Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lujasti lempeä: "Isä, olisitpa rakastanut muutakin kuin työtä – Nämä yhdeksän viestiä kertovat, miltä tuntuu jäädä näkymättömäksi omalle isälle"
07.11.2018 |
Mitä ajatuksia nämä tekstit teissä herättävät?
https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000005888827.html
Kommentit (143)
Vierailija kirjoitti:
Perheet vaativat miehiltä isompaa asuntoa, suurempaa perheautoa, rahaa merkkilastenvaatteisiin, perhelomiin...ja samanaikaisesti valittavat, kun isät ovat koko ajan töissä tai väsyneitä töistä.
Monet miehet kantavat yhä pääasiallisen taloudellisen vastuun. Raskas taakka kantaa. Kiitokseksi sanotaan: mikset ole enemmän kotona!
Hitot vaadi. Vaino ja lapset haluavat viettää aikaa miehensä/isänsä kanssa. Naisetkin käy nykyään töissä. Itse voit jäädä lasten kanssa kotiin ja vaimo käydä töissä.
Minun isäni oli töissä kellon ympäri. Tai siis ”töissä”, paljastui että viimeiset viisi vuotta oli ollut salasuhteessa toiseen naiseen. Eikä meillä mitään merkkivaatteita ja lomamatkoja ollut, eikä niitä kaivattukaan. Oltais haluttu isäsuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä vit un väliä sillä enää on äitiyden jälkeen, vaikka onkin lihava?
Elo on pariksikymmeneksi vuodeksi kuitenkin förbi niiltä markkinoilta, joilta parhaat minkit poimitaan.
Nää mudet voi hautautua ihan rauhassa persehedelmänsä kanssa koteihinsa.
Sitku niillä leviää pää siihen kotonaolooon ja ssiaaliseen syrjäytymiseen, niin ne iskee voimalla takaisin "bilettämään".
Ja elää sinkkuajan muistoissa, niin miestensaannin kuin viinanjuonninkin suhteen.
Mahtavan sekaisin parista sidukasta ja siihen vetovoiman testaus "johonkin vaan" niin tuloksena kertapanosta randomin kans kunnon morkkis.
Ja eiku hautautuminen himaan sen persehedelmän kans.
Game over.
Vierailija kirjoitti:
Mitä vit un väliä sillä enää on äitiyden jälkeen, vaikka onkin lihava?
Elo on pariksikymmeneksi vuodeksi kuitenkin förbi niiltä markkinoilta, joilta parhaat minkit poimitaan.
Nää mudet voi hautautua ihan rauhassa persehedelmänsä kanssa koteihinsa.
Sitku niillä leviää pää siihen kotonaolooon ja ssiaaliseen syrjäytymiseen, niin ne iskee voimalla takaisin "bilettämään".
Ja elää sinkkuajan muistoissa, niin miestensaannin kuin viinanjuonninkin suhteen.
Mahtavan sekaisin parista sidukasta ja siihen vetovoiman testaus "johonkin vaan" niin tuloksena kertapanosta randomin kans kunnon morkkis.
Ja eiku hautautuminen himaan sen persehedelmän kans.Game over.
Meillä kumpikin lapsi on kyllä ollut toivottuja kummallekin ja ex-mies oli todella hyvä isä, myös eron jälkeen siihen asti kunnes tyttöystävä lapsineen löytyi; tapaamiset todellakin harvenivat samoin tein eivätkä koskaan palanneet edes lastenvalvojan luona sovitulle minimille.
Siksi ehkä tuo kontrastikin oli niin suuri, ehkä tapaamisten vähyydellä olisi ollut vähemmän väliä jos hän olisi jo aiemmin ollut isänä välinpitämätön lapsiaan kohtaan.
Ja kyllä, kieltämättä on ollut myös hetkiä kun olen ollut äitinä katkera lasteni puolesta siitä ajasta jota he eivät saaneet isänsä kanssa viettää, miehenä häntä en ole koskaan halunnut takaisin. Päinvastoin; olen eropäätöksen ensihetkistä lähtein ollut iloinen joka päivästä jota vietän ilman ex-miestäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vit un väliä sillä enää on äitiyden jälkeen, vaikka onkin lihava?
Elo on pariksikymmeneksi vuodeksi kuitenkin förbi niiltä markkinoilta, joilta parhaat minkit poimitaan.
Nää mudet voi hautautua ihan rauhassa persehedelmänsä kanssa koteihinsa.
Sitku niillä leviää pää siihen kotonaolooon ja ssiaaliseen syrjäytymiseen, niin ne iskee voimalla takaisin "bilettämään".
Ja elää sinkkuajan muistoissa, niin miestensaannin kuin viinanjuonninkin suhteen.
Mahtavan sekaisin parista sidukasta ja siihen vetovoiman testaus "johonkin vaan" niin tuloksena kertapanosta randomin kans kunnon morkkis.
Ja eiku hautautuminen himaan sen persehedelmän kans.Game over.
Meillä kumpikin lapsi on kyllä ollut toivottuja kummallekin ja ex-mies oli todella hyvä isä, myös eron jälkeen siihen asti kunnes tyttöystävä lapsineen löytyi; tapaamiset todellakin harvenivat samoin tein eivätkä koskaan palanneet edes lastenvalvojan luona sovitulle minimille.
Siksi ehkä tuo kontrastikin oli niin suuri, ehkä tapaamisten vähyydellä olisi ollut vähemmän väliä jos hän olisi jo aiemmin ollut isänä välinpitämätön lapsiaan kohtaan.Ja kyllä, kieltämättä on ollut myös hetkiä kun olen ollut äitinä katkera lasteni puolesta siitä ajasta jota he eivät saaneet isänsä kanssa viettää, miehenä häntä en ole koskaan halunnut takaisin. Päinvastoin; olen eropäätöksen ensihetkistä lähtein ollut iloinen joka päivästä jota vietän ilman ex-miestäni.
GAME OVER????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En sitten tiedä, olenko jotenkin tunteeton ihminen. Mutta isäni oli oikeasti aika paha. Ei siis mitään "olit liikaa töissä ja et huomioinut minua aidosti". Vaan pisti kodin säännöllisesti palasiksi ja pieksi äitiä ja heitti meidät lapset pihalle pakkaseen.
Enpä pahemmin ole miettinyt, kun muutin kotoa. Toki nuorena olin vihainen ja pyöri enemmän mielessä. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että minkäs minä menneille voin ja isälleni. Oli, mikä oli. En ala pilaamaan elämääni suremalla ja kadehtimalla niitä, joilla oli ihana isä. Minä itse rakennan oman elämäni. Menneisiin ei kannata jäädä murehtimaan, koska menneitä ei voi muuttaa. Pitää katsoa eteen päin, ettei jää elämä elämättä.
Joten en ole kauheasti surrut isääni ja sitä, ettei minulla ollut hyvää isäsuhdetta. Ehkä olen tunteeton, koska hädin tuskin muistan, että minulla on isä ollut. Isä on kuollut 10 vuotta sitten.
Olet hienosti päässyt asian yli! Kunpa osaisin itsekin. Mulla samanlainen lapsuus, paitsi että väkivalta kohdistui meihin lapsiin eikä äitiin. Nyrkkiä tuli vähontään viikottain. Ja asia yhä kaiheraa pahasti vaikka olen kohta nelikymppinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perheet vaativat miehiltä isompaa asuntoa, suurempaa perheautoa, rahaa merkkilastenvaatteisiin, perhelomiin...ja samanaikaisesti valittavat, kun isät ovat koko ajan töissä tai väsyneitä töistä.
Monet miehet kantavat yhä pääasiallisen taloudellisen vastuun. Raskas taakka kantaa. Kiitokseksi sanotaan: mikset ole enemmän kotona!Perheet vaativat... eiköhän mies itse vastaa siitä miten päättää elämäänsä elää.
Tuota kommenttia ylläolevaan mietin, miten se pitäis ymmärtää. Siitä tulee mieleen piittaamaton ulkopuolinen isä, joka mieluimmin hassaa rahansa moottoripyöriin tai mihin tahansa, mikä sattuu kiinnostamaan. Mutta ei osta ruokaa, lastenvaatteita tai maksa kodin laskuja. Ihan tulee mieleen. Toisaalta sen voi ymmärtää niinkin, että miehelle annetaan oikeus olla tuollainen. Minkä kohdan ymmärsin väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perheet vaativat miehiltä isompaa asuntoa, suurempaa perheautoa, rahaa merkkilastenvaatteisiin, perhelomiin...ja samanaikaisesti valittavat, kun isät ovat koko ajan töissä tai väsyneitä töistä.
Monet miehet kantavat yhä pääasiallisen taloudellisen vastuun. Raskas taakka kantaa. Kiitokseksi sanotaan: mikset ole enemmän kotona!Perheet vaativat... eiköhän mies itse vastaa siitä miten päättää elämäänsä elää.
Tuota kommenttia ylläolevaan mietin, miten se pitäis ymmärtää. Siitä tulee mieleen piittaamaton ulkopuolinen isä, joka mieluimmin hassaa rahansa moottoripyöriin tai mihin tahansa, mikä sattuu kiinnostamaan. Mutta ei osta ruokaa, lastenvaatteita tai maksa kodin laskuja. Ihan tulee mieleen. Toisaalta sen voi ymmärtää niinkin, että miehelle annetaan oikeus olla tuollainen. Minkä kohdan ymmärsin väärin.
Ihminen on itse vastuussa siitä, päättääkö elää omien arvojensa mukaan vai ei. Elämä on sarja valintoja. Jos päätät koko ajan vuosi toisensa jälkeen painaa pitkää päivää, niin syy tällaisiin ratkaisuihin löytyy yleensä peilistä.
En käy isäni haudalla, koska hän halusi viettää vapaa-aikansa ennemmin alkoholin seurassa kuin minun tai veljeni. Koen, että hän aikuisena teki sen valinnan, ja se tarkoittaa, ettemme olleet koskaan kovin tärkeitä.
Lepää rauhassa isä, emme häiritse sinua nytkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En sitten tiedä, olenko jotenkin tunteeton ihminen. Mutta isäni oli oikeasti aika paha. Ei siis mitään "olit liikaa töissä ja et huomioinut minua aidosti". Vaan pisti kodin säännöllisesti palasiksi ja pieksi äitiä ja heitti meidät lapset pihalle pakkaseen.
Enpä pahemmin ole miettinyt, kun muutin kotoa. Toki nuorena olin vihainen ja pyöri enemmän mielessä. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että minkäs minä menneille voin ja isälleni. Oli, mikä oli. En ala pilaamaan elämääni suremalla ja kadehtimalla niitä, joilla oli ihana isä. Minä itse rakennan oman elämäni. Menneisiin ei kannata jäädä murehtimaan, koska menneitä ei voi muuttaa. Pitää katsoa eteen päin, ettei jää elämä elämättä.
Joten en ole kauheasti surrut isääni ja sitä, ettei minulla ollut hyvää isäsuhdetta. Ehkä olen tunteeton, koska hädin tuskin muistan, että minulla on isä ollut. Isä on kuollut 10 vuotta sitten.
Olet hienosti päässyt asian yli! Kunpa osaisin itsekin. Mulla samanlainen lapsuus, paitsi että väkivalta kohdistui meihin lapsiin eikä äitiin. Nyrkkiä tuli vähontään viikottain. Ja asia yhä kaiheraa pahasti vaikka olen kohta nelikymppinen.
Toki olin murrosiässä sekaisin. Ryyppäsin ja olin itsetuhoinen. Mutta parikymppisenä alkoi valjeta, että en voi isälleni mitään ja äitini on tehnyt valinnan, että haluaa elää sellaista elämää. Minun tehtäväni ei ole pelastaa heitä. Joten pelastan itseni.
Tein aktiivisesti itseni kanssa sitä työtä, että aina, kun paha olo tuli tai olin vajota murehtimaan lapsuuttani, niin käänsin ajatuksen, että en voi asialle mitään, en valinnut vanhempiani ja sillekkään en voi mitään, että en niin toivottu lapsi ollut. Asioita ei voi muuttaa. Koska kuitenkin kaikesta huolimatta elän, niin alan rakentamaan itse elämääni. Ja niin rakensin. Ja valitsin miehekseni aivan erilaisen miehen, kuin isäni oli. Sain rauhallisen ja tasaisen perhe-elämän. Monen ystäväni mielestä elän liiankin tylsää elämää. Mutta olen siihen aina vastannut, että olen ihan tarpeeksi saanut jännitystä jo elämääni, joten en todellakaan kaipaa mitään draamaa ja epävarmuutta lisää.
Ehkä turvallisuudenkaipuu on se, mikä on ylikorostettuna jäänyt. Haluan kokea olevani turvassa ja piirrän rajani aika tarkkaan, mitä ja ketä päästän sen sisälle.
Olen jo viidenkymmenen, joten olen sinua vähän vanhempi. Toivon sydämestäni, että saat itsesi sinuiksi menneisyytesi kanssa. Kun sille ei tosiaankaan mitään enää voi ja itse me emme sitä valinneet. Me lähdimme siltä pohjalta, minkä sattumalta saimme. Kaikki muu oli omissa käsissämme.
Miten muiden ”muistamattomat” isät reagoi? Siis ne jotka ensin ovat olleet paskoja isiä, sit välit poikki ja lapset ei enää kortteja lähettele?
Mun narskupaska isäukko riehuu (niinkuin aina). Haukkuu lapsiaan kaikille vastaantulijoille, välillä uhkailee viesteillä, marttyroi ja sättii lapsensa ”kiittämättömiksi” (tajuamatta että väkivaltaperhehelvetistä lapsen ei tarvitse olla kiitollinen).
Tää isän aggressiivinen riehuminen on raskasta. Se osaa tehdä sen vaikkei olla edes väleissä sen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Perheet vaativat miehiltä isompaa asuntoa, suurempaa perheautoa, rahaa merkkilastenvaatteisiin, perhelomiin...ja samanaikaisesti valittavat, kun isät ovat koko ajan töissä tai väsyneitä töistä.
Monet miehet kantavat yhä pääasiallisen taloudellisen vastuun. Raskas taakka kantaa. Kiitokseksi sanotaan: mikset ole enemmän kotona!
Pari päivää sitten täällä oli ketju, jossa perheenäiti kertoi olevansa itku silmässä miehensä lähdettyä taas pois työmatkalle. Hän sanoi ettei miehen hyvät tulot auta häntä yhtään siinä, että mies on paljon pois. Palstan vastaus oli tietenkin haukkua tämä perheenäiti pataluhaksi.
On toki niitäkin naisia, jotka piiskaavat miehiään tienaamaan enemmän ja enemmän, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa että on myös niitä, jotka haluaisivat sen puolison olevan arjessa tasaisesti läsnä siten kun aikoinaan lapsia hankkiessa juttu oli. Ei siinä ole kysymys omistamisen halusta tai mustasukkaisuudesta, vaan kunppanin kaipuusta. Oikeaa kumppania ei mikään raha korvaa.
Isäni oli persoonallisuushäiriöinen, joka ei hyväksynyt mitään omien halujen/tarpeiden tai identiteetin näkymistä. Jos en alistunut näihin vaateisiin, sain selkääni, jonka jälkeen isä uhkasi ottaa avioeron äidistä ja lähti. Äitini oli sen verran nössö, ettei ikinä olisi uskaltanut erota, joten se oli kätevä keino kääntää myös äitini minua vastaan ja vaatimaan alistumista. Tätä ennen isä uhkasi lastenkodilla, kun olin vielä niin nuori, mettä uskoin siihen. Kyse ei nyt ole mistään kotiintuloajoista (en todellakaan saanut käydä missään), vaan en saanut päättää omista vaateista, syödä kun oli nälkä, meikata, föönata hiuksia, päättää omista karvoistani (jotka äiti leikkasi väkisin pois), laittaa huoneen tai vessan ovea kiinni (yksityisyys on sen myöntämistä, että ihmisellä on oma identiteetti), käyttää puhelinta, katsoa telkkaria, sanoa omia mielipiteitä.
En voi listata kaikkea, koska se olisi mahdotonta. Isä ei myöskään päästänyt lääkäriin aivotärähdyksen vuoksi, joka vei toisesta silmästä näön pariksi päiväksi tai murtuneen luun kanssa (nämä eivät tapahtuneet kotona onneksi). En saanut silmälaseja, vaikka minulla oli erittäin huono näkö ennenkuin opettaja "pakotti" soittamalla kotiin useasti. Kun halusin kilpailla harrastuksessa, isä ärsyyntyi kun voitin, koska "mitä sinä sinne häviämään menet, me ei ainakaan lohduteta kun häviät". Näitä voisi jatkaa loputtomiin, manipulointi ja alistaminen jatkuivat aina isän kuolemaan asti, jolloin hän vielä uhkasi lopettaa syödähoidot, että kuolema tulisi minun omalletunnolle (tässä iässä tiedän että tämä oli tyhjä uhkaus).
En vain ollut sellainen lapsi, mitä isä toivoi ja siksi ajatteli, että voisi hajottaa identiteettini ja rakentaa tilalle mieluisamman. En oikein osannut surra hänen kuolemaansa, vaikka säälin jotenkin häntä kaikesta huolimatta. En ole katkera, mutta sisälläni elää jotenkin sellainen loputon suru, joka ei ole väistynyt, vaikka olen jo yli 30. Olen menestynyt työelämässä ja rakentanut aidosti hyvän elämän itselleni, toteuttanut unelmani, mutta kaikki on ollut uskomattoman taistelun tulosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli persoonallisuushäiriöinen, joka ei hyväksynyt mitään omien halujen/tarpeiden tai identiteetin näkymistä. Jos en alistunut näihin vaateisiin, sain selkääni, jonka jälkeen isä uhkasi ottaa avioeron äidistä ja lähti. Äitini oli sen verran nössö, ettei ikinä olisi uskaltanut erota, joten se oli kätevä keino kääntää myös äitini minua vastaan ja vaatimaan alistumista. Tätä ennen isä uhkasi lastenkodilla, kun olin vielä niin nuori, mettä uskoin siihen. Kyse ei nyt ole mistään kotiintuloajoista (en todellakaan saanut käydä missään), vaan en saanut päättää omista vaateista, syödä kun oli nälkä, meikata, föönata hiuksia, päättää omista karvoistani (jotka äiti leikkasi väkisin pois), laittaa huoneen tai vessan ovea kiinni (yksityisyys on sen myöntämistä, että ihmisellä on oma identiteetti), käyttää puhelinta, katsoa telkkaria, sanoa omia mielipiteitä.
En voi listata kaikkea, koska se olisi mahdotonta. Isä ei myöskään päästänyt lääkäriin aivotärähdyksen vuoksi, joka vei toisesta silmästä näön pariksi päiväksi tai murtuneen luun kanssa (nämä eivät tapahtuneet kotona onneksi). En saanut silmälaseja, vaikka minulla oli erittäin huono näkö ennenkuin opettaja "pakotti" soittamalla kotiin useasti. Kun halusin kilpailla harrastuksessa, isä ärsyyntyi kun voitin, koska "mitä sinä sinne häviämään menet, me ei ainakaan lohduteta kun häviät". Näitä voisi jatkaa loputtomiin, manipulointi ja alistaminen jatkuivat aina isän kuolemaan asti, jolloin hän vielä uhkasi lopettaa syödähoidot, että kuolema tulisi minun omalletunnolle (tässä iässä tiedän että tämä oli tyhjä uhkaus).
En vain ollut sellainen lapsi, mitä isä toivoi ja siksi ajatteli, että voisi hajottaa identiteettini ja rakentaa tilalle mieluisamman. En oikein osannut surra hänen kuolemaansa, vaikka säälin jotenkin häntä kaikesta huolimatta. En ole katkera, mutta sisälläni elää jotenkin sellainen loputon suru, joka ei ole väistynyt, vaikka olen jo yli 30. Olen menestynyt työelämässä ja rakentanut aidosti hyvän elämän itselleni, toteuttanut unelmani, mutta kaikki on ollut uskomattoman taistelun tulosta.
Uskomatonta. Kuin minun kynästäni ja kopio elämästäni!
Vierailija kirjoitti:
En vain ollut sellainen lapsi, mitä isä toivoi ja siksi ajatteli, että voisi hajottaa identiteettini ja rakentaa tilalle mieluisamman.
Tuttuja ajatuksia... En päässyt kokemaan millainen olisi ollut normaali vanhemman ja lapsen välinen suhde. Lapsena ja nuorena olin isäni terapeutti, jonka piti aina pärjätä kaikessa mahdollisimman itsenäisesti. Aikuisena taas isä yritti kynsin ja hampain päästä puuttumaan valintoihini. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa reilusti etäisyyttä.
Itse olen kahden lapsen Isä. Oma isäni oli aivan parhaasta päästä. En kokenut, että kirjoituksessa syyllistettäisiin minua tai miehiä yleensä, sillä en millään tavalla pystynyt samaistumaan kertomuksiin. Tuli vain lähinnä sääli noita lapsia kohtaan, joiden isät eivät osaa arvostaa lapsuutta, joka on hyvin, hyvin lyhyt. Ja sitä paitsi lapset ovat aivan mahtavaa seuraa!
Minusta isä joka tekee aina töitä, tuo paljon rahaa kotiin eikä näy arjessa on paras isä ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Mun viestini menee ex-miehelleni joka on jättäytynyt itse lastensa elämästä.
Ensin harvensit tapaamisia ja teit ohareita. Minä lohdutin tyttäriämme parhaani mukaan, otin vastaan kiukut ja syytökset koska heidän maailmassaan minä estin heitä näkemästä isäänsä. Mutta miten olisin voinut heille pienille kertoa että sinä ihan itse päätit olla tulematta paikalle. Että minä en voi vaikuttaa siihen miten pidät sovituista kiinni, tai tässä tapauksessa olet pitämättä, vaikka mitä tekisin. Ja minähän tein vaikka mitä että olisit muistanut olevasi kahden tytön isä.
Mutta silloisen tyttöystävän pojat veivät voiton. En tiedä johtuiko se tyttöystävän painostuksesta vai omasta halustasi, mutta munattomana minä sinua pidän. Ei kukaan oikea vanhempi jätä lapsiaan noin.
Sinä olet menettänyt paljon lastesi elämästä näiden alle 10 vuoden aikana. Sinulla on ollut mahdollisuus osallistua; aikani jaksoin kutsua sinut synttäreille, ilmoitin lasten lääkäriajoista, vanhempainilloista vaikka sait niistä Wilman kautta kyllä tiedon, pyysin että josko voisit ottaa lapsia mukaasi kun menet tapaamaan äitiäsi tai muita sukulaisiasi, minä järjestäisin kyllä mahdollisuuksien mukaan heidän mukaantulonsa. Mutta ei.Minun kanssani asustaa kaksi todella fiksua nuorta naista joilla on mahtava huumorintaju, menestyvät koulussa ja opinnossa, ovat innostuneita elämästä ja kiinnostuneita erilaisista asioista.
Valitettavasti sinä et sitä näe. Et, koska jätät vastaamatta heidän viesteihinsä mutta luet ne kyllä. Välimatkaa meillä on alle kilometri ja silti lapset näkevät tätiään, joka asuu 200 km päässä, useammin kuin sinua.Lopetin yhteydenpidon yrittämisen lasten vuoksi sinun kanssasi joitakin vuosia sitten; en vaan enää jaksa välittää. Minä en ole enää keksinyt selityksiä sun puolestasi vaikka tein niin monta vuotta eron jälkeen. Koitin pehmentää lasten pettymystä jonka sinä aiheutit, kaikin mahdollisin tavoin, kunnes kyllästyin. Lapsetkin kasvoivat sen verran että kyllä he ymmärsivät paikkansa sinun silmissäsi.
Ja tiedätkö mitä?
- suurin menettäjä tässä kaikessa olet sinä.
Hyvä kirjoitus!
Mitä miettii ne tyttöystävät tai vaimot ja uuden perheen lapset tällaisesta isästä, joka on omasta vapaasta tahdostaan hylännyt omat lapsensa? Kuinka voi olla samaan aikaan hyvä isä toisille ja täysin näkymätön toisille?
Alue: Aihe vapaa
Minun vanhempani erosivat, mutta isä jatkoi vielä silloinkin väkivaltaisen äidin suojelemista. Vähät lapsista, heitä sai kyllä myllyttää, kunhan isä vain sai olla kaukana kaikesta siitä.