Mies pitää riitelynä kun kerron tunteistani...

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on miehen kanssa hankala keskusteluyhteys. Hän kokee että syyttelen ja vittuilen aina, vaikka kuinka kauniisti yrittäisin muotoilla asian. Reagoi tietenkin hyökkäämällä. Esim jos mainitsen, että kylläpä väsyttää huonosti nukutun yön jälkeen niin ottaa sen automaattisesti henkilökohtaisena syytöksenä. Usein tilanteet jossa olen erehtynyt kuvittelemaan että meillä olisi parisuhde ja hakenut hänestä puolisollista tukea päättyvät siihen, kun itku kurkussa pyytelen häneltä anteeksiantoa. Ja kotiinpaluuta, sillä hänen vakioreaktioketjuunsa vaikeissa tilanteissa kuuluu hyökkäyksen jälkeen pako. Hyvin saattaa mennä useampi vuorokausi näillä reissuilla ilman että tiedän missä ylkä lymyää. Sillä välin, kuten muutenkin, minä hoidan lapset, kodin, harrasteet, oman työni ja elämän juoksevat asiat (kaupassakäynnin, lasten terapiat ym). En välttämättä aina ihan nappiin mutta uskoisin, että riittävän hyvin kuitenkin. Mies nyt toki on sitä mieltä, että olen patalaiska enkä osaa mitään oikein tehdä. Suuttui tässä yksi aamu verisesti kun ei ollut kiire aamu ja halusin nukkua tunnin pidempään -> tästä syystä tarjosin lapsille aamupalan kotona ennen hoitoon lähtöä. Tämä oli kuulemma idioottimaisinta ikinä, ja suorastaan loukkaus häntä kohtaan kun en suostunut pyörtämään päätöstäni hänen niin käskiessä. Tämä siitäkin huolimatta, että tapahtuma ei vaikuttanut hänen päivänsä kulkuun mitenkään, koska minä hoidin kaiken kuten yleensäkin. Mutta olenkin hankala ihminen ja teen kaikki hulluiksi ympärilläni, ainakin miehen mielestä. Tämän episodin jälkeen kelpasikin taas ryypätä koko viikonloppu ja sunnuntaina hyvin nöyränä poikana takaisin kotiin.

Kyllä, olen ajatellut erota kun kerran näin epäonnistunut ihminen olen ja onnettomaksi hänet teen mutta ajatusprosessi on vielä kesken ja lasten sekä yhteisen talon vuoksi kuvio hyvin kimurantti. Ja toisaalta mies osaa aina väliin lirkutella minulle erittäin taitavasti, jotta en nyt vaan jättäisi.

Juuri lasten takia olisi hyvä lähteä tuollaisesta ihmissuhteesta, ellet toivo että lapsesi päätyvät samanlaiseen itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset kokevat niin eri tavalla eri asiat. Sinä saatat ajatella, että sinä vaan rauhallisesti ja ystävällisesti juttelet mieltäsi painavista asioista, ja joku toinen saataa kokea sen todella ärsyttävänä ruikutuksena ja esim. syyllistävänä valituksena.

Jotkut ovat todella hyviä pukemaan vit*uilunsa juuri tuollaiseen yleisen keskustelun tai 'pohdiskelun' viittaan. Ja sitten kun muilla menee lopulta hermo tuohon jatkuvaan kettuiluun, ja ärähtävät takaisin, tämä omien tunteidensa tulkitsija heittäytyy martyyriksi, ja alkaa uikuttamaan kuinka häntä kohdellaan asiattomasti.

En sano, että juuri sinä AP toimisit näin, mutta yritä nyt kuitenkin pitää tämäkin mielessäsi, samalla kun pohdiskelet miehesi huonoa ulosantia.

Ja jos todella tuntuu noin pahalta, niin eiköhän se ole ihan molemmille parasta, että laitatte sen eron vetämään?

Miksi pitää ärähtää takaisin? Miksi ei voi keskustella normaalisti?

Vierailija kirjoitti:

Naisen turha ulina ja random tunteilushitti on rasittavinta maailmassa. Ymmärrän ap:n miestä todella hyvin, toivottavasti hän tajuaa häipyä tuollaisesta draamasuhteesta.

Aikuisen naisen pitäisi tajuta peruseroavaisuudet miehen ja naisen välillä ennenkuin tulee nettifoorumeille hakemaan erosympatioita näin järkyttävän turhan ja ilmiselvän asian takia.

Miten vaikeaa näitä asioita on naisten ymmärtää vielä vuonna 2018?

Ei vaan miten vaikeaa sun on ymmärtää näitä asioita vieläpä vuonna 2018. Toivottavasti et päädy suhteeseen kenenkään kanssa tai jos päädyt, he ymmärtävät lähteä ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Ero auttaa.

Itsellä oli vastaava tilanne, mistään ei saanut mainita, ei herättelystä, ei tavaroiden hajottamisesta, ei jatkuvista lupausten pettämisistä, ei siitä, että tuntui pahalle koska miehen mielestä minulla ei ollut koskaan mitään kertomisen arvoista asiaa (esim. Yritin kertoa päivästäni- mies lähtee pois, yritin keskustella uutisesta, jonka oletin häntä kiinnostavan- kävi erittäin selväksi ettei kiinnostanut jne.).

Joka kerta kun avasin suuni oli kyseessä turha syyttely/riidan haastaminen/ yleinen negatiivisuuteni jne. Tai yksittäistapaus, josta ei olisi saanut nalkuttaa, kun yritin huomauttaa että ko. Ykisttäistapaus tapahtui myös edellisenä ja sitä edellisenä ja sitäkin edelllisenä päivänä jne. Ehkä hieman erimuodossa oli kyseessä vanhojen muistelu, jota ei missään nimessä saanut tehdä koska piti keskittyä positiiviseen ja tulevaisuuteen.

Niinpä sitten lähdin kun en enää pystynyt keksimään mitään positiivista valhetelusta, valehtelusta ja muusta puhumattakaan.

Auttoi. Suosittelen kaikille samaa.

Samat ongelmat on vastassa seuraavassa suhteessa jos ei opettele keskustelemaan ja kertomaan tunteistaan. Siis niistä ihan oikeista tunteistaa. Aloittaja osaa vain haastaa riitaa ja laittaa kumppaninsa vetäytymään. Hyvässä parisuhteessa on aina osana sujuva kommunikaatio. Siinä on aloittajan tapauksessa ongelma ydin. Ei aloittajassa tai hänen kumppanissaan. Eivät vaan ymmärrä toisiaan pätkän vertaa. Toinen vaan mäkättää aina ja toinen ei ikinä kuuntele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on miehen kanssa hankala keskusteluyhteys. Hän kokee että syyttelen ja vittuilen aina, vaikka kuinka kauniisti yrittäisin muotoilla asian. Reagoi tietenkin hyökkäämällä. Esim jos mainitsen, että kylläpä väsyttää huonosti nukutun yön jälkeen niin ottaa sen automaattisesti henkilökohtaisena syytöksenä. Usein tilanteet jossa olen erehtynyt kuvittelemaan että meillä olisi parisuhde ja hakenut hänestä puolisollista tukea päättyvät siihen, kun itku kurkussa pyytelen häneltä anteeksiantoa. Ja kotiinpaluuta, sillä hänen vakioreaktioketjuunsa vaikeissa tilanteissa kuuluu hyökkäyksen jälkeen pako. Hyvin saattaa mennä useampi vuorokausi näillä reissuilla ilman että tiedän missä ylkä lymyää. Sillä välin, kuten muutenkin, minä hoidan lapset, kodin, harrasteet, oman työni ja elämän juoksevat asiat (kaupassakäynnin, lasten terapiat ym). En välttämättä aina ihan nappiin mutta uskoisin, että riittävän hyvin kuitenkin. Mies nyt toki on sitä mieltä, että olen patalaiska enkä osaa mitään oikein tehdä. Suuttui tässä yksi aamu verisesti kun ei ollut kiire aamu ja halusin nukkua tunnin pidempään -> tästä syystä tarjosin lapsille aamupalan kotona ennen hoitoon lähtöä. Tämä oli kuulemma idioottimaisinta ikinä, ja suorastaan loukkaus häntä kohtaan kun en suostunut pyörtämään päätöstäni hänen niin käskiessä. Tämä siitäkin huolimatta, että tapahtuma ei vaikuttanut hänen päivänsä kulkuun mitenkään, koska minä hoidin kaiken kuten yleensäkin. Mutta olenkin hankala ihminen ja teen kaikki hulluiksi ympärilläni, ainakin miehen mielestä. Tämän episodin jälkeen kelpasikin taas ryypätä koko viikonloppu ja sunnuntaina hyvin nöyränä poikana takaisin kotiin.

Kyllä, olen ajatellut erota kun kerran näin epäonnistunut ihminen olen ja onnettomaksi hänet teen mutta ajatusprosessi on vielä kesken ja lasten sekä yhteisen talon vuoksi kuvio hyvin kimurantti. Ja toisaalta mies osaa aina väliin lirkutella minulle erittäin taitavasti, jotta en nyt vaan jättäisi.

Joskus ero on perempi. Siinä myös oppii itsestä aika paljon. Minä vähän jopa uskoin exäni syytöksiä, mutta nyt huomaan että niissä ei ollut perää. Parisuhde on vaikea laji. Minulla on omituinen huomio naisista. Jos minä olen omat hommani hoitanut, niin miksi en saa juoda kahviani rauhassa jos naisells on omat hommat vielä kesken? Tästä on useamman naisen otanta. Miksi se toisen lepohetki ottaa niin koville?

Koska sillä naisella on niin paljon enemmän hommia kuin miehellä. Jos toisella on kiire niin mikset auttaisi? Esimerkiksi kerrostalossa miehen ei tarvitse tehdä juuri mitään ja naisella on siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito. Kaikki tuo palkkatyön lisäksi. Jos mies vain vie autot huoltoon ja kuskaa roskapussit niin kyllä joskus voisi auttaa.

EXCUSE ME. Kerrostaloasuminen ei kylläkään tarkoita sitä, että miehen ei tarvitse tehdä mitään ja siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito olisi naisen tehtäviä! Millä vuosisadalla oikein elät?? Kyllä tänä päivänä kodin hommat jaetaan puoliksi riippumatta siitä mitkä vehkeet housuista löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Juuri näin meilläkin reagoidaan. Olen nykyään aika onneton parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä minä en kuulemma hyväksy miestä sellaisena kuin hän on, kun en anna hänen käyttäytyä kusipäisesti.

Minulla on täysin samanlainen mies jota tuossa äsken narsistiksi epäiltiin. Niin epäilin minäkin, mutta ei se kyllä ole. Mutta hyvin itsekeskeinen ja ylimielinen. Kykenee kuitenkin myötätuntoon tuntemattomia kohtaan. Ja hyvin hitaasti on alkanut kelkka kääntyä. Hän on alkanut sitoutua ja osoittaa ja ymmärtää tunteita. Eikä uskalla enää juurikaan tallo muiden yli.

Meillä lopulta on auttanut vain tiukka oikeudenmukaisuuspuhe. Että jos hän saa olla kusipää niin sitten saan minäkin. Jne. Ja jos hänen ei tarvitse kuunnella, miksi minä kuuntelisin häntä. Jos hän ei siivoa, miksi minäkään sitten viitsisin. Ja että jos hän heittäytyy marttyyriksi joutuessaan kerran laittamaan ruokaa, niin sitten minäkin saan olla marttyyri ja lähteä ovet paukkuen helkkariin. Ja hän ei todellakaan saa kadota itse samaan aikaan omille teilleen, vaan hän jää silloin vastuuseen tukikohdasta, meillä kun on hoidettavia.

Uskon myös tuohon huonoon omatuntoon. Nykyisin hänelle tulee vähemmän aihetta siihen, koska en anna perseillä lainkaan niin paljon. Esiin on alkanut kuoriutua verrattain normaali mies, jota jopa kiinnostaa, mitä minä koen. Joka kuitenkin on edelleen lämmön ja läheisyyden ja etenkin seksuaalisuuden suhteen aikalailla heikko esitys. Mies ei osaa antaa ei ottaa. Sitä asiaa en ehkä pysty korjaamaan mitenkään. Onneksi oma mielenkiinto on alkanut huveta myös.

Mikään pikkunaamiointi ja lauseiden viilaaminen ei olisi auttanut mitään. Koska häntä ei kiinnostanut kuunnella typerysten ja hullujen juttuja, asiat eivät joko jääneet mieleen tai ne peilattiin minun vioikseni. Se on ollut tärkeää, että mies on asiaa aikani alleviivattuani havainnut, etten puhu paskaa. Että jos hänellä on oikeasti valittamista, se otetaan vastaan ja käsitellään ja virhe yritetään korjata. Ja että häneltä pitää voida odottaa samaa. Mutta onhan se sitten selvää, että ihan kaikesta en voi juurikaan puhua. Koska silloin kajoan hänen syvimpiin vikoihinsa, joille ei välttämättä kukaan voi mitään. Voin korkeintaan yrittää saada häntä osallistumaan seurausten korjailuun.

Mutta tilannetta on alkanut korjata hänen aito kiinnostumisensa minusta. Mitä enemmän olen pakottanut hänet luopumaan ylemmyydentunteestaan, sitä enemmän hän on alkanut haluta ymmärtää minun elämääni. Ja kun hän on huomannut että omituisuuksiini ja vikoihini on hyvät syyt, sitä armollisemmaksi hän on alkanut tulla, ja kiintyä. En olisi ikinä uskonut.

Mutta. En suosittele ketään innostumaan yrittämään kovin pitkään. Meitä sitoi toisiimme taloudelliset syyt paljon pidempään kuin kumpikaan olisi ollut halukas toista katselemaan jos valinta olisi ollut vapaa. Tässä olisi voinut käydä paljon huonommin, ja elämä on ollut vuosia todella raskasta. Eli, hinta on ollut kova.

Vierailija kirjoitti:

Ero auttaa.

Itsellä oli vastaava tilanne, mistään ei saanut mainita, ei herättelystä, ei tavaroiden hajottamisesta, ei jatkuvista lupausten pettämisistä, ei siitä, että tuntui pahalle koska miehen mielestä minulla ei ollut koskaan mitään kertomisen arvoista asiaa (esim. Yritin kertoa päivästäni- mies lähtee pois, yritin keskustella uutisesta, jonka oletin häntä kiinnostavan- kävi erittäin selväksi ettei kiinnostanut jne.).

Joka kerta kun avasin suuni oli kyseessä turha syyttely/riidan haastaminen/ yleinen negatiivisuuteni jne. Tai yksittäistapaus, josta ei olisi saanut nalkuttaa, kun yritin huomauttaa että ko. Ykisttäistapaus tapahtui myös edellisenä ja sitä edellisenä ja sitäkin edelllisenä päivänä jne. Ehkä hieman erimuodossa oli kyseessä vanhojen muistelu, jota ei missään nimessä saanut tehdä koska piti keskittyä positiiviseen ja tulevaisuuteen.

Niinpä sitten lähdin kun en enää pystynyt keksimään mitään positiivista valhetelusta, valehtelusta ja muusta puhumattakaan.

Auttoi. Suosittelen kaikille samaa.

Lisään nyt vielä muiden kommenttejen valossa, että avainsanana on ymmärtää luovuttaa ajoissa.

Meillä mies antoi kanssa samantapaisia keskusteluvinkkejä kuin kommenteissa. Puhu omasta puolestasi, ole rakentava, älä syyttele, laita sanoja toisen suuhun jne. Ja koska kunnioitin miestäni, sekä olin samaa mieltä asiasta yritin näin toimia. Siksipä tyypillinen keskustelumme meni jotenkin näin:

Mies: " Mikä sulla on?"

Minä: " Olen vain tosi väsynyt kun en saanut viimeyönäkään nukkua"

Mies: " Pitäiskö sun mennä aikaisemmin nukkumaan?"

Minä: " Tai voitaisiinko puhua asioista ennen kuin menen nukkumaan, koska.."

Mies: " Mitä sä oikein valitat, minähän yritän auttaa sinua ratkaisemaan ongelman, mutta jos ei kerta kelpaa!"

Mies poistuu paikalta vihaisena ja tulee hetken päästä uudestaan.

Mies: " Okei, mikä sua oikeasti risoo?"

Minä: " Mun pitäisi oikeasti saada nukkua öisin. Voitaisiinko sopia asioista illalla ennen nukkumaan menoa tai aamulla, koska en saa enää unta jos herätetään kesken unien"

Mies: " Taas sä syyttelet. Eikö me kerrankin voitaisi puhua asioista niin, että kerrot asioista omasta puolestasi, etkä valita siitä mitä mä muka oon tehnyt? Sä laitat koko ajan sanoja mun suuhuni ja väität, että teen sitä ja tätä siitä ja tästä syystä. Jos sä et kerta saa nukuttua tarpeeks, niin menet niin aikaisin nukkumaan, että saat. Ongelma ratkaistu, en mä jaksa aina kuunnella tota turhaa valitusta joka päivä kun en sille mitään voi, jos et kerta mee nukkuun ajoissa"

Tähän mies vielä saattaa luvata, ettei herätä seuraavana yönä, herättää silti ja seuraavana päivänä käydäänkin sitten saman tyylistä keskustelua "vanhojen muistelusta" koska sen kertainen herättäminen ei liity mitenkään edellisiin vaan on aivan kokonaan uusi tilanne.

On tietenkin hyvä kommunikoida ja yrittää ratkaista asiat ilman syyttelyä jne.

Eikä pidä olettaa liikaa, että toinen aina ymmärtäisi tilanteen ilman, että saa suutaan auki.

Joka tapauksessa kyllä aikuisen pitäisi kestää suoraakin puhetta ilman, että sitä pitäisi pehmentää ja vatvoa erityisen hienovaraisesti, ettei vain kuulosta syyttelyltä ja tule pahamieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommunikaatio-ongelma.

Kun sinä sanot: "Mulle tuli eilen ihan arvoton olo kun sanoit, että meet poikien kanssa radalle huomenna. Ymmärrätkö miltä se musta tuntuu?" se ON miehen mielestä syyttelyä. Lisäksi tuo lause ei sisällä minkäänlaista ratkaisua itse ongelmaan. Ei myöskään tietoa siitä mitä sinä haluaisit. Haluatko, että mies ei näe kavereitaan? Haluatko, että mies peruu menonsa? Ärsyttääkö sinua se, että aina kun Matti on porukoissa miehesi tulee kotiin naula päässä? 

MIKSI oi MIKSI naisille tuntuu suhteessa olevan aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa ilmaista asioita suoraan? Esimerkiksi: "Voitaisiinko sopia yhteisten menojen ja omien aikataulujeni järjestämisen takia, että sopiva aika kertoa tulevasta poikien illasta on vaikka viikkoa aikaisemmin?"

Esimerkiksi: "Minä en pidä siitä, että sä juot aina liikaa kun lähet sen Matin kanssa radalle."

Entäs jos mies siihen sanoo ylimielisesti, että "sun vaan pitää päästä yli tosta"? Sitten kun vaimo kysyy, että monelta tulet kotiin tai millaisia suunnitelmia illan suhteen on, niin siihenkin tulee vastaukseksi "en mä tiedä" vaikka mies hyvin tietää, että vaimo on huolehtijasorttia, joka valvoo siihen asti kunnes mies könyää kotiin, oli se sitten kolmelta tai seitsemältä aamulla. Jos vaimo yrittää ehdottaa, että voisiko mies tulla vaikka viimeistään pilkun jälkeen niin että sovitaan, että hän on kotona neljän aikaan, niin siihenkään ei voi suostua, koska "en mä vielä tiedä mitä aion tehdä" tai "se rajoittaa liikaa". Meillä näin. Taustalla on myös pettämistä, mutta miehen mielestä ei ole hänen asiansa rakentaa luottamusta uudelleen, vaan minun vain pitää itse oppia luottamaan häneen, muu on loukkaavaa häntä kohtaan.

Ja sitten se vanhalle viinalle haiseva mies tulee viideltä aamulla kotiin, minä pääsen silloin nukkumaan kahdeksi tunniksi ja herään seitsemältä lasten kanssa. Mies nukkuu koko päivän ja viikon ainoa yhteinen vapaapäivä menee näinkin kivoissa tunnelmissa. Tällaisesta ei tietenkään saa koskaan puhua, koska se on nalkuttamista eikä mulla ole oikeus rajoittaa miehen elämää tai aiheuttaa hänelle "syyllistä oloa". Huoh. Miten tällaisen ihmisen kanssa voi puhua niin, että keskustelusta on jotain hyötyä, eikä pelkkää surkua?

No tässä tapauksessa ei ole kommunikaatio ongelma vaan avioeron paikka. Miksi edes kysyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero auttaa.

Itsellä oli vastaava tilanne, mistään ei saanut mainita, ei herättelystä, ei tavaroiden hajottamisesta, ei jatkuvista lupausten pettämisistä, ei siitä, että tuntui pahalle koska miehen mielestä minulla ei ollut koskaan mitään kertomisen arvoista asiaa (esim. Yritin kertoa päivästäni- mies lähtee pois, yritin keskustella uutisesta, jonka oletin häntä kiinnostavan- kävi erittäin selväksi ettei kiinnostanut jne.).

Joka kerta kun avasin suuni oli kyseessä turha syyttely/riidan haastaminen/ yleinen negatiivisuuteni jne. Tai yksittäistapaus, josta ei olisi saanut nalkuttaa, kun yritin huomauttaa että ko. Ykisttäistapaus tapahtui myös edellisenä ja sitä edellisenä ja sitäkin edelllisenä päivänä jne. Ehkä hieman erimuodossa oli kyseessä vanhojen muistelu, jota ei missään nimessä saanut tehdä koska piti keskittyä positiiviseen ja tulevaisuuteen.

Niinpä sitten lähdin kun en enää pystynyt keksimään mitään positiivista valhetelusta, valehtelusta ja muusta puhumattakaan.

Auttoi. Suosittelen kaikille samaa.

Samat ongelmat on vastassa seuraavassa suhteessa jos ei opettele keskustelemaan ja kertomaan tunteistaan. Siis niistä ihan oikeista tunteistaa. Aloittaja osaa vain haastaa riitaa ja laittaa kumppaninsa vetäytymään. Hyvässä parisuhteessa on aina osana sujuva kommunikaatio. Siinä on aloittajan tapauksessa ongelma ydin. Ei aloittajassa tai hänen kumppanissaan. Eivät vaan ymmärrä toisiaan pätkän vertaa. Toinen vaan mäkättää aina ja toinen ei ikinä kuuntele.

En tiedä, että miten paljon pätee aloittajam tilanteeseen, mutta voin kertoa, että itselläni ei ole enne ko. Suhdetta vastaavia "kommunikaatio-ongelmia" ollut, saati sen jälkeen.

Tietty omaakin toimintaansa on hyvä tarkastella kriittisesti, mutta ihan yhtä tärkeää on myös ymmärtää, että vika ei aina ole itsessään ja joskus on parasta vain luovuttaa ja säästää viimeiset mielenterveyden rippeet uusiin koitoksiin.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi tapaa sanoa sama asia:

1) Sinä et koskaan kuuntele minua, kun yritän puhua sinulle. Luet  vain lehteä, etkä kuuntele minua ollenkaan.

2) Kun näen sinun lukevan lehteä puhuessani sinulle, tunnen itseni turhautuneeksi, koska minulle olisi tärkeää, että kuuntelisit minua. Voisitko keskeyttää lehden lukemisen viideksi minuutiksi ja kuunnella tämän tärkeän asian minulle. 

Ja mies vastaa:  Siinähän turhaudut.  Älä jäkätä.  Minä luen nyt enkä kuuntele sun jäkättämistäsi.

Lisää toimivia ohjeita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Juuri näin meilläkin reagoidaan. Olen nykyään aika onneton parisuhteessa.

Joo meillä sama. Olen todella yksinäinen ja menettänyt toivoni puheyhteydestä. Käytännössä voin valita erota tai olla loppuelämäni hiljaa tunteistani. Olisin eronnut jo 6 vuotta sitten, ellei meillä olisi lapsia ja monimutkaiset asumis- ja omistuskuviot. Nyt lasken vuosia siihen, että voin lähteä, kun lapset ovat muuttaneet...

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on miehen kanssa hankala keskusteluyhteys. Hän kokee että syyttelen ja vittuilen aina, vaikka kuinka kauniisti yrittäisin muotoilla asian. Reagoi tietenkin hyökkäämällä. Esim jos mainitsen, että kylläpä väsyttää huonosti nukutun yön jälkeen niin ottaa sen automaattisesti henkilökohtaisena syytöksenä. Usein tilanteet jossa olen erehtynyt kuvittelemaan että meillä olisi parisuhde ja hakenut hänestä puolisollista tukea päättyvät siihen, kun itku kurkussa pyytelen häneltä anteeksiantoa. Ja kotiinpaluuta, sillä hänen vakioreaktioketjuunsa vaikeissa tilanteissa kuuluu hyökkäyksen jälkeen pako. Hyvin saattaa mennä useampi vuorokausi näillä reissuilla ilman että tiedän missä ylkä lymyää. Sillä välin, kuten muutenkin, minä hoidan lapset, kodin, harrasteet, oman työni ja elämän juoksevat asiat (kaupassakäynnin, lasten terapiat ym). En välttämättä aina ihan nappiin mutta uskoisin, että riittävän hyvin kuitenkin. Mies nyt toki on sitä mieltä, että olen patalaiska enkä osaa mitään oikein tehdä. Suuttui tässä yksi aamu verisesti kun ei ollut kiire aamu ja halusin nukkua tunnin pidempään -> tästä syystä tarjosin lapsille aamupalan kotona ennen hoitoon lähtöä. Tämä oli kuulemma idioottimaisinta ikinä, ja suorastaan loukkaus häntä kohtaan kun en suostunut pyörtämään päätöstäni hänen niin käskiessä. Tämä siitäkin huolimatta, että tapahtuma ei vaikuttanut hänen päivänsä kulkuun mitenkään, koska minä hoidin kaiken kuten yleensäkin. Mutta olenkin hankala ihminen ja teen kaikki hulluiksi ympärilläni, ainakin miehen mielestä. Tämän episodin jälkeen kelpasikin taas ryypätä koko viikonloppu ja sunnuntaina hyvin nöyränä poikana takaisin kotiin.

Kyllä, olen ajatellut erota kun kerran näin epäonnistunut ihminen olen ja onnettomaksi hänet teen mutta ajatusprosessi on vielä kesken ja lasten sekä yhteisen talon vuoksi kuvio hyvin kimurantti. Ja toisaalta mies osaa aina väliin lirkutella minulle erittäin taitavasti, jotta en nyt vaan jättäisi.

Joskus ero on perempi. Siinä myös oppii itsestä aika paljon. Minä vähän jopa uskoin exäni syytöksiä, mutta nyt huomaan että niissä ei ollut perää. Parisuhde on vaikea laji. Minulla on omituinen huomio naisista. Jos minä olen omat hommani hoitanut, niin miksi en saa juoda kahviani rauhassa jos naisells on omat hommat vielä kesken? Tästä on useamman naisen otanta. Miksi se toisen lepohetki ottaa niin koville?

Koska sillä naisella on niin paljon enemmän hommia kuin miehellä. Jos toisella on kiire niin mikset auttaisi? Esimerkiksi kerrostalossa miehen ei tarvitse tehdä juuri mitään ja naisella on siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito. Kaikki tuo palkkatyön lisäksi. Jos mies vain vie autot huoltoon ja kuskaa roskapussit niin kyllä joskus voisi auttaa.

EXCUSE ME. Kerrostaloasuminen ei kylläkään tarkoita sitä, että miehen ei tarvitse tehdä mitään ja siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito olisi naisen tehtäviä! Millä vuosisadalla oikein elät?? Kyllä tänä päivänä kodin hommat jaetaan puoliksi riippumatta siitä mitkä vehkeet housuista löytyy.

Ja muuten saa syyttää itseään jos ei näitä tehtäviä jaeta, ja tyytyy osaansa ja katkeroituu. Oma vika.

Naisista tuntuu varmasti joka päivä hetken, että huomenna sataa vettä, ja siitä tulee paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi tapaa sanoa sama asia:

1) Sinä et koskaan kuuntele minua, kun yritän puhua sinulle. Luet  vain lehteä, etkä kuuntele minua ollenkaan.

2) Kun näen sinun lukevan lehteä puhuessani sinulle, tunnen itseni turhautuneeksi, koska minulle olisi tärkeää, että kuuntelisit minua. Voisitko keskeyttää lehden lukemisen viideksi minuutiksi ja kuunnella tämän tärkeän asian minulle. 

Ja mies vastaa:  Siinähän turhaudut.  Älä jäkätä.  Minä luen nyt enkä kuuntele sun jäkättämistäsi.

Lisää toimivia ohjeita?

Juu tätä ne terapiassakin hokivat kuin kaiken puhdistavaa mantraa. Ei näille defenssi-ihmisille ole mitään väliä, aloitatko sen MINUN mielestäni vai miten, he kuulevat silti sen SINÄ ET KOSKAAN -vaikka miten sen muotoilet. On koettu kahdessa edellisessä suhteessa, pidin jo itseäni kyvyttömänä suhdeasioissa, kunnes tapasin nykyisen mieheni. En voinut uskoa, miten helppoa on selvittää riidat ihmisen kanssa joka on yhtä avoin ja valmis näkemään itsessäänkin vikaa! 

Mies saattaa mullekin todeta rauhallisesti, että oletkos huomannut teet tuota samaa aina, johon minä sanon tyyliin: en kai aina, mies jatkaa: no aika usein. Minä huomaan sen todeksi ja sitten keskustellaan.

Tai mies saattaa tiuskia mulle puhelimessa stressiä ja mä en pahenna hänen oloaan vaan kuuntelen kiltisti, sitten mies soittaa perään anteeksipyynnön, että stressiä vaan.

Tuntuu ihmeelliseltä olla lähes 40v ja suhteessa, jossa ei mennä defensseihin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Sama. Erityisen pahalta tuntuu siksi, että miehen pitäisi tuntea minut ja tietää, että olen herkkä ja kiltti ihminen, ja minusta on raskasta puhua toiselle yhtään syyttävään sävyyn (en todellakaan tekisi niin tahallani), eli jos otan jonkun epäkohdan esille, sen täytyy silloin olla todella merkittävää minulle. Sen sijaan että mies yhtään kykenisi asettumaan minun asemaani, hän vähättelee esiin nostamaani asiaa turhanpäiväiseksi nalkutukseksi ja joka helkkarin kerta sanoo juuri nuo lauseet, "no itse sinä aina sitä ja tätä" ja "ei sulla ole mitään varaa sanoa" ja "eihän me koskaan puhuta siitä mitä sinä teet" jne jne. Mies on täysin puhumaton oma-aloitteisesti, minkä minä sille voin, jos hän ei osaa tai halua keskustella "minun vioistani" koskaan kun se olisi hänestä ajankohtaista. Hän säästää kaiken näitä tilanteita varten, kun minä avaan suuni, eikä mikään johda yhtään mihinkään. Tulee vain pahaa mieltä ja eropuheita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on miehen kanssa hankala keskusteluyhteys. Hän kokee että syyttelen ja vittuilen aina, vaikka kuinka kauniisti yrittäisin muotoilla asian. Reagoi tietenkin hyökkäämällä. Esim jos mainitsen, että kylläpä väsyttää huonosti nukutun yön jälkeen niin ottaa sen automaattisesti henkilökohtaisena syytöksenä. Usein tilanteet jossa olen erehtynyt kuvittelemaan että meillä olisi parisuhde ja hakenut hänestä puolisollista tukea päättyvät siihen, kun itku kurkussa pyytelen häneltä anteeksiantoa. Ja kotiinpaluuta, sillä hänen vakioreaktioketjuunsa vaikeissa tilanteissa kuuluu hyökkäyksen jälkeen pako. Hyvin saattaa mennä useampi vuorokausi näillä reissuilla ilman että tiedän missä ylkä lymyää. Sillä välin, kuten muutenkin, minä hoidan lapset, kodin, harrasteet, oman työni ja elämän juoksevat asiat (kaupassakäynnin, lasten terapiat ym). En välttämättä aina ihan nappiin mutta uskoisin, että riittävän hyvin kuitenkin. Mies nyt toki on sitä mieltä, että olen patalaiska enkä osaa mitään oikein tehdä. Suuttui tässä yksi aamu verisesti kun ei ollut kiire aamu ja halusin nukkua tunnin pidempään -> tästä syystä tarjosin lapsille aamupalan kotona ennen hoitoon lähtöä. Tämä oli kuulemma idioottimaisinta ikinä, ja suorastaan loukkaus häntä kohtaan kun en suostunut pyörtämään päätöstäni hänen niin käskiessä. Tämä siitäkin huolimatta, että tapahtuma ei vaikuttanut hänen päivänsä kulkuun mitenkään, koska minä hoidin kaiken kuten yleensäkin. Mutta olenkin hankala ihminen ja teen kaikki hulluiksi ympärilläni, ainakin miehen mielestä. Tämän episodin jälkeen kelpasikin taas ryypätä koko viikonloppu ja sunnuntaina hyvin nöyränä poikana takaisin kotiin.

Kyllä, olen ajatellut erota kun kerran näin epäonnistunut ihminen olen ja onnettomaksi hänet teen mutta ajatusprosessi on vielä kesken ja lasten sekä yhteisen talon vuoksi kuvio hyvin kimurantti. Ja toisaalta mies osaa aina väliin lirkutella minulle erittäin taitavasti, jotta en nyt vaan jättäisi.

Joskus ero on perempi. Siinä myös oppii itsestä aika paljon. Minä vähän jopa uskoin exäni syytöksiä, mutta nyt huomaan että niissä ei ollut perää. Parisuhde on vaikea laji. Minulla on omituinen huomio naisista. Jos minä olen omat hommani hoitanut, niin miksi en saa juoda kahviani rauhassa jos naisells on omat hommat vielä kesken? Tästä on useamman naisen otanta. Miksi se toisen lepohetki ottaa niin koville?

Koska sillä naisella on niin paljon enemmän hommia kuin miehellä. Jos toisella on kiire niin mikset auttaisi? Esimerkiksi kerrostalossa miehen ei tarvitse tehdä juuri mitään ja naisella on siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito. Kaikki tuo palkkatyön lisäksi. Jos mies vain vie autot huoltoon ja kuskaa roskapussit niin kyllä joskus voisi auttaa.

EXCUSE ME. Kerrostaloasuminen ei kylläkään tarkoita sitä, että miehen ei tarvitse tehdä mitään ja siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito olisi naisen tehtäviä! Millä vuosisadalla oikein elät?? Kyllä tänä päivänä kodin hommat jaetaan puoliksi riippumatta siitä mitkä vehkeet housuista löytyy.

Minä olen sitten vain niin ruma ja vittumainen akka että ei minun mieheni ainakaan koskaan suostuisi mitään em. kotitöistä tekemään. Jos pyytäisin joskus apua niin käskisi ulos sillä sekunnilla että saa nuoremman ja ahkeramman tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi tapaa sanoa sama asia:

1) Sinä et koskaan kuuntele minua, kun yritän puhua sinulle. Luet  vain lehteä, etkä kuuntele minua ollenkaan.

2) Kun näen sinun lukevan lehteä puhuessani sinulle, tunnen itseni turhautuneeksi, koska minulle olisi tärkeää, että kuuntelisit minua. Voisitko keskeyttää lehden lukemisen viideksi minuutiksi ja kuunnella tämän tärkeän asian minulle. 

Ja mies vastaa:  Siinähän turhaudut.  Älä jäkätä.  Minä luen nyt enkä kuuntele sun jäkättämistäsi.

Lisää toimivia ohjeita?

Mulla on yksi ohje. Jos tuo ylläkuvattu skenaario toistuu jatkuvasti monissa eri variaatioissa, niin sitten tuohon miehen vastaukseen voi sanoa "No siinäpä sitten luet. Luetko eropaperit seuraavaksi?" Koska todellisuudessa ero on tuosta seuraava oikea ratkaisu, jos tilanteet eivät koskaan aukea eikä niitä voi koskaan selvittää.