Miltä tuntuu kun oma äiti kuolee?

Helpotus oli päällimmäinen tunne. Äiti kuoli helmikuussa 94 vuotiaana. Hän oli ollut noin puoli vuotta huonossa kunnossa ja halusi päästä pois.

Helpotus myös sen takia, että säästän aikaa ja rahaa, kun ei tarvi hoitaa hänen asioitaan. Hautajaiset hoidettuani, olin vain tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Riippuu tietenkin tilanteesta.

Esim. onko äiti 28 vai 95.

Oletko itse 8 vai 58.

Kuvittele itse lisää.

Äidin kuolemasta kirjoitti:

Kun se jolta sait elämän

on kivulla lähtenyt,

on kuin keinu pysähtyisi,

maailma humahtaisi kuulumattomiin.

Näet hiljaisen talon maisemassa,

lapset heinänkorkuisina sen edessä,

joku avaa vintin ikkunan,

pihlaja tekee marjaa.

Lähestyt sitä hitaasti

järveltä päin

ja jokainen kahahdus,

tuoksu, suhina

repäisee väylät auki

lapsuuden kaikkiin kesiin.

- Helena Anhava

Tänään oli Ylen teksti-tv:llä uutinen, että Helena Anhava on kuollut. Tämä ihan ohi otsikon.

Se tuntui todella pahalta. Oli todella kova paikka, erityisesti kun äiti kuoli ihan yllättäen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.

Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston. 

Juuri hetkeä aiemmin kuolleen omaisen nähneenä sanon, että tämä oli turhaa pelottelua. Ehkä jotkut näyttävät kuolleena pelottavilta ja luonnottomilta, mutta eivät kaikki. Oma sukulainen näytti vain elottomalta, kuin sielu olisi lähtenyt, eikä siinä ollut mitään pelottavaa.

Kuol lut on erinäköinen kuin kuo.lluttava näyttelevä: verenkierto loppuu. Huulten kutistuminen on selvä, nenä näyttää terävältä.

Ihmettelen, jos et nähnyt eroa.

Vaina.jaa ei missään tapauksessa sekoita nukkuvaan ihmiseen.

[/quote]

Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. [/quote]

Ei se aina noinkaan mene. Kuollut läheinen näytti kuoleman jälkeen taas enemmän itseltään kuin viimeisinä kuukausina sairastaessaan. Näkeminen ei ollut shokki (vaikka surullista jne. tietysti olikin) vaan pikemminkin jollakin tavalla levollinen kokemus.

Äitini oli kuolemansairas mutta toipui. Emme ole kuitenkaan läheisiä; hän on minulle kuin pelkkä kuori (rankkaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja heitteille jättöä koin vanhempieni taholta lapsena).

Suretti jotenkin mutta en kyllä onnistunut kovin syvästi tuntemaan. Nyt sairautensa jälkeen hän on entistä kauempana minusta. Ehkä huomasin, että hänellä ei todellakaan ole merkitystä minulle.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaan paljon missä kunnossa lähtee, jos esim. kauan sairastanut dementiaa niin voi olla melko helpottunutkin olo siinä surun rinnalla.

Minulla oli juuri näin. Sitä surutyötä tuli tehtyä jo etukäteen äidin eläessä. Eikä se ollut surua siitä, että olen menettämässä äitini, vaan pikemminkin surua siitä että äidin elämän loppu meni sellaisissa merkeissä. Samaan aikaan huolta äidin pärjäämisestä ensin kotona ja sitten hoidossa. Oma olo helpottui siinä kohtaa kun sairaus eteni vaiheeseen, jota kutsun suloisen höppänyyden vaiheeksi. Äiti ei enää tiedostanut muistinsa menettämistä ja ollut siitä ahdistunut. Hän höpötti omiaan ja eli jossain lapsuuden ja nuoruuden ajoissa ja maisemissa. Ei minua haitannut, ettei hän tuntenut minua, hän kuitenkin aina ilahtui kun joku tuli käymään hänen luokseen. 

Sitten tuli se vaihe, kun kävin äidin luona ja tunsin pelkkää surua hänen tilastaan. Ei hän joutunut petipotilaaksi, mutta joutui istumaan tuettuna eikä osannut enää syödä. Katse vaelsi jonnekin yläviistoon ja kun katsoin hänen silmiinsä, ei siellä tuntunut enää olevan ketään kotona. Silloin aloin jo toivoa, että äiti pääsisi pois. Ja kun jonkun flunssan jälkitauti sitten armahti hänet ja sain soiton hänen poismenostaan, ensimmäinen tunne oli helpotus. Olin itse silloin 40-vuotias, en ollenkaan liian nuori menettämään äitiäni, vaan ihan kunnolla jo aikuinen.

Toki hautajaisissa itkin siinä missä muutkin. Mutta muistotilaisuus oli jo helpompi ja oli hienoa kuulla äidin sisarusten tarinoita äidin nuoruudesta ja myös hänen entisten työtovereidensa kertomuksia siitä millainen työntekijä äitini oli ollut. Opin tuossa tilaisuudessa äidistäni paljon uutta, uusia puolia joita ei perhe-elämässä ollut tullut esiin. Ja oli hienoa miten moni tuli saattamaan äitiä viimeiselle matkalle, jotkut kaukaakin. Hautajaisten järjestely oli samalla luopumistyötä ja viimeinen palvelus äidilleni. 

Äidin kuolemasta on nyt kahdeksan vuotta ja toki muistelen häntä välillä, mutta en itke enkä ikävöi, vaan hyvillä mielin muistelen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.

Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston. 

Juuri hetkeä aiemmin kuolleen omaisen nähneenä sanon, että tämä oli turhaa pelottelua. Ehkä jotkut näyttävät kuolleena pelottavilta ja luonnottomilta, mutta eivät kaikki. Oma sukulainen näytti vain elottomalta, kuin sielu olisi lähtenyt, eikä siinä ollut mitään pelottavaa.

Kuol lut on erinäköinen kuin kuo.lluttava näyttelevä: verenkierto loppuu. Huulten kutistuminen on selvä, nenä näyttää terävältä.

Ihmettelen, jos et nähnyt eroa.

Vaina.jaa ei missään tapauksessa sekoita nukkuvaan ihmiseen.

Eloton ja nukkuva on kaksi eri asiaa. Kukaan ei sekoita niitä toisiinsa, eikä kukaan ole sellaista väittänytkään.

Vierailija kirjoitti:

Äidin kuolemasta kirjoitti:

Kun se jolta sait elämän

on kivulla lähtenyt,

on kuin keinu pysähtyisi,

maailma humahtaisi kuulumattomiin.

Näet hiljaisen talon maisemassa,

lapset heinänkorkuisina sen edessä,

joku avaa vintin ikkunan,

pihlaja tekee marjaa.

Lähestyt sitä hitaasti

järveltä päin

ja jokainen kahahdus,

tuoksu, suhina

repäisee väylät auki

lapsuuden kaikkiin kesiin.

- Helena Anhava

Tänään oli Ylen teksti-tv:llä uutinen, että Helena Anhava on kuollut. Tämä ihan ohi otsikon.

Olen se, joka laittoi tuon runon. Olin tietysti jo unohtanut runoilijan nimen (muisti on heikentynyt eläkkeellä ollessa)  ja yritin muistella. Helena tuli ensin mieleen ja sitten sukunimi ja näin, että hän on juuri tänään kuollut. Tuo runo on jotenkin niin koskettava. Ei minullakaan ollut helppo äiti. Mutta hänen kuolemansa oli hirveä isku Hän tiesi itse, ettei syöpää voida leikata ja loppu on tulossa, meille hän ei sitä halunnut kertoa. Minun elämässäni hän oli ensimmäinen ihminen, joka "poistui".  Mietin, että miten ihminen  voi niin hävitä...Ajattelin vielä pitkään, että tästä ja tästä pitää jutella äidin kanssa. Äiti kuoli v. 1991 ja minua suretti sekin, ettei hän suurena jääkiekkofanina saanut nähdä Suomen voittavan maailmanmestaruutta! Kaikkea sitä tuleekin mieleen.

Äidin kuolemasta tulee kohta neljä vuotta. Syöpä. Kuolema oli tavallaan helpotus koska kivut loppuivat. Toisaalta en jotenkin koe että äiti on kuollut. Hän on edelleen osa elämääni, neuvoo ja kannattelee. Se surettaa ettei äidin ja hänen miehensä yhteisen testamentin määräykset ole toteutuneet niinkuin äiti tarkoitti. Raha ei niinkään merkitse, vaan surettaa että hän luotti liikaa uuteen mieheensä joka petti luottamuksen pian leskeksi jäätyään ja siirteli varoja omille lapsilleen.

Raha-asiat on silti pikkuasioita siihen verrattuna, että saamme muistaa äitiä lämpimästi. Hän rakasti meitä ja yritti parhaansa.

Minäkin menetin äidin joka oli 65v. Syöpää sairasti 2v. Olin työkaverilta kuullut kokemuksen 2 viime viikoista ja päti myös äitini tapauksessa. Oli kauhea aika. Kuolema oli lopulta helpotus.

Jäljelle jäi huoli isästä, joten vaikka suru oli jo käsitelty, niin huoli seurasi sitä.

Ap, jos olet tämän äärellä, niin voimia!

Elämäni rankin kokemus.

Olin 25-vuotias, kun olin opiskelijana yliopistokaupungissa ja sain soiton. Olin juuri tullut silloisen poikaystäväni kämpälle pimeänä iltana ja romahdin.

Seuraavat 3kk muistan välähdyksiä sieltä täältä: makasin paljon ja itkin. Itkin niin paljon, että silmienympäryksiini puhkesi ihottuma.

Oudot pelot alkoivat vaivata: en meinannut uskaltaa enää liikkua yksin. Maailma oli pelottava ja arvaamaton. Värisin sisäisesti, kun piti jossain liikkua.

Oon edelleen ihan todella kiitollimen mun silloiselle poikaystävälleni, että se piti musta huolen. Olisin joutunut menemään mielisairaalaan ilman häntä, koska en olisi pärjännyt yksin.

Parin vuoden kuluttua pystyin puhumaan ensimmäisiä kertoja itkemättä siitä, että äiti on kuollut.

Miltä tuntuu nyt kymmenen vuoden jälkeen? Edelleen on kaipuu, vaikka olenkin tähän elämään tottunut. Välillä itkettää nähdä äitejä ja tyttäreitä yhdessä, koska mun äiti ei koskaan tuntenut mua aikuisena. En myöskään yhtään jaksa kuunnella, kun joku valittaa äidistään tms.

Kaikenkaikkiaan on jotenkin irrallisempi olo. Ei tosiaan ole ketään, joka rakastaisi ehdoitta. Pitää pärjätä loppupeleissä itsekseen ja itsensä kanssa.

Olkaa onnellisia te, joilla vielä on äiti.

Äitini kuoli 13 vuotta sitten. Surin aikani mutta omat lapseni ja elämä veivät kiireineen mukana.

Nyt kun omat lapset ovat aikuisia ja asuvat omillaan ikävöin joskus äitiäni ja suren ettei voida nähdä ja olla yhdessä nyt kun aikaa olisi. Ja ettei äitini ole näkemässä aikuisia lapsen lapsiaan vaikka häntä välillä kovasti tarvitsisivat tukemaan ja antamaan elämänkokemusta. Suren siis enemmänkin lapsieni menetystä kun mummo lähti heidän ollessa vielä pieniä.

Äiti sairastui vakavasti 53-vuotiaana ja tiedettiin ettei aikaa ole paljon jäljellä. Onneksi vasta viimeiset 6 kk olivat sairaudessa vaikeita. Kävin hoitamassa häntä joka viikonloppu oma työviikon jälkeen ja viimeiseksi kuukaudeksi jäin hänen luokseen (kotona saattohoito). Olin 32 v., kuolema oli helpotus koska sairaus oli niin vaikea ja olihan siihen ajatukseen aikaa ollut tottua. Äidin kuoltua suoritin siihen liittyviä tehtäviä kuin robotti (kaikki oli minun yksin hoidettava) ja se kun sain kaiken tehtyä oli lopenuupunut ja suunnilleen nukuin ja lepäsin minkä pystyin seurat 6 kk. Onneksi kaikki tärkeät asiat tuli sanottua mutta äidin menetys konkretisoitu todella vasta myöhemmin kun omat lapset syntyivät. Olisin tarvinnut häntä vielä. Olisi ollut ihana mummo.

Vierailija kirjoitti:

Äiti sairastui vakavasti 53-vuotiaana ja tiedettiin ettei aikaa ole paljon jäljellä. Onneksi vasta viimeiset 6 kk olivat sairaudessa vaikeita. Kävin hoitamassa häntä joka viikonloppu oma työviikon jälkeen ja viimeiseksi kuukaudeksi jäin hänen luokseen (kotona saattohoito). Olin 32 v., kuolema oli helpotus koska sairaus oli niin vaikea ja olihan siihen ajatukseen aikaa ollut tottua. Äidin kuoltua suoritin siihen liittyviä tehtäviä kuin robotti (kaikki oli minun yksin hoidettava) ja se kun sain kaiken tehtyä oli lopenuupunut ja suunnilleen nukuin ja lepäsin minkä pystyin seurat 6 kk. Onneksi kaikki tärkeät asiat tuli sanottua mutta äidin menetys konkretisoitu todella vasta myöhemmin kun omat lapset syntyivät. Olisin tarvinnut häntä vielä. Olisi ollut ihana mummo.

Lisättäkööt että totta kai surin, mutta surutyötä kuoleman hetkeen oli tehty jo kolme vuotta joten shokki kuolema ei ollut. Siihen oli vain sopeuduttava. Vaikka olin jo aikuinen, äidin kuolema oli se missä kohtaa tajusi lopullisesti olevansa nyt omillaan ja aikuinen, ei ollut enää ketään joka huolehtisi minusta niin kuin vaikutti voi tehdä. Pyrin nyt olemaan omille lapsille yhtä lämmin ja helposti lähestyttävä kuin oma äiti oli minulle, kaiken voi kertoa ja koska vaan saa palata kotiin ❤

Onhan se ihan erilaista menettää äiti silloin, kun hän on vielä voimissaan. Jos on jo vanha ja dementoitunut voi tuntua jopa helpottavalta. Paljon riippuu myös siitä, millaiset välit ovat olleet. Paljon tulee käytyä sitä surutyötä vielä vuosia, ja mietittyä kaikkia asioita joka tapauksessa.

Ei tuntunut missään, kun "äiti" jätti minut ollessani vain ½-vuotias.

Ei tuntunut oikeastaan miltään. Äitini toi selvästi ilmi, että olin ei toivottu. Hänen mielestään vastenmielisin yksilö siinä kakaralaumassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.

Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston. 

Juuri hetkeä aiemmin kuolleen omaisen nähneenä sanon, että tämä oli turhaa pelottelua. Ehkä jotkut näyttävät kuolleena pelottavilta ja luonnottomilta, mutta eivät kaikki. Oma sukulainen näytti vain elottomalta, kuin sielu olisi lähtenyt, eikä siinä ollut mitään pelottavaa.

Kuol lut on erinäköinen kuin kuo.lluttava näyttelevä: verenkierto loppuu. Huulten kutistuminen on selvä, nenä näyttää terävältä.

Ihmettelen, jos et nähnyt eroa.

Vaina.jaa ei missään tapauksessa sekoita nukkuvaan ihmiseen.

Kuollut ja kuoleva eivät välttämättä ole erinäköisiä. Äitini kuoli syöpään. Loppuvaiheessa hän oli niin kuihtunut, että oli aivan kuolleen näköinen nukkuessaan. Kun hän viimein kuoli, tunnustelimme sydäntä, odotimme pitkään, josko vielä alkaisikin hengittää (lopussa oli pitkiä hengityskatkoksia). Ei siinä nenän terävyyttä mittailtu. Tietenkin hän näytti kamalalta, koska oli niin erilainen kuin terveenä, mutta ei se ollut pelottavaa (ennen tai jälkeen kuoleman), surullista vain.

Oli helpotus, että äiti kuoli, ja samalla se oli elämän suurin suru.