Mies pitää riitelynä kun kerron tunteistani...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

Vierailija kirjoitti:

Naisista tuntuu varmasti joka päivä hetken, että huomenna sataa vettä, ja siitä tulee paha mieli.

Ja miehistä varmaan tuntuu, että asiat ovat tosi yksinkertaisia, kun ajatus menee putken toisesta päästä sisään ja toisesta ulos.

Ei nää yleistykset johda mihinkään, mitä jos vaan antaisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Sama. Erityisen pahalta tuntuu siksi, että miehen pitäisi tuntea minut ja tietää, että olen herkkä ja kiltti ihminen, ja minusta on raskasta puhua toiselle yhtään syyttävään sävyyn (en todellakaan tekisi niin tahallani), eli jos otan jonkun epäkohdan esille, sen täytyy silloin olla todella merkittävää minulle. Sen sijaan että mies yhtään kykenisi asettumaan minun asemaani, hän vähättelee esiin nostamaani asiaa turhanpäiväiseksi nalkutukseksi ja joka helkkarin kerta sanoo juuri nuo lauseet, "no itse sinä aina sitä ja tätä" ja "ei sulla ole mitään varaa sanoa" ja "eihän me koskaan puhuta siitä mitä sinä teet" jne jne. Mies on täysin puhumaton oma-aloitteisesti, minkä minä sille voin, jos hän ei osaa tai halua keskustella "minun vioistani" koskaan kun se olisi hänestä ajankohtaista. Hän säästää kaiken näitä tilanteita varten, kun minä avaan suuni, eikä mikään johda yhtään mihinkään. Tulee vain pahaa mieltä ja eropuheita.

Minä sanoisin tuossa että "Okei, keskustellaan minun vioistani sitten ensin." ja keskustelisin. Rauhallisesti, provosoitumatta, selkeät virheet ystävällisesti ja jämäkästi oikaisten. Ja kun tuossa aiheessa päästään johonkin lopputulokseen, niin kysyisin että "Joko nyt voimme puhua siitä, mistä tulin sinulle aluksi sanomaan?". Vastaus tähän on paljonpuhuva... Joko ymmärtää yskän tai on tomppeli. Itse en tomppelin kanssa seurustelisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin on miehen kanssa hankala keskusteluyhteys. Hän kokee että syyttelen ja vittuilen aina, vaikka kuinka kauniisti yrittäisin muotoilla asian. Reagoi tietenkin hyökkäämällä. Esim jos mainitsen, että kylläpä väsyttää huonosti nukutun yön jälkeen niin ottaa sen automaattisesti henkilökohtaisena syytöksenä. Usein tilanteet jossa olen erehtynyt kuvittelemaan että meillä olisi parisuhde ja hakenut hänestä puolisollista tukea päättyvät siihen, kun itku kurkussa pyytelen häneltä anteeksiantoa. Ja kotiinpaluuta, sillä hänen vakioreaktioketjuunsa vaikeissa tilanteissa kuuluu hyökkäyksen jälkeen pako. Hyvin saattaa mennä useampi vuorokausi näillä reissuilla ilman että tiedän missä ylkä lymyää. Sillä välin, kuten muutenkin, minä hoidan lapset, kodin, harrasteet, oman työni ja elämän juoksevat asiat (kaupassakäynnin, lasten terapiat ym). En välttämättä aina ihan nappiin mutta uskoisin, että riittävän hyvin kuitenkin. Mies nyt toki on sitä mieltä, että olen patalaiska enkä osaa mitään oikein tehdä. Suuttui tässä yksi aamu verisesti kun ei ollut kiire aamu ja halusin nukkua tunnin pidempään -> tästä syystä tarjosin lapsille aamupalan kotona ennen hoitoon lähtöä. Tämä oli kuulemma idioottimaisinta ikinä, ja suorastaan loukkaus häntä kohtaan kun en suostunut pyörtämään päätöstäni hänen niin käskiessä. Tämä siitäkin huolimatta, että tapahtuma ei vaikuttanut hänen päivänsä kulkuun mitenkään, koska minä hoidin kaiken kuten yleensäkin. Mutta olenkin hankala ihminen ja teen kaikki hulluiksi ympärilläni, ainakin miehen mielestä. Tämän episodin jälkeen kelpasikin taas ryypätä koko viikonloppu ja sunnuntaina hyvin nöyränä poikana takaisin kotiin.

Kyllä, olen ajatellut erota kun kerran näin epäonnistunut ihminen olen ja onnettomaksi hänet teen mutta ajatusprosessi on vielä kesken ja lasten sekä yhteisen talon vuoksi kuvio hyvin kimurantti. Ja toisaalta mies osaa aina väliin lirkutella minulle erittäin taitavasti, jotta en nyt vaan jättäisi.

Joskus ero on perempi. Siinä myös oppii itsestä aika paljon. Minä vähän jopa uskoin exäni syytöksiä, mutta nyt huomaan että niissä ei ollut perää. Parisuhde on vaikea laji. Minulla on omituinen huomio naisista. Jos minä olen omat hommani hoitanut, niin miksi en saa juoda kahviani rauhassa jos naisells on omat hommat vielä kesken? Tästä on useamman naisen otanta. Miksi se toisen lepohetki ottaa niin koville?

Koska sillä naisella on niin paljon enemmän hommia kuin miehellä. Jos toisella on kiire niin mikset auttaisi? Esimerkiksi kerrostalossa miehen ei tarvitse tehdä juuri mitään ja naisella on siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito. Kaikki tuo palkkatyön lisäksi. Jos mies vain vie autot huoltoon ja kuskaa roskapussit niin kyllä joskus voisi auttaa.

EXCUSE ME. Kerrostaloasuminen ei kylläkään tarkoita sitä, että miehen ei tarvitse tehdä mitään ja siivous, tiskaus, pyykkäys, ruoanlaitto, kaupassakäynti ja lastenhoito olisi naisen tehtäviä! Millä vuosisadalla oikein elät?? Kyllä tänä päivänä kodin hommat jaetaan puoliksi riippumatta siitä mitkä vehkeet housuista löytyy.

Minä olen sitten vain niin ruma ja vittumainen akka että ei minun mieheni ainakaan koskaan suostuisi mitään em. kotitöistä tekemään. Jos pyytäisin joskus apua niin käskisi ulos sillä sekunnilla että saa nuoremman ja ahkeramman tilalle.

Kuulostaa siltä, että se ehkä jopa kannattaisi... pääsisit eroon tuollaisesta riippakivestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

MITEN tuollaisen asian saisi sitten miehelle sanoa? Jos mies ei saa suutaan auki kun ikkunoista sovitaan niin miten voi asiaa myöhemmin selvittää? Mies voisi sanoa ettei häntä lattia kiinnosta ja haluaa jättää ikkunan auki eikä luvata tyhjiä tai sitten jos lupaa niin voisi pitää lupauksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Sama. Erityisen pahalta tuntuu siksi, että miehen pitäisi tuntea minut ja tietää, että olen herkkä ja kiltti ihminen, ja minusta on raskasta puhua toiselle yhtään syyttävään sävyyn (en todellakaan tekisi niin tahallani), eli jos otan jonkun epäkohdan esille, sen täytyy silloin olla todella merkittävää minulle. Sen sijaan että mies yhtään kykenisi asettumaan minun asemaani, hän vähättelee esiin nostamaani asiaa turhanpäiväiseksi nalkutukseksi ja joka helkkarin kerta sanoo juuri nuo lauseet, "no itse sinä aina sitä ja tätä" ja "ei sulla ole mitään varaa sanoa" ja "eihän me koskaan puhuta siitä mitä sinä teet" jne jne. Mies on täysin puhumaton oma-aloitteisesti, minkä minä sille voin, jos hän ei osaa tai halua keskustella "minun vioistani" koskaan kun se olisi hänestä ajankohtaista. Hän säästää kaiken näitä tilanteita varten, kun minä avaan suuni, eikä mikään johda yhtään mihinkään. Tulee vain pahaa mieltä ja eropuheita.

Olen se joka kirjoitti tuolla ylempänä tyypillisen dialogin exän kanssa, mutta tästä tuli mieleen, että meillä oli kanssa samanlaista, että minun vioistani ei koskaan puhuttu, ei oikeastaan edes silloin kun riitelimme. Vikoihini kyllä viitattiin yleisesti, mutta ei koskaan annettu mitään muuta konkreettista esimerkkiä kuin suhteen alkuaikoina sattunut "väärinkäsitys", joka ei varsinaisesti edes ollut "vika" tai "erehdys" . Soitin exälleni, joka oli tietämättäni sairaalassa tapaamassa äkillisesti sairastunutta sukulaistaan ja aloin innoissani kertomaan jotakin iloista uutista, jolloin exäni loukkaantui verisesti, koska hänellä oli hätä sukulaisen puolesta ja minun olisi tämä pitänyt jotenkin ennustaa, etten olisi häirinnyt turhaan. Tämä oli ainoa konkreettinen trauma ja asia, jonka koskaan sain hänestä irti ja joka exän mukaan tuntui aivan hirveän pahalta ja horjutti luottamusta itseäni kohtaan.

Jonkinlaista väkivaltaa sekin- että ei kerrota suoraan asioita ja annetaan ymmärtää kuitenkin, että väärin on jotain tehty ja sanottu- ilman mahdollisuutta yrittää korjata tai muuttaa tilannetta ja vielä melko tehokasta sellaista. Tai että "vääryydestä" kertomista pihdataan lyömäaseeksi seuraavaa riitaa varten.

Vierailija kirjoitti:

Tied kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syytteletkö häntä vai kerrotko omista tunteista. Se on kaksi eri asiaa, ja niihin varmasti vastaa eri tavalla. 

Omista tunteista kerrotaan syyttelemättä toista. 

Kerron että minusta tuntuu...

Minusta ois kiva...

Mulle ois tärkeää..

Minusta ei tunnu hyvälle kun...

Kerron omista tunteista.

Mutta nuihin ei ilmeisesti saisi lauseen jatkuessa mainita miehen tekemisiä mitenkään vaikka ne on ongelmia...?

Miten sitten kerron asiasta että tietää mistå puhun?

Minusta on mukavaa, että sinä XXXX. (mahdolliset kiitokset) Arvostan, että YYYY. Kuitenkin minusta tuntuu, että ZZZZ. Minulle olisi tärkeää, että ÅÅÅÅ, ja siksi ÖÖÖÖ tuntuu NNNN. Tiedän, että minä itsekin WWWW (mahdolliset pahoittelut), mutta yhdessä voisimme molemmat KKKK.

Jotain tän suuntaista. Yritin googlettaa ohjeita toisen tunteet validoivaan keskusteluun, mutta en löytänyt. Joka tapauksessa pointti on se, että aloitat keskustelun tiedostamalla miehesi hyvät puolet. Näin keskustelu ei ala heti vastakarvaan silittämällä. Vältä tarkoin syyttämästä mistään, tuo esille vain tosiseikat sellaisina kuin ne ovat. Tarkkaile äänensävyäsikin. Kerro myös mitä itse mielestäsi teet ehkä hieman väärin ja ehdota, mitä voisitte molemmat tehdä, että olisitte molemmat tyytyväisiä. Eli osallistutat itsesikin siihen korjaavaan prosessiin, eikä pelkästään miestä. Tarkkaile sanavalintojasi, että et lähde "sinä sitä, sinä tätä"-linjalle. Yksi hyvä keskustelua selventävä tapa on myös toistaa välillä toisen sanat kokonaan tai osittain, niin vastakeskustelija tuntee tulleensa kuulluksi ("Ai et tykkää kun teen X.", "Ymmärrän, että X tuntuu sinusta Y").

Jotain sinne päin.

Pelkästään omien juttujen toisen niskaan kaataminen ei ole kovin hedelmällistä. Pitää ojentaa myös oma käsi ja tulla vastaan. Hyväksyä, että en itsekään ole täydellinen. Ja muutenkaan kuvailemasi kaltainen umpisolmu ei aukea välttämättä yhdellä tai kahdellakaan keskustelukerralla. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä ymmärtää häntä, jolla on vajaavaisemmat tunteidensäätelytaidot.

Mutta ei sitä omaa päätään kannata seinään loputtomasti hakata, jos toinen pysyy pelkkänä muurina. Mutta itse tiedät mitä pitää tehdä ja milloin. Tsemppiä.

Jos tollaseen tarvii lähteä, että tarkkailee omia äänensävyjään ja miettii tarkkaan, miten sanansa asettaa, niin se on merkki siitä, että nyt on yhdessä kaksi ihmistä, joitten ei kuuluisi olla yhdessä.  Jossain työpaikalla on ehkä hyväksi vähän miettiä sanojensa asettelua ja äänensävyjään,  mutta kotona sen oman elämänkumppanin kanssa ei niin kuulu tehdä.   Siinä pitäisi olla yhdessä kaksi ihmistä, jotka sopii toisilleen ja joitten ei tarvitse jännittää sanomisiaan.   "Osallistuta itsesikin siihen korjaavaan prosessiin..."  just joo, helpommin sanottu kuin tehty, jos kyse on miehen huonosta käytöksestä.  Miksi tässäkin naisen pitäisi omaa itseään syyllistää ja itseään lähteä muka muuttamaan, jos kerran vika ei ole naisessa vaan miehessä?   Mitä ihmeen erikoiskohtelua nämä jästipäämiehet tarvitsevat?   Onko heillä joku mimosan hipiä, mitä pitää höyhenellä koskettaa? 

Huomaa muuten jo näistä keskusteluista tässä, että täälläkin keskustelu on paljolti pään seinään hakkaamista.  Kun ei haluta ymmärtää niin ei haluta. 

Tollasesta miehestä olen eronnut aikanaan.  Mitään rakentavaa edes kevyttä keskustelua ei saanut aikaan.   Mies oli aina hyökkäyskannalla ja räjähdysaltis.  Totesin siinä vuosien mittaan, että kyseessä oli ihminen, jolle ei ollut älynlahjoja liikaa annettu eikä osannut käsitellä mitään tunteita.  Empatiaa hän ei tuntenut koskaan ketään kohtaan, koitti kyllä näytellä sellaista, mutta siinäkin oli huono.  Meni ylinäyttelemiseksi, mikä vain nolotti katsoa vierestä.   Huomasin jopa, että mies teki tahallaan ilkeyttä minua kohtaan saadakseen minulle pahan mielen ja yritti ärsyttää minua provosoitumaan. 

Ei kannata energiaansa tuhlata moiseen.  Siitä ei saa kuin itselleen pahan olon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

Saattaapa olla.  Mutta tuossa tilanteessa nalkutus onkin paikallaan.  Mies, joka toistuvasti jättää huomiotta toisen aivan järkeenkäyvän ja tärkeän pyynnön, ansaitseekin nalkutusta. 

Miehet ei mitään perhosia ole.  Joihinkin ei tehoa mikään muu kuin kunnon karjaisu.  Niin ne itsekin toimii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

MITEN tuollaisen asian saisi sitten miehelle sanoa? Jos mies ei saa suutaan auki kun ikkunoista sovitaan niin miten voi asiaa myöhemmin selvittää? Mies voisi sanoa ettei häntä lattia kiinnosta ja haluaa jättää ikkunan auki eikä luvata tyhjiä tai sitten jos lupaa niin voisi pitää lupauksen.

No ensinnäkin voisi jättää voimasanat pois. Ja toiseksi, miksi pitäisi kysyä että oletko jättänyt ikkunan auki, kun tiedät jo vastauksen. Tuo on vaan asioiden kiertelyä. Sen sijaan sano se mitä oikeasti haluat sanoa.

Tied kirjoitti:

Tai kerron että hänen pitkään tekemä epäreilu asia alkaa harmittamaan...

Hänellä ei ole ikinä velvollisuutta ymmärtää miltä minusta tuntuu... Miettii vain että häntä syytellään.. Vaikka pakkohan mun on sanoa niin kun asia on, tai hän ei ymmärrä mistä puhun...

Tai juttelen hänen, myös minuun vaikuttavista epävarmuuksista/peloista asioita kohtaan, ystävällisesti tuumaillen, mietin mistä ne voi johtua, pohdin miten niitä voi yrittää korjata, mietin "syvemmin" kuin mies...

Sitten hän raivoaa ja uhkailee erolla kun hänen mielestään "riitelen" ja syyttelen, vaikkei se ole minulta muuta kuin omista tunteista kertomista tai normaali juttelua/tuumailua...

Muuta eri kämppään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Sama. Erityisen pahalta tuntuu siksi, että miehen pitäisi tuntea minut ja tietää, että olen herkkä ja kiltti ihminen, ja minusta on raskasta puhua toiselle yhtään syyttävään sävyyn (en todellakaan tekisi niin tahallani), eli jos otan jonkun epäkohdan esille, sen täytyy silloin olla todella merkittävää minulle. Sen sijaan että mies yhtään kykenisi asettumaan minun asemaani, hän vähättelee esiin nostamaani asiaa turhanpäiväiseksi nalkutukseksi ja joka helkkarin kerta sanoo juuri nuo lauseet, "no itse sinä aina sitä ja tätä" ja "ei sulla ole mitään varaa sanoa" ja "eihän me koskaan puhuta siitä mitä sinä teet" jne jne. Mies on täysin puhumaton oma-aloitteisesti, minkä minä sille voin, jos hän ei osaa tai halua keskustella "minun vioistani" koskaan kun se olisi hänestä ajankohtaista. Hän säästää kaiken näitä tilanteita varten, kun minä avaan suuni, eikä mikään johda yhtään mihinkään. Tulee vain pahaa mieltä ja eropuheita.

Minä sanoisin tuossa että "Okei, keskustellaan minun vioistani sitten ensin." ja keskustelisin. Rauhallisesti, provosoitumatta, selkeät virheet ystävällisesti ja jämäkästi oikaisten. Ja kun tuossa aiheessa päästään johonkin lopputulokseen, niin kysyisin että "Joko nyt voimme puhua siitä, mistä tulin sinulle aluksi sanomaan?". Vastaus tähän on paljonpuhuva... Joko ymmärtää yskän tai on tomppeli. Itse en tomppelin kanssa seurustelisi.

Valitettavasti tuo ohje ei meillä toimi, sillä vaikka kysyisin mieheltä, että mitä hän tarkoittaa, niin hän ei halua puhua. Siis ylipäänsä hän ei halua puhua mistään, koskaan. On myös tosi vaikea selittää auki tai puolustaa tekemisiään, jotka on tapahtuneet niin kauan sitten ettei itse edes muista, mistä on kyse. Ja kun kaikki on aina yhtä suurta väärinkäsitystä, niin miehen selostuksesta (joka on hänen näkökantansa) ei edes itselle käy ilmi, mistä tilanteesta mahtaa olla kysymys. Hänellä ei siis ole tarkoituskaan noilla lauseilla tehdä muuta kuin vierittää vastuu hänen sen hetkisestä käytöksestään minun niskoilleni. Välillä se kuulostaa ihan siltä, kuin hän väittäisi, että koska minä olen joskus tehnyt jotain (hänen tulkintansa), niin nyt hänkin sitten toimii niin (tai oikeastaan toisin, mutta hän vetelee mutkia suoriksi). Missä oma tahto? En tajua tätä puolustelua lainkaan, se hämmästyttää sanattomaksi. 

Päätähän tässä hakataan seinään, kuten joku kirjoittaja totesi. Ero ei kuitenkaan ole vaihtoehto niin pitkään, kun omassa mielessä on vähänkin toivoa. Naimisissa 10v ja lapsia. On yhteiselossa hyviäkin puolia. Parisuhteeksi sitä ei voi sanoa. :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tied kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syytteletkö häntä vai kerrotko omista tunteista. Se on kaksi eri asiaa, ja niihin varmasti vastaa eri tavalla. 

Omista tunteista kerrotaan syyttelemättä toista. 

Kerron että minusta tuntuu...

Minusta ois kiva...

Mulle ois tärkeää..

Minusta ei tunnu hyvälle kun...

Kerron omista tunteista.

Mutta nuihin ei ilmeisesti saisi lauseen jatkuessa mainita miehen tekemisiä mitenkään vaikka ne on ongelmia...?

Miten sitten kerron asiasta että tietää mistå puhun?

Minusta on mukavaa, että sinä XXXX. (mahdolliset kiitokset) Arvostan, että YYYY. Kuitenkin minusta tuntuu, että ZZZZ. Minulle olisi tärkeää, että ÅÅÅÅ, ja siksi ÖÖÖÖ tuntuu NNNN. Tiedän, että minä itsekin WWWW (mahdolliset pahoittelut), mutta yhdessä voisimme molemmat KKKK.

Jotain tän suuntaista. Yritin googlettaa ohjeita toisen tunteet validoivaan keskusteluun, mutta en löytänyt. Joka tapauksessa pointti on se, että aloitat keskustelun tiedostamalla miehesi hyvät puolet. Näin keskustelu ei ala heti vastakarvaan silittämällä. Vältä tarkoin syyttämästä mistään, tuo esille vain tosiseikat sellaisina kuin ne ovat. Tarkkaile äänensävyäsikin. Kerro myös mitä itse mielestäsi teet ehkä hieman väärin ja ehdota, mitä voisitte molemmat tehdä, että olisitte molemmat tyytyväisiä. Eli osallistutat itsesikin siihen korjaavaan prosessiin, eikä pelkästään miestä. Tarkkaile sanavalintojasi, että et lähde "sinä sitä, sinä tätä"-linjalle. Yksi hyvä keskustelua selventävä tapa on myös toistaa välillä toisen sanat kokonaan tai osittain, niin vastakeskustelija tuntee tulleensa kuulluksi ("Ai et tykkää kun teen X.", "Ymmärrän, että X tuntuu sinusta Y").

Jotain sinne päin.

Pelkästään omien juttujen toisen niskaan kaataminen ei ole kovin hedelmällistä. Pitää ojentaa myös oma käsi ja tulla vastaan. Hyväksyä, että en itsekään ole täydellinen. Ja muutenkaan kuvailemasi kaltainen umpisolmu ei aukea välttämättä yhdellä tai kahdellakaan keskustelukerralla. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä ymmärtää häntä, jolla on vajaavaisemmat tunteidensäätelytaidot.

Mutta ei sitä omaa päätään kannata seinään loputtomasti hakata, jos toinen pysyy pelkkänä muurina. Mutta itse tiedät mitä pitää tehdä ja milloin. Tsemppiä.

Jos tollaseen tarvii lähteä, että tarkkailee omia äänensävyjään ja miettii tarkkaan, miten sanansa asettaa, niin se on merkki siitä, että nyt on yhdessä kaksi ihmistä, joitten ei kuuluisi olla yhdessä.  Jossain työpaikalla on ehkä hyväksi vähän miettiä sanojensa asettelua ja äänensävyjään,  mutta kotona sen oman elämänkumppanin kanssa ei niin kuulu tehdä.   Siinä pitäisi olla yhdessä kaksi ihmistä, jotka sopii toisilleen ja joitten ei tarvitse jännittää sanomisiaan.   "Osallistuta itsesikin siihen korjaavaan prosessiin..."  just joo, helpommin sanottu kuin tehty, jos kyse on miehen huonosta käytöksestä.  Miksi tässäkin naisen pitäisi omaa itseään syyllistää ja itseään lähteä muka muuttamaan, jos kerran vika ei ole naisessa vaan miehessä?   Mitä ihmeen erikoiskohtelua nämä jästipäämiehet tarvitsevat?   Onko heillä joku mimosan hipiä, mitä pitää höyhenellä koskettaa? 

Huomaa muuten jo näistä keskusteluista tässä, että täälläkin keskustelu on paljolti pään seinään hakkaamista.  Kun ei haluta ymmärtää niin ei haluta. 

Tollasesta miehestä olen eronnut aikanaan.  Mitään rakentavaa edes kevyttä keskustelua ei saanut aikaan.   Mies oli aina hyökkäyskannalla ja räjähdysaltis.  Totesin siinä vuosien mittaan, että kyseessä oli ihminen, jolle ei ollut älynlahjoja liikaa annettu eikä osannut käsitellä mitään tunteita.  Empatiaa hän ei tuntenut koskaan ketään kohtaan, koitti kyllä näytellä sellaista, mutta siinäkin oli huono.  Meni ylinäyttelemiseksi, mikä vain nolotti katsoa vierestä.   Huomasin jopa, että mies teki tahallaan ilkeyttä minua kohtaan saadakseen minulle pahan mielen ja yritti ärsyttää minua provosoitumaan. 

Ei kannata energiaansa tuhlata moiseen.  Siitä ei saa kuin itselleen pahan olon. 

Ei tietenkään pidä tuhlata energiaansa tuollaiseen. Siksi kirjoitinkin viestini loppuun "Mutta ei sitä omaa päätään kannata seinään loputtomasti hakata, jos toinen pysyy pelkkänä muurina. Mutta itse tiedät mitä pitää tehdä ja milloin.".

"Miksi tässäkin naisen pitäisi omaa itseään syyllistää ja itseään lähteä muka muuttamaan, jos kerran vika ei ole naisessa vaan miehessä", kysyit. Ei pidä mitään syyllistää, vaan tulla vastaan myöntämällä että ei ole itsekään aina sataprosenttisen oikein toiminut. Jos haluaa rauhaa, niin yleensä ojennetaan se oma käsi puoleenväliin vastaan. Esim. sanoa, että pahoittelen että olen tästä aiheesta aiemmin aina niin kovasti turhautuessani tulistunut, mutta toivon että nyt voisimme pysyä rauhallisena. Ei se ole mitään itsensä syyllistämistä vaan tosiasioiden esille tuomista. Eikä se todellakaan ole mitään erikoiskohtelua toiselle, vaan ihan normaalia keskustelua.

Siinä olet oikeassa ettei koko ajan voi sanomisiaan miettiä ja laskelmoida, mutta kyse olikin nyt uusien keskustelutapojen OPPIMISESTA. Kun nämä keinot on hallussa, ne tulevat kyllä automaattisesti. Ja joskus ne pitää opetella ensimmäistä kertaa vasta aikuisiällä parisuhteessa, jos ei ole aiemmin niitä oppinut. Ei se ole välttämättä sen merkki, että on väärän ihmisen kanssa yhdessä. Onhan tässäkin ketjussa ollut esimerkkejä siitä, kuinka parit ovat oppineet keskustelemaan toisiaan kunnioittaen vaikka ennen sitä oli vaikeaa.

Oletko ap kokeillut tunteiden sijasta puhua asioista, jotka aiheuttavat nämä tunteet? Ja siis sillä tavalla, mikä olisi asiaan ratkaisu? Toisen tunteitahan ei voi ratkaista, mutta voi ratkaista ongelman, joka aiheuttaa ko tunteen. Jos esim pelkäät liikkua yksin pimeällä ulkona (ja sinun täytyy se tehdä), voisitko esittää asian vaikka "voitaisiinko hankkia toinen auto, koska pelkään liikkua yksin pimeällä?". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

Saattaapa olla.  Mutta tuossa tilanteessa nalkutus onkin paikallaan.  Mies, joka toistuvasti jättää huomiotta toisen aivan järkeenkäyvän ja tärkeän pyynnön, ansaitseekin nalkutusta. 

Miehet ei mitään perhosia ole.  Joihinkin ei tehoa mikään muu kuin kunnon karjaisu.  Niin ne itsekin toimii.

No siinäpä sitten olet jumissa parisuhteessa, jossa toinen osapuoli ei kuuntele ja arvosta toista, ja toinen osapuoli nalkuttaa sille toiselle siitä. Mihin se johtaa? Ei mihinkään. Mutta nalkuta vaan ihan vapaasti, omapa on parisuhteesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Sama. Erityisen pahalta tuntuu siksi, että miehen pitäisi tuntea minut ja tietää, että olen herkkä ja kiltti ihminen, ja minusta on raskasta puhua toiselle yhtään syyttävään sävyyn (en todellakaan tekisi niin tahallani), eli jos otan jonkun epäkohdan esille, sen täytyy silloin olla todella merkittävää minulle. Sen sijaan että mies yhtään kykenisi asettumaan minun asemaani, hän vähättelee esiin nostamaani asiaa turhanpäiväiseksi nalkutukseksi ja joka helkkarin kerta sanoo juuri nuo lauseet, "no itse sinä aina sitä ja tätä" ja "ei sulla ole mitään varaa sanoa" ja "eihän me koskaan puhuta siitä mitä sinä teet" jne jne. Mies on täysin puhumaton oma-aloitteisesti, minkä minä sille voin, jos hän ei osaa tai halua keskustella "minun vioistani" koskaan kun se olisi hänestä ajankohtaista. Hän säästää kaiken näitä tilanteita varten, kun minä avaan suuni, eikä mikään johda yhtään mihinkään. Tulee vain pahaa mieltä ja eropuheita.

Minä sanoisin tuossa että "Okei, keskustellaan minun vioistani sitten ensin." ja keskustelisin. Rauhallisesti, provosoitumatta, selkeät virheet ystävällisesti ja jämäkästi oikaisten. Ja kun tuossa aiheessa päästään johonkin lopputulokseen, niin kysyisin että "Joko nyt voimme puhua siitä, mistä tulin sinulle aluksi sanomaan?". Vastaus tähän on paljonpuhuva... Joko ymmärtää yskän tai on tomppeli. Itse en tomppelin kanssa seurustelisi.

Valitettavasti tuo ohje ei meillä toimi, sillä vaikka kysyisin mieheltä, että mitä hän tarkoittaa, niin hän ei halua puhua. Siis ylipäänsä hän ei halua puhua mistään, koskaan. On myös tosi vaikea selittää auki tai puolustaa tekemisiään, jotka on tapahtuneet niin kauan sitten ettei itse edes muista, mistä on kyse. Ja kun kaikki on aina yhtä suurta väärinkäsitystä, niin miehen selostuksesta (joka on hänen näkökantansa) ei edes itselle käy ilmi, mistä tilanteesta mahtaa olla kysymys. Hänellä ei siis ole tarkoituskaan noilla lauseilla tehdä muuta kuin vierittää vastuu hänen sen hetkisestä käytöksestään minun niskoilleni. Välillä se kuulostaa ihan siltä, kuin hän väittäisi, että koska minä olen joskus tehnyt jotain (hänen tulkintansa), niin nyt hänkin sitten toimii niin (tai oikeastaan toisin, mutta hän vetelee mutkia suoriksi). Missä oma tahto? En tajua tätä puolustelua lainkaan, se hämmästyttää sanattomaksi. 

Päätähän tässä hakataan seinään, kuten joku kirjoittaja totesi. Ero ei kuitenkaan ole vaihtoehto niin pitkään, kun omassa mielessä on vähänkin toivoa. Naimisissa 10v ja lapsia. On yhteiselossa hyviäkin puolia. Parisuhteeksi sitä ei voi sanoa. :/

Eli mies on jäänyt lapsen tasolle. No, puhu hänelle kuin lapselle sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh, assipiirteinen exäni teki tota samaa! Ihan sama miten kauniilla tavalla lähestyin, ei tuo äidin pikku poika kyennyt ottamaan vastaan MITÄÄN keskustelevaankaan sävyyn kerrottavaa omaa tunnetilaani, koska lähtökohtaisesti KAIKKI mikä ei ollut kehu, oli haukku tai syytös. Muistan kerran oikein katsoneeni kellosta, että kuinka kauan silloinen keskustelu noudattaa sitä samaa rataa.

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

Hän ei ole saanut koskaan kritiikkiä äidiltään ja on sellainen mammanpoika, ei vaan osannut suhteessa tehdä kompromisseja tai huomioida toista. 

Nyt olen suhteessa, jossa mies kykenee keskustelemaan rehellisesti ja syyllistymättä, koska ei ole kasvatettu pumpulissa.

Joillekin miehille on ihan sama, millaiseen pumpuliin sen oman pahan olon käärii, he eivät tule näkemään itsessään mitään syytä suhteen huonoon jamaan. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään.

Jep. Oma eksäni oli samanlainen, hän oli edellisenä päivänä tehnyt jotain loukkaavaa jos halusin puhua niin samantien alkoi ”entäs sinä sitten!! Sinäkö olet täydellinen!! Puhutaan kaikesta mitä sinä olet tehnyt!!” Vaikka ne oli puhuttu jo aikaisemmin ja pyydetty anteeksi. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi elää.

Sama. Erityisen pahalta tuntuu siksi, että miehen pitäisi tuntea minut ja tietää, että olen herkkä ja kiltti ihminen, ja minusta on raskasta puhua toiselle yhtään syyttävään sävyyn (en todellakaan tekisi niin tahallani), eli jos otan jonkun epäkohdan esille, sen täytyy silloin olla todella merkittävää minulle. Sen sijaan että mies yhtään kykenisi asettumaan minun asemaani, hän vähättelee esiin nostamaani asiaa turhanpäiväiseksi nalkutukseksi ja joka helkkarin kerta sanoo juuri nuo lauseet, "no itse sinä aina sitä ja tätä" ja "ei sulla ole mitään varaa sanoa" ja "eihän me koskaan puhuta siitä mitä sinä teet" jne jne. Mies on täysin puhumaton oma-aloitteisesti, minkä minä sille voin, jos hän ei osaa tai halua keskustella "minun vioistani" koskaan kun se olisi hänestä ajankohtaista. Hän säästää kaiken näitä tilanteita varten, kun minä avaan suuni, eikä mikään johda yhtään mihinkään. Tulee vain pahaa mieltä ja eropuheita.

Minä sanoisin tuossa että "Okei, keskustellaan minun vioistani sitten ensin." ja keskustelisin. Rauhallisesti, provosoitumatta, selkeät virheet ystävällisesti ja jämäkästi oikaisten. Ja kun tuossa aiheessa päästään johonkin lopputulokseen, niin kysyisin että "Joko nyt voimme puhua siitä, mistä tulin sinulle aluksi sanomaan?". Vastaus tähän on paljonpuhuva... Joko ymmärtää yskän tai on tomppeli. Itse en tomppelin kanssa seurustelisi.

Valitettavasti tuo ohje ei meillä toimi, sillä vaikka kysyisin mieheltä, että mitä hän tarkoittaa, niin hän ei halua puhua. Siis ylipäänsä hän ei halua puhua mistään, koskaan. On myös tosi vaikea selittää auki tai puolustaa tekemisiään, jotka on tapahtuneet niin kauan sitten ettei itse edes muista, mistä on kyse. Ja kun kaikki on aina yhtä suurta väärinkäsitystä, niin miehen selostuksesta (joka on hänen näkökantansa) ei edes itselle käy ilmi, mistä tilanteesta mahtaa olla kysymys. Hänellä ei siis ole tarkoituskaan noilla lauseilla tehdä muuta kuin vierittää vastuu hänen sen hetkisestä käytöksestään minun niskoilleni. Välillä se kuulostaa ihan siltä, kuin hän väittäisi, että koska minä olen joskus tehnyt jotain (hänen tulkintansa), niin nyt hänkin sitten toimii niin (tai oikeastaan toisin, mutta hän vetelee mutkia suoriksi). Missä oma tahto? En tajua tätä puolustelua lainkaan, se hämmästyttää sanattomaksi. 

Päätähän tässä hakataan seinään, kuten joku kirjoittaja totesi. Ero ei kuitenkaan ole vaihtoehto niin pitkään, kun omassa mielessä on vähänkin toivoa. Naimisissa 10v ja lapsia. On yhteiselossa hyviäkin puolia. Parisuhteeksi sitä ei voi sanoa. :/

Eli mies on jäänyt lapsen tasolle. No, puhu hänelle kuin lapselle sitten.

Kiva kuulla, että joku muukin ajattelee näin. Useimmiten tunnen olevani naimisissa teinipojan kanssa, joka kiukuttelee "äidilleen". Työelämässä mies on menestynyt ja toimii esimiestasolla, on sujuvasanainen ja ahkera, mutta kotona kaikki on toisin.

Ei kyse ole enää noista pienistä asioista. Minä muutuin tuollaiseksi tekemättömäksi vain siksi kun jokapäiväinen mitätöinti ja itsensä jalustalle nostaminen tekee ihmeitä. No onneksi on eks ja nykyinen kumppani on täysin eri maata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

On. Sitten se  olisi nalkuttamista, jos toistaisin asiaa koko illan: ethän enää jätä ikkunaa auki, onko ikkuna taas auki, laitoitko ikkunan kiinni. Turhan märehtimistä on, jos seuraavana lauantaina haluan keskustella siitä, miten paha mieli minulle tiistaina tuli, kun olit jättänyt ikkunan auki. Voisimmeko puhua tästä  ikkunasta ja miten minuun vaikuttaa se, että jätit ikkunan auki. Sovitaanko uudelleen, että ikkunaa ei jätetä auki.

Ja muuten: ikkuna ei jää enää auki. On aina kiinni nätisti tupakoinnin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istuin miehen viereen sohvalle ja oikein rauhallisesti aloitin, että MINUSTA olisi kiva, jos voisimme sopia yhdessä asioista ja miten olisi tosi kiva, jos voisin luoda hänelle sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan keskustella. Mies veti viltin puoliksi naamansa eteen saman tien kuin pieni, pelokas lapsi ja hengitys oikein kiihtyi kun meni defensseihin. Puoli tuntia jaksoin itse olla menettämättä malttiani, kun mies venkoili ja sihisi viltin välistä. Ihan kuin murkkuikäiseksi sitten muuttui yhtäkkiä ja kiukutteli. Tilanne oli koominen jopa, koska minä puhuin kuin huumattuna rauhallisesti menettämättä malttiani, ja mies kimpoili peiton alla.

.

Apua, anteeksi, mutta niin alkoi naurattaa, mikä kuvaus, näin tilanteen silmissäni!

Mutta yhdestä asiasta olen vähän eri mieltä monen kommentoineen kanssa: en pidä tästä nykyään opitusta ja aikanaan opetetusta minä-puheesta. Tarkoitan, että joo, ihan hyvä, että puhuu omista tunteistaan ja sitä rataa, mutta: jos mulle sanotaan, että MINUSTA tuntuu siltä, ja MINÄ ajattelen näin, niin ihan yhtä syyllistävää se on, kuin mikä muukin. Tulee joskus jopa tunne, että MINUA manipuloidaan.

Eli ymmärrän, että ei pidä sanoa, että aina sä teet noin. Paitsi että siinä tapauksessa mun mielestä pitää, kun toinen aina tekee noin. Esimerkiksi, jos sanon, sovitaanko, että laitat tupakoinnin jälkeen partsin ikkunan kiinni heti, ettei unohdu. Ja selitän, että pyydän tätä siksi, että uusin juuri lattian, enkä halua, että uudelle lattialleni sataa. Ja huomaan, että taas on parvekkeen ikkuna auki ja lattialla lätäkkö, niin en kyllä tunne tarvetta alkaa, sori vaan, lässyttämään, että minusta tuntuu pahalta, koska parvekkeeni uudella lattialla on lätäkkö, ja minä toivoisin, että voisimme uudelleen sopia, että ikkuna laitetaan kiinni. Kyllä multa tulee, että oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki. Tosin, ei siinä tarvitsekaan sitten puhua siitä, miltä minusta tuntuu, oletan sen käyneen selväksi.

Yritän sanoa, että ehkä näiden keskustelujen ja minä-puheiden sijaan voisi yrittää sitä, että vaan suoraan näyttää niitä tunteitaan.  

"Oletko saatana taas jättänyt tämän ikkunan auki" on sinusta tunteiden näyttämistä? Onpas tosi rakentavaa. Eikö tuo ole justiinsa sitä nalkutusta.

On. Sitten se  olisi nalkuttamista, jos toistaisin asiaa koko illan: ethän enää jätä ikkunaa auki, onko ikkuna taas auki, laitoitko ikkunan kiinni. Turhan märehtimistä on, jos seuraavana lauantaina haluan keskustella siitä, miten paha mieli minulle tiistaina tuli, kun olit jättänyt ikkunan auki. Voisimmeko puhua tästä  ikkunasta ja miten minuun vaikuttaa se, että jätit ikkunan auki. Sovitaanko uudelleen, että ikkunaa ei jätetä auki.

Ja muuten: ikkuna ei jää enää auki. On aina kiinni nätisti tupakoinnin jälkeen.

Kiva kuulla että ikkunaongelma ratkesi. Harmi vaan, että sen piti mennä rähinän kautta eikä aikuisten tavalla.

Tied kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat aika rasittavalta tapaukselta.

Ok. Millä tavalla mä olenkin nyt rasittava...?

En ole edellinen mutta pistepistepiste tyyli on hemmetin ärsyttävä...