Mies pitää riitelynä kun kerron tunteistani...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

On. Sitten se  olisi nalkuttamista, jos toistaisin asiaa koko illan: ethän enää jätä ikkunaa auki, onko ikkuna taas auki, laitoitko ikkunan kiinni. Turhan märehtimistä on, jos seuraavana lauantaina haluan keskustella siitä, miten paha mieli minulle tiistaina tuli, kun olit jättänyt ikkunan auki. Voisimmeko puhua tästä  ikkunasta ja miten minuun vaikuttaa se, että jätit ikkunan auki. Sovitaanko uudelleen, että ikkunaa ei jätetä auki.

Ja muuten: ikkuna ei jää enää auki. On aina kiinni nätisti tupakoinnin jälkeen.

Kiva kuulla että ikkunaongelma ratkesi. Harmi vaan, että sen piti mennä rähinän kautta eikä aikuisten tavalla.

Meillä ei onneksi olla niin särkyviä lasienkeleitä, että yksi ainut kivahdus koettaisiin rähinäksi. Kummalle teistä vai molemmilleko pitää lässyttää "voi kulta älä viitsi nyt kun mun tulee paha mieli". Onhan täällä sitten tosiaan esitelty aikuisten tapoja, kuinka toinen pitää sitouttaa siihen sopimisen prosessiin. Niin kuin kyseessä olisi liiketoimi.

Itse pidän tärkeänä suhteessa sitä, että tunteensa saa näyttää ja jos tarpeeksi ottaa päästä, vaikka päräyttää voimasana. Toinen ei siitä möksähdä, vaan uskoo, että nyt on asia tärkeä ja sillä sipuli.

Tied kirjoitti:

Niin, miehellä on huono itsetunto, on myöntänyt sen itsekin...

Ei osaa pyytää anteeksi... Voi kohdella vaikka kuinka kylmästi eikä pahoittele.

Keskustelu on hänen mielestään riitelyä...

Mun tunteista kertominen on riitelyä..

Hän on myöntänyt että pelkää vastaanottaa toisten tunteita...hänen on hankalaa käsitellä niitä. Odottaa kuitenkin että hänen tunteitaan ymmärretään, ja oikeuttaa itselleen vihantunteiden näyttämisen monella kyseenalaisella tavalla.

Kun kerron miltä joku hänen epäreilu toiminta mua kohtaan tuntuu niin se on hänelle syyttelyä ja riitelyä.

Hänen on tosi hankalaa asettua toisen asemaan, ymmärtää toista ja ulos anti on sen mukaista...

Joku sanoi että tämän voi korjata... Miten?

Sen voi korjata, jos mies motivoituu tarkastelemaan toimintatapojaan ja opettelemaan uusia tapoja kanssasi. Tähän tarvitaan asiantuntija avuksi. Jos mies kieltäytyy, niin ei voi korjata...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan siitä miten esität asian. Jos olet syyttelevä nalkuttaja, voit myös katsoa peiliin. Minun ex aloitti lauseet "minusta tuntuu, että sinä et.." siivoa tarpeeksi, ole tarpeeksi kiinnostunut minusta, liiku riittävästi, syö oikein, saisi tehdä noin jne. Tuollaista ei jaksa, laitoin kiertoon.

Voisi olla minun viestini. Kun pyysin merkitsemään kalenteriin omat menonsa niin ei mene menot päällekkäin. Meillä ei ole mitään tukiverkkoja eikä mies halua maksaa lapsenvahdista, joten on tärkeä huolehtia etteivät menot mene päällekkäin. Kuulema ei käy, koska se rajoittaa miehen elämään. Pyysin miestä siivoamaan jälkensä wc-pöntöstä ja lavuaarista, joka onnistuisi tuoreeltaan kevyellä pyyhkäisyllä toisin kuin sitten, kun jäljet ovat kuivuneet kiinni. Taas turhaa nalkutusta ja jälkien siivoaminen on jäänyt minun harteilleni. Jos menen miehen jälkeen saunaan, löylyvesi on viimeistä pisaraa myötä käytetty. Kun pyysin mieheltä, että huolehtisimme enemmän yhdessä lasten asioista. Olen hoitanut lasten terapiat, keskustelut päiväkodissa ja koulussa, vienyt ja hakenut päiväkotiin ja harrastuksiin. Tähän mies ei kommentoinut mitään, mutta alkoi parin päivän päästä huutamaan, kun en ollut epähuomiossa maksanut harrastuslaskua. "On se kumma kun sä et mitään osaa hoitaa".

Keskustele sitten mistään tässä tilanteessa.

Niin, minä en jaksanut tuollaista. Teen mielellään paljon kotiaskareita, mutta jos toinen alkaa laskemaan ja huomauttelemaan turhista asioista saa mennä. Olen tyytyväisempi yksin, kuin jokaisen kotityön ruutuvihkoon ruksaavan hirviön kanssa. Minullakin on lapsia ja arkemme sujuu hienosti ja kotityöt ovat vähentyneet. Koti on kuitenkin ihan perus siisti. Välillä lapset sekoittaa, mutta perus puhtaus pysyy yllä ihan pienelläkin työllä. Nykyään osaan tehdä ruokaakin, kun ei ole ainesosapoliisia vinkumassa.

Onko se vinkumista, kun kertoo olevansa tyytymätön siihen, että jatkuvasti saa siivota toisen jälkiä? En todellakaan ole laskenut mitään, mutta siinä vaiheessa, kun on itse huolehtinut kaikki lasten asiat ja kuljetukset monen kuukauden ajan eikä toinen näe tilanteessa mitään ongelmaa, niin kieltämättä alkaa vituttamaan. Löylyvesi tuli mieleen yhtenä esimerkkinä, kun toinen ei osoita missään asiassa huomaavaisuutta. Minä saan siivota miehen jälkiä mutta hän ei voi edes kahvimukiani laittaa tiskikoneeseen. Jos olen laittanut likaisen paitani suoraan pesukoneeseen, mies ottaa sen pois ennen kuin laittaa omat pyykkinsä. Liian kova rasitus, jos joutuu pesemään yhdenkin paitani. Lastenvaatteita hän ei tietenkään pese. Juu, ei tässä ruutuvihkoa tarvita laskemiseen.

Onko mies ollut joskus vähemmän itsekäs? Protestoiko mies esim. seksin loppumista? Eihän tuollaisesta miehestä ole mitään iloa... Sano miehellesi että haluat pariterapiaan ja jos ei suostu niin haluat eron.

Naisen on syytä katsoa myös peiliin. Aina on kaksi osapuolta. Moni ei vain tunnista omia huonoja käyttäytymismallejaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

On. Sitten se  olisi nalkuttamista, jos toistaisin asiaa koko illan: ethän enää jätä ikkunaa auki, onko ikkuna taas auki, laitoitko ikkunan kiinni. Turhan märehtimistä on, jos seuraavana lauantaina haluan keskustella siitä, miten paha mieli minulle tiistaina tuli, kun olit jättänyt ikkunan auki. Voisimmeko puhua tästä  ikkunasta ja miten minuun vaikuttaa se, että jätit ikkunan auki. Sovitaanko uudelleen, että ikkunaa ei jätetä auki.

Ja muuten: ikkuna ei jää enää auki. On aina kiinni nätisti tupakoinnin jälkeen.

Kiva kuulla että ikkunaongelma ratkesi. Harmi vaan, että sen piti mennä rähinän kautta eikä aikuisten tavalla.

Meillä ei onneksi olla niin särkyviä lasienkeleitä, että yksi ainut kivahdus koettaisiin rähinäksi. Kummalle teistä vai molemmilleko pitää lässyttää "voi kulta älä viitsi nyt kun mun tulee paha mieli". Onhan täällä sitten tosiaan esitelty aikuisten tapoja, kuinka toinen pitää sitouttaa siihen sopimisen prosessiin. Niin kuin kyseessä olisi liiketoimi.

Itse pidän tärkeänä suhteessa sitä, että tunteensa saa näyttää ja jos tarpeeksi ottaa päästä, vaikka päräyttää voimasana. Toinen ei siitä möksähdä, vaan uskoo, että nyt on asia tärkeä ja sillä sipuli.

Meillä keskustellaan ihan asiallisesti, ei tarvitse lässyttää tai rähjätä.

Miten niin "uhkailee" erolla? Minä pitäisi sitä pikemminkin lupauksena.

Mitä sinä teet miehellä, joka suuttuu sinulle kun kerrot omia mielipiteitäsi ja tunteitasi? Ei se ole sinun vikasi, että ei miehiä yleensäkään kiinnosta kaikki analysointi heidän epävarmuuksien ja itselleenkin tuntemattomien sielun syvyyksien tuumailu. 

Kun teistä nyt kumpikin osapuoli kokee tulevansa väärin ymmärretyksi, niin mitä lisäarvoa parisuhde tuo teidän elämäänne? Miehessä on kovin paljon vikoja eikä hän kelpaa sinulle omana itsenään ja sinä "riitelet" kun et tyydy tilanteeseen. Onko muuta ratkaisua kuin sinä etsit sellaisen miehen, jossa on vähemmän vikoja tai joka ainakin sietää paremmin sinun tuumailuja ja parannusehdotuksiasi.

Vierailija kirjoitti:

Naisen on syytä katsoa myös peiliin. Aina on kaksi osapuolta. Moni ei vain tunnista omia huonoja käyttäytymismallejaan.

Tämä höpölause pitäisi jo todellakin saada pois kierrosta.

Mikäli toisella osapuolella on narsistisia piirteitä, empatian täydellistä puuttumista ja suorastaan sadistisia piirteitä suhteessa toiseen osapuoleen, vikaa EI VOI SANOA OLEVAN MOLEMMISSA. Tämä on harhaanjohtava ja satuttava väite.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Sama. Erityisen pahalta tuntuu siksi, että miehen pitäisi tuntea minut ja tietää, että olen herkkä ja kiltti ihminen, ja minusta on raskasta puhua toiselle yhtään syyttävään sävyyn (en todellakaan tekisi niin tahallani), eli jos otan jonkun epäkohdan esille, sen täytyy silloin olla todella merkittävää minulle. Sen sijaan että mies yhtään kykenisi asettumaan minun asemaani, hän vähättelee esiin nostamaani asiaa turhanpäiväiseksi nalkutukseksi ja joka helkkarin kerta sanoo juuri nuo lauseet, "no itse sinä aina sitä ja tätä" ja "ei sulla ole mitään varaa sanoa" ja "eihän me koskaan puhuta siitä mitä sinä teet" jne jne. Mies on täysin puhumaton oma-aloitteisesti, minkä minä sille voin, jos hän ei osaa tai halua keskustella "minun vioistani" koskaan kun se olisi hänestä ajankohtaista. Hän säästää kaiken näitä tilanteita varten, kun minä avaan suuni, eikä mikään johda yhtään mihinkään. Tulee vain pahaa mieltä ja eropuheita.

Minä sanoisin tuossa että "Okei, keskustellaan minun vioistani sitten ensin." ja keskustelisin. Rauhallisesti, provosoitumatta, selkeät virheet ystävällisesti ja jämäkästi oikaisten. Ja kun tuossa aiheessa päästään johonkin lopputulokseen, niin kysyisin että "Joko nyt voimme puhua siitä, mistä tulin sinulle aluksi sanomaan?". Vastaus tähän on paljonpuhuva... Joko ymmärtää yskän tai on tomppeli. Itse en tomppelin kanssa seurustelisi.

Valitettavasti tuo ohje ei meillä toimi, sillä vaikka kysyisin mieheltä, että mitä hän tarkoittaa, niin hän ei halua puhua. Siis ylipäänsä hän ei halua puhua mistään, koskaan. On myös tosi vaikea selittää auki tai puolustaa tekemisiään, jotka on tapahtuneet niin kauan sitten ettei itse edes muista, mistä on kyse. Ja kun kaikki on aina yhtä suurta väärinkäsitystä, niin miehen selostuksesta (joka on hänen näkökantansa) ei edes itselle käy ilmi, mistä tilanteesta mahtaa olla kysymys. Hänellä ei siis ole tarkoituskaan noilla lauseilla tehdä muuta kuin vierittää vastuu hänen sen hetkisestä käytöksestään minun niskoilleni. Välillä se kuulostaa ihan siltä, kuin hän väittäisi, että koska minä olen joskus tehnyt jotain (hänen tulkintansa), niin nyt hänkin sitten toimii niin (tai oikeastaan toisin, mutta hän vetelee mutkia suoriksi). Missä oma tahto? En tajua tätä puolustelua lainkaan, se hämmästyttää sanattomaksi. 

Päätähän tässä hakataan seinään, kuten joku kirjoittaja totesi. Ero ei kuitenkaan ole vaihtoehto niin pitkään, kun omassa mielessä on vähänkin toivoa. Naimisissa 10v ja lapsia. On yhteiselossa hyviäkin puolia. Parisuhteeksi sitä ei voi sanoa. :/

Eli mies on jäänyt lapsen tasolle. No, puhu hänelle kuin lapselle sitten.

Kiva kuulla, että joku muukin ajattelee näin. Useimmiten tunnen olevani naimisissa teinipojan kanssa, joka kiukuttelee "äidilleen". Työelämässä mies on menestynyt ja toimii esimiestasolla, on sujuvasanainen ja ahkera, mutta kotona kaikki on toisin.

Kuulostaa vanhempieni suhteelta. Tuskin on mikään yllätys, että olen eroperheen lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

Saattaapa olla.  Mutta tuossa tilanteessa nalkutus onkin paikallaan.  Mies, joka toistuvasti jättää huomiotta toisen aivan järkeenkäyvän ja tärkeän pyynnön, ansaitseekin nalkutusta. 

Miehet ei mitään perhosia ole.  Joihinkin ei tehoa mikään muu kuin kunnon karjaisu.  Niin ne itsekin toimii.

No siinäpä sitten olet jumissa parisuhteessa, jossa toinen osapuoli ei kuuntele ja arvosta toista, ja toinen osapuoli nalkuttaa sille toiselle siitä. Mihin se johtaa? Ei mihinkään. Mutta nalkuta vaan ihan vapaasti, omapa on parisuhteesi.

Eli mies on aina ja kaikissa asioissa oikeassa eikä voi tehdä virheitä. Lattian pitää mennä pilalle tai naisen pitää aina olla sulkemassa ikkuna miehen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tied kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syytteletkö häntä vai kerrotko omista tunteista. Se on kaksi eri asiaa, ja niihin varmasti vastaa eri tavalla. 

Omista tunteista kerrotaan syyttelemättä toista. 

Kerron että minusta tuntuu...

Minusta ois kiva...

Mulle ois tärkeää..

Minusta ei tunnu hyvälle kun...

Kerron omista tunteista.

Mutta nuihin ei ilmeisesti saisi lauseen jatkuessa mainita miehen tekemisiä mitenkään vaikka ne on ongelmia...?

Miten sitten kerron asiasta että tietää mistå puhun?

Minusta on mukavaa, että sinä XXXX. (mahdolliset kiitokset) Arvostan, että YYYY. Kuitenkin minusta tuntuu, että ZZZZ. Minulle olisi tärkeää, että ÅÅÅÅ, ja siksi ÖÖÖÖ tuntuu NNNN. Tiedän, että minä itsekin WWWW (mahdolliset pahoittelut), mutta yhdessä voisimme molemmat KKKK.

Jotain tän suuntaista. Yritin googlettaa ohjeita toisen tunteet validoivaan keskusteluun, mutta en löytänyt. Joka tapauksessa pointti on se, että aloitat keskustelun tiedostamalla miehesi hyvät puolet. Näin keskustelu ei ala heti vastakarvaan silittämällä. Vältä tarkoin syyttämästä mistään, tuo esille vain tosiseikat sellaisina kuin ne ovat. Tarkkaile äänensävyäsikin. Kerro myös mitä itse mielestäsi teet ehkä hieman väärin ja ehdota, mitä voisitte molemmat tehdä, että olisitte molemmat tyytyväisiä. Eli osallistutat itsesikin siihen korjaavaan prosessiin, eikä pelkästään miestä. Tarkkaile sanavalintojasi, että et lähde "sinä sitä, sinä tätä"-linjalle. Yksi hyvä keskustelua selventävä tapa on myös toistaa välillä toisen sanat kokonaan tai osittain, niin vastakeskustelija tuntee tulleensa kuulluksi ("Ai et tykkää kun teen X.", "Ymmärrän, että X tuntuu sinusta Y").

Jotain sinne päin.

Pelkästään omien juttujen toisen niskaan kaataminen ei ole kovin hedelmällistä. Pitää ojentaa myös oma käsi ja tulla vastaan. Hyväksyä, että en itsekään ole täydellinen. Ja muutenkaan kuvailemasi kaltainen umpisolmu ei aukea välttämättä yhdellä tai kahdellakaan keskustelukerralla. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä ymmärtää häntä, jolla on vajaavaisemmat tunteidensäätelytaidot.

Mutta ei sitä omaa päätään kannata seinään loputtomasti hakata, jos toinen pysyy pelkkänä muurina. Mutta itse tiedät mitä pitää tehdä ja milloin. Tsemppiä.

Jos tollaseen tarvii lähteä, että tarkkailee omia äänensävyjään ja miettii tarkkaan, miten sanansa asettaa, niin se on merkki siitä, että nyt on yhdessä kaksi ihmistä, joitten ei kuuluisi olla yhdessä.  Jossain työpaikalla on ehkä hyväksi vähän miettiä sanojensa asettelua ja äänensävyjään,  mutta kotona sen oman elämänkumppanin kanssa ei niin kuulu tehdä.   Siinä pitäisi olla yhdessä kaksi ihmistä, jotka sopii toisilleen ja joitten ei tarvitse jännittää sanomisiaan.   "Osallistuta itsesikin siihen korjaavaan prosessiin..."  just joo, helpommin sanottu kuin tehty, jos kyse on miehen huonosta käytöksestä.  Miksi tässäkin naisen pitäisi omaa itseään syyllistää ja itseään lähteä muka muuttamaan, jos kerran vika ei ole naisessa vaan miehessä?   Mitä ihmeen erikoiskohtelua nämä jästipäämiehet tarvitsevat?   Onko heillä joku mimosan hipiä, mitä pitää höyhenellä koskettaa? 

Huomaa muuten jo näistä keskusteluista tässä, että täälläkin keskustelu on paljolti pään seinään hakkaamista.  Kun ei haluta ymmärtää niin ei haluta. 

Tollasesta miehestä olen eronnut aikanaan.  Mitään rakentavaa edes kevyttä keskustelua ei saanut aikaan.   Mies oli aina hyökkäyskannalla ja räjähdysaltis.  Totesin siinä vuosien mittaan, että kyseessä oli ihminen, jolle ei ollut älynlahjoja liikaa annettu eikä osannut käsitellä mitään tunteita.  Empatiaa hän ei tuntenut koskaan ketään kohtaan, koitti kyllä näytellä sellaista, mutta siinäkin oli huono.  Meni ylinäyttelemiseksi, mikä vain nolotti katsoa vierestä.   Huomasin jopa, että mies teki tahallaan ilkeyttä minua kohtaan saadakseen minulle pahan mielen ja yritti ärsyttää minua provosoitumaan. 

Ei kannata energiaansa tuhlata moiseen.  Siitä ei saa kuin itselleen pahan olon. 

Ei tietenkään pidä tuhlata energiaansa tuollaiseen. Siksi kirjoitinkin viestini loppuun "Mutta ei sitä omaa päätään kannata seinään loputtomasti hakata, jos toinen pysyy pelkkänä muurina. Mutta itse tiedät mitä pitää tehdä ja milloin.".

"Miksi tässäkin naisen pitäisi omaa itseään syyllistää ja itseään lähteä muka muuttamaan, jos kerran vika ei ole naisessa vaan miehessä", kysyit. Ei pidä mitään syyllistää, vaan tulla vastaan myöntämällä että ei ole itsekään aina sataprosenttisen oikein toiminut. Jos haluaa rauhaa, niin yleensä ojennetaan se oma käsi puoleenväliin vastaan. Esim. sanoa, että pahoittelen että olen tästä aiheesta aiemmin aina niin kovasti turhautuessani tulistunut, mutta toivon että nyt voisimme pysyä rauhallisena. Ei se ole mitään itsensä syyllistämistä vaan tosiasioiden esille tuomista. Eikä se todellakaan ole mitään erikoiskohtelua toiselle, vaan ihan normaalia keskustelua.

Siinä olet oikeassa ettei koko ajan voi sanomisiaan miettiä ja laskelmoida, mutta kyse olikin nyt uusien keskustelutapojen OPPIMISESTA. Kun nämä keinot on hallussa, ne tulevat kyllä automaattisesti. Ja joskus ne pitää opetella ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä parisuhteessa, jos ei ole aiemmin niitä oppinut. Ei se ole välttämättä sen merkki, että on väärän ihmisen kanssa yhdessä. Onhan tässäkin ketjussa ollut esimerkkejä siitä, kuinka parit ovat oppineet keskustelemaan toisiaan kunnioittaen vaikka ennen sitä oli vaikeaa.

Niinpä¨niin.  "Uusien keskustelutapojen oppimisesta..."  juu siitä on kyse.  Aivan.  Mutta huolimatta siitä, että joku täällä on onnistunutkin saamaan jotain todellista aikaan, niin pitää olla realistinen.  Luulen, että suurin osa kuitenkin sen puolisonsa jo niin hyvin tuntee, että tietää, ettei se uusien keskustelutapojen oppiminen onnistu tämän miehen kanssa.  Kun sen miehenkin pitäisi se uusi keskustelutapa oppia.  eikä se välttämättä ole siihen sitoutunut, vaikka vaimo kuinka opettelisi omalta osaltaan.   Turha on useimmiten turhaa.   Mutta voihan yrittää.  Kaikkeahan aina voi yrittää.  Onnea vaan matkaan. 

Sekin kun saattaa miehestä tuntua nurkkaan ahdistamiselta, kun toinen pysytteleekin hyvin järkevällä ja asiallisella linjalla.  Eihän siihen osaa vastata yhtään mitään, paitsi lytätä kaikki oman mielensä mukaan.  Kun näitä miehiä useimmiten nimenomaan ei huvita mikään asiallinen keskustelu, niistä ei ole siihen.  Riitelemiseen niistä on. Se on helppoa ja hyökkäys on paras puolustus. 

Mutta niin kuin sanoin, ainahan voi yrittää.  Näistä täällä kerrotuista miehistä en vaan usko, että juuri yksikään onkeensa ottaa.

Kaffepulla kirjoitti:

Oletko kenties liian epämääräinen siinä, miten kommunikoit? Miehet eivät aina tajua sellaista pohdiskelua ja analysointia, mitä naiset harrastavat. He eivät ymmärrä, mitä ajat takaa sillä.

Jos mies on tehnyt jotain sinua ärsyttävää jo pitkään, sanot vaan "Kuule, nyt tästä lähtien toimitaan niin, että et tee enää asiaa X. Asia on vaivannut mua pitkään, ja toivon, että et toimi enää niin. Tämä ok?"

Älä spekuloi ja vatvo asioita, mies vaan hämmentyy. Sano suoraan, mitä haluat/tarvitset.

Jos sittenkään et saa vastakaikua, olet väärän ihmisen kanssa. Se ei tarkoita sitä, että mies olisi paha ihminen. Hän ehkä vaan ei ole oikea ihminen sinulle.

Meillä on sama tilanne. Esimerkiksi usein on käynyt niin että mies unohtaa jotain ja yritän sitten auttaa antamalla vinkkejä miten hän ei enää unohtaisi; "entä jos ensi kerralla laittaisit sen vaikka keittiönpöydälle, niin me muistetaan se lähtiessä sitten ottaa siitä mukaan kun se on näkyvillä" minä kuulemma määrään häntä ja mies suuttuu ja huutaa että "minä teen miten minä itse haluan". En tiedä mitä tein väärin? Yritin sanoa, että halusin vain auttaa. Se on kuulemma "määräämistä" jos annan ehdotuksia?