjentää tiskikoneen tai pyyhkii pöydän, hoitaa kyllä lapset ok:sti jos olen illan poissa. Mutta päävastuu kaikessa on minulla.... Terveisin neljän äiti

Hatunnosto sinulle, kun pystyt muistamaan neljän neuvolat, vaatteet, lääkärit, wilmatunnukset ja kaverisynttärit. Minun pitää muistaa vain tämän yhden yksivuotiaan neuvolat ja vaatteet ja lääkärit, ja silti niitäkin meinaan unohtaa välillä. Ap

Tunnen erään miehen, joka sai vaimonsa kanssa kolmannen lapsen. Hän lähti viikon pituiselle matkalle toiselle puolelle Suomea ystäviensä luo kun kuopus oli viiden päivän ikäinen eli jätti vaimonsa yksin selviämään kahden vanhemman lapsen ja viiden päivän ikäisen vauvan kanssa.. Ja tämä mies kehuskeli olevansa hyvä isä. No varmaan olikin, niinä harvoina hetkinä kun oli paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tietenkin henkisesti varautua siihen, että itse on päävastuussa lapsesta. Toki se on loogista jo imetyksen takia, ei siinä alussa mies paljon ehdi sylitellä kun on rinnoilla "koko ajan". 

Mietin, miten miehesi perustelee muutoksen, miksi ei toimikaan kuten lupasi? Tämä on tärkeä tietää, mikä syynä!

Monille miehille isyys sitten kuitenkin tulee vähän yllätyksenä, ennakkoajatukset on tietenkin äidilläkin vähän eri kuin mitä sitten todellisuus. Voi olla aika erilaista se alku kun oli kuvitellut. Vauvan saaminen saattaa laukaista myös oman kriisin, ehkä alitajunnasta tulee mieleen epäkohtia omasta varhaislapsuudessa. Vanhemmaksi tulo on joka tapauksessa iso prosessi ja muutos, siinä taitekohdassa voi tapahtua henkisesti kaikenlaista niin isälle kuin äidillekin.

Suosittelen puhumista, puhumista ja puhumista! Selvittäkää syitä ja seurauksia, miksi ja mitä sitten. 

Tsemppiä, lapset on joka tapauksessa parasta maailmassa <3

Minua jotenkin ärsyttää tämä että "miehille isyys on kriisin paikka". Meille ainakin jo neuvolassa raskausaikana välillä keskityttiin enemmän isän fiiliksiin kuin minun fyysiseen terveydentilaan (oli raskausmyrkytys lopulta), synnytyksessä kyseltiin isän fiiliksiä ja huolehtdittiin oliko nälkäinen (synnytys meni kiirelliiseen sektioon jossa menetin paljon verta ja lapsi oli vähällä kuristua napanuoraansa). Vauvan synnyttyä muistutettiin joka neuvolakäynnillä isän osallisuudesta ja hänenn tukemisestaan. Itse koen etten saanut henkistä tukea äityiteen valmistautumisessa tai vauvan synnyttyä vaan jouduin jotekin kummallisesti isän tukihenkilöksi. Meille molemmille lapsi oli toivottu esikoinen. 

Yritinkin kaikkeni, annoin kahdenkeskistä aikaa poistumalla kotoa ihan pikkuvauva- vaiheessa, opastin vauvanhoidon ja muut jutut jotka jouduin itsekin opettelemaan, hankit varusteet, vaatteet jne yksin. Muistin mitä olin lukenut tuosta että "isä saattaa kokea jäävänsä ulkopuolelle" ja ajattelin että jos tuen häntä isyydessä,on hänellä helpompaa. Itse en valitettavasti tukea saanut keneltäkään.

Sama jatkui taaperovaiheessa ja nyt leikki- ikäisenä. Yhtäkkiä kaikki oli ja on minun vastuullani. Ei ole auttanut keskustelut, pakottamiset, asioiden hoitamatta jättämiset (toki en voi esim olla illmoittamatta lasta päiväkotiin jne), Mies on edennyt mukavasti urallaan, teki väitöskirjan kokopäivätyön ohella, millojn vain saattoi ilmoittaa tulevansa vasta kello 23, olevansa vkloput työssä jne. Työmatkat päälle. Minä olin kotihoidontuella ilman vakituista työpaikkaa johon palata, ja sain kuulla olevani velkaa miehelle kun hoidin lasta enkä käynyt töissä. Nyt olen palannut työelämään,mutta sama jatkuu, eli mies tulee ja menee kute haluaa, saattaa jäädä joka päivä töiden jälkeen omiin harrastuksiin ja tulla vasta kello 21. Vuoteen ei ole esim tehnyt iltaruokaa lapselle.

Tämä ei ollut millään lailla arvattavissa oleva tilanne ja mielestäni yritin tukea häntä tuoreena äitinä itsekin parhaani mukaan. Mitään fiiliksiä ei hän miehenä herätä, ainoastaan ärsytystä siitä että tulee kotiin kuin hotelliin. Kuinka paljon tukea ne miehet tarvitsevat? Vai auttaako mikään jos on pikkupoika vielä lähemmäs 40 vuotiaana?

Minulla on täysin sama kokemus tästä lapsemme ensimmäisestä vuodesta, ja pelkään että käy juuri noin kuin teillä jatko. Mitä sinun miehesi sanoo syyksi? Anna kun arvaan. Ei mitään, kuten ei minunkaan mies. Ap

Ei mies osaa kertoa syytä, kun mielestään on hyvä isä ja osallistuu. Ei näe toiminnassaan vikaa. Jos esimerkiksi lapsen saappaat ovat pienet, ei huomaa asiaa, jos lapsi tarvitsee uusia vaatteita, ei huomaa asiaa, jos täytyy ilmoittautua johonkin tapahtumaan tai harrastukseen, ei huomaa asiaa jne. Ei muista että hiukset täytyy pestä (lapselta), imuroida tms. Olen tehnyt listoja jääkaapin oveen asioista mitkä pitää kotona hoitaa, laittanut tekstareita, sähköpostia... välillä havahtuu ja tekee muutaman asian, sitten se taas jää. En jaksaisi olla se vastuun kantaja yksin. Tuntuu että mies on perheen toinen lapsi vaikka olen yrittänyt kaikin tavoin ottaa häntä mukaan. Ja se ärsyttää että miksi olen joutunut tähän rooliin? En minäkään äitinä oloa ole ennen harjoitellut! Me olemme siinä pisteessä ettei mies jotenkin kuulu enää tähän perheeseen, tulee ja menee sen verran itsekkäästi. Esim ei ole hankkinut yhtään ainoaa joulu tai synttärilahjaa lapsellemme vaikka olen pyytänyt. Ei tee mieli viettää edes joulua yhdessä. Mies ei kuulemma halua erota.

Samanlaista täälläkin. Mies tekee mitä pyydän (jos tekee). Minulla ns.kaikki narut käsissä, mikä on aika raskasta välillä. Ei tiedä koululaisten asioista yhtään mitään (ei halua wilma-tunnuksia esim koska "riittää kun ne toisella on"), käy lapsen kanssa vaate/kenkäostoksilla, jos minä käsken käymään. Ei ts.huomaa jos lapsella on pieni takki vaikka. Ruuat laitan minä, huolehdin ruokaostokset,neuvolat, terveystarkastukset, vanhempainillat, vanhempainvartit, lääkärissäkäynnit, pyykit pesen, siivoan, lasten harrastukset touhuan, kuskaan, joka joulu hankin lahjat, lasten synttärit järjestän yksin. Mies sitten välillä "auttelee", tyhjentää tiskikoneen tai pyyhkii pöydän, hoitaa kyllä lapset ok:sti jos olen illan poissa. Mutta päävastuu kaikessa on minulla.... Terveisin neljän äiti

Hatunnosto sinulle, kun pystyt muistamaan neljän neuvolat, vaatteet, lääkärit, wilmatunnukset ja kaverisynttärit. Minun pitää muistaa vain tämän yhden yksivuotiaan neuvolat ja vaatteet ja lääkärit, ja silti niitäkin meinaan unohtaa välillä. Ap

Joo ja ne kaverisynttörit... eihän tästä selviä mitenkään ilman jatkuvaa kirjanpitoa..kalenteri oltava matkassa ja heti muistutus jos jotain tulee. Silti unohtelen asioita

Jos valitsee täysjärkisen miehen, ihan varmasti hoitaa niin paljon kuin mahdollista työn puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Jos valitsee täysjärkisen miehen, ihan varmasti hoitaa niin paljon kuin mahdollista työn puolesta.

Sinä et taida tietää elämästä kovin paljoa :( .

Kieltämättä pohjimmainen syy löytyy aina äidistä. Joko et vaadi mieheltä tarpeeksi tai vaadit (nipotat) liikaa tai omit lapset. Tai olet alunperinkin valinnut miehen väärin. Tai olet mennyt ja lihonnut!

Tai jos mikään näistä ei ole syynä, niin syy on vähintään anopin, joka on omalla kasvatuksellaan antanut väärän mallin pojalleen. Kukaan ei koskaan kuitenkaan syytä appea, vaikka apella luulisi olevan isompi rooli isyyden mallintamisessa kuin anopilla. Ei. Syy on aina äidin. Joku päivä miniäsi katsoo ajassa taaksepäin kriittisesti ja huokailee, ettet vaatinut mieheltäsi enempää ja opetit poikasi samaan, niin siksi hän on nyt yksin vastuunsa kanssa. Loputon kierre.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tietenkin henkisesti varautua siihen, että itse on päävastuussa lapsesta. Toki se on loogista jo imetyksen takia, ei siinä alussa mies paljon ehdi sylitellä kun on rinnoilla "koko ajan". 

Mietin, miten miehesi perustelee muutoksen, miksi ei toimikaan kuten lupasi? Tämä on tärkeä tietää, mikä syynä!

Monille miehille isyys sitten kuitenkin tulee vähän yllätyksenä, ennakkoajatukset on tietenkin äidilläkin vähän eri kuin mitä sitten todellisuus. Voi olla aika erilaista se alku kun oli kuvitellut. Vauvan saaminen saattaa laukaista myös oman kriisin, ehkä alitajunnasta tulee mieleen epäkohtia omasta varhaislapsuudessa. Vanhemmaksi tulo on joka tapauksessa iso prosessi ja muutos, siinä taitekohdassa voi tapahtua henkisesti kaikenlaista niin isälle kuin äidillekin.

Suosittelen puhumista, puhumista ja puhumista! Selvittäkää syitä ja seurauksia, miksi ja mitä sitten. 

Tsemppiä, lapset on joka tapauksessa parasta maailmassa <3

Minua jotenkin ärsyttää tämä että "miehille isyys on kriisin paikka". Meille ainakin jo neuvolassa raskausaikana välillä keskityttiin enemmän isän fiiliksiin kuin minun fyysiseen terveydentilaan (oli raskausmyrkytys lopulta), synnytyksessä kyseltiin isän fiiliksiä ja huolehtdittiin oliko nälkäinen (synnytys meni kiirelliiseen sektioon jossa menetin paljon verta ja lapsi oli vähällä kuristua napanuoraansa). Vauvan synnyttyä muistutettiin joka neuvolakäynnillä isän osallisuudesta ja hänenn tukemisestaan. Itse koen etten saanut henkistä tukea äityiteen valmistautumisessa tai vauvan synnyttyä vaan jouduin jotekin kummallisesti isän tukihenkilöksi. Meille molemmille lapsi oli toivottu esikoinen. 

Yritinkin kaikkeni, annoin kahdenkeskistä aikaa poistumalla kotoa ihan pikkuvauva- vaiheessa, opastin vauvanhoidon ja muut jutut jotka jouduin itsekin opettelemaan, hankit varusteet, vaatteet jne yksin. Muistin mitä olin lukenut tuosta että "isä saattaa kokea jäävänsä ulkopuolelle" ja ajattelin että jos tuen häntä isyydessä,on hänellä helpompaa. Itse en valitettavasti tukea saanut keneltäkään.

Sama jatkui taaperovaiheessa ja nyt leikki- ikäisenä. Yhtäkkiä kaikki oli ja on minun vastuullani. Ei ole auttanut keskustelut, pakottamiset, asioiden hoitamatta jättämiset (toki en voi esim olla illmoittamatta lasta päiväkotiin jne), Mies on edennyt mukavasti urallaan, teki väitöskirjan kokopäivätyön ohella, millojn vain saattoi ilmoittaa tulevansa vasta kello 23, olevansa vkloput työssä jne. Työmatkat päälle. Minä olin kotihoidontuella ilman vakituista työpaikkaa johon palata, ja sain kuulla olevani velkaa miehelle kun hoidin lasta enkä käynyt töissä. Nyt olen palannut työelämään,mutta sama jatkuu, eli mies tulee ja menee kute haluaa, saattaa jäädä joka päivä töiden jälkeen omiin harrastuksiin ja tulla vasta kello 21. Vuoteen ei ole esim tehnyt iltaruokaa lapselle.

Tämä ei ollut millään lailla arvattavissa oleva tilanne ja mielestäni yritin tukea häntä tuoreena äitinä itsekin parhaani mukaan. Mitään fiiliksiä ei hän miehenä herätä, ainoastaan ärsytystä siitä että tulee kotiin kuin hotelliin. Kuinka paljon tukea ne miehet tarvitsevat? Vai auttaako mikään jos on pikkupoika vielä lähemmäs 40 vuotiaana?

Minulla on täysin sama kokemus tästä lapsemme ensimmäisestä vuodesta, ja pelkään että käy juuri noin kuin teillä jatko. Mitä sinun miehesi sanoo syyksi? Anna kun arvaan. Ei mitään, kuten ei minunkaan mies. Ap

Ei mies osaa kertoa syytä, kun mielestään on hyvä isä ja osallistuu. Ei näe toiminnassaan vikaa. Jos esimerkiksi lapsen saappaat ovat pienet, ei huomaa asiaa, jos lapsi tarvitsee uusia vaatteita, ei huomaa asiaa, jos täytyy ilmoittautua johonkin tapahtumaan tai harrastukseen, ei huomaa asiaa jne. Ei muista että hiukset täytyy pestä (lapselta), imuroida tms. Olen tehnyt listoja jääkaapin oveen asioista mitkä pitää kotona hoitaa, laittanut tekstareita, sähköpostia... välillä havahtuu ja tekee muutaman asian, sitten se taas jää. En jaksaisi olla se vastuun kantaja yksin. Tuntuu että mies on perheen toinen lapsi vaikka olen yrittänyt kaikin tavoin ottaa häntä mukaan. Ja se ärsyttää että miksi olen joutunut tähän rooliin? En minäkään äitinä oloa ole ennen harjoitellut! Me olemme siinä pisteessä ettei mies jotenkin kuulu enää tähän perheeseen, tulee ja menee sen verran itsekkäästi. Esim ei ole hankkinut yhtään ainoaa joulu tai synttärilahjaa lapsellemme vaikka olen pyytänyt. Ei tee mieli viettää edes joulua yhdessä. Mies ei kuulemma halua erota.

Samanlaista täälläkin. Mies tekee mitä pyydän (jos tekee). Minulla ns.kaikki narut käsissä, mikä on aika raskasta välillä. Ei tiedä koululaisten asioista yhtään mitään (ei halua wilma-tunnuksia esim koska "riittää kun ne toisella on"), käy lapsen kanssa vaate/kenkäostoksilla, jos minä käsken käymään. Ei ts.huomaa jos lapsella on pieni takki vaikka. Ruuat laitan minä, huolehdin ruokaostokset,neuvolat, terveystarkastukset, vanhempainillat, vanhempainvartit, lääkärissäkäynnit, pyykit pesen, siivoan, lasten harrastukset touhuan, kuskaan, joka joulu hankin lahjat, lasten synttärit järjestän yksin. Mies sitten välillä "auttelee", tyhjentää tiskikoneen tai pyyhkii pöydän, hoitaa kyllä lapset ok:sti jos olen illan poissa. Mutta päävastuu kaikessa on minulla.... Terveisin neljän äiti

Pakko kysyä lapsettomana miehenä, että minkä takia piti sitten vielä tehdä 3 lasta lisää kun kerta itse joutuu kaiken huolehtimaan? Eikai tuossa tarte syyttää kuin itseään.

Minun mieheni hoitaa, kun minä heittäydyn "sairaaksi.

Ei voi tietää.

En tunne miehiä, jotka olisivat heittäytyneet aivan hulttioiksi tai passiivisiksi lasten synnyttyä, mutta ei vastuu tunnu koskaan, melkein kenelläkään menevän tasan.

Hyvän vanhemmuuden kriteerit on niin erilaiset isille kuin äideille. Muistaako kukaan muutaman vuoden takaa sitä sankari-isä-kampanjaa, jossa isäkuukauden pitävät isät nostettiin supermiehen asemaan, sankariviittoineen kaikkineen? Yksi kuukausi ja sankariviitta! Samalla unohtui, että suurella todennäköisyydellä se saman perheen äiti on ollut kotona lähemmäs vuoden tai enemmänkin. Noin 10X pidemmän ajan. Ei näy sankariviitta äidin hartioilla, vain pahennusta urakeskeisistä valinnoista, jos vuosikas on viety hoitoon.

Aika monessa asiassa tuntuu suhdeluku olevan sama. Jos isä tekee yhden kymmenesosan siitä, mitä äiti, niin se on sitä tasavertaista ja osallistuvaa vanhemmuutta. Ja kun ympäristö tästä miehiä kiittelee ja antaa sankariviittoja, niin eipä nuo luvut hetkessä tasaannu. Ehkä osin lasten kasvaessa, mutta harvoin siltikään.