Lue keskustelun säännöt.
Mies tulee olemaan minulle aina tärkein ihminen, vaikka hankkisimmekin lapsia
09.11.2018 |
Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.
En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.
Kommentit (288)
Romanttinen rakkaus ei kestä lapsettomassakaan parisuhteessa vuosien ja vuosikymmenten läpi sellaisenaan ilman ajoittain valjumpia vaiheita ja kriisejä. Joillekin niitä tulee enemmän, joillekin vähemmän. Joillekin syvempiä, joillekin lievempiä, mutta kaikille niitä pitkässä suhteessa tulee.
Eräs pappi sanoi kerran, että on olemassa kolmenlaisia avioliittoja: vaikeita, erittäin vaikeita ja aivan mahdottomia.
Parisuhteessa yksi potentiaalinen kriisin paikka on vauva- ja pikkulapsiaika, jolloin lapsi on todella tarvitseva ja voi tulla vanhempien "väliin" negatiivisessa mielessä. Tuo on usein myös aikaa, jolloin vanhemmat nukkuvat huonosti, käyvät töissä ja ovat kaiken aikaa väsyneitä. Jotkut asiantuntijat ovat jopa heittäneet, että alle 4-vuotiaan lapsen vanhempien ei pitäisi voida erota. Valitettavan moni eroaa siinä vaiheessa. Ero ei kuitenkaan ratkaise pikkulapsiperheen tyypillisiä haasteita: väsymystä tai kiireen ja riittämättömyyden tunnetta.
Ap:n ehdottomuus kyllä on jotenkin näköalatonta, mutta aivan hakoteillä hän ei ole. Lapsen henkinen koti on vanhempien välisessä parisuhteessa. On lapsen edun mukaista, että vanhemmat tulevat keskenään toimeen, rakastavat toisiaan ja voivat yhdessä hyvin. Jos lapsen laittaa etusijalle, itsensä vasta toiselle sijalle ja puolison kolmannelle sijalle, kaaos alkaa olla valmis. Miten lapsi hyötyy etusijaistaan, jos äiti on unohtanut itsensä ja isä on jätetty paitsioon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa-a, en minä ainakaan toivo, että olisin äidilleni tärkeämpi kuin hänen miehensä. Vähän vähempikin riittää... Enkä myöskään haluaisi olla sellaisen miehen kanssa, jolle joku muu on tärkeämpi kuin minä. Sehän on parisuhteen koko pointti, että ollaan suhteessa juuri sen tärkeimmän ihmisen kanssa. Ei siinä muuten ole mitään ideaa.
Sinänsä on kyllä mahdotonta tietää, kumpi tulee olemaan tärkeämpi, ihminen jonka nyt tunnet vai ihminen johon tutustut vasta myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti jo parikymmentä vuotta kirjoitti:
Minulla on ollut mies ja parisuhde aina ykkösasia. Lapsia on, mutta se, että mies on tärkein, ei oo lapsilta mitenkään pois. Nyt kun on pieniä lapsia niin ihan lasten ehdoilla mennään. Parisuhde on lasten koti.
Koen että lapset on lainassa meidän elämässä, meidän parisuhde oli ennen heitä ja jatkuu heidän jälkeensä (kun ovat löytäneet omat tärkeimmät ihmisensä). Minä jään miehen kans kahden, ja haluan yhä tuntea hänet ja viihtyä hänen seurassaan!Pelastatko miehesi hukkumasta lastesi sijaan
No tiettävästi mies on uimataitoinen ja pelastaa itsensä ja tulee avukseni pelastamaan lapsiamme.
Miehesi siis pitää itseään teitä muita tärkeämpänä ja pelastaa itsensä. Sitten vasta tulee sinulle avuksi pelastamaan lapsia (jos jaksaa)ja sinä jäät pelastamatta. Et siis ainakaan itse ole miehellesi se tärkein;)
No kuinka sitä voi muita pelastaa, jos itseään ei pysty pelastamaan? Itsekin olen uimataitoinen.
Letokoneessakin neuvotaan pukemaan ensin itselle happimaski ja sitten vasta esim lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mammat sekoittavat suojeluvietin rakkauteen eivätkä tiedä oikeasta aikuisten välisestä rakkaudesta yhtään mitään.
On eri asia että haluaa suojella lastaan ja laittaa tämän tarpeet etenkin vauva-aikana kaiken muun edelle, kuin että rakastaa kuitenkin kaikista eniten sitä elämänkumppaniaan. Voi olla vaikea käsittää jos kumppani on valittu sillä asenteella, että saattaahan se joskus taas vaihtua ja pääasia että saadaan niitä lapsia.
Sitten on sitä aitoa rakkautta, sielunkumppanin löytäneet eivät eroa eikä sitä tarvitse edes pitää vaihtoehtona, kun on niin luonnollista olla yhdessä. Se ei ole läheisriippuvuutta, sitä ei vaan voi tietää ennen kuin sen on kokenut ;) Sori mammat, teillä on väärät miehet.
Mutta tiedätkö, että ne sielunkumppanit ei eroa edes silloin, vaikka ne lapset siihen tuleekin ja ovat vanhemmilleen tärkeämpiä, kuin se puoliso? Mammat varmaan tietää paljonkin aikuisten välisestä rakkaudesta. Varmaan lähes kaikki aikuiset tietää. Mutta vain ne aikuiset, joilla on lapsia, tietää mitä on vanhemman ja lapsen välinen rakkaus.. Vai ne voi , jotka ovat molemmat kokeneet, voivat tietää, kumpi näistä rakkauksista on väkevämpi. Sellaista asiaa, mitä ei ole itse kokoneut, on vaikea ymmärtää .
Ei se, että rakastaakin lapsiaan enemmän, kuin ketään aikuista, sulje pois sitä, etteikö aviopuolisona olisi sitä sielunkumppania jota rakastaa aikuisista ihmisistä eniten. Rakkautta on monenlaista. On vanhemman rakkautta lapseensa, lapsen rakkautta vanhempaansa ja on puolisoiden välistä rakkautta, mutta väkevin on rakkaus lapseen. Sanonta että kuoleman sattuessa mies "otetaan viereltä, mutta lapsi sydämestä", pitää paikkansa.
Minulle tämä kuulostaa täysin hullulta ja kylmältä näin empaattisena ihmisenä. Miten edes voisit verrata niitä rakkauksia, kun kyseessä ovat täysin eri rakkaudet (toinen romanttinen, toinen vanhemman lapseen). Tuo sanontasi antaa kuvan, että lastasi surisit elämäsi loppuun, mutta kumppanisi kuolemaa et.
Minä särkyisin joka tapauksessa, jos läheisen menettäisin. Olisi se kumppani, lapsi, ystäväni tai oma vanhempani. Ei näitä ole tarve asettaa mihinkään järjestykseen. "Väkevin on rakkaus lapseen" eivät ne ole edes verrattavissa, kun puhutaan eri asioista.
"Tuo sanontasi antaa kuvan"..... Tuo sanonta ei ole minun keksimä eikä näin ollen "minun". Olen sen kuullut ihmisiltä, jotka ovat menettäneet sekä puolisonsa, että lapsensa.
Mutta luulen että juuri noin se menisi. Lastani surisin loppuelämäni, mutta suru puolisosta haalistuisi jossakin vaiheessa. Näin se menee. Olen ollut todistamassa useammankin kerran, että leski on ollut surun murtama ja vaikerrellut, että miten ikinä pärjää ilman rakasta puolioaan(vaimoaan). No parhaimmillaan on mennyt muutama kuukausi ja uusi rakas on keikkunut kainalossa. ja näin on käynyt, vaikka sen edellisen kanssa olisi oltu vuosikymmeniä. Äkkiä on monelta suru unohtunut. Ja mikäpä siinä, tuskin se kuollut puolisokaan toivoo, että toinen häntä loppuelämänsä surisi.
Surusta toipuminen on vähän eri juttu kuin se, että rakastuu johonkin toiseen. En minäkään enää sure sitä, että eksäni jätti minut, mutta en silti voisi kuvitella olevani jonkun toisen kanssa. Erosimme 90-luvulla.
haistan provon. Jos ei ole provo niin eihyvääpäivää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paskanvitut on. Kyllä muuttuu ääni kellossa, kun lapsi tulee taloon ja mies lähtee käymään jätkien reissulla ja paneskelee sinua nuoremman neidon kanssa. Kyllä se ukko on ihan toissijainen, kuin lapsesi, joka on sulle maailman tärkein ihminen, jota olet kantanut sisälläsi sen 9kk ja synnyttänyt tähän maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mammat sekoittavat suojeluvietin rakkauteen eivätkä tiedä oikeasta aikuisten välisestä rakkaudesta yhtään mitään.
On eri asia että haluaa suojella lastaan ja laittaa tämän tarpeet etenkin vauva-aikana kaiken muun edelle, kuin että rakastaa kuitenkin kaikista eniten sitä elämänkumppaniaan. Voi olla vaikea käsittää jos kumppani on valittu sillä asenteella, että saattaahan se joskus taas vaihtua ja pääasia että saadaan niitä lapsia.
Sitten on sitä aitoa rakkautta, sielunkumppanin löytäneet eivät eroa eikä sitä tarvitse edes pitää vaihtoehtona, kun on niin luonnollista olla yhdessä. Se ei ole läheisriippuvuutta, sitä ei vaan voi tietää ennen kuin sen on kokenut ;) Sori mammat, teillä on väärät miehet.
Mutta tiedätkö, että ne sielunkumppanit ei eroa edes silloin, vaikka ne lapset siihen tuleekin ja ovat vanhemmilleen tärkeämpiä, kuin se puoliso? Mammat varmaan tietää paljonkin aikuisten välisestä rakkaudesta. Varmaan lähes kaikki aikuiset tietää. Mutta vain ne aikuiset, joilla on lapsia, tietää mitä on vanhemman ja lapsen välinen rakkaus.. Vai ne voi , jotka ovat molemmat kokeneet, voivat tietää, kumpi näistä rakkauksista on väkevämpi. Sellaista asiaa, mitä ei ole itse kokoneut, on vaikea ymmärtää .
Ei se, että rakastaakin lapsiaan enemmän, kuin ketään aikuista, sulje pois sitä, etteikö aviopuolisona olisi sitä sielunkumppania jota rakastaa aikuisista ihmisistä eniten. Rakkautta on monenlaista. On vanhemman rakkautta lapseensa, lapsen rakkautta vanhempaansa ja on puolisoiden välistä rakkautta, mutta väkevin on rakkaus lapseen. Sanonta että kuoleman sattuessa mies "otetaan viereltä, mutta lapsi sydämestä", pitää paikkansa.
Minulle tämä kuulostaa täysin hullulta ja kylmältä näin empaattisena ihmisenä. Miten edes voisit verrata niitä rakkauksia, kun kyseessä ovat täysin eri rakkaudet (toinen romanttinen, toinen vanhemman lapseen). Tuo sanontasi antaa kuvan, että lastasi surisit elämäsi loppuun, mutta kumppanisi kuolemaa et.
Minä särkyisin joka tapauksessa, jos läheisen menettäisin. Olisi se kumppani, lapsi, ystäväni tai oma vanhempani. Ei näitä ole tarve asettaa mihinkään järjestykseen. "Väkevin on rakkaus lapseen" eivät ne ole edes verrattavissa, kun puhutaan eri asioista.
Tottakai jokainen "särkyy" kun joku läheinen kuolee, mutta usein puolison kuoltua ihmisillä on aika äkkiä uusi kainalossa ja taas ollaan onnellisia. Joillakin jo muutaman kuukauden kuluttua. Lapsen menetyksestä moni ei toivu koko loppuelämänsä aikana. Kyllä se puoliso aika usein on helpommin korvattavissa, kuin se lapsi. Joo, joo, älä huoli rakastan miestäni todella paljon ja varmasti surisin, mutta jos lapseni kuolisi, en tiedä miten voisin sen jälkeen elää. Ja sitähän minäkin sanoin, että rakkautta on monenlaista. Ja eihän sinun niitä mihinkään järjestykseen tarvitse laittaakaan, ei kukaan pakota. Ja tuskin kukaan tavallisessa elämässä laittaakaan, mutta nyt kun siitä keskustellaan ihmiset ilmaisevat omat mielipiteensä asiasta.
Eikä tarvitse edes olla erityisen empaattinen, etteikö surisi jos oma puoliso, vanhemmat tai hyvä ystävä kuolee. Jokainen kai tuollaisia menetyksiä suree.
Puhut asiaa. Minulle mieheni on ollut se 'ainoa oikea', elämäni suuri rakkaus teini-iästä asti. Olen rakastanut häntä yli 30 vuotta ja ajatellut aina, että jos hänet menettäisin, niin en ikinä pystyisi rakastamaan ketään toista ihmistä samalla tavalla. Saimme kaksi lasta ja rakkaus lapsiin on erilaista, mutta vielä kaikkivoipaisempaa kuin mieheen.
Rakas mieheni kuoli ja olen ymmärtänyt sen jälkeen mm. sen, että miehen menetyksestä tulen selviämään jossakin vaiheessa. Oman lapsen menettäminen olisi vielä paljon pahempi asia. Totta on, etten tule rakastamaan ketään toista samalla tavalla, mutta voin kuitenkin löytää elämääni uuden rakkauden - uuden elämänkumppanin. Uutta lasta en enää saisi. Muutenkin lapsi pysyy koko elämän ajan omana lapsena, tekipä tämä mitä tahansa, mutta mies voi häippäistä, kuolla, sairastua, alkoholisoitua, muuttua erilaiseksi tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei näitä oikeasti voi tai tarvitse laittaa järjestykseen. 5 lapsen jälkeen voin sanoa ettei romanttisesta rakkaudesta tarvitse luopua vaan se voi vahvistuakin. Monet kerrat ollaan yhdessä katsottu miten meistä onkaan voinut syntyä jotain niin kaunista ja ihanaa.
Arvostamme yhteistä aikaa vieläkin enemmän kuin silloin ennen lapsia. Me ollaan perhe jossa jokaisella on omanlaisensa rooli, omat ihanat piirteet ja myös ne huonot ja rasittavat puolet.
Rakastan edelleen miestäni täysin eikä rakkaus lapsiini vähennä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku tuolla aiemmin jo kirjoittikin, että iso osa eroista johtuu siitä, että lapsenhoito ja arjen pyöritys kaatuu toisen vanhemman niskaan. Näissäkin parisuhteissa on aivan hyvin saattanut olla puolisoiden kesken elämää suurempaa rakkautta. Monelle kuitenkin saattaa tulla yllätyksenä, kuinka paljon se varsinkin pikkulapsiaika vanhemmilta vaatii, se pieni kun tarvitsee sitä huolenpitoa. Mielestäni siihen rakastavaan parisuhteeseen kuuluu myös se, että enen kuin edes harkitaan sitä jälkikasvua puhutaan yhdessä juurikin siitä mitä se lapsiarki tuo tullessaan ja miten se jaetaan, jotta kumpikaan ei väsy ja sitä aikaa ja jaksamista olisi silloin myös sille kumppanille. Aika harvassa vaan tuntuu olevan nykyään ne elämää suuremmat parisuhteet jossa se keskinäinen rakkaus kantaa sen pikkulapsivaiheen yli, kun katsoo yksinhuoltajien määrää ja uusioperheiden määrän kasvua. On hienoa , että ap:llä on rakastava parisuhde, mutta kukaan ei voi tietää muuttaako se lapsen tulo omaa tai puolison käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
No tulet huomaamaan, että asia ei mene noin. Lpsen luonteesta ei tarvitse pitää ja silti häntä rakastaa eri tavoin ja paljon enemmän kuin toista aikuista.
Jos "rakastaisin" jotakuta, jonka luonteesta en pidä, niin sitten varmaan sanoisin, että en oikeastaan rakasta häntä enkä edes pidä hänestä, mutta olen silti jollain omituisella tavalla kiintynyt häneen. Ja jos rakastaisin lasta paljon enemmän kuin miestä (vaikea kyllä kuvitella mitä tämä tarkoittaisi) niin sitten olisin varmaan aivan liian riippuvainen lapsestani, eikä se voisi mitenkään olla hänelle hyväksi. Kuka muka haluaisi itselleen sellaisen äidin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs sitten oidipuskompleksi. Mihin sitä tarvitaan, jos kerran on niin selvää, että vanhemmat rakastavat lasta enemmän kuin toisiaan?
En jaksa lukea koko viestiketjua. Itse ajattelin aikoinaan ennen lapsia samoin, että mies on ykkönen. Sain lapsen ja toisenkin aika nopeasti. Kuinka ollakkaan rakkaus lapsiin olikin jotain aivan muuta, kuin rakkaus mieheen.
Rakkaus mieheen on säilynyt, mutta lapsien eteen olen valmis luopumaan kaikesta. Lapset ovat minulle kaikkein tärkeimpiä tässä maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle mieheni on tärkein ihminen. Lapsetkin ovat rakkaita, koska he ovat sen rakkaimman ihmiseni lapsia ja muistuttavat häntä monin tavoin. Luulen, että jos lakkaisin rakastamasta miestäni, niin myös rakkaus lapsia kohtaan vähenisi, mutta kysymys on teoreettinen, koska en usko että koskaan niin käy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et selvästikään tiedä äitinä olemisesta yhtään mitään.
No kerropa? Ja äitylit ovat sitten eri asia kuin äidit. Miten voi olla niin vaikea käsittää, että joillekin romanttinen rakkaus ON tärkeämpi kuin mikään muu?
Eivätkä kaikki äidit edes rakasta lapsiaan. Aivan turha äitimyytti tuo, että lapsesta tulee äidille aina tärkein. Kulttuurijuttu.
Ap
Ukkosi panee siskoasi tai naapurin rouvaa, kun olet synnärillä. Työnnä se romanttinen rakkaus sinne, mihin auronko ei paista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et selvästikään tiedä äitinä olemisesta yhtään mitään.
No kerropa? Ja äitylit ovat sitten eri asia kuin äidit. Miten voi olla niin vaikea käsittää, että joillekin romanttinen rakkaus ON tärkeämpi kuin mikään muu?
Eivätkä kaikki äidit edes rakasta lapsiaan. Aivan turha äitimyytti tuo, että lapsesta tulee äidille aina tärkein. Kulttuurijuttu.
Ap
Ukkosi panee siskoasi tai naapurin rouvaa, kun olet synnärillä. Työnnä se romanttinen rakkaus sinne, mihin auronko ei paista.
Voihan ap rakastaa miestään, vaikka tunne ei olisikaan molemminpuolinen.
Etukäteen ei voi tietää, tuleeko joku ihminen olemaan aina tärkein. Tietenkin niin uskotaan, mutta täyttä varmuutta ei ole.
Tyhmä olet, ap, naiivi höppänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et selvästikään tiedä äitinä olemisesta yhtään mitään.
No kerropa? Ja äitylit ovat sitten eri asia kuin äidit. Miten voi olla niin vaikea käsittää, että joillekin romanttinen rakkaus ON tärkeämpi kuin mikään muu?
Eivätkä kaikki äidit edes rakasta lapsiaan. Aivan turha äitimyytti tuo, että lapsesta tulee äidille aina tärkein. Kulttuurijuttu.
Ap
Ukkosi panee siskoasi tai naapurin rouvaa, kun olet synnärillä. Työnnä se romanttinen rakkaus sinne, mihin auronko ei paista.
Voihan ap rakastaa miestään, vaikka tunne ei olisikaan molemminpuolinen.
Sehän se hieno suhde olisikin. Ap palvoo miestään, jota ei ihan niin kiinnosta.
"Tuo sanontasi antaa kuvan"..... Tuo sanonta ei ole minun keksimä eikä näin ollen "minun". Olen sen kuullut ihmisiltä, jotka ovat menettäneet sekä puolisonsa, että lapsensa.
Mutta luulen että juuri noin se menisi. Lastani surisin loppuelämäni, mutta suru puolisosta haalistuisi jossakin vaiheessa. Näin se menee. Olen ollut todistamassa useammankin kerran, että leski on ollut surun murtama ja vaikerrellut, että miten ikinä pärjää ilman rakasta puolioaan(vaimoaan). No parhaimmillaan on mennyt muutama kuukausi ja uusi rakas on keikkunut kainalossa. ja näin on käynyt, vaikka sen edellisen kanssa olisi oltu vuosikymmeniä. Äkkiä on monelta suru unohtunut. Ja mikäpä siinä, tuskin se kuollut puolisokaan toivoo, että toinen häntä loppuelämänsä surisi.